Part 16

Valdemar lausui nyt hänelle yhden kauniimmista pohjoismaalaisista ballaadeista. Siinä esiintyi mitä voimakkain ja syvin rakkaus, suurena ja voitollisena, taistellen vihaa ja vihollisten esteitä vastaan, ja lopuksi kuolema yhdisti uskollisten sydänten eroamattoman liiton.

"Teidän pohjoismaalaiset rakastajanne", huomautti prinsessa, "ovat siis niinkuin kaikki muutkin, jotensakin varovaisia ja arkoja, kiihkeimmässäkin intohimossaan. He tahtoisivat mieluimmin nähdä rakastajattarensa polttavan itsensä rakkaudesta, kuin menisivät itse hirtettäviksi sitä ennen. Minä pidän enemmän tuosta rohkeasta neidosta. Hänen sijassaan", lisäsi prinsessa ylpeästi, "minä olisin arvellut hiukan kauemmin ennenkuin annoin polttaa itseni elävältä, jos olisin tiennyt, että minun uskollisuuteni ensin pantiin koetukselle."

"Meidän pohjoismaalaiset kaunottaremme", vastasi Valdemar hiukan loukkaantuneena, "luovuttivat ylpeyden miehille, mutta koettavat voittaa heidät rakkaudella ja uskollisuudella."

Nyt ennätti metsästysseurue heidät, ja tuntui siltä kuin olisi Valdemarin ja prinsessan välinen pieni riitaisuus vain saattanut heidän keskustelunsa vieläkin viehättävämmäksi, kun siihen sekaantui pieniä sanakiistoja.

Palattuaan takaisin linnaan, vietettiin siellä taas loistava juhla, jossa tanssin ohella laulettiin ja iloittiin monella tavalla. Kuningas oli nuorekkaan iloinen ja seurusteli paljon kauniin emäntänsä kanssa, peittääkseen osaksi mieltymyksensä prinsessaan, ja osaksi myöskin koetellakseen oliko prinsessan osanotto häntä kohtaan niin suuri, että se voisi ilmetä pienenä mustasukkaisuuden puuskana. Tämä onnistui hänelle paremmin kuin hän oli toivonut. Mutta Audacia ymmärsi nyt viisaasti vetäytyä syrjään. Hän poistui seurasta, syyttäen pahoinvointia ja antoi kuninkaalle tilaisuuden sopia ylpeän prinsessan kanssa, ja samaan aikaan rypyt huomattavasti hävisivät kreivi Henrikin synkiltä kasvoilta.

Näin kului monta päivää alituisissa huvituksissa, ja iloinen kuningas näytti "aivan" unohtaneen Juhana Ganzin vakavan ja harmillisen asian. Päivä päivältä hän sotkeutui yhä enemmän prinsessa Berengarian kahleisiin...

KOLMASTOISTA LUKU.

Sill'aikaa oli Junkker Strange täsmällisesti toimittanut herransa käskyn. Kuningas Primislaus oli mitä kohteliaimmin vastaanottanut hänet ja koko komean lähettilässeurueen. Hän oli monta viikkoa viisaasti peittänyt matkansa oikean tarkoituksen, ja oli sanonut liittosopimusten sovittelujen olevan syynä hänen jokapäiväisiin käynteihinsä hovissa. Koko lähetystö kutsuttiin joka päivä kuninkaalliseen pöytään, jossa silloin tavallisesti kuningatar ja prinsessa Margaretha olivat läsnä.

