Part 19

"Te puhuitte Jumalan sanasta sydämissämme", -- hän kääntyi taas kuningattareen, -- "ja minua ilahduttaa, että te niin nimitätte sitä korkeinta, ehdotonta kutsumusta, joka määrää kunkin ihmisen pyrinnön ja työn maailmassa. Siksi voinkin, luottaen siihen, ettette ymmärrä minua väärin, lausua teille, mitä minä pidän Jumalan ehdottomana äänenä sydämessäni, ja minkä minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle" -- ja nyt hän ilmaisi hänelle päätöksensä lähteä viivyttelemättä arkkipiispan ja sotajoukon kanssa. Liivinmaahan, suojelemaan sikäläisiä vainotuita kristityitä ja edistämään sanan julistusta uskottomien keskuudessa.

Dagmarin kirkkaat, siniset silmät kyyneltyivät; mutta hän ei sanonut sanaakaan pidättääkseen kuningasta tai saadakseen hänen päätöstänsä horjumaan. -- "Lähtekää Herran nimeen, jalo herrani ja kuninkaani!" -- huokasi hän. -- "Jos te lähtisitte maallisen ja turhan taistelun takia, olisi se minulle suru; -- nyt minä tahdon iloita, vaikkakin teidän lähtönne ja vaaranne maksaa minulle kyyneliä."

Valdemar sulki hänet liikutettuna syliinsä. "Teidän puhtaisiin ja hurskaisiin käsiinne", -- sanoi hän -- "minä uskon luottamuksella kuningasvaltikan poissaoloni ajaksi; -- valtaneuvoston etunenässä johtakaa nyt viisaasti kansaa ja maata sillä aikaa kun minä pidän huolta kruunun kunniasta ja täytän lupaukseni."

Kuningatar katseli häntä alakuloisin, tutkivin silmäyksin. "Rakkain herrani", -- sanoi hän lempeän varoittavasti -- "kunpa maallisen kruunun kunnia ja loisto ei olisi teille kalliimpi kuin ikuisen elämän kruunu, jota meidän myös pitää tavoitella. Teillä on suuri, mahtava valtias-mieli, uljas puolisoni, mutta siinä teillä on myös suuri houkuttelija vastustettavananne. Elkää suuttuko minuun, vaikka minä en voi tätä suurinta ja melkein ainoata huoltani salata teiltä! Mitä hyödyttää meitä, jos me voitamme kaiken maailman, mutta kuolematon sielumme saa vahingon?"

"Rakas, hurskas papitar!" -- vastasi Valdemar hymyillen. "Jos sinä et olisi nainen, olisit varmaan piispa tai paavi. Valtakunnassani kuoli äskettäin eräs hurskas mies, joka oli niin pyhä, että hänen uskotaan voineen tehdä ihmeitä; hän on usein sanonut minulle samaa. Hyvä hurskas arkkipiispamme kehoittaa minua myös uutterasti itsenikieltämiseen ja nöyryyteen. Mutta mitä se kaikki auttaa? Maailma vaatii oikeutensa eikä kotka muutu kyyhkyseksi. Kun minä luulen olevani nöyrin, huomaan kuitenkin aina, että minä en ole syntynyt kulkemaan allapäin, vaan rientämään uljaana ja vapaana joukon ohi ja liikkumaan mahtavana siinä maailmassa, mikä on minun edessäni. Minä myönnän olevani vielä levoton ja kiihkeä maailmanlapsi, joka ei voi tyytyä taivaanvaltakuntaan, vaan tahtoo pitää kruunun ja onnen tässä maailmassa. Mutta elköön se sinua huolettako hurskas Dagmarini, en kadota kuitenkaan näkyvistäni sitä autuuden kruunua, mitä en täällä voi saada, mutta joka kuitenkin yksinään antaa kaikille maailman kruunuille niiden oikean valon ja loiston."

