Part 18

Kuningas tarkasteli hämmästyneenä rohkeata nuorukaista, empien, pitikö hänen suuttua vaiko iloita niin uskaliaasta ja tavattomasta vaatimuksesta. "Vaatimattomuudesta en tähän asti ole voinut moittia Lüneburgin nuorta, reipasta Otto kreiviä", -- sanoi hän ankaralla vakavuudella. -- "Olen nähnyt harvinaisia näytteitä hänen reippaudestaan ja uskaliaisuudestaan; hänen viimeiseen toimeensa minä sensijaan olin tyytymätön; mutta arviointini siitä minun kai täytyy lykätä siksi, kunnes hänen uskollisuutensa sanalleen sallii hänen todistaa syyttömyytensä. Hän on minun sisareni poika, jalot ritarit; siksi minä jätän teidän asiaksenne harkita, voidaanko hänen pyyntönsä ja rohkea vaatimuksensa kohta täyttää ja saako hän ilman enempiä näytteitä saada ritarilyönnin minun kädestäni."

Yksimielinen, rehellinen "saa!" kaikui koko Tanskan ritariston puolelta vastaukseksi kuninkaan kehoitukseen, ja senjälkeen kreivi Otto polvistui ja sai ritarilyönnin kuninkaan kädestä tavallisen ohjelman mukaan. Mutta kun aseet ojennettiin hänelle, lisäsi kuningas ankaran vakavasti: "Elä ole ainoastaan uskollinen ja luotettava sanassasi, ritari Otto, vaan ole myös tottapuhuva ja vilpitön! Ole viimeinen puhumaan vanhempien keskuudessa, niinkuin uskon sinun pyrkivän olemaan ensimäisen taistelussa, kun kyseessä on maan ja kuninkaasi kunnia!"

Se aiheeton moite, mikä piili näissä sanoissa, viilsi nuorta, kunnianhimoista Otto-kreiviä sydämeen; mutta hän kunnioitti ja rakasti ankaraa sankarikuningastaan liian paljon suuttuakseen hänelle. Hän polvistui vielä kerran, suuteli kuninkaan kättä äänettömin, polttavin huulin, sekä vetäytyi nopeasti takaisin ritarijoukkoon.

"Koska nyt on tapahtunut yksi poikkeus tavallisesta ohjesäännöstä", -- sanoi kuningas sitten kääntyen vanhimpien ritariensa puoleen -- "niin kohtuus vaatii minun esittämään teille vielä toisen. Ritarilaki sanoo kyllä, ettei kukaan, joka on rampa tai muuten ruumiiltaan viallinen, pääse jaloon ritarisäätyyn, kuinka urhoollinen tai rikas hän liekin -- mutta täällä seisoo eräs nuori, kunnon aatelismies, maan ylhäisimpiin aatelissukuihin kuuluva; hän kunnostautui Lövenborgin luona, mutta äskettäin hän joutui rammaksi toimittaessaan minun asiaani, -- toivoakseni sentään vain vähäksi aikaa; sallitaanko hänelle se kunnia, että lyön hänet kohta ritariksi?" Näin sanoen kuningas viittasi Absalon Belgiin. Pieni, tukeva Belg tuskin huomasi puheen olevan hänestä, ennenkuin hän kuninkaan hämmästykseksi astui esiin reippaana ja tukevasti, ontumatta tai aristelematta, vaikka sitomaton haava ja ajettunut polvi tuottivat hänelle mitä suurinta tuskaa.

"Herrani ja kuninkaani", -- sanoi hän, -- "kun kyseessä ovat kultakannukset, en minä onnu, enkä ole rampa, niin kauan kuin molemmat jalat ovat yhtä pitkät, vaikka sitten eri-paksutkin". Sitten hän notkisti ajettuneen-polvensa, yhdenkään kasvojuonteen ilmaisematta hänen tuskaansa; ja kuningas antoikin hänelle viivyttelemättä ritarilyönnin, yleisten suosiohuutojen kaikuessa.