Böömin kuningas oli noin 52 vuotias, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Hän oli tavallisesti puettu yksinkertaiseen mustaan, saksalaisen ritarin kotipukuun. Hänen kasvonsa olivat rehellisen, mutta hieman yksinkertaisen näköiset, ja hänen tukkansa oli sileäksi kammattu ja keskeltä jakaukselle jaettu kuin kristuskuvissa. Hän harrasti siveysopillisten mystikoiden oppia, ja halveksien skolastikoiden viisastelevaa oppineisuutta hänellä oli mitä ankarimmat mielipiteet itsekieltäytymisestä ja siveellisestä puhtaudesta. Hän käytti kernaasti puhuessaan raamatullisia vertauksia, eikä hän milloinkaan tehnyt tärkeämpää päätöstä neuvottelematta ensin Jumalan äänen kanssa sielussaan, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Tämänlainen tunnelma, samoin kuin Saksan ritarikunnan puku olivat yleiset hänen hovissaan, ja kuninkaan työpöydällä olivat aina avattuina sekä Bernhard Clairvaux'in jumaluusopillisten teosten, että Richard de St. Victoren armon opin tutkimuksen sirot jäljennökset. Kuningas Primislaus oli harvapuheinen ja rakasti hiljaisuutta ja ankaria hovitapoja. Senvuoksi olikin sekä aterioidessa että hovijuhlissa useimmiten hyvin hiljaista ja jäykkää, ja tanskalaiset ritarit ikävöivät Riibehuusin iloisempaa ja vapaampaa hovielämää. Mutta Junkker Strange ei tahtonut hätiköidä. Hän katseli joka päivä prinsessan kuvaa, ja joka päivä hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tuo kultakiharainen, sinisilmäinen, lapsellisen iloinen ja ystävällinen prinsessa kauneudessa monenkertaisesti voitti kuvan, mikä oli vain heikko jäljennös hänestä. Hän etsi niin usein kuin mahdollista tilaisuutta puhutella prinsessaa, ja hän osasi usein kekseliäästi ja huomaamatta johtaa keskustelun kuninkaaseensa ja Tanskaan. Aavistamatta hänen tarkoitustaan, ilmitoi kaunis kuustoistavuotias prinsessa usein melkein lapsellisen avomielisesti ja hyväntahtoisesti mieltymyksensä tanskalaisiin, joista hän oli kuullut niin paljon hyvää. Heidät oli hänelle kuvattu rehellisiksi, hyväntahtoisiksi, hurskaiksi ja uskollisiksi kuninkaalle ja isänmaalle, he tuntuivat senvuoksi kaikista kansoista eniten muistuttavan hänen rehellisiä, luotettavia maanmiehiään. Hän arveli myöskin Tanskanmaan olevan ihanan ja kauniin, ja Valdemar nimi, joka jo ensimäisen suuren Valdemarin päivistä oli laajalta kuuluisa vieraissakin maissa, tuntui hänestä olevan arvokas nimi niin jalosukuiselle ja lahjakkaalle sankarille kuin Tanskan kuningas. Hän valitti vain ettei kuningas tyytynyt puolustamaan omia rajojaan ja tekemään jaloa kansaansa onnelliseksi, vaan halusi valloitus- ja voittoretkille vieraisiin maihin.

Junkker Strange puolusti kuningastaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kaikella kaunopuheisuudellaan hän ei saanut hurskasta ja rauhaarakastavaa prinsessaa muuttamaan mielipidettään, sillä tämän mielestä kristillinen ja ritarillinen kuningas laajentaessaan valtakuntaansa ja voittaessaan suurta nimeä ei ollut oikeutettu vuodattamaan ainoaakaan pisaraa ihmisverta. Mutta asian laita oli aivan toinen prinsessan käsityksen mukaan, jos kuningas kääntäessään pakanoita ja pelastaessaan sieluja, pani omansa ja muiden hengen alttiiksi, ja jos hän silloin varmasti tunsi, ettei toiminut kunnianhimosta eikä maallisesta valloitushalusta, vaan totteli todellakin sielunsa jumalallista ääntä. Hän voi tällä tiellä voimallisesti elähyttää sisäistä ääntä ja jumalallista valoa itsessään ja muissa.

Junkker Strange huomasi näistä prinsessan lausunnoista hänen omaksuneen saman kristillisen maailmankatsomuksen kuin hänen isänsä. Hän kunnioitti prinsessan hurskasta henkeä ja jaloa sydäntä, ja nuo ylevät opetukset kaikuivat nyt paljon viehättävämmiltä, kun hän kuuli ne kauniiden naisten huulilta eikä innokkaalta hengen mieheltä, joilta hän tähän asti oli kuullut näitä mietelmiä.

Hän ei enää kauemmin arvellut, vaan ilmaisi kuningas Primislaulle lähettilästoimensa oikean tarkoituksen, kuitenkin niin järkevästi ja varovasti, että kuninkaan täytyi pitää asia täydellisesti salassa, siinä tapauksessa että se ei saavuttaisi toivottua tulosta.