Näin sanoen Valdemar jätti hurskaan, rakastettavan kuningattarensa, lähtien salakammioonsa, missä Junkker Strange odotti häntä. Auraveron lakkauttaminen ja Vordingborgin vankien vapauttaminen olivat ensi asiat, jotka kuningas pyysi uskollisen ystävänsä ja neuvonantajansa suorittamaan; mutta hänellä oli vielä pari muuta kahdenkeskistä sanaa sanottavaa hänelle. "Rakas, uskollinen Strange", -- sanoi hän -- "sinä olet tuntenut minut pienestä pitäen; sinä olet ollut minun vikojeni vaitelias ja uskollinen todistaja; viimeisenkin sinä piiloitat sydämeesi; olkoon se mennyt ja voimaton muisto -- hävitä tuo intohimoinen salakirje, minkä minä lähetin sinulle! -- sinä olit paha kyllä oikeassa, sinä tunsit paremmin kuin minä itse levottoman sydämeni, mutta minä tahdon sen pakoittaa vakavuuteen ja uskollisuuteen, ja jos minusta ei koskaan tule onnellista puolisoa, niin onnettomaksi ei kuitenkaan viaton Dagmar tule minun tähteni. Hän on hyvin hurskas ja hyvä minua kohtaan, sen minä myönnän, -- ja nyt minä huomaan, että me sovimme yhteen kuin kotka ja kyyhkynen; mutta jos Jumala ja pyhä Knuut suovat, niin hän ei tule koskaan katumaan, että jätti isänsä ja äitinsä, ja tuli kotkan morsiameksi vieraaseen maahan."

"Herra kuninkaani", -- vastasi Junkker Strange, "tässä on kirje, jonka te lähetitte minulle ritari Glugin mukana. Lähdettyäni Pragista se on polttanut rinnallani kuten nokkosen lehti. Repikää se itse, jotta se on vain kuollut ja voimaton muisto! Iloitsen sydämestäni, etten levottomuudestani teidän ja hurskaan kuningattaren rauhan takia turhaan ole luottanut teidän synnynnäiseen kuningasmieleenne, sekä siihen valtaan, mikä hyvyydellä ja suloudella on kaikkiin suuriin sydämiin."

Kuningas otti kirjeen kiihkeästi ja repi sen. "Kas niin", -- sanoi hän -- "näin minä rikon jokaisen oman onnen vaatimuksen, niinkuin se olisi rikollinen, ja väärä sopimus suuren sielujen-viettelijän kanssa. Tästä hetkestä alkaen minä olen vain kuningas ja ristiretkeläinen, ja jos Jumala suo minulle tahtoa ja voimaa niin minun onneni on tästälähin jalon kuningattareni rauha, ja kansani ja valtakuntani kunnia. Mutta tahdon kuitenkin säilyttää tämän nöyryyttävän muiston heikkoudestani etten koskaan ylpeilisi, luullen itseäni voimakkaammaksi kuin olen istuessani täällä salakammiossani yksin Jumalan kasvojen edessä." -- Näin sanoen hän kätki kirjeen palaset huolellisesti tärkeimpien ja salaisimpien valtiopapereittensa joukkoon, hyvin liikutettuna painaen hyvän ystävänsä kättä sydämelleen.

"Nyt tunnen suuren Valdemarin pojan", -- sanoi Junkker Strange, vastaanottaen nuoren kuninkaansa syleilyn sydämellisellä ilolla. "Ja nyt herra kuninkaani", jatkoi hän iloisena -- "hyvää ja rehellistä päätöstä seuraa iloinen ja tyyni katsanto. Minä en siis ole ansainnut mitään moitetta kuningattarenne tuojana, ja te kai myönnätte minulle, että prinsessaan nähden hänen kuvansa oli vain varjo. Katsokaa, täällä se on minulla vielä; koska kuninkaani ei ole vaatinut sitä takaisin, aijotte te ehkä jättää sen minulle ystävälliseksi muistoksi lyhyestä, kadotetusta sulhasajastani."

