Part 17

"Sen vaikenemislupauksen, mihin eivät mitkään uhkaukset voineet minua pakottaa, on Schwerin suvun hyvä suojelushenki taivuttanut minut vapaaehtoisesti antamaan. Niin kauan kuin kreivi Henrik ja hänen ystävänsä eivät ryhdy mihinkään vihamielisiin yrityksiin heidän lääninherraansa, minun kuninkaallista enoani vastaan, ei ainoakaan ihminen saa tietää, mitä minä täällä olen kuullut ja nähnyt. Sen vakuudeksi minä panen ruhtinaallisen kunniani; mutta ei hetkeäkään kauemmin ole kieleni sidottu.

Otto, Lüneburgin kreivi."

"Hm!" mutisi kreivi Henrik. -- "Kyllä sekin hetki vielä koittaa, jolloin voimme antaa poikanulikan vapaasti puhua. Aluksi meidän täytyy luottaa häneen ja pysyä rauhallisina. Minä melkein uskon hellätuntoisella Ida sisarellani olleen osansa tässä asiassa!" -- lisäsi hän katsellessaan vankilanavainta, joka riippui oven puolella eikä ikkunan luona.

"Jos niin on", alkoi vakava kreivi Adolf puhua, "niin olkaamme kaikki kiitollisia teidän jalolle sisarellenne: hänen sydämensä ja järkensä ovat yksissä neuvotelleet, muuta ei voisi odottaa kreivi Henrikin sukulaiselta."

Tämä arvelu ei ollut aiheeton. Kreivitär Ida oli jo linnan sillalla huomannut nuoren, vieraan aseenkantajan myötätuntoisen katseen, palatessaan tuona iltana kotiin metsästysretkeltä. Hän oli ikkunansa vastapäätä olevasta vankilatornista usein viime päivinä kuullut heleän, nuoren äänen laulavan tanskalaisia sankarilauluja ja oli ottanut tarkemman selon uudesta valtiovangista. Saatuaan kuulla, että vanki oli tuo sama nuori aseenkantaja, ja että hän oli sanonut olevansa Lüneburgin kreivi Otto, sekä mitä lisäksi tiedettiin hänen vangitsemisensa syistä, niin hän ei kauemmin epäillyt, vaan käyttäen hyväkseen vapaata pääsyään veljensä salakammioon, hän anasti sieltä vankilanavaimen. Hänen ainoana ilonaan hääpäivänään oli siis ollut tämän tärkeän vangin vapauttaminen, joka kunniasanallaan ja vaitiololupauksella oli taannut hänen seurauksilta. Otto ei tiennyt oliko Absalon Belg jo saapunut, ja hän oli levoton siitä, että hänen niin kauan oli täytynyt salata kuninkaalta tärkeä sanoma. Sen mitä kreivin tärkeät uhkaukset eivät saaneet aikaan, voitti kreivitär Ida muutamalla ystävällisellä sanalla, ja hän toivoi näin parhaiten vahvistavansa veljensä ja Tanskan kuningashuoneen välisen rauhan.

Valdemar astui varhain seuraavana aamuna huoneestaan, ja hän antoi miehillensä käskyn heti lähteä matkalle. Hänen kasvonilmeensä oli harvinaisen jännittynyt, ja hänen katseensa levoton. Hän jätti kiireesti hyvästi kreivi Henrikille ja hänen veljelleen, kiitti heitä kohteliaasti heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta ja pyysi kreivin tervehtimään puolisoansa ja prinsessa Berengariaa, kun hän ei voinut odottaa soveliampaa aikaa saadakseen sanoa heille hyvästi. Hetken kuluttua Valdemar istui oivallisen oriinsa selässä, ja hän ratsasti nelistäen koko seurueensa kera linnansillan yli ja läpi nukkuvan kaupungin. Leiriin saavuttuaan hän pysähtyi vasta kreivi Albertin teltan edustalle, antaakseen tälle käskyn seurata häntä, ja päästää sotajoukko kotiin. Mukanaan kahtavertaa isompi ritari- ja aseenkantajaseurue, kuningas riensi sitten tuimana, kuin sotaretkelle lähtiessä, vastaanottamaan kuningatartaan Manöseen.