Kuningas sulkeutui salakammioonsa neuvotellakseen, sanojensa mukaan, sydämensä sisimmän äänen kanssa. Sitten hän antoi kutsua tyttärensä luokseen ja pyysi hänen vastaanottamaan jalon Tanskan kuninkaan kristillisen tarjouksen. "Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään", sanoi hän, "kutsuu sinut jalo, urhokas paimen jaloa laumaa paimentamaan ja johdattamaan iäiselle tielle. Elä anna Hänen kutsua sinua turhaan, vaan alistu nöyrästi Korkeimman tahtoon ja rukoile Herraa antamaan sinulle viisautta, että voisit hurskaasti täyttää hänen määräämänsä tehtävän."

Kolmeen päivään ei hurskasta Margarethaa näkynyt aterioimassa muiden mukana, ja kun hän neljäntenä päivänä astui äitinsä taluttamana kuninkaan salakammiosta, hämmästyivät kaikki. Sillä hänen hurskaasta, viattomasta kauneudestaan säteili niin lempeä ja ystävällinen kirkkaus, ja hänen huolettomaan lapsellisuuteensa, luonnollisuuteensa ja avomieliseen hyvyyteensä, mitkä olivat hänen suurin kauneutensa, oli nyt yhdistynyt jonkinlainen, ruhtinaallinen arvokkaisuus. Ritarien täytyi ehdottomasti kumartaa hänelle tavallista syvempään kuin valtiattarelleen tai kuningattarelleen. Innokas Pietari piispa ei voinut pidättäytyä lausumasta sitä maata ja kuningasta onnelliseksi, joka sai kutsua häntä kuningattarekseen.

Kuningas selittikin nyt juhlallisesti koko hovilleen ja tanskalaisille lähettiläille, että hänen tyttärensä, neuvoteltuaan Jumalan ja omantuntonsa kanssa, oli päättänyt vastaanottaa Tanskan kuningas Valdemarin naimatarjouksen, ja että hän aikoi, jos niin oli Kaikkivaltiaan tahto, kolmen viikon kuluttua suorittaa säädetyt vihkiäismenot kuninkaallisen sulhasen sijaisen ja lähettilään kanssa.

Jo ennenkuin vihkimäpäivä oli määrätty, oli Junkker Strange heti lähettänyt Otto kreivin ja Absalon Belgin viemään iloista sanomaa kuninkaalle. Mutta kreivi Otto istui tornivankilassa eikä voinut toimittaa asiaansa, ja Absalon Belg makasi Schwerinin rajalla majatalossa, sillä hän oli hevosensa kompastuessa pudonnut sen selästä ja taittanut jalkansa, sekä loukannut vaarallisesti päänsä.

Sillävälin kun nuo molemmat pikaviestit jäivät tulematta ja tärkeä muutos tapahtui Valdemarin mielessä Schwerinissä, oli juhlapäivä tullut. Böömiläiskuninkaan suuren ritarisalin lattialle oli levitetty kallisarvoinen silkkivaate. Koko hovi oli koolla. Kuningas ja kuningatar istuivat kuninkaallisessa juhlapuvussaan valtaistuimella, ja heidän välissään istui ihana, kuninkaallinen morsian, yllään taivaansininen silkkihame ja otsakoriste kalliista helmistä. Junkker Strange astui esiin torvien soidessa ruhtinaallinen sulhaspuku yllään Pietari-piispan sekä kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin saattamana.

Junkker Strange polvistui prinsessan eteen, ja pyysi häntä kuninkaan nimessä ja hänen puolestaan ojentamaan hänelle kätensä alttarin edessä. Sitten kuningas Primislaus nousi ja seurasi tytärtään linnankappeliin kuningattaren ja hänen naistensa seuraamana. Junkker Strangea, joka esitti kuningasta, seurasivat Pietari-piispa ja kaikki ritarit.

Kun piispa juhlallisesti oli toimittanut vihkimisen, ja lähettiläs _per procurationem_ [edusmiehenä], joksi häntä kutsuttiin, oli vastaanottanut ruhtinaallisen morsiamen käden, ja kuninkaansa puolesta vannonut hänelle uskollisuutta Jumalan ja maailman edessä, palasi hääjoukko takaisin ritarisaliin. Aterian jälkeen istuutui morsian lähettilään kanssa kultaisen pelipöydän ääreen. Vanhan tavan mukaan täytyi morsiamen tulla kolmasti voitetuksi schakkipelissä; se oli jonkinlainen leikillinen vertauskuva siitä, että hän oli kadottanut vapautensa ja antanut kätensä onnelliselle pelaajalle, tai hänelle, jonka puolesta ritari voitti hänet tässä leikissä.