Koko yleisössä ei ollut tarkkaavaisempaa juhlamenojen todistajaa kuin Riisen Kaarlo; hän seisoi Albert-kreivin takana, pitäen herransa vaippaa ja miekkaa. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän mietti vain, kuinka ihanaa olisi hänen itsensäkin kerran saada ritarilyönti suurimman kuninkaan kädestä. Hän katseli kuningasta ja kuningatarta kuin yliluonnollisia olentoja, joita vain matkan päästä saattoi ihaellen katsoa. Muhkeiden ylimysten ja hoviherrain joukossa hän tunsi itsensä vieraaksi ja orvoksi; hän keksi sentään suuressa, ylhäisessä seurassa yhden ystävällisen silmäparin, joka tähysti kuningatar Dagmarin tuolin takaa häneen tuttavallisesti hymyillen. Siellä nimittäin seisoi hänen sisarensa Kristiina, jonka kanssa hän oli viimeksi jutellut, lähtiessään arkkipiispan mukana Soröhön. Kristiina oli hänen poissaollessaan joutunut hoviin. Hänen sivullaan seisoi pieni, oikukas Rigmor, se sievä lapsi, jonka edessä vain Kaarlo toivoi voivansa esiintyä maailman urheimpana sankarina.

Kappeli-juhlan päätyttyä kreivi Albert kääntyi ottaakseen vaippansa ja miekkansa ja hän näki ihmeekseen pojan vakavan ja miehekkään katsannon, kun tämä sankariunelmissaan huoaten katseli puoleksipaljastettua ritarimiekkaa. "Anna minulle vaippa ja pidä miekka, Kaarlo!" -- sanoi Albert kreivi, taputtaen häntä hiljaa ja ystävällisesti poskelle. -- "Sinä olet nyt ollut kanssani sotaretkellä, suojellut uskollisesti minun selkäpuoltani ja vartioinut hyvin varuksiani ja vankejani; tästälähin sinä olet asemieheni ja saat kantaa miekkaa ja kilpeä minun rinnallani. Hopeakannukset kantapäissäsi saat tänä iltana tanssia! Ole reipas, niin ne voivat pian vaihtua kultaisiinkin."

Kaarlon silmät säihkyivät ilosta; hän suuteli hurmautuneena ja kiitollisena jalon herransa ja asemestarinsa kättä; ja kun hän nyt seurasi kulkuetta ulos kappelista, sivullaan herransa miekka, niin varmaan yksi ja toinen ritari hymyili tuolle puolikasvuiselle pojalle, jonka takana pitkä ritarimiekka laahasi pitkin kivetystä. Mutta Kaarlo katsoi heitä vakuuttavasti, ikäänkuin tahtoen sanoa: antaapa ajan kulua, kyllä minä miekan herraksi kasvan, kuinka pitkä se liekin! Ja hän osasi olla ylpeä nähdessään pikku Rigmorin hypähtävän ilosta ja hellittävän kuningattaren laahuksen taputtaakseen käsiään, kun huomasi pitkän miekan Kaarlon sivulla.

Illalla linna valaistiin mitä komeimmin. Linnanpuistossa paloi tuohuksia ja soihtuja, harput helisivät ritarisalissa, ja herrat ja naiset kiitivät keveinä, siroina ja loistavina tanssijaryhminä.

