Part 15

Kuningas kiitti kreivi Klaun puolesta ja esitti iloisesti kihlattujen maljan, ajattelematta monilukuisten pikarien kilinän olevan surullisena hautajaissoittona hiljaisen, uhrautuvan sielun maalliselle onnelle. Kreivitär Ida jaksoi tuskin nousta paikaltaan, vastaanottaakseen äänettömästi kumartaen yleiset onnentoivotukset. Kalpeana ja tiedottomana hän vaipui takaisin paikalleen, ja hänen neitonsa kantoivat hänet enemmän kuolleena kuin elävänä linnan sisempiin huoneisiin.

Tuota kohtausta seurasi yleinen alakuloisuus. Hyväntahtoinen kreivi Klaus aikoi hämmästyksissään seurata sairasta. Mutta hän malttoi mielensä ja tyhjensi rauhallisesti pikarinsa, kun kreivi vakuutti hänelle ja muille vieraille hänen sisarelleen usein sattuvan tämänlaisia kohtauksia joutuessaan äkkinäisen, iloisen mielenliikutuksen valtaan.

Aterian päätyttyä avattiin suuren ritarisalin ovet, missä harppujen ja huilujen soitto vastaanotti kuninkaan, ja missä koreapukuiset ritarinuorukaiset odottivat tanssin alkamista Schwerinin ylhäisimpien, nuorten kaunotarten kanssa.

Kuningas tervehti seuraa ystävällisesti, ja kreivi Henrikin kehoituksesta hän pyysi prinsessa Berengarian espanjalaiseen ritaritanssiin, joka vaati suurta notkeutta ja taitavuutta, ja jonka nuori kuningas ritarina täydellisesti osasi. Prinsessa kuunteli ilolla hänelle tuttua, ylpeää säveltä, jonka mukaan hän jo lapsena isänsä hovissa oli liikkunut notkeasti ja itsetietoisesti. Hän ojensi kuninkaalliselle tanssitoverilleen kätensä, ja kaikki väistyivät kunnioituksella ylevän ruhtinasparin tieltä. Tanssi alkoi juhlallisesti: se ei ilmaissut iloa, se kuvaili voittajan riemukulkua, kuningattaren juhlakulkua alttarille hänen kruunauspäivänään. Kaikki ihmettelivät tanssivien kauniita, majesteetillisia liikkeitä, missä heidän jalo, ylevä ryhtinsä esiintyi suurimmassa loistossaan. Kuningas oli tanssiessa alakuloinen, melkein surumielinen, ja katsellessaan kaunista tanssijatartaan hänestä tuntui, kuin liitelisi hänen elämänsä korkein onni utukuvana hänen vierellään, lähestyen häntä vuoroon hymyilevänä ja väistyen vuoroon surumielisenä kadotakseen ijäksi. "Oi, miksi hän ei ole Böömin Margaretha!" sanoi hänen katseensa ja samassa silmänräpäyksessä hän katui sydämensä vaihtelevaisuutta, ja sitä että hän antoi jokaisen kauniin naisen ihastuttaa itseään. Ylpeän prinsessan suuret hehkuvat silmät lukivat kuninkaan levottomasta, puoleksi surumielisestä ja puoleksi ihastuneesta katseesta hänen sielunsa ajatukset. Hän tunsi itse hetken samaa levottomuutta. Mutta tanssin loputtua hän astui hymyillen takaisin paikalleen yhtä ylpeästi ja rauhallisesti kuin sieltä oli lähtenytkin.