Pelipöydän ääressä, missä he voivat puhua kahden ja rauhassa muilta, ei tuo kaunis uhkapeliin antautunut morsian voinut olla tekemättä muutamaa arkaluontoista kysymystä. Hän tahtoi tietää oliko hänen kuninkaallinen sulhasensa niin kaunis ja jalomuotoinen kuin hänestä kerrottiin, ja oliko hän uskollinen ja luotettava.

Ensimäiseen kysymykseen Junkker Strange vastasi ilomielin, ja auringon valaistessa hänen iloisia, avomielisiä kasvojaan ja jaloa vartaloaan hän nousi ylpeästi ja vakuutti prinsessalle kuninkaan olevan ainakin kahta vertaa kauniimman häntä. Hän vältti vastata viimeiseen kysymykseen ja ylisteli muuten kuninkaan yleviä ja suuria luonteenominaisuuksia ja kertoi tarkkaavaiselle morsiamelle, miten valtavan vaikutuksen hänen vahasta muovailtu ja puutaululle kiinnitetty kuvansa oli tehnyt nuoreen, kiihkeään kuningas Valdemariin.

Ihmetellen ja sydämestään iloiten prinsessa kuunteli tätä hänen kertomustaan, jota hän olisi pitänyt satuna ellei Junkker Strange olisi ottanut esille kuvaa ja näyttänyt sitä hänelle. Nyt vasta hän muisti miten tuo kuva oli tullut tehdyksi, ja hän kertoi Junkker Strangelle, olleensa kauan epätietoinen voisiko lainata taidetta harrastavalle luostariveljelle maalliset, mitättömät kasvonsa, ollakseen mallina pyhän Agneksen kuvaan. Mutta hänen isänsä oli saanut hänet myöntymään siihen selittäessään, ettei mikään Jumalan lahja ollut niin maallinen ja mitätön ettei sillä voinut palvella hyvää ja pyhää tarkoitusta kun me vain teimme sen hurskaalla ja nöyrällä sydämellä. "Omituinen tapahtuma", lisäsi hän -- "eikä vain sattuma, että minä itse olen avannut tien sen miehen sydämeen, jonka käteen minä Kaikkivaltiaan tahdosta olen pannut kohtaloni ja koko ajallisen onneni. Ijäinen onneni", lisäsi hän kyynelsilmin, "on turvallisesti Herrani ja Vapahtajani siunatussa kädessä."

Myöhään iltaan Junkker Strange istui prinsessan kanssa pelipöydän ääressä ja kertoi hänelle ilolla kaikkea hyvää mitä vain tiesi rakkaasta, nuoresta kuninkaastaan. Katsellessaan jaloa kuninkaallista morsianta, jonka sulhasena hän niin omituisella tavalla oli jonkun aikaa, hän ei iästään ja rauhallisesta luonteestaan huolimatta, voinut olla ajattelematta, että jos hän olisi, mitä esitti, niin hän olisi kadehdittava mies, ja hän kiitti sydämessään Valdemar kuningasta onnelliseksi, jolle hän sai viedä näin jalon aarteen. Hän varoi kuitenkin omantunnonmukaisesti sanomasta ainoatakaan sanaa, mikä olisi ilmaissut näin rohkean ajatuksen.

Mutta vielä oli eräs tapa jälellä, joka saattoi sekä kainon prinsessan, että Junkker Strangen hämilleen, mutta sitä ei voitu välttää. Kuninkaan käskystä keskeytti prinsessan hovimestari, herra Ib Urne, pelipöytä-seurustelun ja pyysi Tanskan kuninkaan sijaisen seuraamaan morsiantaan morsiushuoneeseen.

Molemmat punastuivat. Mutta päättäväinen lähettiläs nousi heti ja ojensi kunnioittavasti prinsessalle käsivartensa, minkä jälkeen hän koko hovin seuraamana saattoi hänet komeaan morsiushuoneeseen. Täällä hänen täytyi täydessä morsiuspuvussaan paneutua levolle ruhtinaalliselle vuoteelle. Junkker Strangen täytyi istuutua tuolille hänen viereensä, ja asettaa oikean jalkansa kiiltävä saapas vuoteen reunalle, kuitenkin niin keveästi, ettei kultakannus jättänyt pienintäkään jälkeä hienoon liinaan.