"Kuva", -- toisti kuningas ja katsoi puoleksi hämillään tuttua kultarasiaa, missä sitä säilytettiin, "niin, sen saat pitää".

Junkker Strange pudisti päätään ja avasi kaihomielisenä rasian, niin että kaunis kuva tuli esiin.

"Minä ymmärrän sinut, vanha hyvä ystävä"; sanoi kuningas punastuen. -- "Ota nämä kultaketjut muistoksi niistä kauniista kahleista, jotka toit minulle, mutta anna minulle kuva! Minä saan kyllä hävetä joka kerta kun silmään sitä; mutta se seuraa minua kuitenkin hautaani saakka muistuttaen minua valasta ja velvollisuudesta sekä siitä unelmasta, mikä oli minun lempein ja viattomin unelmani!" Sitten hän kätki kuvan poveensa katsomatta sitä, ja nojaten posken käteensä istui pitkän aikaa ääneti tuijottaen eteensä.

Junkker Strange pudisti päätään. "Milloin tulee se aika, jalo herra kuninkaani, jolloin te saatte kyllänne unelmista", -- lausui hän vihdoin vanhalla vapaudellaan. -- "Papit, runoilijat ja naiset ovat kuitenkin luvallanne sanoen ajaneet koko joukon turhuutta päähänne ja sydämeenne, mistä teidän on vaikea päästä vapaaksi jälleen ennenkuin tulette vanhaksi ja harmaaksi. No, Jumalan nimessä, olkaa huoleti, kuninkaani! Minä ratsastan Vordingborgiin junkkari Knuutin kanssa ja vapautan vangit; kun minä palaan, on täällä todellinen hääilo, toivon minä."

"Huomenna päivän koittaessa minä lähden sotajoukon kanssa Liivinmaalle!" -- lausui Valdemar kiivaasti. -- "Olen saanut kyliäni unelmista, Strange! Tästälähin näet minut valveilla. Sinä riennät sotajoukkoon lippukuntinesi niin pian kuin voit! Jumala kanssasi!"

Kuningas asteli pitkin askelin lattialla edestakaisin, ja Junkker Strange sanoi hyvästit ja läksi. Kohta ilmoitti kamaripalvelija nuoren Otto-kreivin. Hän astui sisään oikea käsi sidottuna.

"Mitä! Haavoitettuna?" kysyi kuningas. "Joko sinulla on ollut kukkosota, ritarillinen kaksintaistelu?"

"Oh ei, kuninkaallinen sukulaiseni!" -- vastasi Otto. "Olen vain vanginnut heittiön, jolla oli asiata teille. Tämän kirjeen on hän itse antanut, mutta tässä on toinen, joka löytyi piilosta hänen hihastaan." Hän ojensi sitten kuninkaalle molemmat kirjeet ja kertoi tarkkaan öisen seikkailunsa, samoinkuin epäluulonsa siitä, että nimittäin arkkidiakooni Arnfred oli liitossa schweriniläisen vakoilijan ja hänen herransa kanssa.