Arkkipiispa Antero ei ollut ainoa, joka arvasi kuninkaan synkkämielisyyden syyn. Kuultuaan syyn tähän pikaiseen lähtöön, luulivat Gunnar-veli ja islantilainen runoilija myöskin ymmärtävänsä kuninkaallisen sulhasen tunteet. Mutta Otto kreiville oli tämä kaikki vielä arvoitusta. Hän luuli tuoneensa enolleen hyvin iloisen sanoman, eikä hän voinut käsittää sitä tyytymättömyyttä ja kiivautta, millä kuningas oli vaatinut häneltä hävitettyä kirjettä, jonka sisällön hän kuitenkin sanasta sanaan oli kertonut kuninkaalle. Valdemar oli vaatinut häneltä tarkkaa tilintekoa hänen viipymisestään. Mutta Oton lupaus esti häntä puolustautumasta, ja hän joutui vieläkin enemmän kuninkaan epäsuosioon selittäessään avomielisesti joutuneensa onnettomuuteen, minkä hän oli sitoutunut pitämään salassa. Tyytymättömänä ratsasti Otto kreivi nyt kuninkaan vieressä, uskoen viestin viipymisen yksinomaan olevan syynä kuninkaan alakuloisuuteen, sillä hän luultavasti syystä pelkäsi ettei ehtisi ajoissa kuningatarta vastaanottamaan.

Kreivitär Ida, joka Klaus kreivin rinnalla, hovinaistensa ja neitostensa seuraamana, kevytjalkaisella metsästysratsullaan oli saavuttanut kuninkaan, seuratakseen häntä puolisonsa kanssa Riibeen, huomasi osanotolla sen pulan ja levottomuuden, mihin hän ennen mainitulla vaitiolonlupauksella oli saattanut kreivi Oton. Muiden huomaamatta kreivitär loi häneen ystävällisen, luottavan katseen ja nosti sormen suulleen. Otto vastasi ääneti tähän mykkään muistutukseen laskemalla kätensä rinnalleen, ja hän lohduttautui kuninkaan epäsuosiosta vakuuttamalla itselleen, että hän tällä hetkellä parhaiten palveli kuningasta vaikenemisellaan ja samalla hän rauhoitti jaloa Ida-kreivitärtä hänen veljensä suhteen.

Ennen kuin kuningas ehti Ejdervirralle, tuli hänen sisarenpoikansa kertomus kylliksi varmennetuksi. Seurueen pysähtyessä hevosia vaihtamaan, saavutti sen lyhyt, paksu, pölyinen ratsastaja. Kun hän hypähti hevosensa selästä, tunsi kuningas heti Absalon Belgin, vaikka hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen käyntinsä ontuva. Mutta ennen kuin Absalon Belg selitti pitkällisen viipymisensä syyn, hän ojensi kuninkaalle sinetillä suletun kirjeen, ja selitti tavalliseen iloiseen tapaansa että vaikka hän sillä kertaa ei voittanutkaan kultakannuksia pikaviestillään, niin ei hänen tuomansa ilosanoma tainnut olla kovinkaan vanha, koska kuningas nyt vasta oli matkalla onneansa kohden.

