Part 20

"Nythän hän on jo vapaa ja sovinnossa kuninkaan kanssa", -- sanoi Dagmar. "Hänhän elää rauhassa ja tyytyväisenä Schvabenburgissa eikä enään välitä turhasta loistosta ja maineesta. Nyt me ratsastamme Sjöborgiin!" ja kuningatar kääntyi päättäväisemmin kuin olisi hänestä uskonut Astrad Fracken puoleen. "Ruhtinaallisten henkilöiden", jatkoi hän vakavana, "vähimmin pitäisi välttää tuollaisia muistoja vallan ja korkeuden alennuksesta sekä meidän kaikkien yllämme olevasta kaikkivaltiaan kädestä."

Huomattiin ettei ollut soveliasta väittää enempää vastaan, ja pian näki kuningatar tuon ikivanhan linnan, joka vanhan kaupungin raunioitten välissä lepäsi erään sisäjärven pienellä saarella, näyttäen siellä vahvoine muureineen ja korkeine torneineen valloittamattomalta. Vain kuningattaren erikoisesta käskystä kalastajat tohtivat soutaa seurueen saareen. He astuivat jalkaisin rappeutuneiden raunioitten läpi, missä nyt vain muutamia kalastajatupia kyyhötti vanhojen kivirakennusten suurten muurien suojassa. Heidän täytyi pysähtyä hetkeksi suletun linnanportin eteen, kun linnanvouti harkitsi, uskalsiko hän kuningattaren käskystä avata ovet vai ei. Sillävälin oppineet kaniikit lukivat ja selittivät sitä latinalaista päällekirjoitusta, mikä oli hakattuna kiveen linnan portin yläpuolelle todistamaan linnan ikää -- sen näet sanottiin olevan pakanain rakentama Aristoteleen ja Aleksanteri Suuren aikoina. [Vixit Aristoteles et Alexander dominatur dum per gentiles castrum Sjöborg fabricatur.] Vihdoin avattiin portti, ja matkaseurue astui linnan kartanolle.

"Täällä on synkkää ja kolkkoa!" sanoi Dagmar, katsellen korkeata, vahvaa vankitornia ja paksuja muureja, jotka ahdistivat sisäänsä hiljaisen, aution pihan, missä ruoho kasvoi siltakivien ylitse ja missä ei ollut nähtävänä jälkeäkään elämästä ja työstä. "Jos en olisi ehtinyt näin pitkälle, niin olisin halukas kääntymään takaisin!" jatkoi kuningatar. "Täällä näyttää siltä kuin linnassa, missä musta surma on pitänyt asuntoa."

"Teidän armonne ei kai tahdo nähdä enempää?" sanoi eräs pieni, vahva ja nyrpeännäköinen mies, joka, toisessa kädessään karvalakki ja toisessa avainkimppu muutamia kertoja nöyrästi oli kumartanut kuningattarelle, tämän huomaamatta häntä. Hän oli linnanvouti, jonka tervehdykseen kuningatar nyt vastasi, tiedustaen hänen nimeään ja virkaansa. "Eikö täällä linnassa nyt asu ketään?" kysyi hän hajamielisenä.

"Ainoastaan minä, teidän armonne, vanhan vaimoni ja vanginvartijan kera", vastasi hän epävarmalla äänellä -- "ja tietysti", jatkoi hän nopeasti, kun kuningatar katsahti ympärilleen, "kunnian-arvoisa piispa tuolla tornissa. Hän se katselee tuolta rautaristikon läpi, hän ehkä alamaisesti pyrkii puheillenne ja lavertelee kaikenlaista huonosta kohtelusta, mutta minä pyydän nöyrimmin teitä olemaan kuuntelematta hänen puheitaan. Hän on vaarallinen Jumalan hylkäämä olio, jossa ei ole sanaakaan totuutta."

"Ah, täälläkö tuo vanha, onneton piispa istuu!" huoahti Dagmar, katsahtaen sydämellisellä säälillä rautaristikkoa kohti, mutta kauhu yhtyi hänen sääliinsä, kun hän näki hurjat, kalpeat kasvot, joissa oli ruokkoamaton, punertava parta, ja jotka suonenvedon tapaisesti vääntyivät ristikon takana, samalla kun kaksi välähtelevää, tummaa silmää tuijotti kuningatarta vastaan.