Kuningas oli alottanut ensi tanssin ritarisalissa morsiamensa kanssa, ja sillä välin kun nuori kuningatar nyt vilkkaana, miltei lapsellisen iloisena otti osaa juhlaan ja soi armollisesti Junkker Strangelle, ritari Otolle ja arvokkaimmille ritareille tanssin kullekin, meni kuningas linnanpuistoon vilvoittelemaan painautuen pian erään lehmuskäytävän pimentoon, joka oli etäimpänä linnasta, ja jonne kuu vain sieltä täältä heitti heikon säteen. Nips-joki välkkyi taustalla leppäpensasten läpi. Valdemarin mieli oli raskas. Se iloisuus, mihin hänen koko päivän oli pitänyt pakoittautua, ahdisti hänen sieluaan tukalana rautapaitana, jonka hän nyt yksinäisyydessä halusi heittää pois. "Suuri, vanhurskas Jumala!" -- hän huudahti. -- "Minä olen siis vihitty -- ja mikä ihmeellinen sallima! -- maailman kauneimpaan, armaimpaan, hurskaimpaan enkeliin -- häneen, jonka pelkkään kuvaan minä olin hurmautunut kuin trubaduuri --, mutta jota nyt, kaikesta ihailustani huolimatta, en todella voi kutsua omakseni -- en painaa iloisena ja hurmautuneena, povelleni sieluni uskottuna. Ja kuitenkin hän lumoaa minut tunteeseen, jota en voi selittää: hartaudeksi minä kutsuisin sitä, jos hän olisi ja pysyisi unelmana -- pyhänkuvana -- pyhänä, koskemattomana ajatuksena. Ja häntä, jota nyt en uskalla mainita, ylpeätä, ihanaa walkyyriaani, -- häntä jonka kanssa minä ylväänä ja rohkeana voisin rientää taistelun ja voittojen kautta kuolemattomuuteen ja iki-maineeseen, -- häntä, jota minä voisin syleillä rajattomalla hurmauksella ja todellisella ilolla --, häntä minä en enää näe tässä elämässä, -- hänet minä olen menettänyt -- unelman tähden?"

Kun hän puoliääneen lausui nämä sanat huojentaakseen raskasta sydäntään ja luullen, ettei yksikään elävä olento häntä kuule, seisoi äkkiä puolipimeällä käytävällä hänen edessään kookas, naamioitu, tumma nainen ja kohotti häntä kohtaan kuutamossa välkkyvän tikarin. Valdemar ei välittänyt tikarista; hän luuli näkevänsä Berengarian korkean vartalon; hän näki jalokiviä tummissa kiharoissa, mutta tiheä, musta harso salasi hänen kasvonsa. Siniseen, liehuvaan pukuun pukeuneena hän liiti, äänetönnä ja uhkaavana Valdemarin ohi ja katosi rannan leppäpensaston sekaan. Valdemar ajatteli ja näki vain Berengarian, ja hänet vallanneen jännitetyn, kummallisen tunnelman pakosta hän huudahti: "Jää, jää! Älä tuomitse minua! Älä hylkää minua vihamielisenä, kaunis, vastustamaton lumoojatar! Sinun minä kuitenkin olen -- sinun iäisesti, enkä kenenkään muun! Jos maailman jaloin prinsessa, jos taivaan enkeli nimittääkin itseään minun morsiamekseni ja kuningattarekseni -- sinun on kuitenkin sydämeni -- sinun on sieluni Kaikkinäkevän edessä."

Hän ei itse tiennyt, mitä sanoi, -- hän seisoi kädet levällään ja näki nyt vasta olevansa yksin. Silloin hän kuuli kauniin ja selkeän, mutta värisevän ja, kuten tuntui, itkun heikentämän naisäänen laulavan kaukaa, ikäänkuin joen takaa, puolittain rajusti, puolittain kaihoisan sydämellisesti:

"Jos on sydän mun, jos sielusi sain, muut saakoot kruunua kantaa! -- Kera morsion Valdemar tanssii vain, kyll' onnea tähdet antaa!

Nyt tähtikirjoista tietämään käyn vaiheet vastaisuuden; Opastähteni syvyydestäkin nään, -- tien kerran nousen ma uuden.

Iäks oon ma tuomittu kulkuhun, vain Mahtajan tahtoa täytän! ja Wolmar, välkkeessä tähties sun tien sulle laulain mä näytän."