Valdemar oli suuttunut itselleen ja ajatuksilleen, hän tarttui suureen viinipikariin ja tyhjensi sen. Sen jälkeen hän kehoitti seuran alkamaan hauskan rinkitanssin, ja pyysi pirteän kreivitär Audacian johtamaan hänet pois juhlallisesta kuolemantanssitahdista ja seuraamaan häntä hauskempaan hyörinään. Iloinen tanssi alkoi, eikä kukaan tanssinut kiivaammin ja hurjemmin kuin nuori kuningas. Kreivi Henrik katseli karsain ja epäluuloisin katsein, nuoren, kauniin rouvansa iloista ja vilkasta tanssia voimakkaan sankarin kanssa, eikä hän koettanut pidättää vierastaan kun Valdemar heti iloisen tanssin päätyttyä toivoi voivansa jättää seurueen ja mennä levolle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kreivi Otto istui synkässä vankitornissa ja kuuli iloisen soiton linnasta. Hän arveli kuninkaan saapuneen ja tutki vankilaansa tarkasti mahdollisesti löytääkseen tilaisuuden päästä vapauteen. Mutta mitä kauemmin hän katseli vankilatorniaan, sitä alakuloisemmaksi hän tuli, huomatessaan paon mahdottomaksi.

Myöhään illalla avattiin vankilan raskas ovi, ja harmaaviittainen mies suuri miekka kädessään astui sisään, lyhyen, laihan munkin saattamana, joka kantoi kultaista monstransia yhteenliitetyissä käsissään. Viitan alta luimistavasta hurjasta katseesta tunsi Otto heti miekkaa kantavan miehen mustaksi kreivi Henrikiksi.

"Minä säälin sinua, nuori mies", sanoi Henrik, "ja vaikka minä en tiedä missä rikoksellisessa aikeessa sinä, jalon kreivi Otto Lüneburgin nimellä uhkarohkeasti olet tunkeutunut minun linnaani, niin minä kuitenkin suostun päästämään sinut vapaaksi, jos sinä pyhän monstranssin päällä tahdot vannoa, ettet sinä ainoallekaan ihmiselle ilmaise, mitä sinä tänäpäivänä olet luvattomasti ja oikeudettomasti kuullut minun asesalissani."

Otto mietti hetken ja vastasi sitten varmasti ja rauhallisesti. "Herra kreivi! Minä osaan vaieta kuin muuri, silloin kun velvollisuus ja uskollisuus sen vaativat, eivätkä mitkään valat sido minun kieltäni. Mutta henkeni ja vapauteni pelosta minä en anna valalla sitoa kieltäni silloin kun uskollisuuteni herraani ja kuningastani kohtaan vaatii minun puhumaan, sitä minä en tee ennenkuin olen siihen pakotettu. Ainakin neljätoista päivää tahdon miettiä teidän ehdotustanne."

"Jos sinä et vanno kahdeksan päivän kuluttua", karjasi kreivi Henrik, "niin saat näiden neljän seinän välissä miettiä sitä kuolinpäivääsi asti. Ja se voi koittaa ennenkuin odotatkaan: Minä en pidä pitkää oikeudenkäyntiä petturien ja urkkijoiden kanssa!"

Tämän uhkauksen lausuttuaan kreivi Henrik poistui papin kanssa vankilasta, jättäen Oton surullisiin ajatuksiinsa.

Schwerinin linnassa ei vangittu Otto kreivi ollut ainoa, joka vietti levottoman ja unettoman yön. Yksinäisessä huoneessaan, hänen vankilatorninsa vastapäätä istui onneton kreivitär Ida itkien. Hän oli kyllä voittanut ruumiillisen heikkoutensa, mutta hänen hurskas sielunsa taisteli kovaa taistelua luonnollisen rakkauden kaipuun ja veljiään kohtaan tuntemansa velvollisuuden välillä; sillä kreivi Henrik oli selittänyt hänelle tämän naimiskaupan olevan ainoan pelastuskeinon, joka voisi selvittää heidän sekavat suhteensa tanskalaiseen kuningashuoneeseen. Hänen mielestään kreivi Klaus ei ollut paha tai halveksittava ihminen, hän piti arvossa hänen rehellistä, hyvää sydäntään. Mutta hänellä oli hyvin huono käsitys hänen hengenlahjoistaan ja ymmärryksestään. Ainoa tunne, minkä kreivi hänessä herätti, oli kyllästyminen ja jonkinlainen sääli silloin kun sydämettömät ja lahjakkaammat ihmiset pilkkasivat häntä. Danneborgin kreivi ja piispa Konrad olivat sydämettömästi loukanneet häntä, saattaessaan hänen puheliaan sulhasensa haastelemaan mitä naurettavimpia ja yksinkertaisimpia asioita.