"Kuningatar Juditin jalo tytär, Tanskan hurskas kuningatar!" kuului kolea miehenääni tornista. "Minä vannotan teitä armeliaan Jumalan ja pyhän äitinne nimessä, että ette lähde tästä kurjuuden pesästä ennenkuin olette kuullut mitä onnettomalla, rääkätyllä piispa Valdemarilla on teille sanottavaa!" -- "Puhukaa vapaasti, onneton!" vastasi kuningatar. "Teillä ei voi olla minulle mitään sanottavaa, mitä muut eivät saisi kuulla."

"Ellei huhu teidän hurskaudestanne ole pettänyt minuakin", huusi vanki katkeran ylpeänä, "niin ette varmaankaan vaadi, että kuningassukuinen piispa antaisi kurjuutensa teidän palvelijainne ja piikainne nähtäviin. Minä, joka olen ripittänyt kuninkaita ja keisareita, en varmaankaan turhaan kerjää teiltä hetken keskustelua ilman ivaavia todistajia!"

"Minun seurueessani ei ole ketään, joka pilkkaisi onnetonta", vastasi kuningatar, "mutta minä täytän teidän toiveenne! -- Viekää minut linnaan ja tuokaa tuo vangittu herra minun luokseni!" käski hän linnanvoutia.

Tämä kohautti hartioitaan ja pudisti arvellen päätään samalla kun hän tympeännäköisenä hitaasti avasi oven kuningattarelle ja hänen seurueelleen. He astuivat etusalin läpi suureen kaarikattoiseen ritarisaliin, mikä oli täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, ja missä pöllöt ja lepakot lentelivät pelästyneinä rikkinäisten ikkunoiden läpi.

"Teidän armonne antakoon anteeksi että täällä ei ole siivottu eikä pesty!" mutisi vouti. "Tänne emme juuri odota muita vieraita kuin niitä, jotka ovat kyllin tottuneet tomuun ja yölintuihin. -- Tänne voi teidän seurueenne jäädä, ja tähän viereiseen huoneeseen tuon minä vangin salakäytävän kautta. Mutta minun täytyy pyytää pari teidän vahvinta miestänne avukseni. Kun minä vapautan hänet kahleistaan voi hän muuten lyödä minua otsaan ja paeta. Tuo kunnioitettava herra piispa on vahva kuin karhu, eikä hän siedä pilaa. Minä pyydän teidän armoanne vielä kerran", lisäsi hän, "olemaan huomioonottamatta mitä hän sanoo; hän on ilmetty Antikristus, ja minä melkein luulen hänen vannoneen sielunsa paholaiselle".

Kuningatar viittasi nyt pari miestä seuraamaan voutia ja käski senjälkeen muiden jäädä, sekä meni itse yksinään sivuhuoneeseen. Se oli pieni, synkkä huone, ja siinä oli yksi ainoa ikkuna korkealla paksussa muurissa, rautaristikolla varustettuna. Seinillä riippui suuria rautaketjuja, piiluja ja kaikenlaisia vanhoja, ruostuneita kuparikaluja, joiden tehtävä näytti olleen pakoittaa vangit tunnustukseen; niiden ikä ja muoto todistivat pakanuuden raakalaisaikoja. Kömpelö kivipöytä, jolla oli kirjoituskojeet ja pieni malmikello, sekä kaksi vanhaa tuolia olivat muuten tuon vanhan, hirveän kidutuskammion ainoat huonekalut.

Kuningatar istuutui suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti hetken käsi posken alla tuota merkillistä vankia, jonka hurjat, ylpeät kasvot hän melkein pelkäsi nähdä uudelleen. Pian hän kuuli kahleiden kalinaa; seinään avautui salaovi, jota hän ennen ei ollut huomannut, ja nyt hän näki nuo samat peloittavat kasvot, jotka äsken olivat näkyneet rautaristikon takaa. Kädet ja jalat yhteen kahlittuina astui tuo korkea, ylpeä piispa ryhdiltään kuninkaallisena hänen eteensä ääneti tervehtien ja samalla heittäen käskevän ja halveksivan katseen linnanvoutiin sekä häntä seuraaviin miehiin, ikäänkuin odottaen, että -- kuningatar käskisi heidän poistua.