Tämä omituinen tapa suoritettiin mitä suurimmalla hienotunteisuudella, ja heti senjälkeen kun Junkker Strange oli keveästi koskettanut lakanaa saappaallaan ja asettanut jalkansa lattiamatolle, nousivat he molemmat. Lähettiläs kumarsi kunnioittaen nuorelle kuningattarelle ja poistui muutamien häävieraiden ja todistajien kera morsiushuoneesta.

Seuraavana päivänä olivat kadut linnasta laivasillalle peitetyt kalliilla silkkimatoilla. Rannassa oli kuninkaan lohikäärmekeulainen laiva purjekunnossa. Kun nuori, ihana Tanskan kuningatar astui laivaan Junkker Strangen ja koko hovin seuraamana, tervehti kansa häntä ilohuudoin, ja moni köyhä vuodatti katkeria eronkyyneleitä.

Liikutettuna hurskas ruhtinaspari sanoi hyvästi ainoalle, rakkaalle tyttärelleen, ja kuningas Primislaus antoi hänelle vielä monta isällistä neuvoa, kehoittaen hänen olemaan hyvänä äitinä kansalleen, ja alamaistensa tukena ja turvana. Sydämellisen hellästi ja lapsellisia kyyneleitä vuodattaen, syleili Margaretha rakkaita vanhempiaan, ja lupasi uskollisesti panna mieleensä kaikki heidän varoituksensa. "Enkä minä suinkaan unohda vangittua, uskollista piispaa!" kuiskasi hän hyvästi jättäessään äitinsä korvaan --"mutta elä sinäkään äiti unohda minun köyhiäni ja sairaitani täällä kotona!" Hän tervehti vielä kerran rakkaita maamiehiään lempeästi ja sydämellisesti, ojensi hovimestarilleen kukkarollisen kultarahoja, jotka tämä heti jakeli kaikille niille köyhille, jotka seisoivat itkien rannalla.

Kun Margaretha nyt laivaan noustessaan näki köyhiensä itkevän ja siunaavan häntä, ja vanhempansa seisovan niin yksin ja hyljättyinä laivasillalla, kätki hän kasvonsa viittansa poimuihin ja itki katkerasti. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan näkisi isää ja äitiä ja isänmaataan, ja hänen mielestään hän oli jakanut sielunlahjoja köyhille, että he rukoilisivat hänen sielunsa puolesta.

Juuri kun Junkker Strange aikoi astua laivaan tunkeutui tomuinen ratsastaja kansanjoukon läpi ja hyppäsi laivasillan luona ratsunsa selästä. Se oli ritari Glug, joka hengästyneenä ja melkein hengetönnä kiivaasta ratsastuksesta ojensi Junkker Strangelle kuninkaan kirjeen.

Hämmästyneen lähetin ei tarvinnut kysyä keneltä kirje oli. Hän tunsi heti viheriästä silkkinauhasta riippuvan punaisen vahasinetin. Hän avasi nopeasti kirjeen ja kalpeni. Levottomana kuningas Primislaus lähestyi häntä ja kysyi oliko jokin onnettomuus tapahtunut, koska kirje näytti olevan Jobinposti.

Junkker Strange tointui nopeasti. "Kyllä se ainakin minulle on Jobinposti!" vastasi hän, pistäessään huolellisesti kirjeen povelleen. "Minun armollinen kuninkaani ilmoittaa minulle rakkaimman poikani sairastuneen vaarallisesti ja ehkä kuolettavasti, ja pyytää minun kiirehtimään, jos tahdon nähdä hänet elävänä. Minun herra kuninkaani lähettää Teille sen ohella veljelliset tervehdyksenä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt vastaanottaa sitä onnellista kirjettä, jonka minä hänelle lähetin. Rauha olkoon teille, hurskas herra ja kuningas!" lisäsi hän nopeasti, huomatessaan levottoman ilmeen kuninkaan kasvoilla. "Minun ei kannata ajatella omit; surujani ennenkuin minä olen jättänyt teidän jalon tyttärenne hänen kuninkaalliselle sulhaselleen."

Sen sanottuaan hän nousi laivaan, ja käski heti nostaa purjeet.