Laulun alakuloiset säveleet häipyivät etäisyyteen, ja kuningas luuli kuulevansa joelta kaukaista loisketta, ikäänkuin airojen lyöntejä tai kaislikossa molskivan ison kalan liikuntaa. Vanha satu vellamoisesta johtui hänen mieleensä, eikä hän tiennyt oliko ollut valveillaan vai uneksinut. Kummallisen kaihoisan mielialan vallassa hän palasi linnaan, missä vallitseva iloisuus pakoitti hänet pian unhoittamaan omituisen seikkailunsa.

Kun hän taas astui ritarisaliin kiiti Otto-kreivi tanssien hänen ohitseen, pitäen kädestä pientä, hempeätä, vaaleanveristä tyttöä, jonka harvinainen kauneus ja suloisuus veti kuninkaankin huomion puoleensa. Hän kysyi tytön nimeä, ja arkkidiakooni Arnfed, jonka puoleen hän oli hajamielisenä kääntynyt, sanoi tytön Riisen Kristiinaksi. "Hän on todellakin suloinen lapsi, jonka päähän nuoren Otto-kreivin ei pitäisi saattaa liikoja haaveita!" -- sanoi pappi. -- "Hän on tuon nuoren asemiehen sisar, joka tanssii niin reimasti uusine hopeakannuksineen ja pyöräyttelee kreivi Albertin pientä tytärtä." -- Avulias pappi vaikeni ja syrjäytyi viekkaasti hymyillen, kun kuningas näkyi olevan hajamielinen eikä kuunnellut häntä.

Kun Valdemar nyt lähestyi kuningatarta ja sanoi kreivi Albertille ohimennen ystävällisen sanan hänen somasta, iloisesta tyttärestään, astui Otto-kreivi ulos tanssijain joukosta työntäisten Arnfredia, joka leikkisä hymy huulillaan huomautti ruhtinaalliselle ritarille hänen menestyvän hyvin kaunotarten keskuudessa, isojen niinkuin pientenkin. "Teidän pienestä naisestanne", -- sanoi hän melkoisen maallisin asiantuntija-ilmein -- "tulee varmaan vuoden kuluessa hovin suloisin tyttö, -- itse kuningaskin on huomannut sen, ja hän ymmärtää niitä asioita, sanotaan."

"Kuningas?" -- toisti Otto nopeaan. -- "Vai niin!"

"Kuningattarenkin edessä", -- jatkoi pappi -- "on kaunis Kristiina-neiti löytänyt suosion: kuningatar kuuluu pyytäneen hänet ja kreivi Albertin pikku Rigmorin vakituisiksi seuraneidoikseen. Mutta tekin näytätte hajamieliseltä, herra kreivi. En tahdo kauemmin häiritä teitä lavertelullani. Minä tapailin teitä vain antaakseni teille pienen salaisen paperilipun, jonka joku tuntematon pisti äsken käteeni pyytäen minua antamaan sen teille muiden näkemättä. Pieni ritariseikkailu, voin arvata; mutta en ole utelias. Näette, että sinetti on ehyt."

"Tietysti!" -- vastasi Otto. -- "Sinettihän on pyhä esine, jonka teidän käsissänne täytyy olla hyvässä tallessa." Samalla hän otti nopeasti tuon pikku kirjeen ja meni syrjemmä, lukeakseen sen sisällön. "Keskiyöllä -- leppäkäytävällä joen luona -- ritarikunnian ja uskollisuuden nimessä!" -- oli siinä viistoin latinalaisin kirjaimin, ilman nimeä tai muuta merkkiä. Otto piilotti lipun ja oli jo kiihkeä tietämään, mitä tuo odottamaton kohtaus merkitsi.