Kuningatar oli noussut ja vastannut hänen tervehdykseensä; mutta häntä puistatti nähdessään tuon ylpeän vangin; hän näytti vaivoin pysyvän rauhallisena ja viivytteli sen käskyn antamista, jota piispa toivoi. Tämä kääntyi silloin itse käskevin ilmein voutiin. "Teitä ja teidän kätyreitänne ei tarvita täällä; luuletteko ettei Tanskan kuningatar tohdi olla kahdenkesken kahlitun miehen kanssa?"

Vouti ja miehet katsahtivat empien kuningattareen. "Menkää vain oven taakse", sanoi tämä epävarmalla äänellä, "minä soitan, kun tarvitsen teitä".

Vouti ja miehet menivät, ja kuningatar viittasi piispa Valdemarin istumaan, itse vaipuen takaisin nojatuoliin. Hän tunsi ahdistusta siitä voimakkaasta vaikutuksesta, minkä tuo outo vanki oli tehnyt häneen. Vanki jäi seisomaan ja katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. "Jos nämäkin kasvot pettävät", sanoi hän katkerana, "niin on viimeinen välähdys Jumalan kuvasta maan päällä petollinen naamio. Tunnetteko te minun elämäni ja sen luulotellun rikoksen, jonka takia minä kannan kahleita, jalo kuningatar?" jatkoi hän rauhallisempana, ja ikään kuin lempeyden ja alakuloisuuden sekoitus hillitsi hänen ylpeiden, kovien kasvojensa kurjuuden ja katkeruuden.

Dagmar oli ristinyt kätensä ja salainen rukous näytti antaneen hänelle sen tyyneyden ja voiman takaisin mitä hän äsken kaipasi.

"Minä tunnen teidän sukuperänne sekä sukulaisuutenne Tanskan kuningassukuun", lausui hän nyt hiljaisella arvokkuudella, "minä tiedän kuinka maallisen kruunun loisto on houkutellut teidän rohkean henkenne syrjäteille. Mutta minä toivon, että te nyt vastoinkäymisessänne olette kääntänyt mielenne rauhan ja lunastuksen Herran puoleen. Hurskaan äitini kehoituksen mukaan olikin minun ensimäinen pyyntöni kuninkaalleni vieläkin täyttymätön toivo teidän vapauttamisestanne."

"Täyttymätön?" toisti piispa tuskallisella kiivaudella. "Leppymätön on siis hänen vihansa, ja hänen kostonsa rajaton, tuon ylpeän, onnellisen voittajan, jota minä kannoin näillä käsilläni, laulaen hänelle sotalauluja ennenkuin uneksinkaan, että hän istuisi Tanskan valtaistuimella, silloin kun minä olisin kahleisiin kytkettynä hänen käskystään!"

"Vääryydestä ette voi syyttää Valdemar Seieriä!" -- lausui Dagmar. "Ja mitä teillä liekin minulle sanottavaa, pyydän teitä muistamaan, että minä olen Valdemarin kuningatar enkä saata kuulla sanaakaan, mikä loukkaa puolisoani ja kuningastani. Hänen mahtava kätensä on raskaana laskeutunut teidän päällenne, ja minua surettaa syvästi nähdä teidänlaisenne mies kahleissa; mutta -- --"

"Mutta minä olen niissä syystä, arvelette. Kuulkaa, jalo kuningatar, miten minun vankeuteni laita on, ja päättäkää sitten, olenko minä näissä kahleissa syystä ja onko se viha, mikä minua kalvaa, syntinen ja väärä! Totta kyllä minä tartuin miekkaan julkisesti taistellen kuningas Knuutia vastaan, kun hän ase kädessään tahtoi kurittaa minua petoksesta; yhdessä vanhan Adolf-herttuan kanssa minä vaadin sitä kruunua, mihin minun tätini pojalla ei ollut suurempaa oikeutta kuin minullakaan. Hän lähetti meitä vastaan uljaan puolisonne, nuoren Valdemar-herttuan; sotaonni ei suosinut meitä. Meidät voitettiin. Mutta voitetullakin on oikeutensa. Me pyysimme rauhaa ja sovintoa ja uskoimme voittajamme käsiin henkemme ja vapautemme, uskoen lakiin ja lupaukseen turvallisuudestamme. Ja katsokaas, näin täytettiin nuo kalliit lupaukset, kuin tuomitut pahantekijät meidät heitettiin tähän vankilaan laitta ja tuomiotta. Kalliisti täytyi vanhan Adolf-herttuan ostaa henkensä ja vapautensa pyhimpien oikeuksiensa hinnalla; ja minä, jolla ei ollut herttuakuntaa ostaakseni sillä vapauttani, minä istun täällä vielä pöllöjen ja yökköjen kera. Eikö siis tämän jumalattoman vääryyden takia taivaan kirous ja rangaistus kohtaa valtakuntaa ja kansaa? Ja voiko se valtakunta kestää vanhurskaan tuomioistuimen edessä, missä jo laki ja oikeus on poljettu jalkoihin?"