"Hän rakastaa minua kuitenkin, raukka!" sanoi hän. "Hän on kenties ainoa ihminen, joka tahtoisi luopua omista taipumuksistaan minun tähteni, eikä hän kuitenkaan tunne minua, eikä hän tule koskaan ymmärtämään minua. Jos minä voisin neuvoa ja ohjata häntä -- tai auttaa häntä tekemään muita ihmisiä onnelliseksi! Itse minä en kuitenkaan koskaan tule onnelliseksi. Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoot minua."

Näin epäitsekkäin ajatuksin hän sulki silmänsä, vaipumatta kuitenkaan uneen. Rauha vallitsi hänen sielussaan, mutta hiljaisia kyyneleitä vuodattaen hän lausui hyvästinsä tämän maailman onnellisuudelle. Silloin hän kuuli tornista kirkkaan nuoren miesäänen laulavan. Otto lauloi vankilassaan:

On vangittu lintunen allapäin, Kun ei voi vapaana lentää. Vaikk' ois mun häkkini kultainen Ei riemuni suurenis sentään.

Ja kotkanpojalla kynnet on -- Sen heimo pilviä halkoo, Ei liskona maassa se madella saa Joka vapaana lennellä toivoo.

Otto lohdutteli näin itseään vankilassa, ja kreivitär Ida unohti hetkeksi sydänsurunsa sääliessään vierasta nuorukaista, vaikka hän ei tiennyt, kuka hän oli.

Kaunis prinsessa Berengaria istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan linnan vastakkaisessa kylkirakennuksessa. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen nuoreen, kiihkeään kuninkaaseen, eikä hän itse ollut milloinkaan katsellut ketään miestä suuremmalla mieltymyksellä. Hänen suuri nimensä sankarina ja voittajana, hänen kaunis, miellyttävä ulkomuotonsa, hänen jalo ritarillinen olentonsa, hänen nuoruutensa, vilkkautensa ja hänen palava henkensä olivat omiaan tekemään eläväksi hänen rakkaimman unelmansa. Mutta sanottiin hänen kosineen Böömin Margarethaa --, hän odotti pian ratkaisevaa, myöntävää vastausta. Tuo huhu, joka oli saapunut sinne vähän ennen Valdemarin tuloa, oli jo ensi hetkestä tehnyt hänet melkein välinpitämättömäksi miellyttävän ja puoleksi kihlautuneen ruhtinaan kohteliaisuuksille. Mutta hän toivoi tämän huhun perättömäksi! Hän päätti ainakin olla seuraavana päivänä vähemmän kylmä ja jäykkä, ja hän tahtoi mikäli mahdollista osoittaa kuninkaalle kunnioittavansa häntä ja antavansa arvoa hänen osoittamalleen huomaavaisuudelle.

Näitä miettiessään hän alkoi itse irroittaa kallisarvoisia koristeitaan. Hän oli lähettänyt pois kamarineitonsa, saadakseen antautua häiritsemättä unelmilleen. "Tähän asti minun elämäni on ollut vain tyhjyyttä ja turhuutta täynnä", sanoi hän. "Ilman elämän päämäärää minä olen antanut päivieni kulua. Minä olen kuunnellut tyhjänpäivästen ihailijoiden imartelua ja kuluttanut sieluni turhan komeuden ja kauneuden humussa. Täältäkään minä en muuta etsinyt, ja täällä häikäisee äkkiä todellinen onni silmäni -- suuren sankarisielun lämmin myötätunto. Ehkä kuningattaren kruunu viittailee minulle, -- eikä minun senvuoksi tarvitse uhrata vapauttani, itsenäisyyttäni eikä sydämeni luonnollisia vaatimuksia. Hänelle -- ainoastaan hänelle minä voisin ojentaa käteni ylpeydellä, tarvitsematta senvuoksi ylenkatsoa itseäni ja luopua jaloimmasta tunteestani."