Valdemar luki nopeaan molemmat kirjeet. "Kohtelias onnentoivotus kreivi Henrikiltä häihini", -- sanoi hän -- "ja nimetön kirje joltakin nimettömältä kunniattomalta narrilta, jolla nähtävästi olisi suuri halu paljastaa salaisuuteni, jos hän tietäisi ne. Ei kumpikaan näytä minusta tärkeältä. Jos schweriniläinen metsästäjä on ollut humalassa, kuten sanot, ja jos hän ei nyt tahdo mitään tunnustaa, valitkoon hän minun puolestani minkä hirsipuun itse tahtoo. Hän on hätyyttänyt henkeäsi ja vapauttasi vain humalaisena, ja se olkoon sinun ja vankisi välinen asia. Pappiin nähden, josta sinä puhuit, osaan minä olla varuillani; mutta ei ole mitään pätevää todistusta häntä vastaan. Hän on loukannut ja peijannut sinua, mutta ratkaise sinä asiasi hänen kanssaan miten tahdot ja uskallat! Minä puolestani tahdon olla erilläni hengellisistä herroista. Niinkuin tuntuu, herra ritarini", -- lisäsi hän hymyillen -- "olet kyllä itse ollut viinin ja tanssin vaikutuksesta eilen illalla niin iloisena ja seikkailunhaluisena, että luultavasti et tiennyt selvästi mihin yritykseen ryhdyit. Ole toiste varovaisempi ennenkuin riennät johonkin kohtaukseen, eläkä etsi kovin kiihkeästi ritariseikkailuja!" Sitten kuningas laski nuoren sukulaisensa menemään, ja Otto oli suuttunut sydämessään sekä näistä neuvoista, että siitä välinpitämättömyydestä, millä kuningas käsitteli asiaa, joka sikäli kuin Otto tunsi Schwerinin kreivien salaista mielialaa, näytti ankarimman tutkimisen arvoiselta.

Lähtiessään nyt mieli ylpeänä ja loukattuna kuninkaan salakammiosta, Otto kohtasi takapihalla kumaraselkäisen arkkidiakooni Arnfredin, joka näytti hämmästyvän nähdessään hänet ja koetti hiipiä hänen ohitseen pihan halki, missä kuninkaan jahtipojat ja haukankesyttäjät huvitteleivat opettamalla koiria ja haukkoja. Otto ei päästänyt häntä ohitseen, vaan kiiruhti nopeasti häntä kohti. "Pysähtykää vähän, arvoisa herra!" -- sanoi hän, punaisena vihasta. -- "Minä olen teille kiitoksen velkaa kauniista kutsusta kohtaukseen."

"Armollisin ritari ja kreivi!" -- vastasi pappi, kumarrellen ja vapisten. "Minä en toivo mitään epämieluista -- näen, että olette haavoitettu ja vihoissanne, mutta minä vakuutan teille Pyhän Augustiinuksen nimessä, että olen yhtä syytön ja tietämätön tästä asiasta kuin vasta syntynyt lapsi."

"Mahdollista, hurskas herra!" -- vastasi Otto, "mutta sopiiko niin viattoman ja pyhän miehen olla salaisten, epäilyttävien kutsujen välittäjänä, koskivatpa ne rakkausjuttuja tai salamurhaa --? Ja voitteko kieltää olevanne liitossa kuninkaan pahimpien vihollisten kanssa ja aikoneenne kavaltaa heille hänen salaisuuksiaan?"

"Voitteko todistaa, mistä syytätte minua?" -- vastasi nyt Arnfred uhmaten; samalla kuninkaan palvelijat jättivät haukkansa ja koiransa ja riensivät luo. -- "Olenko loukannut teitä tai kuningasta", -- jatkoi pappi äänekkäästi. -- "Olkaa hyvä ja haastakaa minut siinä tapauksessa oikeaan tuomioistuimeen, ja kanooninen oikeus ratkaiskoon asian! -- Täällä koirien ja renkien keskellä ei minun eikä teidän sovi riidellä."

"Piru vieköön teidän kanoonisen oikeutenne!" -- huusi kiihtynyt nuorukainen. -- "Muuta lakia ja oikeutta en ymmärrä kuin hyvän miekkani; jos tahdotte taistella kanssani elämästä ja kuolemasta, niin tulkaa, -- jos ette, niin teidät saa potkaista ulos kuninkaan talosta kuin kavaltajan."

"Pitäkää varanne, nuori kiivas herra!" -- uhkasi Arnfred ja koki näyttää mahdollisimman arvokkaalta. -- "Jos koskette hiuskarvaankaan pyhän kirkon palvelijaa, niin se tulee kalliiksi teille. Jos kuningas itse olisi sallinut teidän menetellä noin jumalattomasti, niin hän katuisi sitä katkerasti. Minä valitan arkkipiispalle ja paaville! Teidät eroitetaan kirkon yhteydestä, -- tuomitaan sekä ajassa että ijankaikkisuudessa."