"Sellaista vääryyttä en mitenkään usko jalon kuninkaani tahdon mukaiseksi!" vastasi Dagmar. "Te varmaankin salaatte totuuden, herra! Minä olen kuullut puhuttavan raskaasta, hirveästä rikoksesta." -- Kuningatar pysähtyi, katsellen piispan hurjia, levottomia kasvoja.

"Te häpeätte nimeltä mainita tuota julkeata väitettä kavaluudesta ja petoksesta", lausui piispa, "ja se on kunniaksi teidän hurskaalle mielellenne. Kuningas Knuutin äkkikuolema on muka minun tekoni -- eikö totta?" ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn. "Tai ainakin minä olisin muka tiennyt murhasta, joka ei ehkä koskaan ole tapahtunut, ja jota ei ole koskaan julkisesti todistettu. Minua on kohdeltu salaisena kuninkaanmurhaajana ja tätini pojan kruunun ja hengen vaarallisena väijyjänä. Siksipä näyttääkin muka oikeutetulta itsepuolustukselta sulkea minut tänne iäkseni. Mutta minähän olin jo näissä kahleissa, kun kuningas Knuut vielä oli täysissä voimissa: minut oli tuomittu vastoin lakia ja oikeutta kuin kavaltaja, ennenkuin Jumalan vanhurskas käsi tuhosi valapattoisen tuomarini ja veti hänet ikuisen tuomioistuimensa eteen".

"Mitä kuningas Knuut liekin rikkonut teitä vastaan, kunnioitettava herra!" vastasi Dagmar; "siitä hän puolustautukoon suuren tuomarin edessä, eikä sitä sentään koskaan voida lukea rikokseksi minun rehelliselle puolisolleni."

"Ellei hän tahtoisi olla veljensä rikokseen osallinen, niin miksi hän ei korjaa tämän tekemää pahaa, ja vapauta onnetonta sukulaistaan kahleista, kun valta ja kruunu on hänen? Mutta siitä en puhu; en tahdo unhoittaa puhuvani hänen viattoman, hurskaan kuningattarensa kanssa. Te tiedätte nyt, jalo kuningatar, minkä syyn takia minä istun täällä. Jos olen murhannut kuningas Knuutin, minkä kohtalon hän ehkä olisi minulta ansainnut, niin miksi ei sitä todistettu maailmalle, miksi ei annettu pyövelin katkaista kaulaani, ja korppien syödä minut teloituspaikalla. Sääliväisyyttä se ei voinut olla. Mutta jos ei kukaan voi nousta todistamaan minua syylliseksi niin minä vaadin vapauden ja korvauksen kaikesta täällä kärsimästäni, en armona, vaan ankarana oikeutena, ihmisellisyyden pyhänä vaatimuksena."

"Jos tällä hetkellä olisitte vapaa", vastasi Dagmar, "ja olisitte onnistunut silloisissa aikeissanne, -- jos istuisitte nyt mahtavana ja mainiona Tanskan valtaistuimella, niin myöntäkää minulle, onneton, että kuninkaallinen puolisoni ehkä kantaisi niitä kahleita, joiden näen surulla painavan teidän jaloja käsiänne!"

"Haa, niinkö?" vastasi piispa, ja ajatus sellaisesta onnenvaihdoksesta sytytti kaamean tulen hänen tummiin silmiinsä, "jos minä nyt istuisin Tanskan valtaistuimella, jolle minulla olisi suurempi oikeus päästä kuin kellään, ja jos teidän onnellinen puolisonne istuisi näissä kahleissa", hän pysähtyi äkkiä ja hänen ilmeensä muuttui, sitten hän jatkoi alennetulla äänellä, -- "ettekö te, jalo kuningatar, silloin kutsuisi minua sydämettömäksi ja julmaksi, jos minä en teidän hartaista pyynnöistänne huolimatta avaisi hänen kahleitaan ja laskisi häntä valan ja kunniansanan takuulla maailmaan ja elämään ja ihmisten luo takaisin?"