Vastaamatta kuningas repäisi heti sinetin kirjeestä, ja luki sen synkän näköisenä kuin vanki, joka lukee oman kuolemantuomionsa. Mutta hän tointui pian, pisti kirjeen taskuunsa ja kysyi Absalon Belgiltä hänen viipymisensä syytä. "Ehkä sinäkin olet vannonut paholaiselle salaavasi vastuksesi ja typerät kujeesi?" sanoi hän "Mutta sinä saat säästää selityksesi toiseen kertaan! Onhan tässä selvä todistus: sinun ontuva jalkasi on paremmin ansainnut kultakannuksen kuin minun sisarenpoikani terveet sääret! Minä näen sinun panneen henkesi alttiiksi minua innokkaasti palvellessasi. Mutta vaikka sinä itse olitkin välskärin käsissä, niin olisi sinun kuitenkin pitänyt ymmärtää lähettää minulle kirje jonkun toisen kautta."

"Minä en uskaltanut antaa niin tärkeää sanomaa vihollisen käteen, herra kuningas", vastasi Absalon Belg, "sillä minä en luota schweriniläisiin enempää kuin vihollisiin, ja heidän luonaan minä putosin salakuoppaan. Sitäpaitsi minä luotin uljaaseen ja reippaaseen kilpailijaani tässä vedonlyöntiratsastuksessa. Sain niin kovan kolauksen päähäni, että makasin kauan tiedotonna."

"Olitko tiedotonna?" vastasi kuningas. "Se selvittää asian, sillä silloin oli sinulla laillinen este. Jos minun sisarenpoikani olisi esittänyt samanlaiset syyt puolustuksekseen, niin minä olisin pitänyt ne pätevinä."

Absalon Belg ihmetteli kuninkaan pahaa tuulta näinonnellisella matkalla, ja hän vetäytyi niin pian kuin suinkin muun seurueen joukkoon udellakseen mitä oli tapahtunut. Kiireellistä matkaa joudutettiin vieläkin enemmän, kun ritari Glug Hvidjoen sillalla saavutti kuninkaan, tuoden hänelle Junkker Strangen suullisen vastauksen, että nuori kuningatar oli matkannut alas Elbeä täysin purjein, soiton ja laulun kaikuessa, ja kuninkaan laiva oli nähty äsken risteilevän Amronin ja Helgolannin välillä. Kuninkaan täytyi koota kaikki voimansa hillitäkseen katkeraa, viiltävää tunnetta, joka täytti hänen mielensä, ja joka oli kärjistymäisillään kohtuuttomaksi suuttumukseksi hänen viatonta, tuntematonta kuningatartaan kohtaan. Kuningas huomasi olevansa sidottu aukenemattomiin kahleisiin, jotka hän itse ja hänen outo sallimuksensa olivat takoneet. Mutta hän päätti arvokkaasti alistua välttämättömyyteen. Hän koetti myös lieventää sen tuottaman ahdistuksen, palauttamalla mieleensä tuon kuvan, joka muutamia kuukausia sitten oli niin kiehtonut hänen sydäntään. Mutta turhaan, böömiläisen kuninkaantyttären kuva oli ja pysyi nyt kuolleina, kalpeina pyhimyskasvoina, jotka vilkas portugalitar rehevällä elinvoimaisuudellaan näytti kerrassaan häätäneen pois hänen intohimoisesta, levottomasta sielustaan. "Nyt reippaasti eteenpäin!" hän huusi miehilleen. "Lyhyen hetken kuluttua näette Tanskan kuningattaren! Sen onnen takia, jota kohti minä ratsastan, kannattaa kyllä taittaa vaikka niskansa!" Samassa hän painoi kultakannuksensa oriin kylkiin ja ajoi eteenpäin kuin olisi suoritettavana ollut uhka-ajo elämästä ja kuolemasta. Vain suurella vaivalla pysyivät ritarit hänen kintereillään; ja hän saapui niin hyvissä ajoin Manön tulevaan satamapaikkaan, että ehti pukeutua kuninkaalliseen juhlapukuunsa sekä järjestää kuningattaren vastaanoton mitä komeimmin. Huhu kuningattaren saapumisesta oli jo muutamia päiviä sitten uskomattoman nopeasti levinnyt yli maan. Riibessä puuhailtiin komeita juhlallisuuksia hänen tulokseen, ja tavaton ihmistulva täytti kaupungin ympäristöineen. Nips-joen äyräillä merelle asti tulvehti ihmisiä, ja Manön ranta oli samoin mustanaan uteliaita, kansalliseen juhlapukuun pukeutuneita saarelaisia. Prinsessa Regitza oli jo jäykkine, loistavine hovisaattueineen saapunut laivasillalle, minne hän pysähtyi istuen kultavaunuissaan. Hän nousi tervehtimään ja onnittelemaan kuningas-veljeään toivotun kihlauksen johdosta. Kuningas pusersi hänen kättään kiivaasti ja äänetönnä, ja jälkimäinen piti veljensä äänettömyyttä syvän ja kiihkeän liikutuksen merkkinä, jota hän monien katsojien läsnäollen tahtoi salata. Nyt saapui viesti viestin jälkeen kertoen kuningaslaivan lähenemisestä, eikä kauan kestänyt, ennenkuin kansan äänekäs ja meluava ilohuuto ilmaisi kultaisen lohikäärmeen keulan tulleen näkyviin Syltin kohdalla. Pian nähtiin selvään komean käärmelaivan keinuvan Romön ohi, ja kansan iloon vastasivat nyt laivasta soitto ja laulu, sekä laivaväen äänekkäät riemuhuudot.