"Valittakaa vain arkkipiispalle ja paaville", huudahti Otto -- "mutta pysykää vain asiassa! Kuningas ei tahdo välittää tuollaisesta raukasta, mutta minä julistan teidät omissa nimissäni ja omalla vastuullani heittiöksi ja kavaltajaksi kaikkien näiden kunnon miesten läsnäollen, ja jokaiselle täälläolevalle uskolliselle kuninkaan palvelijalle minä annan omalla vastuullani sekä keisarin että paavin edessä luvan ajaa teidät ulos kuninkaan talosta koiraruoskilla."

Kaikki linnan rengit ja palvelijat pitivät suuresti reippaasta Otosta, ja tuskin tämä oli lausunut mielettömät sanansa ennenkuin kaikki huusivat: "ulos kavaltaja, ulos kavaltaja!" ja koiraruoskat viuhuivat jo papin käsien ja säärten ympärillä. Hirveästi sadatellen ja uhkaillen täytyi häväistyn arkkidiakoonin paeta, ja yleisen melun kaikuessa jahtikoirat pitivät pakenijaa jonakin metsänotuksena ja repivät hänen vaatteitaan.

"Pysäyttäkää koirat ja antaa hänen juosta!" huusi Otto. "Ei kannata hosua hyvää koiraruoskaa kappaleiksi tuollaiseen roistoon." Ja saamatta muuta merkittävää vammaa kuin häpeän ja pelon, pääsi Arnfred linnanpihalta ja riensi revityin vaattein kapitulitaloon hämmästyneen rahvaan seuraamana ja surkuttelemana.

Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota linnassa ja kaupungissa. Arkkipiispa Antero oli kohta senjälkeen ollut kreivi Albertin kanssa kuninkaan luona. Kuningas kuului olleen kovin suuttunut, mutta jotkut sanoivat, että hän oli koettanut puolustaa ajattelematonta sisarensapoikaa näyttämällä erään kavalluskirjeen, minkä arkkipiispa oli tuntenut käsialasta Arnfredin kirjoittamaksi. Huhut ja arvelut tästä asiasta olivat hyvin erilaisia. Yleensä säälivät ihmiset olivat rääkätyn papin puolella. Se että rääkkääjä oli ylhäinen herra ja kuninkaan sisarenpoika, pahensi asiaa. Arkkidiakoonin rikos ei ollut todistettu, sanottiin, ja arkkipiispa itse oli lausunut olevansa pakoitettu papiston turvallisuuden ja arvon takia ilmoittamaan asian paavilliselle hallitukselle. Sillä välin Otto-kreivi asteli levotonna edestakaisin linnan puistossa. Hän oli tyyntynyt, ja sen jälkeen mitä oli tapahtunut, hän huomasi joka hetki voivansa tulla vangituksi. Hän tiesi hyvin, että noin ilkkuva hyökkäys kunnioitettua pappia vastaan yllyttäisi sekä rahvaan että lukuisat luostariveljet hänen kimppuunsa, ja hän harkitsi nyt itsekseen, eikö sellaisten olosuhteiden vallitessa ollut viisainta kiiruusti jättää hovi ja Riibe.

Hänen käyskellessään näin levottomin miettein, hän näki kevyen naisolennon tulevan vastaansa, vaaleat kiharat kaulalla, ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Se oli kaunis Riisen Kristiina. "Taivaan Jumala, ritari Otto!" huudahti hän itkien, "mitä te olette tehnyt? Teitä etsitään koko linnasta vangittavaksi. Kuningas, arkkipiispa, kaikki ihmiset ovat suuttuneet teihin. Hurskas kuningatarkin sanoo, että se oli paha ja jumalaton teko. Minä olen ainoa, joka en sentään mitenkään usko, että te olette paha ja jumalaton. Mutta tulkaa, tulkaa! Minä piiloitan teidät maitotupaan ennenkuin he saavat teidät kiinni ja työntävät teidät torniin!"