"Minä toivon näkeväni teidät vielä kerran vapaana", sanoi kuningatar katsoen häntä tutkivin silmin, "mutta voisiko kuningas silloin luottaa siihen, että te voisitte täyttää sen lupauksen, mikä ehkä olisi teidän vapaaksi-pääsynne välttämätön ehto, voisiko hän silloin luottaa siihen, ettei teitä enää koskaan huono vallanhimo tai epäkristillinen kostonhalu saisi vietellä väijymään häntä ja hänen kruunuaan? Minä näen teidän katsannostanne, kunnioitettava herra, ettei teillä vielä ole sovinnollista mieltä Jumalaanne ja hänen sallimaansa kohtaan, sekä että teidän sydämenne ei ole vapaa vihasta ja katkeruudesta ja levottomasta pyrinnöstä arvoon ja valtaan."

"Kuningatar, kuningatar!" vastasi piispa kohottaen päätään. "Te itse olette syntyisin ylhäiseltä kuninkaallisesta suvusta, ettekä voi halveksia kantamaanne kruunua. Elkää tuomitko minun sydämeni ylpeätä pyrintöä, joka vaati minua piispanhiipan kantajanakin rohkeasti tavoittelemaan isieni kruunua. Sitokaa kotka kyyhkysen pesään tai pyhälle alttarille, ja katsokaa, eikö se tahdo irtautua ja rientää pilvien yli ihanaa päivää kohti. Sielun ylevyys ja synnynnäinen suuruus halveksii niitä pikkumaisia rajoja, jotka onni ja oikukas kansa tahtovat nostaa rohkean hengen tielle; ja totisesti, ellei tämä pää olisi vihitty kantamaan kuninkaitten näkymättömän kuninkaan antamaa kruunua, en minä olisi jaksanut sitä pitää pystyssä näiden kahleitten häpäisevän painon alla."

Hänen näin puhuessaan hänen silmistään säkenöi haaveellinen, miltei mieletön tuli, mutta alakuloisesti katsellen kahleitaan hän lisäsi katkeralla itsehalveksunnalla: "Siitä te voitte olla rauhassa, kuningas Valdemarin puoliso, että jos kuninkaani vapauttaa minut rauhan ja sovinnon lupaukseni nojalla, niin minä palaan jälleen kirkkoon, jonka ylhäiseksi palvelijaksi olen maailman nähden vihitty; sen pyhässä helmassa minä silloin pyrin unhottamaan mitä minä onnellisempien tähtien alla olisin voinut tehdä kiittämättömän maailman hyväksi. Olen nähnyt loiston ja arvon kiitävän ohitseni kuin pettäväin unelmain -- minä heräsin vankilassa ja kahleissa, -- ja, Jumalan ja Pyhän Äitimme nimessä, kun minun vankilani on avattu ja kahleeni pudistettu pois, en minä toista kertaa halaja hallita sitä maailmaa, jota minä olen oppinut halveksimaan."

"Jumala suokoon, että te hurskaammalla mielellä voisitte luopua maailmasta, kuin mikä teillä nyt tuntuu olevan, arvoisa herra!" vastasi Dagmar, katsellen tuskallisena ja syvällä säälillä hänen levottomia, mutta kärsiviä kasvojaan. "Se kohtelu, jota täällä olette saanut kestää, sen minä kyllä ymmärrän, ei ole ollut omiaan lepyttämään teidän kiivasta mieltänne ja sovittamaan teitä maailman ja ihmisten kanssa; mutta minä takaan sanallani, että teidän asemanne paranee tästä päivästä, ja tahdon tehdä kaiken mahdollisen voitavani, kiiruhtaakseni teidän täydellistä vapauttamistanne ja sovintoanne kuninkaan kanssa. Hän, joka ohjaa kaikki kohtalot, johtaa tämänkin asian parhain päin, ja vahvistaa teitä kestämään onnettomuuttanne, niin kuin onneakin, kun se palaa. Mutta vakuuttakaa minulle kädenpuristuksella, kunnioitettava herra, ja luvatkaa minulle Kaikkinäkevän kasvojen edessä, että muistatte minua Valdemarin kuningatarta, kun te toivoni mukaan ja minun rukoukseni takia pian pääsette vapaana lähtemään näiden muurien sisältä! Antakaa minulle kätenne ja minä uskon, vaikka teidän synkeät kasvonne näyttävät sen kieltävän, että te Ristiinnaulitun suuren rakkauden tähden pyritte kärsimään ja anteeksiantamaan sekä jättämään kaikki kostonajatukset minun rakastamaani miestä kohtaan, niin totta kuin te itse kerran toivoni mukaan saatte anteeksiannon ikuisen armahtajan edessä."