Kohta kun kuningatar näki taas kuningas-sulhasensa, astui hän iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, että kuningas oli hajamielinen ja alakuloinen. Kuningatar luuli hänen olevan iloisen ja tyytyväisen, kuten hän itsekin oli. Hän ei tiennyt, kuinka iloiselta ja onnelliselta kuningas saattoi näyttää. Sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt ensi kerran laivasta, sellaisena hän ei enää nähnyt kuningasta. Mutta ei hän nähnyt hänessä myöskään onnellista sulhasta. Mahtavien kuningaskasvojen syvän totisuuden hän kuitenkin arveli nyt kuninkaallisen sulhasensa luonteenomaiseksi ja vakituiseksi ilmeeksi. Hän oli huomannut, että Valdemar piti häntä suuressa kunniassa; hän oli nähnyt tuon ylvään sankarin syvästi liikutettuna hänen saapuessaan, eikä hän tuntenut eikä vaatinut suurempaa ja tulisempaa rakkautta kuin sen hyväntahtoisuuden, millä kuningas niin ilmeisesti kohteli häntä ennen muita.

Kuningas oli hillinnyt itsensä ja mielensä oli tyyntynyt hän kävi nyt käsin täyteen viinimaljaan, ja hänen onnistui ainakin kansan nähden esiintyä iloisena ja autuaana. Siksi lausuikin kansanlaulu, jonka joku nuori, nopsa talonpoika lauloi linnanpihalla:

"Hääonnen maljoja joi he niin, se hetki ol' autuas: sai omansa Dagmar-kuningatar ja Valdemar-kuningas.

Ilo silloin kulkurin köyhimmän ja rikkaan ol' yhtä suuri; kera porvarin talonpoika joi hyvän maljan pohjaan juuri."

Kaikki pääsivät nimittäin näiden häitten aikana vapaasti linnaan, mikäli tila ja järjestys sen sallivat, ja niitä varten, jotka eivät voineet mahtua linnan suureen saliin, oli linnanpuisto järjestetty suureksi hääsaliksi soihtuineen, hauskoine soitantoineen ja tansseineen, ja siellä tarjoiltiin runsaasti olutta ja simaa. Siellä huvittelivat varsinkin rahvaan köyhemmät ja halvemmat jäsenet. Se seikka, että juuri etupäässä tämä rahvas iloitsi kuningattaren tulosta, sekä että huhu hänen hurskaudestaan ja se parempien ja onnellisempien päivien toivo, joka täytti kansan, juuri teki ilon niin suureksi ja yleiseksi, se näkyi selvään myös seuraavista kansanlaulun säkeistä:

"Ei sortoa tuonut, -- rauhan toi, hyvän-mielen talonpoikaan; Kukan sellaisen synnystä iloiten maa aina kiitosta soikaan!"

Kun nyt maljat kiertelivät ritarisalissa, ja ylhäisen morsiusparin onneksi juotiin äänekkäästi ja iloiten torvien kaikuessa niin sisällä kuin puistossakin, yhtyivät kaikki läsnäolijat todellisella ilolla talonpojan lauluun, jota kansa sitten usein toisti:

"Jalon hääparin Kristus siunatkoon! Elon yhteisen pitkän antakoon! Sana Herran, hurskaus, oikeus jott' ois joka miehen rikkaus. -- Jalosta Böömistä tää neito tuli!"

-- "Jalosta Böömistä tää neito tuli!"

Kesken yleisen juhlahumun oli Valdemar kuulevinaan läheltään syvän huokauksen, hän kääntyi ja luuli vilaukselta nähneensä saman pitkän hunnutetun naisolennon, jonka hän äsken oli nähnyt joen luona, ja joka nyt nopeasti hävisi iloiseen hääseuraan.