"Ole tyyni, hyvä, siunattu tyttö!" -- vastasi Otto iloisena ja unohti kaiken vaaransa, nähdessään tytön lempeän osanoton. "Ole tyyni, eläkä vain epäile minun viattomuuttani. Minä olen vain rangaissut teeskentelijän ja kavaltajan. Hän on tahtonut houkutella minut salamurhaajan käsiin, hän on tahtonut kavaltaa herrani ja kuninkaani, hän on täysin ansainnut häpeänsä, ja muuta vammaa hän ei saanutkaan."

"Jumalan kiitos, te olette viaton!" huudahti Kristiina-neiti iloisena ja kuivasi kaulaliinaansa kyynelet sinisistä silmistään. -- "Sen minä kyllä tiesinkin! Te ette voi olla paha ja jumalaton. Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, tulkaa, minä piiloitan teidät. Sanotaan, että kuningas on niin vihainen, niin vihainen."

"Jumala sinua siunatkoon, hyvä rakas Kristiina! Mutta tuolla tulee joku; minä en tahdo väistyä. Kätkey tuohon pensaaseen; puhutaan pahaa jos meidät nähdään näin."

Tulipunaisena ja hämillään silmäsi Kristiina-neito epäjärjestyksessä olevaa pukuaan ja kätkeytyi nopeasti pensaaseen. Otto näki nyt tulijan kreivi Albertiksi. Hän meni rohkeasti tätä vastaan.

"Tuhma juttu, nuori, kiivas orpanani!" sanoi vakava sotaherra "Minä etsin sinua kuninkaan käskystä; hän näytti kuitenkin vihaisemmalta kuin todella on; mutta jos et tunnin kuluessa ole linnan ja kaupungin ulkopuolella, niin hän ei voi sinua pelastaa. Sinua etsitään nyt linnasta vangittavaksi, mutta sinun hevosesi odottaa satuloituna puutarhaportin luona. Heitä viitta yllesi ja joudu maasta pois mahdollisimman pian! Elben luona sinä yhdyt lippukuntinesi sotajoukkoon ja seuraat meitä Liivinmaalle!"

"Kiittäkää kuningasta! Minä tottelen heti!" vastasi Otto. "Minä toivon että te, ankara orpanani, yhtä vähän kuin kuningas pidätte minua huonona, kostonhimoisena ihmisenä tämän ajattelemattomuuden takia; täytyisihän olla kuin kivi tai kanto, jos ei suuttuisi tuollaiseen alhaiseen kavaltajaan."

"Ei paholaistakaan vastaan saa ritari taistella koiraruoskalla!" vastasi kreivi Albert synkkänä. "Käyttäkää nyt miekkaa sen paremmin kirkon vihollisia vastaan, ja kaikki voi vielä tulla hyväksi! Joudu nyt vain pian pois täältä!" Kreivi Albert vaikeni ja katsoi hämmästyneenä pensaasen, mistä pieni vaaleatukkainen tytönpää pisti esiin kuunnellakseen. "Täällä näkyy olevan pensailla korvat", lisäsi hän ja veti Oton nopeasti mukaansa. Otto katsahti vielä kerran ystävällisen ja kiitollisen näköisenä pensaaseen ja poistui totisen ylimyksen kanssa puutarhasta.

"Hän on pelastettu! Kaikki voi tulla hyväksi vielä!" sanoi Kristiina-neiti ja hypähti ulos pensaasta kun he olivat poissa. -- "Mutta ah, nyt hänen täytyy paeta, tuon kauniin, uljaan ritarin, ehkä hän ei palaa enää koskaan. Kas, tuohon häneltä on jäänyt kallisarvoinen sinettisormuksensa. Miten minä voin sen hänelle toimittaa. Minun täytyy se piiloittaa, siksi kun hän palaa."