"Varmasti, varmasti!" huudahti piispa hyvin liikutettuna, ja hänen levoton katseensa näytti nyt ensikerran rauhallisena kiintyvän kuningattaren kasvoihin ja olentoon, ja hän tarttui hänen käteensä ja painoi sen kunnioittavasti huulilleen. "Minä lupaan teille kädenannolla ja sanallani Kaikkinäkevän kasvojen edessä", jatkoi hän juhlallisesti, "etten koskaan unohda tätä hetkeä, ja jos pääsen vapaaksi teidän rukouksenne takia, en koskaan unohda, mitä olen velkaa kuningas Valdemarin jalolle puolisolle. Niin, jos tulen mahtavaksi ja suureksi, niin kuin nyt olen vähäinen ja halveksittu", lisäsi hän ylpeänä päätään kohottaen, "jos Herra johtaisi minut pyhän Pietarinkin ylevälle istuimelle ja antaisi minulle täyden vallan päästää ja sitoa, minä en sitoisi häntä, joka sitoi minut, kun tällainen enkeli seisoo hänen vierellään. Minä en musertaisi häntä kirkon salamalla enkä kirouksella, niinkuin hän maallisella valtikallaan lannisti minut tomuun, niin kauan kuin teidänlainen rauhan ja sovinnon enkeli on välillämme. Ja nyt olkoon rauha kanssanne, jalo kuningatar. Jos seisonkin edessänne rääkättynä ja alennettuna ja sidotuin käsin, kuten apostoli pakanain vankilassa kirkon vihittynä palvelijana, ja elävän Jumalan sanan vapaana julistajana, minä kuitenkin seison vielä ja annan teille pyhän vihkimyksen nojalla ja pyhän virkani puolesta autuaaksi tekevän kirkon siunauksen!" Näin sanoen hän kohotti kahlitut kätensä ylevällä piispan arvokkuudella. Kuningatar ei nähnyt hänessä kahlittua vankia, vaan sakramentin ylevän, mahtavan jakajan; hän kumartui ehdottomasti ja vastaanotti ristityin käsin piispan siunauksen.

Sitten piispa läksi ylpeänä ja ääneti salaovea kohti, mistä hän oli tullut. Kuningatar nousi ja soitti. Heti vouti vanginvartijan ja miesten kanssa astui sisään ja saattoi vangin salakäytävän kautta torniin. Hiljaisena ja mietteissään istui Dagmar vielä kidutuskammiossa, ajatellen mitä hän voisi ja uskaltaisi tehdä onnettoman piispan hyväksi, kun vouti tuli yksinään takaisin salaoven kautta ja odotti ääneti, nöyrännäköisenä, mitä kuningattarella oli hänelle sanottavaa pitkän keskustelunsa jälkeen vangin kanssa.

"Onko kuningas todella käskenyt pitämään piispa Valdemaria kahleissa ja kiveen sidottuna kuin elinkautista?" kysyi kuningatar, heittäen tyynenä voutiin katseen, jota tämä koetti välttää.

"Jos ei nimenomaan käskenytkään", sammalteli vouti, "niin minulla on kuitenkin kuninkaani ankara vaatimus vastata omalla hengelläni vangista, ja siihen minulla ei ole varmempaa keinoa kuin kiveen taotut kahleet."

"Eikö sitten linnan käytäviä voida vartioida?" kysyi kuningatar edelleen. "Eivätkö sen muurit ole kyllin vahvat kestämään yhden miehen voimia? Miksi minä en näe täällä ollenkaan vahteja enkä muuta miehistöä?"

"Tähän saakka noudattamieni ohjeiden mukaan", -- vastasi vouti vielä enemmän hämillään, -- "olen arvellut voivani säästää ankaralta kuninkaaltani sellaisen tarpeettoman rahamenon; mutta jos teidän armonne käskee, miehitän minä hetikohta vahdeilla kaikki käytävät ja annan vangille kaiken sen vapauden, minkä oma turvallisuuteni sallii."