Kuningas oli heittäytynyt lumivalkean sotaratsunsa selkään, ja hän antoi sen korskua tuimana ja kiivaana rantaäyrään hietikolla. Hän katseli laivaa, joka toi hänelle hänen vieraan morsiamensa. Epävarma ja arvoituksellinen oli nyt varmaa todellisuutta. Mitä hän puoleksi toivoen, puoleksi empien jo kuukausia sitten oli halunnut kuin unessa, se oli nyt toteutumassa. Mutta hän pelkäsi nähdä tuntematonta morsiantaan, jota hän ei tuntenut voivansa koskaan rakastaa. Tuo kultakeulainen käärmelaiva ei hänelle nyt ollut se ilonlintu, joka toisi hänelle onnea ja siunausta. Se oli hänelle hirveä, kähisevä lohikäärme, ja se toi hänelle katkeran hedelmän, jota hän äskettäin mieletönnä oli käsin tapaillut, mutta jonka hän nyt sai maksaa vapaudellaan ja maallisella paratiisillaan.

Kuninkaanlaivan kokassa seisoi hiljainen, kaunis kuninkaanmorsian Junkker Strangen vieressä, ja vähän etempänä hänen hovinaisensa. Hän katseli kaihonsekaisella ilolla Tanskan vehreitä rannikoita, jotka ystävällisessä keväisessä loistossaan levenivät hänen silmiensä eteen; hän katseli noita tuhansia vieraita ihmisiä, joiden äiti ja ruhtinatar hän oli oleva. Hän vaikeni ja liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen, ja samalla lempeä kyynel vieri huomaamatta hänen poskelleen. Hän seisoi juhlapuvussaan, yllään taivaansininen silkkipuku, ja hänen vaaleilla kutreillaan välkkyili helminauha.

Laiva keinui yhä Manön kohdalla, ja mannerranta oli niin lähellä, että sieltä voi tuntea kaikkien kasvot. Silloin Margareta huomasi tuon ylvään, komean ritarin, joka ohjaili valkeaa oriitaan aurinkoisella rantahiekalla. Muhkeampaa miestä hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt, ja hän kääntyi punastuen vierustoverinsa puoleen. "Sanokaa minulle, herra Strange Ebbenpoika, kuka on tuo uljas nuori mies, joka ratsastaa rannikolla valkoisella oriillaan?"

"Onneksenne, jalo kuningattareni", vastasi Junkker Strange, "että te näitte hänet ensiksi. Hän on herrani ja kuninkaani, Teidän mahtava sulhasenne, Tanskan kuningas Valdemar."

"Ettehän näe väärin, herra Strange?" vastasi Margareta ja hän kalpeni. "Hän on komea ja ruhtinaallisen näköinen, enkä ole ikinäni nähnyt kauniimpaa miestä, mutta ei hän sentään näytä sulhaselta, joka odottaa morsiantaan."

"Minun kuninkaani on ankara ja mahtava sotilas, jalo kuningatar!" vastasi Junkker Strange. "Hän on mies, joka uskaltaa kohdata vastustajansa katseen; vihollinen pakenee häntä sekä idässä että lännessä hänen ollessaan pahalla päällä. Mutta kauneisiin naisiin hän ei katso yhtä rohkeasti, liiatenkin milloin hän edeltäpäin tietää itsensä voitetuksi ja vangituksi."

"Tällainen retki tuntuu minusta kuitenkin niin oudolta", huokasi kuninkaantytär ja vetäsi hunnun punastuville kasvoilleen. "Morsian tulee sulhastaan vastaan, ja heidän täytyy molempien kysyä: kuka hän on?"

"Olkaa levollinen ja iloinen, hurskas kuningatar!" vastasi Junkker Strange, ja hänen äänensä vapisi valtavasta kaihontunteesta, jota hän turhaan koki salata. "Minä toivon Jumalan ja Pyhän äidin nimessä ettette koskaan kadu tätä retkeä, ja jos aluksi tunnettekin itsenne täällä vieraaksi, niin korkeimman Jumalan kasvojen edessä voin vannoa: Niin kauan kuin te elätte, minä olen oleva teidän palvelijanne ja ritarinne. Tanskassa jokainen jalo sielu rakastaa ja ihannoi teitä kuin taivaan enkeliä."

Jo heitettiin ankkuri hietikolle, ja silta työnnettiin laivan laidalta rannalle. Kansan äänekkäästi huutaessa iloaan kannettiin kuningatar ja hänen hovinaisensa maihin. Valdemar hyppäsi ratsunsa selästä ja astui uljaana prinsessa Regitzan kera morsiantaan vastaan, arkkipiispan ja kaikkien ritarien seuraamana. Kuningatar työnsi harson kasvoiltaan. Syvästi liikutettuna nyt kuningas katseli kaunista prinsessaa, jota sinipukuisena kannettiin häntä vastaan hänen morsiamenaan, ja jonka kainous ja enkelinkatsanto hurmasivat kaikkien katseet. Hän muisti tuon unohdetun unikuvan, joka ikäänkuin jostakin paremmasta maailmasta tullen oli lumonnut hänet ihastukseen ja lemmenkaipuuseen, jota tämä maailma ei näyttänyt voivan tyydyttää. Nyt tämä prinsessa seisoi hänen edessään hänen morsiamenaan. Myrsky hänen levottomassa sielussaan vaihtui syvään kaihoon. Hänestä näytti, että autuas, pyhä nainen oli astunut alas hänen luokseen nöyryyttämään hänen epävakaista sydäntään. Hänen silmänsä eivät olleet koskaan nähneet puhtaampia, viattomampia naiskasvoja, ja hän astui morsiantaan kohti tuntien katumusta ja häpeää, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, mutta joka pusersi kyyneleet hänen ylpeihin sankarinsilmiinsä. Hän ojensi prinsessalle kätensä tervehdykseksi, ja notkisti tahdottomasti polvensa, tervehtien häntä omanaan ja Tanskan kuningattarena, ja toivotti hänelle viihtymistä valtakunnassaan.

Laivasilta ja rantamalta viepä tie oli katettu punaisella kankaalla. Kullatut vaunut olivat valmiina viemään kuningattaren Riibeen. Hän oli vastannut kuninkaan tervehdykseen ja siunannut häntä sekä riemuitsevaa kansaansa syvästi liikutetuin sydämin ja hurskain, sanomattoman suloisin ilmein, mikä jätti jokaiseen mieleen unohtumattoman vaikutuksen. Nyt hän nousi vaunuihin prinsessa Regitzan ja pikku Rigmorin kera. Kuningas heittäytyi ratsunsa selkään ja antoi lähtömerkin. Mutta riemuitseva väkijoukko riisui hevoset vaunujen edestä ja paremmin kantoi kuin veti ne Riibeen tervehdyslaulujen ja ilohuutojen kaikuessa. Ennenkuin ehdittiin linnaan, pysähtyi kulkue tuomiokirkon luo. Kuningas laskeutui juoksijansa selästä, ja astui pääalttarin ääreen arkkipiispan ja lukuisan ritarisaattueen seuraamana. Junkker Strange ja hänen kolmekymmentä ritariaan saattoivat kuningattaren alttarin luo, ja hänen seuruessaan olivat hänen böömiläisneitonsa ja prinsessa Regitza hovinaisineen, samoin myös kuningattaren hovimestari, herra Ib Urne, sekä muut vieraat ritarit. Pikku Rigmor ja Riisen Kristiina, Riisen Kaarlon sisar, soma puolikasvuinen tyttö, joka vastikään oli tullut prinsessan palvelukseen, kantoivat kuningattaren laahustinta. Alttarin luona Junkker Strange polvistui kuningattaren eteen, ja astui sitten kunnioittavasti takaisin muiden ritarien joukkoon, ojennettuaan kuninkaalle pergamenttilehden, mikä kuninkaan nimessä vahvisti kihlauksen. Tämän asiakirjan kuningas ojensi arkkipiispalle, joka selitti ja luki sen ääneen kansalle; ja sen nojalla arkkipiispa julisti pyhän kirkon nimessä Tanskan kuninkaan Valdemar Valdemarinpojan sekä Böömin Margaretan laillisiksi aviopuolisoiksi. Senjälkeen arkkipiispa piti juhlallisen ja liikuttavan puheen, sekä antoi heille kirkon siunauksen. Nyt lähti morsiuskulkue, kuningas ja kuningatar etunenässä, juhlallisena saattona silkki- ja purppuramattojen yli Riiben linnaan riemuitsevan kansan seuraamana. Kuninkaan häitä juhlittiin komeasti Riiben linnassa. Runoilijat lauloivat nuoren kuningattaren hurskaudesta ja kauneudesta sekä kuningas Valdemarin onnesta, eikä kukaan, joka näki ihanan Margaretan voinut epäillä ettei Valdemar olisi maailman onnellisin sulhasmies.

TOINEN LUKU.

Oli lempeä, suloinen kevätpäivä. Suuri joukko vieraita täytti linnan ja kaupungin. Porvareita ja talonpoikia oli tunkeutunut linnaan katsomaan ruhtinaallista avioparia, ja kuningas näyttäytyi linnan ovella kuningattarensa kanssa, vastaanottaen kansan iloiset suosionosoitukset. Hänen mielensä oli ankarasti liikutettu, sillä hän näki kuinka ylevästi häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, ja kuinka vilpittömästi kansa iloitsi siitä onnesta, minkä todistajana se uskoi olevansa. Monet tuhannet suut toistivat: eläköön kuningas morsiamineen! Ja tanskalaisrunoilija Thorgeir lauloi syvätunteisen runon kauniin Dagmarin kunniaksi, mikä laulu pian oli jokaisen tanskalaisen sydämessä ja huulilla. Böömiläisen nimen Danxmar [ehkä oikeammin Dargmar tai Dragomir], jolla Margaretan maanmiehet mieluimmin kutsuivat ja tervehtivät häntä, oli nimittäin ihastunut Tanskan kansa kohta muuttanut Dagmariksi tai Dagmoriksi, mikä muuten merkitsi aamuruskoa; sillä hänen noustessaan mereltä heidän eteensä kultakiharaisena, vaaleana ja hurskaana katsannoltaan, hän näytti heistä raikkaalta kuin aamurusko, ja he toivoivat kaikki hänen mukanaan uuden ihanan aamun kohoavan Tanskan taivaalle. Rauhan, hurskauden ja viattomuuden perikuva näytti ojentavan kätensä voimalle ja sankarimielelle harvinaiseen ja onnelliseen, jaloimman naisellisuuden ja loistavimman ritarillisen miehuuden liittoon. Nimi Dagmar säilyi kuningattarella siitä päivästä alkaen sekä kansan suussa, että runoilijain lauluissa, ja siitä tuli sittemmin kunnianimi, jolla Tanska viime aikoihin asti on kunnioittanut hurskaimpia ja rakkaimpia kuningattariaan.

Junkker Strange ja ne kolmekymmentä tanskalaista ritaria, jotka olivat saattaneet kuningatarta matkalla Böömistä, ynnä hänen hovimestarinsa, herra Ib Urne ja muut böömiläiset aatelismiehet, jotka olivat hänen seurueenaan, saivat nyt kuninkaalta arvokkaita lahjoja: purppuraisia juhlaviittoja, aseita, sormuksia, kultaketjuja ja paraatihevosia. Jotkut heistä saivat myös melkoisia läänityksiä, muun muassa kreivi Engelbret; sillä vaikka hän, -- kohteliaisuudesta kuningatarta kohtaan ja ehkä todellisesta vakaumuksestakin, -- tahtoi selittää tuon pilavedon menetetyksi jos siitä olisi sopinut ääneen puhua, nimitti kuningas hänet kuitenkin ilman suurempia selityksiä Gleichenin kreivikunnan ja kaikkien sen ihanuuksien perinnölliseksi läänitysmieheksi. Kuullessaan tämän, Junkker Strange synkistyi: hän muisti tuon lähdön-edellisen pilan ja tiesi kuninkaan kirjeestä, että hän oli nähnyt ja ihastellut prinsessa Berengariaa Schwerinissä. Vaikka kuningas oli olevinaan ikäänkuin tuo vertailu tämän sekä Dagmarin kauneuden välillä olisi ollut vain aikoja sitten unhoitettua pilaa, ymmärsi Strange sentään liiankin hyvin, että kuningas itse nyt tiesi sydämessään hävinneensä vedon ja piti velvollisuutenaan täyttää lupauksensa. Vaikka Junkker Strange ei paluunsa jälkeen ollut vielä puhunut kuninkaan kanssa yhtään kahdenkeskistä sanaa, ei hän nyt tarvinnut mitään vahvistusta sille surulliselle salaisuudelle, jota hän kuninkaan intohimoisessa salakirjeessä säilytti äänetönnä povellaan.

Kuningattaren ja hänen naistensa läsnäollen piti myös, päivän merkillisyyden vuoksi, eräiden aatelisnuorukaisten saada linnankappelissa ritarilyönti kuninkaan kädestä. Otto-kreivi ja Absalon Belg odottivat jännitettyinä; mutta kuningas ei näyttänyt heitä muistavan, eikä heitä myöskään oltu kehoitettu tavanmukaiseen valmistautumiseen. Kylvettyään sekä käytyään ripillä ja saatuaan synninpäästön astui nimittäin esiin kaksitoista nuorta asemiestä, maan etevinten miesten poikia, jotka kaikki viime sotaretkeltä olivat esittäneet riittäviä miehuuden ja rohkeuden näytteitä. He olivat pukeutuneet valkoisiin pukuihin, ja heidän kaulassaan riippui nauhasta miekka. Ensin he lähestyivät alttaria, ojentaen siellä miekkansa linnanpapille, joka vihki aseet ja siunasi ne, ripustaen ne sitten jälleen asemiesten kaulaan. Sitten nuoret ritarinalut kumartuivat alttarin edessä, lähestyivät senjälkeen kuninkaan istuinta ja polvistuivat. Kuningas kysyi heiltä, missä mielessä he pyrkivät ritarisäätyyn, sekä tahtoivatko he suojella pyhää kristinuskoa ja ritarikunnan kunniaa. Tämän he vakuuttivat juhlallisella valalla. Kuningas luetteli heille sitten lyhyesti tärkeimmät ritarivelvollisuudet; hän kehoitti heitä, etteivät eläisi suruttomina tässä maailmassa, vaan suojaisivat kansaa ja sen laillista kuningasta ja vuodattaisivat verensä uskon puolesta; hän muistutti heitä auttamaan leskiä, orpoja ja kaikkia heikkoja avuttomia ihmisiä kaikin voiminsa sekä olemaan kaikkien puhtaiden ja nuhteettomien naisten suojelija loukkauksia ja häpäiseviä sanoja vastaan; hän kehoitti heitä lopuksi kohtuuteen, urhoollisuuteen, anteliaisuuteen, rehellisyyteen ja ehdottomaan luotettavuuteen. Sitten hän antoi kreivi Albertin ja Junkker Strangen ojentaa heille kultakannukset muistuttaen, etteivät he saaneet käyttää niitä vain hevosen kannustamiseen, vaan ottaa ne urhoollisuuden ja kunnian tunnusmerkkeinä, jotka kiihoittavat kaikkiin jaloihin ritaritekoihin. Samalla tavoin heille ojennettiin haarniskat, ritarisuojukset, rautahiat ja -kintaat, ja kun heidän vyölleen sidottiin vihityt miekat, heidän mieleensä painettiin, että nämä olivat siveyden, hurskauden ja kristillisen rakkauden pyhät, ritarilliset tunnusmerkit. Nyt nousi ritarikuningas ja löi kutakin paljaan miekkansa lappeella kolmasti olkapäälle, toistaen jokaisen kohdalla nuo tavanmukaiset sanat: "Jumalan, pyhän Mikaelin ja pyhän Yrjön nimessä minä teen sinut ritariksi; ole urhea, altis ja uskollinen!" Sitten hän ojennutti heille kypärin, kilven ja peitsen. Nyt nousivat nuoret ritarit, tervehtivät kuningasta ja kuningatarta sekä läksivät pois, näyttäytyäkseen kansalle ritarikomeudessaan ja ratsastaakseen yhdessä kaarijuoksua tai esittääkseen hevostanssia linnanpuistossa.

Tämä juhlatilaisuus näytti päättyneeltä. Ehtiäkseen tyyntyä kuningas oli tehnyt sen niin perinpohjaiseksi kuin suinkin; vihdoin hän nousi ja näytti aikovan ojentaa käsivartensa kuningattarelle, lähteäkseen kappelista. Mutta silloin astui nuori Otto-kreivi esiin reippaasti ja arvokkaasti ja kehoitti koko Tanskan ritaristoa todistamaan, eikö hän ollut esittänyt sellaisia miehuuden ja rohkeuden näytteitä, että hän olematta julkea voi pyytää ritarilyöntiä herransa ja kuninkaansa omasta kädestä. "Halvemmasta kädestä minä en tahdo sitä!" -- lisäsi hän ylpeästi. -- "Jos kuninkaani tällä hetkellä arvioikin minut väärin, niin toivon sentään, että tulee aika jolloin kuningas Valdemar ei kadu lyöneensä sisarenpoikaansa ja Henrik Löven pojanpoikaa ritariksi hääpäivällään. Sitäpaitsi kuninkaallinen sukulaiseni on ehdottoman lupauksensa mukaan minulle velkaa kultakannukset!" -- jatkoi hän rohkeasti ja empimättä. -- "Sillä vaikka minä viivyin -- sen minä ehkä aikanaan voin todistaa johtuneen uskollisuudesta ja innosta kuninkaani palveluksessa, -- niin minä kuitenkin ensimäisenä toin hänelle sen onnenviestin, että prinsessoista kaunein ja jaloin oli hänen morsiamensa."