Sitten hän otti sormuksen maasta ja sitoi sen silkkilangalla vyönsä hopeasolkeen merikivisen ristin ja pyhänjäännöksen viereen, jotka hän aina säilytti mukanaan. Sen tehtyään hän juoksi kevyenä kuin lintu oikopolkua myöten linnaan.

Seuraavana päivänä oli Riiben linnassa hiljaista ja autiota. Kuningas oli lähtenyt sotaan joukkoineen, ja arkkipiispa kolmen ritariveljensä kera johti laivastoa. Arkkipiispan neljäs veli, rohkea, kiihkeä Pietari-piispa seurasi kuningasta kreivi Albertin ja Gleichenin kreivi Engelbrektin kanssa. Veljekset Iivari ja Egge Glog, Esbern Snaren poikia, sekä heidän lankonsa Johan Ganz ja Ove Dyre, samoinkuin moni muu kuuluisa läänitysmies ja ritari, olivat ottaneet vastaan ristin piispalta ja seurasivat kuningasta lippukuntineen lukuisain soturiryhmien joukossa. Kuninkaan seurassa oli sitäpaitsi vanha uskollinen kamarimestari Andreas, tanskalaisrunoilija Thorgeir ja islantilainen runoilija sekä veljekset Gunnar ja Henrik Harpesträng. Riisen Kaarle ratsasti reippaana ja iloisena, kantaen miekkaa ja sileätä asemiehenkilpeä, ylevän asemestarinsa rinnalla. Pian ehti Junkker Strange joukkoon mukanaan melkoinen lisäväki, ja Elben luona liittyi heihin Otto-kreivi, valikoidun friisiläisjoukon kera.

NELJÄS LUKU.

Kuningatar Dagmar istui nyt yksinään linnassa hovineitiensä ja rouviensa kesken. Ensi tunneiksi eron jälkeen hän sulkeutui kappeliin keventääkseen sydäntään kyynelillä ja hurskailla rukouksilla. Lempeänä ja tyynenä astui hän taas ulos kappelista ja kutsutti kohta hovimestarinsa herra Ib Urnen. Tämän kanssa hän neuvotteli siitä, miten hän viisaimmin käyttäisi sitä suurta valtaa, minkä Herra nyt oli lahjottanut hänelle, levittääkseen onnea ja siunausta ympärilleen.

Herra Ib Urne oli yhtä ymmärtäväinen kuin mahtavainenkin herra, ja parempaa neuvonantajaa kuningas Primislaus ei olisi voinut tyttärensä mukaan jättää. Tuon vanhan rehellisen ritarin näkeminen, jolla oli valkeat, hurskaasti jakaukselle kammatut hiukset, ja jonka musta saksalaisen ritarikunnan puku lisäsi hänen papillista ulkonäköään, muistutti Dagmarille aina hänen kuningasisäänsä, jonka herra Ib Urne myöskin silminnähtävästi oli ottanut esikuvakseen sekä pukuun että esiintymiseen nähden. Hän neuvoi kuningatarta ennen kaikkea, ettei hän käyttäisi kuninkaan hänelle jättämää valtaa muihin kuin hyviin ja kristillisiin yrityksiin, joilla hän voi saada itselleen kansan rakkauden ja luottamuksen, herättämättä valtaneuvostossa epäluuloja maallisesta vallanhimosta tai halusta sekaantua niihin valtiotoimiin, joita hän ei vielä voinut tuntea.