"Te olette siis omavaltaisesti laajentanut oikeuksianne", lausui nyt kuningatar suuttuneena. "Te olette ilman pakottavaa syytä antanut tuon onnettoman kitua kahleissa. Siitä saatte tehdä tiliä kuninkaalle, kun hän palaa. Sekä hänen että minun tahtomme on, että Slesvigin piispaa kohdellaan täydellä rakkaudella ja arvonannolla, minkä hän on sukuperänsä ja arvonsa tähden oikeutettu saamaan, sekä että te ette laajenna valtaanne täällä tuumaakaan kauemmas kuin mihin teillä on nimenomainen valtuus. Minä jätän nyt tänne yhden uskotuista palvelijoistani. Ja varokaa, herra vouti, ettette tee mitään, mistä ette voi vastata! Te saatte tehdä ankarat tilit jokaisesta vääryydestä, mikä täällä on tapahtunut kuningaspuolisoni nimissä!"

Hädissään, vavisten heittäytyi vouti polvilleen ja rukoili kuningatarta Pyhän Neitsyen tähden olemaan syöksemättä häntä onnettomuuteen ja syyttämättä häntä kuninkaan edessä; samalla hän vakuutti, että kunnioitettavaa piispaa nyt kohdeltaisiin kuin kuningasta, että hän saisi hyvää olutta ja liharuokaa, paastoaikanakin, jos kuningatar käskee.

Vähääkään lohduttamatta matelevaa voutia, kuningatar palasi ritarisaliin. Siellä prinsessa Regitza tuli levotonna ja tyytymätönnä häntä vastaan, pyytäen häntä kohta lähtemään tästä ikävästä paikasta. Hän teki kuningattaren ymmärrettäväksi myös, että niin pitkällinen keskustelu kuninkaan katkerimman vihollisen ja niin vaarallisen valtiovangin kanssa voitiin helposti selittää väärin ja arvioida virheeksi. "Kuningaspuolisollani on täällä uskoton vouti", lausui Dagmar rauhallisesti. "Minua ilahduttaa, että sattuma toi minut tänne. Kuningas on ankara ja oikeutta rakastava; mutta täällä alhaisuus ja itsekkyys käyttää hänen käskyjään vääryyteen ja julmuuksiin. -- Ottakaa huoleksenne, herra hovimestari", kuningatar kääntyi Ib Urnen puoleen, "että tänne jää yksi uskollinen kuninkaan palvelija katsomaan, ettei ruhtinaallista vankia kohdella ankarammin kuin kuningas nimenomaan on käskenyt!"

Herra Ib Urne toimitti kohta kuningattaren käskyn. Pian lähti matkaseurue palaamaan linnanpihan läpi. Kuningatar heitti vielä alakuloisen katseen ristikkoikkunaa kohti ja oli näkevinään vangin kalpeat kasvot synkässä aukossa. Ääneti ja vakavana hän läksi tuosta kaameasta vankilasta, eikä kukaan häirinnyt hiljaisuutta ennenkuin hän järven toisella rannalla oli noussut juoksijansa selkään.

Hiljainen kreivitär Ida ja Riisen Kristiina ratsastivat likinnä kuningatarta hänen vasemmalla puolellaan. He iloitsivat sydämestään hänen lempeästä, sävyisästä esiintymisestään ja puhuivat nyt osanotolla onnettomasta vangista, jonka ruhtinasolento kaukaakin, ristikon takaa, oli hämmästyttänyt heitä.

"Mutta hänellä on hirveä tiikerinkatse", väitti prinsessa Regitza, "ja kuningasveljeni on varmaankin oikeassa: jos piispa Valdemarilla olisi voimaa kuten halua, niin hän olisi joko keisari tai paavi, ja voi sitä, joka ei nöyrtyisi hänen edessään!"

"Hänen kasvoissaan on jotakin suurta mutta peloittavaa", sanoi Dagmar. "Mutta Herran avulla voi hänen synnynnäinen ylevyytensä voittaa sen syvän vihan ja sen ylpeän ihmishalveksunnan, joka kalvaa häntä."

"Sen mukaan, mitä veljeni ovat kertoneet hänestä", sanoi Ida-kreivitär, "minä olen kauan valittanut, että niin voimakas mies on vajonnut näin syvälle. Kuitenkin olen aina uskonut että hänen onnettomuutensa on ollut suurempi kuin hänen rikoksensa."