Hiljainen naputus ovelle häiritsi kaunista prinsessaa hänen mietelmissään. Se avattiin, ja kreivitär Audacia astui sisään kauniissa ohuessa yöpuvussa, kullankeltaiset palmikot riippuen hartioillaan.

"Minä en voi nukkua, jalo ystävättäreni!" sanoi hän puoleksi levottomana, puoleksi leikkiä laskien, ollen pelon ja salaisen tyytyväisyyden vaiheilla. "Minun täytyy neuvotella teidän kanssanne ja uskoa teille eräs havaintoni -- tai otaksumani, aioin sanoa, jolla voi olla arveluttavat seuraukset. Ettekö itse huomannut jotakin omituista kuninkaassa?"

"Mitä?" änkytti prinsessa hämillään. "Tekin luulette huomanneenne -- --"

"En ainoastaan minä usko sitä", vastasi Audacia ja sävähti tulipunaiseksi, "mutta minä olen kuullut monen peitetyin sanoin laskevan siitä leikkiä. Mutta siitä voisi syntyä vaarallinen leikki, johon minä en luulisi olleen minkäänlaista syytä -- --"

"Kuka voisi olla niin häpeämätön ja uskoa sellaista?" kysyi prinsessa säpsähtäen.

"Nämä viisaat, epäluuloiset ihmiset ovat valmiit vaikka mihin!" alkoi kaunis kreivitär taas puhua. "Nämä jäykät, varovaiset hovimiehet punnitsevat jokaisen sanan ja laskevat joka askeleen. Kaikkien yksinkertaisimmassa lauseessa piilee heidän mielestään jokin erityinen tarkoitus, ja he uskovat itserakkauden ja turhamaisuuden piilevän jokaisessa viattomassa, ystävällisessä hymyssä, minkä kohteliaisuus ja molemminpuolinen hyväntahtoisuus aiheuttavat. Nuoren kohteliaan kuninkaan tarvitsee vain istua kauniin naisen pöytätoverina ja keskustella vapaasti hänen kanssaan, niin silloin heti sanotaan hänen olleen rakastuneen. Jos nainen vielä onnettomuudeksi on miellyttävä, ja hän kutsuu hänet tanssiin -- niin juttu on valmiina, hän on muka silmittömästi rakastunut, ja syy ei ole kuninkaan, vaan tuon turhamaisen naisen, joka on ollut hänelle liian ystävällinen, luonut häneen rakastuneita katseita, ja -- kukaties mistä kaikista rikoksista häntä syytetään --"

"Häpeämätöntä, alhaista!" keskeytti prinsessa hänet hehkuvin poskin ja ylpeät, mustat silmät säihkyivät suuttumuksesta. "Kuka sellaista on puhunut? Kuka on uskaltanut ajatella niin häpeällisesti vapaasta ja jalosukuisesta naisesta, jota ei ylpeinkään ritari ole rohjennut lähetä --"

"Jalo ystävättäreni", alkoi kreivitär taas puhua, "ei ankarinkaan kunniallisuus näihin aikoihin voi suojata nuorta naista kateuden ja panettelun myrskyltä, jos hän ei ole häijy kuin kuolemansynti tai kylmä ja kuollut kuin kivi. Nyt minä taas saan kauniin nuhdesaarnan mustasukkaiselta aviomieheltäni -- ja huomenna minun varmaankin täytyy pukeutua säkkiin ja tuhkaan ja esiintyä kuninkaalliselle vieraalleni hiljaisena, katuvaisena perheen äitinä, tukka ja posket mustan päähineen peittäminä. -- Mutta oletteko sairas, jalo prinsessa? Te taidatte ottaa liian innokkaasti osaa minun huoliini, ja näiden pienten ikävyyksien minulle tuottamaan turhaan levottomuuteen. -- Mikä onnettomuus sitten oikeastaan on tapahtunut? Meidän nuori, miellyttävä kuninkaamme on puhunut ystävällisesti minulle ja pyöritellyt minua ehkä hiukan liian rajusti ja kiivaasti tanssissa, sen kauheampi ei asia ole. Enhän minä emäntänä voinut epäkohteliaana vetäytyä syrjään ja katsoa happamasti niin mahtavaan ja ylhäiseen vieraaseen, vain senvuoksi, että mieheni joskus on mustasukkainen. Sitäpaitsi hän itsekin parhaansa mukaan imartelee ja koettaa miellyttää vaarallista päämiestänsä, ja minun hän on kehoittanut olemaan niin lempeän ja huomaavaisen kuin mahdollista. Onnettomuus on vain siinä, että minä en teeskentele kuninkaalle ystävyyttäni, vaan teen sen sydämestäni, sillä minä en osaa teeskennellä. Te prinsessa, varmasti myönnätte minulle kuninkaan koko olennossa olevan jotakin aivan erikoisen rakastettavaa ja miellyttävää, minkä täytyy miellyttää jokaista naista."

"On kyllä." vastasi prinsessa näennäisen välinpitämättömästi ja tointui nopeasti. "Hän on hyvin uljas herra, vaikka minä en voi huomata häntä läheskään niin miellyttäväksi ja vaaralliseksi, kuin hän näyttää olevan teidän silmissänne."

"Vaaralliseksi?" toisti kreivitär hiukan loukkaantuneena. "Minä sanoisin häntä vaaralliseksi ainoastaan ajatellessani mieheni suhdetta häneen, ja Tanskan kruunun meille pakottamaa yli-herruutta. Minä en pidä häntä enkä ketään miestä vaarallisena itselleni tai minun aviouskollisuudelleni, ja toivoakseni minä en ole antanut teille minkäänlaista aihetta epäilyksiin."

"Jumal'auta", vastasi prinsessa, "en suinkaan ole sellaista ajatellut. Mutta koska te olette niin hyvä, jalo kreivinna, että uskotte minulle huolenne niin suokaa minun tehdä eräs huomautus! Te olette vilkkaudessanne ja iloisuudessanne tosiaankin hyvin rakastettava. Mutta minä luulen, että teidän täytyisi olla hiukan jäykempi ja varovaisempi voidaksenne välttää väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä perheoloissanne. Mutta jos sallitte niin keskeyttäkäämme keskustelu, jolla minä pelkään loukanneeni teidän hienotunteisuuttanne! Minä en voi muuten oikein hyvin ja -- --"

"Suokaa anteeksi, jos minä tulin sopimattomaan aikaan!" sanoi Audacia, tuntiessaan tuttavallisuutensa loukatuksi, ja kyyneleet kohosivat kauniin rouvan silmiin. "Minä uskoin ensi kerran elämässäni löytäneeni sisarellisesti osanottavan sielun, joka ymmärsi minua ja antoi minun sydämelleni vapauden. Teidän saavuttuanne tuntui minun lapsuuteni iloisuus ja huolettomuus palautuneen. Teidän ylevä, uskalias elämänkatsomuksenne sai minun unohtamaan kovan kohtaloni ja minä kohottauduin vapaana ja iloisena sen painon alta, kuin haukka metsästäjän pään päällä, unohtaessaan nauhan, jolla tämä pitelee sitä kiinni. Mutta nyt olette tekin, ruhtinaallinen sukulaiseni tullut minulle kylmäksi ja vieraaksi, ja sieltä mistä minä odotin sisarellista osanottoa, saan osakseni välinpitämättömyyttä ja kylmiä kehoituksia muistamaan velvollisuuksiani."

"Audacia", huudahti prinsessa syvästi liikutettuna -- "anna minulle anteeksi hetkellinen heikkouteni. Onnettomuudeksi minun mielestäni kuningas on ollut yhtä miellyttävä kuin teistä, ja minä luulin sokeudessani hänen osoittavan minulle huomaavaisuutta, joka hiveli itserakkauttani. -- Minä luulin teidän huomionne tai arvelunne koskeneen minua eikä teitä -- ja -- minä häpeän nyt, jalo ystävättäreni. Mutta minä tahdon korvata teidän luottamuksenne minuun, uskomalla teille -- että loukattu turhamielisyys ja jonkinlainen mustasukkaisuus olivat vähällä erottaa meidän sydämemme, -- ja minä voisin melkein ylönkatsoa itseäni. Suurimmankaan miehen rakkaus ei totisesti ole sen arvoinen, että se saisi riistää meiltä meidän viimeisen ja ainoan lohdutuksemme -- molemminpuolisen luottamuksen ja ystävyyden." Ystävättäret syleilivät herttaisesti toisiaan, ja hilpeä Audacia iloitsi sydämensä pohjasta voidessaan selittää kuninkaan käytöksen siten, että hän itse sai luopua valloituksesta, joka oli salaisesti häntä miellyttänyt, ja hän luovutti kernaasti voiton ruhtinaalliselle ystävättärelleen.

Sill'aikaa kun prinsessojen makuuhuoneessa puheltiin näin tuttavallisesti sydänsalaisuuksista, asteli Valdemar levottomana edestakaisin huoneessaan ja kävi ankaraa omantunnonoikeutta kiivaan, nuoren sydämensä kanssa, jota hän ei enää itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta pian uusi, tulinen intohimo voitti. Hänen mieleltään oli tuo vaikutus, jonka prinsessa Margarethan kuva oli tehnyt häneen, jonkinlaista noituutta. Se oli haaveilua ja mielikuvituksenpetosta, ja hän syytti siitä Thorgejr Danaskjaldia, jonka liioiteltu, hurja kuolleen puukuvan ihaileminen oli yllyttänyt hänet tuohon haaveelliseen tunnelmaan ja saattanut hänet rakastumaan kahteen maalattuun silmään. Hän tuomitsi pikaisuuttaan ja sitä, ettei ollut myöntänyt Junkker Strangen arveluita oikeiksi.

"Mitä on tämä kuollut kuva elävän rinnalla?" sanoi hän. -- "Kreivi Engelbrekt on oikeassa -- hän on maailman kaunein nainen, -- siinäpä vasta olisi kuningatar! -- Margaretha ei ole mitään hänen rinnallaan, vaikka hän olisikin tuon onnettoman kuvan näköinen? -- Lempeä, sinisilmäinen tyttö, -- hänestä tulisi luultavasti hellä ja hurskas äiti, hiljainen, rauhallinen perheenemäntä, -- mutta hänessä ei ole Berengarian tulta eikä korkeaa kuninkaallista voitonkatsetta. Jos minä olisin haaveileva nuorukainen, jos minun kansani olisi lammaslauma, ja minun valtikkani paimenhuilu, niin voisi minusta Margarethan rinnalla tulla rauhallinen, vakava paimen. Mutta 'voittoon ja onneen Wolmari luotiin! se tähtiin kirjoitettiin!' -- Berengaria -- niin hän tai ei kukaan on ylpeän voittajan puoliso, hän seuraisi minua uljaana aseidenloistossa minun ja Tanskanmaan onneen. Haa, olisiko jo liian myöhäistä, -- voisikohan pikaviesti vielä tavata Junkker Strangen ennenkuin onneton sana on sanottu, -- ja kurja side solmittu, joka kukaties tekee minut orjaksi koko elämänajakseni -- --"

Hän tarttui kiivaasti kellonnauhaan, ja vanha kamarimestari Antero astui sisään.

"Ivar Glugin on kiireesti valmistauduttava matkalle! Puolen tunnin kuluttua hän saa tulla hakemaan kirjeensä! Hanki minulle heti kirjoitusvehkeet!"

"Tässä, minun kuninkaani!" vastasi vanha, uskollinen Antero, ottaen taskustaan esille, mitä kuningas tarvitsi. "Minä olin varustautunut kaikkeen. Minä arvelin kyllä pirun olevan merrassa."

"Mitä, luuletko sinäkin heti tietäväsi minun aikomukseni? -- No, mitä sinä arvelit?"

"Enpä juuri mitään, armollinen herrani ja kuninkaani!" vastasi vanhus. "Mutta jos on kiire, ja te otatte siksi aikaa säilyttääksenne kalleutenne, niin ehkä minä, niin vanha kuin olenkin, voin yhtä pian kuin ritari Glug viedä kreivi Albertille teidän viestinne, ja ennemmin kuin tunnin kuluttua on linna ja kaupunki piiritetty?"

"Mistä sinä uneksit, vanhus? Kuka sellaista ajattelee? Tee mitä minä sanoin ja vaikene!"

"Yksi sana vain, armollinen herra kuningas!" pyysi vanhus. "Jos te olette täällä huomannut epäilyttäviä juonia, niin sallikaa minun viedä teidän kalleutenne varmaan talteen ja antakaa minun vartioida ovenne kynnystä niin kauan kun te viivytte täällä."

"Hyi, Antero!" vastasi Valdemar. "Luuletko sinä minun olevan ryövärien ja murhaajien joukossa. Mene ja tottele, elä häpäise kristillistä ritaria tuollaisilla arvottomilla epäluuloilla!"

Vanha, kuiva Antero kumarsi ääneti ja poistui. Hänen laiha käsivartensa oli kiertynyt raskaan kultanahkaisen laatikon ympäri, missä hän säilytti kuninkaan pikaria, timanteilla koristeltuja kalliita käätyjä ja muita kuninkaallisia koristeita.

"Vanha, uskollinen palvelijani!" sanoi Valdemar, katsoessaan hänen jälkeensä. "Hän vartioi minun henkeäni ja minun omaisuuttani kuin lohikäärme, eikä aavista maailmassa olevan suurempia suruja kuin ryövärien ja murhaajien pelon."

Kuningas kirjoitti nyt nopeasti kirjeen Junkker Strangelle pyytäen, jos se ei jo ollut myöhäistä, hänen jättämään kosimisen sikseen ja palaamaan heti kotiin ilman morsianta.

Heti ritarin mentyä kuningas paneutui levolle, ja nukkui lopulta, rauhattomasti uneksien. Kaunis Helena-rouva näytti hänestä muuttuneen prinsessa Berengariaksi. Margarethan kuva oli muuttunut eläväksi, ja hän näytti horjuvan molempien vaiheilla, jyrkkien kallioitten ja ihanien laaksojen välillä, etäisellä tunturilla seisoi musta Kullenmies uhaten.