"Kristus ja Pyhä Neitsyt suojelkoot minua sellaisesta huonosta ominaisuudesta!" vastasi Dagmar. "Minulla ei ole isän, vaan äidin huoli monista tuhansista lapsistani. Mutta, jotta en olisi vain nimeltäni rakkaan Tanskan kansan äiti", Jatkoi hän hiukan mietittyään, "niin täytyyhän minun tuntea maata ja kansaa, ja sitä minä en voi oppia istumalla paikoillani täällä Riiben linnassa. Minä toivon saavani tehdä matkan maan halki; ja jos minun sopii matkustaa tuntematonna, niin siten minä ehkä saan tilaisuuden nähdä maata ja kansaa todellisemmassa valaistuksessa kuin jos minä kuningattarena kiertäisin ottamassa vastaan alamaisteni suosiota. Jos voisin tavallisena ritarin rouvana, mukanani pieni seurue, herättämättä huomiota loisteliaisuudella matkustaa maan halki, olisi se minulle suuri ilo ja vaihtelu yksinäisyydessäni, eikä se houkuttelisi minua itserakkauteen." Tätä kuningattaren toivetta vastaan oli herra Ib Urnella vain joitakuita arveluja tapaan nähden, ja hän neuvoi kuningatarta ilmoittamaan siitä valtaneuvostolle sekä kaikessa mukautumaan kansan totunnaistapoihin.

Muutamia päiviä senjälkeen ratsasti kuningatar, ikäänkuin metsästysretkelle, vakaisella valkealla juoksijallaan linnanpihalta, mukanaan prinsessa Regitza, kreivitär Ida ja Riisen Kristiina, ynnä drotsi, hovimestari sekä molemmat böömiläiset kaniikit, Renert ja Albrecht, lukuunottamatta muutamia palvelijoita ja neitosia. Tämä ruhtinaallinen matkue oli kuitenkin kaikessa vaatimattomuudessaan muhkeampi, kuin tässä maassa oli totuttu näkemään, ja missä tuo kaunis ritarirouva ylhäisine herroineen ja naisineen kulki, kaikkialla iloinen kansa tervehti häntä rakkaana kuningattarenaan. Niin hän kiersi maan tärkeimmät kaupungit sekä useimmat kuninkaan linnat Jyllannissa niinkuin saarillakin. Koska hän ei itse tuntenut maata oli hän antanut drotsin huoleksi matkan järjestämisen. Kuitenkin hän silloin tällöin teki muutoksia ohjelmaan hovimestarin tai kunnia-arvoisan Renertin ehdoitusten mukaan.

Kun he olivat tulleet Pohjois-själlantiin, oli tämän hengellisen herran vaikeata saada kuningatar olemaan poikkeamatta Sjöborgin linnaan, minkä kaunista asemaa tyynen sisäjärven keskellä hän erityisesti ylisti, jota vastoin drotsi, Astrad Fräcke ja prinsessa Regitza alituiseen koettivat estää sinnemenoa, kuitenkaan esittämättä todellista syytä siihen. Eräänä päivänä katseli kuningatar Gurre-järven kauniita seutuja ja osoitti erästä paikkaa järven luona minne hän kerran toivoi rakentavansa linnan; paikka näet muistutti hänelle hänen lapsuutensa onnellisimpia päiviä eräässä samanlaisessa rauhallisessa seudussa, missä hänen isällään oli ollut huvilinna. Tässä tilaisuudessa puhui Renert taas Sjöborgista, mikä hänestä näytti kauniimmalta kuin se linna, josta kuningatar uneksi Gurre-järven luona. "Me emme ole kaukana sieltä", sanoi hän. Ja kuningatar sai suuren halun nähdä sen, mutta kohtasi taas vastaväitteitä.

"Mitä ihmeellistä siinä linnassa on", sanoi hän, "kun mielipiteet sen katsomisesta ovat niin erilaiset? Ei se tietääkseni ainakaan ole sellainen vaarallinen, lumottu linna, joista provencelaiset trubaduurit kertovat niin paljon ihmeellistä."

"Sitä on useimmiten käytetty valtiovankilaksi, jalo kuningatar", vastasi prinsessa Regitza, "siellä juuri Holsteinin vanha Adolf-herttua istui vielä vähän aikaa sitten, ja välttääkseni sellaisia ikäviä muistoja -- --"