Ritarisalissa oli tanssi lakannut ja soihdut sammutetut. Joen rannalla linnanpuistossa käyskeli tanskalaisrunoilija Thorgeir yksinään hiljaisissa, haaveellisissa unelmissaan katsellen, kuinka kuu ja tähdet kuvastuivat virtaan. Tuo kaunis: rauhallinen juhla, ritarisalin humu, hääsoihtujen välke vehmaitten lehtien läpi, kuningattaren lempeä, hurskas katsanto, laulu ja maljoissa välkkyvä viini ja ennen kaikkea kauniit morsiusneidot olivat herättäneet niin monta kaunista ja lempeätä kuvaa seitsentoistavuotiaan runoilijan sielussa, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa sinä yönä. Niissä ylhäisissä neidoissa ja rouvissa, jotka hän sinä päivänä oli nähnyt, ei kuitenkaan ollut ketään, jota hän niin ilokseen olisi katsellut, kuin itse kuningatarta ja niitä kahta morsiusneitoa, jotka olivat kantaneet hänen laahustintaan. Tuo näky väikkyi vielä hänen silmissään, ikäänkuin hän näkisi Jumalan enkelien kantavan pyhää Agnesta taivaaseen. Sen, mitä hän oli laulanut böömiläisestä prinsessasta sinä päivänä, jolloin hän kuninkaan pöydän ääressä ensi kerran näki hänen kuvansa, tuntematta häntä, johtui taas hänen mieleensä, ja se mitä hän silloin ikäänkuin profeetallisen unen valtaamana oli aavistanut, se näytti hänestä toteutuneen. Kansan ilo hurskaasta kuudentoista vuotiaasta kuningattaresta näytti hänestä niin liikuttavan kauniilta, ja kuva hänen rakkaasta vastaanotostaan rannalla oli niin eloisana hänen mielessään, että hän nyt yksinäisyydessään sepitti ja lauloi tuon ystävällisen laulun, jota kansa sitten niin usein ja mielellään lauloi ja jonka kertosäe oli:

"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"

Kulkiessaan näin hiljaisena unelmissaan ja hyräillen joen rannalla, kuuli hän äkkiä aseiden helskettä lehmuskäytävältä. Hän tarttui kohta lyhyeen miekkaansa ja riensi ääntä kohden. Pian hän näki kolme miekkaa välkähtelevän puolivaloisalla käytävällä ja tunsi nopsan, solakan Otto-kreivin, joka puolustautui rohkeasti ja reippaasti kahta vierailta metsästäjiltä näyttävää suurta miehen-lurjusta vastaan. Thorgeir ryntäsi päin miekka ojossa, mutta ennenkuin hän ehti taistelevien luo, hän näki toisen oudoista vaanijoista kaatuvan maahan Oton miekan iskusta ja toisen syöksyvän jokeen uimasilleen.

"Te kurjat konnat" -- huudahti Otto -- "minustako vai jostain toisesta oli kysymys?"

"Ylhäinen nuoriherra", -- ähkyi haavoitettu -- "toista se tarkoitti, minua kurjaa raukkaa se tarkoitti, -- säästäkää henkeni! Minä tulin rauhallisessa asiassa, -- juommeko taas sovinnon ja kumppanuuden maljan. Minä olen roisto, jos hirtän teidät kun te tulette vakoilemaan meitä! Auttakaa minua vanhan ystävyyden takia -- minun vereni vuotaa kuiviin!"

"Sinäkö siinä, vanha Punanokka! Vai niin!" -- sanoi Otto repien paloiksi hienon liinakauluksensa. -- "Sido tällä haavasi, vanha heittiö, ja lausu julki rauhallinen asiasi!"

"Pelkkää ystävyyttä", -- kieroili vanha juoppo -- "pelkkää kristillistä ystävyyttä, -- onnentoivotus ja syleily, -- mutta tuon kiitoksen saa suurellisten luona!"

Otto ei tiennyt, oliko tämä teeskentelyä vai oliko tuo kumma mies juovuksissa. "Auta kanssani tämä tyhmyri linnaan!" -- sanoi hän Thorgeirille, joka seisoi äänetönnä ja ihmetellen. -- "Tämä on vanha tuttu, näen, -- hän tarkoitti minulle niin hyvää, että tuskin voin liikuttaa kättäni. -- Jos hän jää eloon, puserramme kyllä totuuden hänestä."

Thorgeir otti nyt raskasta heittiötä kiinni hartioista ja punatukkaisesta päästä. Otto otti häntä jaloista, ja niin kantoivat he hänet linnantornia kohti, hänen alituiseen muristessa hampaittensa välistä ja parjatessa toveriaan heittiöksi, kun oli jättänyt hänet pulaan. "Ellei hääolut olisi ollut väkevämpi minua", -- mutisi hän, -- "niin olisin saanut tuon peipposen kiinni siipiluusta, tuon, joka nyt pitelee minua saappaista!"

"Luulitko minua linnuksi tai neidoksi, jonka voisi ryöstää ja viedä pois?" -- sanoi Otto. -- "Tämäpä oli kaunis kohtaus! Tästä saa tuo kirottu pappi vastata minulle, olkoon vaikka kymmenesti arkkidiakooni ja kuninkaan rippi-isä!"

Sitten he hävisivät lehmusten väliin.

KOLMAS LUKU.

Varhain häiden jälkeisenä aamuna vilisi Riiben kaduilla paljon kansaa katsomassa kuninkaan ja kuningattaren menoa tuomiokirkkoon aamusaarnaan. Kuningas ei ratsastanut, kuten tavallisesti, valkoisella oriillaan, vaan istui kultavaunuissaan kauniin Dagmarin rinnalla. Yleisten ilohuutojen raikuessa lähestyi eräs vanha talonpoika kuninkaan vaunuja ja lauloi selkeällä äänellä:

"Ei taida kyntäjä laulaa, verolänget kun painavat kaulaa! -- Sopu, suopeus siunaa kyntäjän työn.

Se kuningas voiton korjaa, jok' ei maassaan siedä orjaa -- Ei kahlittu koira saalista tuo."

Kuningas synkkeni kuullessaan laulun, joka oli ennestään hänelle tuttu. Kuningatar kysyi, mitä laulettiin.

"Se on vanha laulu auraverosta", -- vastasi Valdemar tyytymättömänä. "Talonpoika ei tyydy siihen ja minun on täytynyt sen takia pistää Vordingborgin vankilaan muutamia niskoittelevia talonpoikia. Tuo harmaaparta kai tahtoo heidän seuraansa. Aja!" -- huusi hän kuskille, ja pian vaunujen räminä sekä uteliasten katsojien ilohuudot tukahuttivat vanhan talonpojan laulun.

Kun kuningas palasi aamusaarnasta oli hänen mielensä erittäin lempeä ja hiljainen. Hurskas arkkipiispa Antero oli kuninkaan toivon mukaan ripittänyt salaisesti hänet sekä jakanut hänelle ja kuningattarelle sakramentin. Ei kenellekään muulle Valdemar tahtonut paljastaa sydämensä salaisuutta ja niitä taisteluita, jotka tekivät hänet levottomaksi. Jumalaapelkäävä arkkipiispa olikin käyttänyt iloiten hyväkseen tätä tilaisuutta ja laskenut kuninkaan sydämelle kaiken, minkä hän luuli tuovan siihen rauhaa, sekä auttavan häntä voittamaan tuon jäytävän intohimon, joka uhkasi tehdä hänen hurskaan, viattoman kuningattarensa jalon luottamuksen hänen rakkautensa uhriksi.

Toinen rakkaus sydämessään häpesi Valdemar pettää sitä puhdasta sielua, joka oli hänelle antaunut. Hän ei tiennyt mitään parempaa keinoa voittaa itsensä, kuin syöksyä suureen taisteluun kruunun ja kristikunnan kunnian edestä. Ja siksi hän oli, salaisen rikoksensa sovinnoksi, vakaasti päättänyt tehdä ristiretken pakanalliseen Liivinmaahan. Tätä hänen päätöstään arkkipiispa oli tukenut sitä voimakkaammin, kun tuon hurskaan miehen omana sydämentoiveena oli kauan ollut nähdä kristinusko juurrutettuna tuon villin kansan keskuuteen, sekä saada suojella sen tunnustajia ja saarnaajia väkivaltaa ja sortoa vastaan.

Kun kuningas aamusaaman jälkeen oli nuoren kuningattaren kanssa kahden, puristi hän hänen kättään sydämellisesti, ja ennenkuin ilmoitti hänelle päätöksensä, kehoitti hän häntä maan tavan mukaan vaatimaan niinkutsutun huomenlahjan tai lausumaan toiveen, minkä hän näkisi mieluimmin toteutetuksi ja minkä täyttämisellä kuningas saattoi häntä ilahduttaa. "Elköön teidän pyyntönne olko vähäinen, jalo, kallis kuningattareni", -- lisäsi hän -- "ja suokaa minulle ilo antaa teille ensimäinen todistus rakkaudestani!" Hurskas Dagmar ei arvellut kauan. "Itselleni en osaa mitään toivoa, rakas herrani ja kuninkaani" -- sanoi hän -- "sillä minä en epäile teidän sydämellisesti rakastavan minua ja säilyttävän rakasta mieltänne minua kohtaan niin kauan kuin Jumala suo minun elää teidän ja kunnon Tanskan kansan luona. Mutta koska te kehoitatte minua esittämään pyynnön, niin mieleeni johtuu lupaus, minkä minä annoin hurskaalle äidilleni erotessamme. Eräässä teidän linnassanne istuu vanki, joka on pahasti loukannut teitä, ja joka kuuluu hautoneen vaarallisia suunnitelmia valtakuntaa ja kruunua vastaan teidän autuaan velivainajanne hallitessa. Teidän mahtava kätenne vangitsi hänet ja hän on nyt kauan saanut ankarasti sovittaa erehdystään. Antakaa armon käydä oikeudesta ja vapauttakaa nyt minun rukoukseni tähden sukulaisenne, Slesvigin onneton piispa Valdemar, vankilasta; antakaa hänet takaisin suvulleen ja ystävilleen, -- ja hän ei varmaan koskaan riko teitä vastaan!"

Kuninkaan katsanto oli huomattavasti muuttunut.

"Elkää lausuko sitä pyyntöä, jalo kuningattareni!" -- sanoi hän synkeänä. -- "Jos piispa Valdemar pääsee Sjöborgin linnasta, tekee hän teidät ennen vuoden loppua leskeksi. Pyhältä isältäkin olen kieltänyt tämän pyynnön; se on arka ja tärkeä asia ja minun pitää miettiä sitä ainakin vuosi vielä."

"Kuninkaitten henki kuten heidän sydämensäkin on Kaikkivaltiaan käsissä!" -- vastasi Dagmar. -- "Muistakaa minun ensimäinen pyyntöni, kun Herran sana teidän sydämessänne siihen käskee! Minulla on sentään toinenkin pyyntö, minkä te varmaan Jumalan takia ja Hänen takiaan, joka oli kaikkien köyhien holhooja ja lohduttaja, tahdotte täyttää: Vapauttakaa talonpojat heitä rasittavasta auraverosta, ja irroittakaa niiden vankien kahleet, jotka tämän asian takia hädässään unhoittivat alamaisuutensa lain ja sen ankaran hallitsijan edessä!"

"Huono esimerkki kapinoitsijoille!" -- sanoi kuningas. -- "Mutta tuossa pyynnössä näen kuitenkin, hurskas kuningattareni, kauniin todistuksen teidän äidillisestä rakkaudestanne kansaa kohtaan. -- Pyyntönne täytetään!"

Hän soitti hopeakelloa, joka oli pöydällä, ja käski kohta Junkker Strangen menemään hänen salakammioonsa.