Seuraavana päivänä saapui ritari Ganz kuninkaan käskystä, vahvan vartiojoukon saattamana linnaan, ja kreivi Henrik vastaanotti hänet kylmän kohteliaasti. Kuningas ei ollut vielä halukas ryhtymään vakavampiin toimiin, ja kreivi Henrik ehdotti villisianmetsästystä. Kuningas suostui heti siihen, varsinkin kuultuaan ettei prinsessa pelännyt ottaa osaa tähän vaaralliseen huvitukseen, mistä kreivitär Audacia pyysi olla poissa. Prinsessa otti tapansa mukaan vain kaksi naisistaan kanssaan, jotka pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä heidän ruhtinaallisesta valtiattarestaan. Metsästysretkille Valdemar oli usein tilaisuudessa osoittamaan voimiaan ja taitavuuttaan. Kreivi Henrik huolehti koko ajan siitä, että kuningas sai kunnian kaadetusta tai haavoitetusta villisiasta, joten Valdemar aina ensiksi osui metsästyspuukollaan otukseen, vaikka hän olisikin itse ampunut ratkaisevan nuolen tai heittänyt surmaavan keihään. Mutta heti kun Valdemar huomasi tämän kömpelön, alhaisen mielistelyn, laimeni hänen metsästysintonsa. Kun he taas seuraavan kerran ylistivät kuninkaan osuneen villisiansydämeen, vaikka he eivät olleet nähneet hänen ampuvan, putosi kotka heidän keskelleen kuninkaan nuoli rinnassa, osoittaen ettei hän tarvinnut heidän hankkimaansa kunniaa, eikä hän tarvinnut vieraiden nuolia osuakseen korkeimpaan ja ylevimpään päämäärään. Prinsessa nauroi ääneen hämmästyneiden metsästäjien kustannuksella. Tällä metsästysretkellä kuninkaan täytyi usein ihailla prinsessan uljautta ja pelkäämättömyyttä. Paluumatkalla hän ratsasti hänen rinnallaan hiukan seurueen edellä. Kuningas alkoi hänen kanssaan vakavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun, ja häntä hämmästytti se vapaa, ylevä katse, millä prinsessa katseli maailman iloja ja suruja, sen ihanuutta ja huonoutta. Ihmetellen kuningas huomasi hänen kohottautuneen monien aikakautensa ennakkoluulojen yläpuolelle, sekä kirkollisissa että valtiollisissa asioissa. Kuningas katseli varovaisesti taakseen, ja nosti sormen suulleen: "Olkaa varuillanne, jalo prinsessa!" sanoi hän -- "Te lausutte vapaasti ja rohkeasti sen minkä minä tuskin uskallan ajatella salakammiossani; jos joku kolmas kuulisi puheenne, niin voitaisiin teitä pitää vaarallisena kerettiläisenä."

"Te ette kuitenkaan kenellekään ilmaise minun kerettiläisyyttäni!" vastasi Berengaria provencelaisella murteellaan ja hymyili. "Siinä tapauksessa minä olisin suuresti erehtynyt, -- minun mielestäni ei kukaan suurmies voi todenteolla olla aikansa orja, ja vaikka kuningas Valdemar näyttääkin kantavan aikansa kahleita helposti ja uljaasti, niin minä uskon kuitenkin teidän olevan aikalaistenne edellä, ja minä tunnen teidän tähtäävän korkeampaan päämäärään kuin siihen, mihin keisari ja pyhä isä tahtovat antaa suostumuksensa."

"Jos Jumala suo, niin me puhumme siitä sopivammassa tilaisuudessa, ihana prinsessa!" vastasi kuningas ja johti keskustelun vähemmän vakaviin ja vaarallisiin asioihin. Provencelainen runous ja rakkauslaulut antoivat siten kuninkaalle tilaisuuden vierain ja hehkuvin sanoin lausua kauniille seuralaiselleen, vapaasti ja kuitenkin peitetyin sanoin sen, minkä aika ja olosuhteet kielsivät hänen ilmituomasta suoraan omina tunteinaan ja ajatuksinaan.

"Minä huomaan teidän rakastavan runoutta, jalo herra!" sanoi Berengaria keskeyttäen tämän keskustelun, jonka viittaukset kuninkaan esittämissä ja ylistämissä rakkauslauluissa alkoivat olla liian selvät. "Minä olen kuullut teidänkin hovissanne olevan runoilijoita. Minua ilahduttaisi suuresti, jos vielä oppisin ymmärtämään ja tuntemaan Teidän pohjoismaalaisen runoutenne hengen."