"Jos te näette kuninkaan ennen minua, ritari Glug!" huusi hän ritarille, joka seisoi odottaen laivasillalla, -- "niin sanokaa hänelle mitä te olette kuullut ja nähnyt, sekä kertokaa myöskin minun tänään purjehtineen täältä hänen ja Tanskan jalon kuningattaren seurassa! -- Eläköön nuori kuningatar!" Hän heilautti hattuaan, ja yleinen "Eläköön Tanskan kuningatar, eläköön Böömin Margaretha, eläköön Danxmar!" kajahti sekä laivasillalta, laivalta, että äärettömien väkijoukkojen täyttämiltä joen äyräiltä. Lippujen liehuessa ja laulun ja soiton kajahdellessa laiva luisui hiljalleen alas virtaa.

TOINEN OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Samana päivänä, jona Junkker Strange salaisen huolen painostamana jätti Pragin ja mahdollisimman hitaasti matkasi Elbeä alaspäin mukanaan kaunis, surumielinen kuninkaanmorsian, olivat Klaus-kreivin ja kreivitär Idan häät Schwerinin linnassa. Valdemar oli edellisenä päivänä ratkaissut Juhana Ganzin ja kreivi Henrikin välisen asian, sekä antanut kreiville anteeksi hänen väkivaltaisen tekonsa sillä ehdolla, että hän vuoden kuluessa uudistaisi Gråbon linnan, täydellisesti korvaisi kaikki Juhana Ganzin kärsimät vahingot, sekä kuninkaan läsnäollessa ojentaisi hänelle kätensä sovinnoksi. Ylpeä kreivi Henrik oli viisaana alistunut näihin ehtoihin, vieläpä veljensä suostumuksella antanut puolet Schwerinin linnasta ja kreivikunnasta kreivitär Idan myötäjäisten ja äidinperinnön lunnaiksi.

Kreivi Henrik lopetti näennäisesti mitä parhaassa sovussa Tanskan kuninkaan kanssa päivän juhlallisuudet pidoilla, jotka olivat vieläkin komeammat kuin mitkään edellisistä.

Onnellinen Klaus-kreivi arveli harvapuheisen ja totisen morsiamensa hiljaisten kyynelten olevan vain iloisen vihkiäisjuhlallisuuden aiheuttamia. Mutta kreivi Henrik loi usein sisareensa tuikean ja varoittavan katseen. Tämä kokosi kaiken voimansa näyttääkseen rauhalliselta ja tyytyväiseltä täyttäessään veljiensä vaatiman uhrauksen. Ei juolahtanut Valdemarin mieleen, että jalo naissydän salaisesti syytti häntä kovaksi ja julmaksi rauhanrikkojaksi. Hänen mielestään kreivi Klaun morsian oli vain tavallinen, vähäpätöinen hovisielu, jolle säädynmukainen naiminen oli ulkonaisten olosuhteiden ja tuttavuuksien mieluisa muutos. Kuningas näki ja ajatteli vain kaunista Berengaria-prinsessaa. Arkkipiispa Antero oli kyllä huomannut hänen päivä päivältä kiihtyvän intohimonsa ja varoittanut häntä siitä, muistuttaen hänelle Junkker Strangen lähettiläsmatkaa, minkä tarkoituksen hän tiesi. Mutta nämä varoitukset eivät paljoakaan hyödyttäneet. Kuningas oli tosin luvannut hurskaalle, uskolliselle ystävälleen olla varuillansa ja lähteä Schwerinistä niin pian kuin suinkin. Mutta hän odotti täällä ratkaisevaa sanomaa Böömistä, ja sen pitkällinen viipyminen antoi hänelle aiheen toivoa, että ritari Glug oli ehtinyt toimittaa asiansa. Hän uneksi jo olevansa kaikista siteistä vapaa. Toivon iloisessa hurmauksessa hän oli sinä päivänä ahkerasti tarttunut pikariin, ja nyt iltapuolella hän seisoi loistavan salin ikkunan ääressä välkkyvässä auringonvalossa hilpeästi ja tuttavallisesti keskustellen ihastuttavan portugalilaisen prinsessan kanssa.

Kesken mieltäkiinnittävää keskustelua hämmästytti molempia voimakas ja kiihkeä harpunsoitto, ja syvä, voimakas ääni lauloi sen säestämänä voiton ja kauneuden ylitystä. Laulaja oli islantilainen runoniekka, Olavi Hvitaskjald. Hän oli älykkäästi huomannut mitä kuninkaan ja kauniin prinsessan sydämissä liikkui, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen soveliaana hetkenä kuninkaalle, että hänkin osasi taidon liikuttaa sydämiä, eikä vain hentomielinen Thorgeir Danaskjald. Hän tiesi mitä kieliä hänen täällä oli kosketeltava, eikä hän laulanut lempein, riutuvin sävelin hiljaisesta, tyynestä kauneudesta, ja rauhanruhtinaan levollisesta onnesta. Hänen harppunsa sävelet soivat rajuina ja mahtavina kuin myrsky riehuvalla merellä, ja hän lauloi ylevin voitonsävelin sankarin ihanasta pyrkimyksestä kuolemattomuuteen ja ikimaineeseen, niinkuin Skjoldin ja Danin ylhäistä sankarikulkua walkyrian ohjaamana. Hän kuvaili sankarin rohkein piirtein -- siitä syntyi Valdemarin kuva. Hän kuvaili ylevän, rohkean walkyrian, -- Berengarian kaltaiseksi.

"Suurenmoista! Ihanaa!" huudahti prinsessa nuorelle, innostuneelle kuninkaalle. "Minä en ymmärrä paljoakaan laulun sisällöstä, mutta ne ovat Pohjolan säveliä: sellaisiksi minä olenkin kuvaillut nuo urhojen laulut, ja minä tunnen sieluni olevan sopusoinnussa teidän ylevän, ihmeellisen sankarikansanne kanssa."

Valdemarin posket hehkuivat, hänen rohkeat silmänsä säkenöivät. Hän tarttui prinsessaa käteen ja puristi sitä intohimoisesti; jo väikkyi sana hänen huulillaan, joka selvimmin olisi ilmaissut hänen sieluntilansa. Mutta silloin astui arkkipiispa Antero totisena ja varoittavana hänen luokseen. "Minun herrani ja kuninkaani!" sanoi hän. "Viesti Böömistä." Valdemar kalpeni ja päästi prinsessan käden. "Böömistäkö?" hän kysyi. -- "Ritari Glug? -- Ei, se on mahdotonta!"

"Teidän sisarenpoikanne Otto, Lüneburgin kreivi", vastasi arkkipiispa, ja samassa astui sisään, kreivi Henrikin ja ruhtinaiden hämmästykseksi, nuori vangittu kreivi, yllään halpa aseenkantajanpuku, vapaasti ja rohkeasti tervehtien kuningasta ja koko seuruetta ruhtinaallisen arvokkaasti.

"Seuraa minua huoneeseeni!" sanoi Valdemar horjahtaen; mutta hän kokosi äkkiä kaiken voimansa, ja hän pyysi näennäisen tyynesti prinsessan ja kreivi Henrikin suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää heidät tärkeiden valtioasioiden tähden. Kuningas poistui kiireesti kreivi Oton seuraamana, ja kaikki huomasivat jonkin tärkeän ja ikävän asian tehneen hänet alakuloiseksi. Prinsessa oli valahtanut kalpeaksi, ja syyttäen pahoinvointia hänkin poistui seurasta. Kreivi Henrik katsoi vapautetun kreivi Oton jälkeen, ja polkastessaan suuttuneena lattiaan hän puraisi suonenvedontapaisesti huuleensa. Mutta kreivi Adolf sekä Hildesheimin piispa koettivat hillitä hänen vihaansa ja kiirehtivät hänen sekä vendiläisten ruhtinaiden kanssa kreivin salakammioon neuvotellakseen siellä salaisesti, mitä näiden arveluttavien asianhaarojen vallitessa oli tehtävä.

"Meidät on petetty!" huudahti kreivi Henrik. "Se helvetin poika osaa noitua, -- tai täällä meidän joukossamme on pettureita. Ei pirukaan pääse pakenemaan siitä tornista, ja tuossa riippuu avain. -- Nopea ja rohkea toiminta voi ehkä vielä pelastaa meidät. Kolmen tunnin kuluttua voi Kreivi Albert hyökätä linnaa vastaan; -- -- mutta jos kuningas sitä ennen istuu tornissa -- --"

"Liiallista uhkapeliä!" keskeytti hänet Hildesheimin piispa. "Mutta minä luulen että voimme luottaa nuoreen kreivi Ottoon. Ehkä tämä paperiliuska selittää meille enemmän, sen hän ojensi minulle salaa ohikulkiessaan."

"Lukekaa, lukekaa!" huusivat kaikki. Piispa kiersi auki pienen pergamenttiliuskan ja luki: