Part 14

Otto ei voinut tunkeutua esiin ja hän oli liian ujo keskeyttääkseen ruhtinaallisten herrojen kiivaan keskustelun, ja hänestä oli myöskin kunniatonta pujahtaa pois. Mutta jos täällä suunniteltiin vihamielisiä aikeita hänen kuningastaan vastaan hänen omien vasalliensa ja läänitysmiestensä kesken, niin vaati hänen velvollisuutensa ja uskollisuutensa häntä jäämään. Hän jäi senvuoksi huomaamattomana seisomaan ovelle ja oli koko keskustelun todistajana. Nyt hän sai heti tietää minkä sanoman rajavartija oli tuonut: suuri osa tanskalaista sotajoukkoa oli kulkenut Schwerinin rajan yli kuninkaan johdolla, kreivi Albertin ja karkoitetun Johan Ganzin seuraamana, ja he lähestyivät kiireesti kaupunkia.

"Tuon ylpeän mielestä ei edes kannata lähettää minulle sodanjulistuskirjelmää!" huudahti kreivi Henrik hammasta purren. "Anastetulla lääniherruudellaan hän tahtoo tuomita minut vasallinaan; mutta semmoisenakin minulla on oikeus puolustaa itseäni vertaisteni kesken mies-oikeudessa! Sitä minä en kiellä hai vimmaltakaan linnaritariltani. Tyrannina, ylimielisenä itsevaltiaana hän aikoo tulla minun luokseni. Kaikki puolustuskeinot ovat luvalliset. Jos minä voisin myrkyttää häneltä luonnonvoimat niin sitäkin puolustaisin. Nyt minä en voi asettaa sotajoukkoja häntä vastaan, mutta kaupunkia ja linnaa on puolustettava viimeiseen asti! Nostosilta on vedettävä ylös! Kaikki asekuntoiset varustuksille! Joka hiiskuu sanankaan antautumisesta, on raukkamainen petturi ja saakoon paikalla nuolen selkäänsä!"

Muutamia sotapäälliköitä meni heti ulos täyttämään kreivin käskyjä.

"Aivan oikein!" mörähti vanha Henrik Borwin lyöden leveän miekkansa lattiaan, ja hänen hurjat, eläimelliset kasvonsa venähtivät uhkamielisesti. "Hänellä on tainnut olla urkkijoita joukossamme, ja hän tietää minkävuoksi olemme tänne kokoontuneet. Me emme voi estää häntä polttamasta linnaa päämme päältä, mutta kyllä me näytämme hänelle, ettemme tahdo kauemmin olla hänen koiriaan, ja että meidän villisikamme ovat opettaneet meitä repimään auki vainoojiemme vatsan ennenkuin antaudumme!"

Vendiläisen ruhtinaan kolme veljeä ja useat schweriniläiset päälliköt suostuivat hurjasti huutaen ja meluten tähän epätoivoiseen päätökseen. Mutta nuori Holsteinin kreivi Adolf, kookas ylpeä nuorukainen, jonka kasvojenilme oli totinen ja hiukan synkkämielinen, pyysi kreivi Henrikin ottamaan huomioon, että hän näin ylivaltaa uhmaillessaan, uhrasi kaiken, jopa toivon enää koskaan saada oikeuksiansa takaisin, jonkavuoksi olisi parempi lähettää kuninkaalle sovitteluehdotukset. Hänen mielestään oli tällä kertaa arvokkainta neuvotella rehellisesti aselevosta voimakkaamman vastustajan kanssa. "Minä olen teistä se, jolla on kaikkein eniten syytä vihata kuningas Valdemaria!" lisäsi hän. "Minulta hän on anastanut isieni perinnön. Vanhaa isääni hän piti vankeudessa siksi kunnes hän herttuakruunullaan osti itselleen vapauden. Minä vihaan häntä kuolemaani asti, mutta kostonhetki ei ole vielä tullut. -- Minä kehoitan sovintoon -- ja sovitteluun."

Dannebergin kreivi yhtyi häneen. "Minä en suostu sovitteluihin, enkä häpeällisiin nöyryytyksiin", huusi kreivi Henrik. "Mieluummin epätoivoinen puolustus ja taistelu elämästä ja kuolemasta!"

"Jos te tahdotte kuulla minun neuvoani, uljas kreivi Henrik", alkoi piispa Hildesheim puhua, rauhallinen hymy viekkailla kasvoillaan, "niin te ette ryhdy epätoivoiseen ja turhaan puolustautumiseen, jonka seurauksena olisi vain Schwerinin hävitys ja teidän varma perikatonne, ettekä myöskään ryhdy neuvottelemaan laittoman läänitysherranne kanssa, kuin ylivoimaista vihollista peläten, sillä hän voi silloin määrätä teille rauhanehdot mielensä mukaan. Te avaatte Schwerinin portit, laskette nostosillan alas, annatte sotamiesten riisua aseensa kuin syvimmän rauhan aikana. Lempeänä ja ystävällisenä isäntänä te vastaanotatte teidän läänitysherranne ja kuninkaallisen vieraanne laululla ja soitolla ja rauhallisilla huvituksilla. Ja panenpa koko hiippakuntani sen pantiksi, että olkoon hän vaikka kuinka suuttunut teille rakkaan Juhana Ganzinsa tähden, ja tulkoon hän tänne vaikka kuinka vihamielisenä, niin hän lähtee täältä lempeänä ja rauhoittuneena, kun te vain lupaatte hänelle rakentaa Gråbon uudelleen ja sopia hanhen kanssa. [Saksalainen sana Ganz merkitsee hanhi. Suom. muist.] Voittehan sitten myöhemmin miettiä, missä määriin olette siihen velvollisia. Mutta sen minä vain tiedän, ettei vielä ole sopiva hetki riitaantua julkisesti näin mahtavan herran kanssa. Kyllä ajan mukaan neuvot keksitään, vielä ovat sekä keisari että paavi hänen ystäviään. Siksi hyvin minä tunnen ylpeän kuningas Valdemarin, että hän häpeäisi kohdella vihamiehenä levottominakin läänitysmiestään kun kaikki ovet ovat avoinna eikä ainoakaan mies aseissa. Kyllä hän pian unohtaa vihansa kun viini helmeilee pikarissa, ja teidän kauniit iloiset naisenne istuvat hänen vieressään. Te olette hänen rakas ja uskollinen läänitysmiehensä niinkuin ennenkin, ja jos täällä pidetään sovinto-oikeus teidän ja ritari Ganzin välillä, niin voinpa vakuuttaa niiden päättyvän iloisiin tanssiaisiin, mistä ei laulu eikä soitto suinkaan puutu. Olkaamme vain iloisen näköisiä, ja jos tunnen teidät oikein, kreivi Henrik, niin te olette yhtä viekas kuin urhokas. Väärä häveliäisyys voi vain silmänräpäykseksi soaista teidän silmänne. Muistakaa uljasta ja jaloa kuningas Davidia! Hän ei hävennyt kutsua Saulia kuninkaakseen ja herrakseen, vaikka profeta salaa oli voidellut hänen päänsä. Hän odotti nöyrästi Herralle otollista aikaa. Tehkää te samoin. Ja jos te itse ette osaa soittaa harppua Saulille, niin antakaa ihanien naistenne se tehdä. Tahtoisimpa nähdä sen karhun: jota he eivät voisi kesyttää lampaaksi."

"Te olette tänään viisain meistä kaikista, hurskas herra!" vastasi kreivi Henrik. "Kun vereni kiehuu on järkeni hiidessä. Te olette oikeassa, rauha on maassa, ei mitään sotaa ole julistettu, ja minä voin kaikella kunnialla viettää rauhan juhlaa avoimessa linnassani ystävieni kesken. Siis auki portit! Nostosilta alas! Ei yhtään aseellista miestä saa näkyä linnassa! Kyökkimestarit pankoon paraansa, juomanlaskijat toimimaan, viulut ja harput soimaan! Jos kuningas Valdemar haluaa tulla vieraakseni, niin olkoon hänellä, vaikka kutsumattomana, yhtä hauskaa, kuin meillä muilla. Tällä kertaa minä maksan pidot, toisen kerran voi olla hänen vuoronsa!"

Otto huomasi omituisen ilkeän hymyn kreivi Henrikin mustilla kasvoilla hänen näin puhuessaan, ja nyt vasta hän huomasi viekkauden ja halpamielisen kavaluuden loistavan hänen karsaista silmistään, vaikka hänen rohkeissa, miehekkäissä kasvoissaan ilmenikin uskaliaisuus ja päättäväisyys, joka ei pelännyt minkäänlaisia vaaroja.

Kreivin viittauksesta olivat melkein kaikki sotapäälliköt poistuneet asesalista pannakseen täytäntöön herransa uudet käskyt. Vanha vendiläis-ruhtinas ja hänen veljensä koettivat vielä vastustella tätä rauhan valenaamaria, mikä ei miellyttänyt vanhaa viikinkipäällikköä muuta kuin siinä tapauksessa, että voitaisiin anastaa suuri saalis, ja kenties saada vangituksi sekä kuningas että hänen etevimmät miehensä.

"Mitä te ajattelette?" mutisi kreivi Henrik. "Onhan hänellä sotajoukkonsa kintereillään. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, urhokas Borwin. Kyllä meidänkin aikamme vielä koittaa. Kuningas Valdemar on itse opettanut mitenkä ruhtinaitten kanssa on tingittävä maista ja valtakunnista. Niin kauan kuin kreivi Albert voi odottaa, voimme mekin. -- Mutta kuka tuo vieras poika on tuolla ovella?"

"Urkkija, petturi. Hirteen poika!" kuiskasivat Borwin ja hänen veljensä jotensakin ääneen.

"Tule tänne, tyhmänrohkea nulikka!" huusi kreivi Henrik, muljauttaen hänelle toisen silmänsä valkuaista kamalalla katseella. -- "Kuka sinä olet, mitä tahdot täältä?"

"Minä olen tanskalainen aseenkantaja!" vastasi Otto niin rohkeasti kuin taisi ja astui lähemmäksi.

"Tanskalainen! -- Lyökää hänet heti kuoliaaksi. Hän on petturi!" murahtivat hurjat, vendiläiset päälliköt ja paljastivat kaikki miekkansa.

"Minä uskon henkeni ja turvallisuuteni Tanskan kuninkaan läänitysmiehelle!" alkoi Otto hädissään puhua. "Kuningas Valdemar vaatii minun henkeni teidän kädestänne. Jos te kajoatte ainoaankaan hiuskarvaani niin kuningas ei totisesti jätä kiveä kiven päälle teidän komeasta linnastanne. Herra kreivi! Minä pyydän teidän kuulemaan minua. Jos minä en voi puhdistautua, niin olen teidän vankinne siksi kunnes meidän molempien herra ja kuningas tuomitsee meidän välillämme."

"Puhu siis, tyhmänrohkea! Millä oikeudella sinä pujahdat minun linnaani meitä kuuntelemaan?"

"Minä tulin tänne etsimään turvaa ja suojelusta, eikä kukaan kieltänyt minua tulemasta sisään. Minä en tullut teitä kuuntelemaan enkä pettämään, ja siitä mitä olen kuullut, ei minulla ole todistuksia kuninkaalleni!"

"Onneton, ojenna minulle tikarisi ja miekkasi!" sanoi kreivi Henrik. "Nuoruutesi tähden minä säästän sinun henkesi."

"Mutta teidän vangiksenne saan luultavasti jäädä koko elinajakseni, etten ikinä ilmaisisi teidän ja näiden herrojen rehellisiä aikeita kuningastani vastaan! Ei, herra kreivi, niin helposti ei minun vapauttani riistetä. Te arvelette, ettei halpaa aseenkantajaa niin pian kaivata, eikä kukaan tiedustele sitä nuorta tanskalaista, jonka piti tuoda tänne vähäpätöinen sanoma. Mutta siinä te erehdytte: Minun viestini ei ollut vähäpätöinen eikä myöskään nimeni -- minä olen kuningas Valdemarin sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto."

"Kreivi Otto! Kuninkaan sisarenpoika!" sanoivat herrat ihmetellen toisilleen, ja kaikki katselivat hämmästyneinä rohkeaa poikaa.

Myöskin kreivi Henrik säpsähti. Hän tunsi heti nuoren kreivin, mutta hän mietti hetken aikaa. "Vai niin!" sanoi hän viekkaasti niinkuin ei olisi uskovinaan sitä todeksi. "Kuningas Valdemarin sisarenpoika, Lüneburgin Otto kreivi, ratsastaa siis ympäri maailmaa kuninkaallisen enonsa asioilla, halpana asepalvelijana ja ilman seuruetta. Taikka hän on jättänyt seurueensa ulkopuolelle ja tahtoo vain hämmästyttää minua tässä yhtä nöyrässä kuin aistikkaassa valepuvussaan?"

"Teidän epäluulonne on turha, herra kreivi!" vastasi Otto, joka huomasi viekkaan kreivin aikeet. "Minun luullakseni teidän laskelmienne mukaan olisi parasta antaa minun olla sinä miltä näytän ja heittää minut kavaltajana vankilaan.

"Vedonlyönti ja hauska pilanteko selittäköön teille, miksi minä tällä tavoin tulen tänne tuomaan viestiä kuninkaalleni, ennenkuin hän itsekään on saapunut tänne. Että minä, vaikka halusin pysyä tuntemattomana, kuitenkin olen ilmoittautunut teille näin sopimattomaan aikaan, sen te ymmärrätte, kun sanon teille, että minä tuon turhanaikaisen sotahälyytyksen johdosta olin suuremmassa vaarassa levottoman kansan keskessä, kuin teidän luonanne, jolta minä en odottaisi minkäänlaista vihamielisyyttä. Minulla on sitäpaitsi valitus teille esitettävä: Minua on loukattu teidän hovissanne, ja schweriniläinen ratsumies on ryöstänyt minun ratsuni."

"Kas, kas!" jatkoi kreivi Henrik samalla teeskennellyllä epäluulolla. "Luulenpa runoilemistaidon menestyvän Tanskassa, ja karanneet asepalvelijatkin tekasevat äkkiä sadun, kun luulevat siten lavertelevansa itsensä vapaiksi silmukasta ja koiranluolasta. Tohdinko kysyä arvoisalta Lüneburgin kreiviltä, mikä tämä tärkeä sanoma on, joka voidaan uskoa vain näin korkealle ja hienolle herralle, jota jo ylistetään toiseksi Esbern Snareksi?"

"Minä en ole tuonut viestiäni teille, vaan teidän läänitysherrallenne ja minun kuninkaalleni", vastasi Otto. "Hänelle ainoastaan olen käsketty sen antamaan."

"Ehkäpä sinun herrasi salaisuudet säilyvät yhtähyvin minun luonani, kuin minun salaisuuteni sinulla. Sitäpaitsi minä olen jo kuunnellut kylliksi sinua tietääkseni mikä linnan vierashuone on sinulle sopivin."

Näin sanoen kreivi Henrik viittasi ovella seisoville henkivartijoille, ja ennenkuin Otto oli ehtinyt paljastaa miekkansa, oli kolme väkevää miestä takaapäin tarttunut häneen ja riisunut hänen aseensa.

"Pohjoiseen torniin!" käski kreivi Henrik. "Te vastaatte hänestä minulle hengellänne. Ne kirjeet, mitkä löydätte häneltä, tuotte minulle heti!"

Henkivartijat veivät jo vangin ovelle. Otto vaikeni ja puri kiukuissaan huultaan, tekemättä kuitenkaan vastarintaa. Mutta juuri oven kohdalla olevan uunin luona, hän riuhtaisi äkkiä vapaaksi oikean kätensä, vetäsi nopeasti kirjeen poveltaan ja heitti sen loimuavaan tuleen, missä liekit silmänräpäyksessä sen nielasivat. "Sanomastani kuninkaalleni teillä tuskin olisi ollut suurtakaan hyötyä. Mutta minä säilytän sen, mikä minulle on uskottu; se on nyt kirjoitettu sellaiseen paikkaan, mistä sitä ainakaan liekit eivät hävitä!" -- Näin sanoen kääntyi rohkea nuorukainen ylevän uhkamielisesti kreivi Henrikistä.

"Tyhmänrohkea poika!" huudahti kreivi suuttuneena, luoden häneen kiukustuneen katseen. "Minulla on hohtimet, joilla ehkä tuo palamaton viesti saadaan temmatuksi sieltäkin, mihin sinä sen piiloitit."

Otto kalpeni, mutta tointui heti, ja heitettyään rukoilevan silmäyksen ikkunasta kirkasta taivasta kohti, hän seurasi ääneti ja hiljaa vartijoitaan asesalista.

"Suurten Valdemarien veri virtaa kuitenkin hentorakenteisen pojan suonissa." sanoi kreivi Adolf Oton mentyä. "Vaikka minä vihaan koko tuota ylpeää sukua, niin minun täytyy kuitenkin kunnioittaa ja ihailla heitä. Minä rukoilen teitä, ankara kreivi Henrik, elkää antako mitään pahaa tapahtua tälle rohkealle, ajattelemattomalle nuorukaiselle. Antakaa hänen valalla vahvistaa teille vaitiololupauksensa ja päästäkää hänet vapaaksi! Hän on osoittanut meille voivansa uskollisesti säilyttää salaisuutensa, ja teidän oma turvallisuutenne vaatii teidän tässä armahtamaan."

"Mutta jos hän ei tahdo vannoa, täytyykö minun päästää hänet ilmaisemaan meidät kaikki ylivoimaiselle enolleen?"

"Olkoon hän siinä tapauksessa teidän salainen vankinne", vastasi kreivi Adolf. "Mutta vakuuttakaa minulle ritarisanallanne, ettei hänen olonsa tornissa tule tukalammaksi, kuin mitä minun oli, ollessani panttivankina isäni puolesta kuningas Valdemarin luona!"

"Te olette jalomielisempi, herra kreivi, kuin minä olisin teidän sijassanne!" vastasi Henrik. "Enkä minä niin totta tarkoittanut hohtimista puhuessani. Minä tahdoin vain koetella nuoren herran rohkeutta ja peloitella hiukan hänen tyhmänrohkeaa uskaliaisuuttaan. Minä vakuutan teille, että häntä kohdellaan kuin ruhtinaallista valtiovankia. Mutta, te jalot herrat, voitte kaikki todistaa, että minä en ole vanginnut Lüneburgin Otto kreiviä, vaan ainoastaan epäluotettavan, kuleksivan henkilön, joka koettaa ilman muuta vakuuttaa itsensä häneksi."

"Se on _fraus pia_ [hurskas petos], jonka ystävyysvelvollisuus pyhittää", sanoi piispa Konrad. "Siitä synnistä minä jo edeltäpäin annan teille kaikille pyhän kirkon anteeksi-annon ja synninpäästön!"

Täten olivat kaikkien vieraiden herrojen omattunnot rauhoitetut, ja kaikki paitsi kreivi Adolf, lupasivat tarpeen vaatiessa todistaa kreivi Henrikin puolesta, nuoren vangin nimen ja syntyperän olleen hänelle tuntemattomia.

"Minä en lupaa teille vannoa väärää todistusta, kreivi Henrik!" sanoi nuori, vakava kreivi Adolf. "Mutta jos te kohtelette vankia niinkuin olette luvannut, niin minä voin vaieta silloin kun en voi todistaa teidän eduksenne."

Suurimmalla kiireellä varustauduttiin nyt vastaanottamaan kuninkaallista vierasta kaikella mahdollisella komeudella ja juhlallisuuksilla. Porvareille annettiin käsky, että he mitä komeimmin tulisoihduilla valaisisivat kaupungin kuninkaan ollessa ensimäistä iltaa linnassa. Nyt saapui myöskin se rauhoittava sanoma, että tanskalaiset sotajoukot olivat pysähtyneet jotensakin etäälle kaupungista, ja kohta senjälkeen ilmoitti kuningas kohteliaasti tulevansa vierailemaan kreivien luo. Hänen marskinsa, jota seurasi vahva saattojoukko, toi omakätisen kirjeen kuninkaalta, missä hän pyysi kreivien suomaan anteeksi, että hän ilmoittamatta palasi Schwerinin alueiden kautta, koska hänellä oli tärkeitä asioita ratkaistavana kreivien kanssa.

Tämän rauhallisen ilmoituksen vastaanotettuaan kreivi Henrik ratsasti itse veljensä kanssa kuningasta vastaan, ja samana iltana saapui kuningas mukanaan lukuisa seurue, kreivi Henrikin ja hänen veljensä kohteliaasti saattamina. Schwerinin porvarit seisoivat molemmin puolin tietä palavine tervasoihtuineen, tervehtien häntä vastahakoisin ilohuudahduksin.

Tiellä Valdemar oli vähäpuheinen, ja hänen ylevää otsaansa varjosti uhkaava vihanpilvi. Viekas kreivi Henrik koetti mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella lauhduttaa kuninkaallista vierastaan, hänellä oli erinomainen kyky näennäisen sydämellisesti ja ystävällisin sanoin riisua aseet katkerammaltakin viholliselta. Kreivi Henrik tiesi kokemuksesta Valdemarin vihansa puhjetessa usein olevan raivoisan. Hän tiesi myöskin, että jos onnistuttiin hillitsemään ja lauhduttamaan kuninkaan ensimäinen, kiivas vihanpurkaus, niin sitten ei enää ollut vaikea taivuttaa hänen iloista, nuorekasta mieltänsä.

Se onnistuikin viekkaalle kreiville siihen määrin, että kuningas komeassa ja suuremmoisessa vastaanottojuhlassa ei saanut tilaisuutta purkaa vihaansa, jota hän oli pakoitettu vieraana kohteliaisuudesta hillitsemään. Kreivi Adolfin läsnäolo saattoi kuninkaan huomattavasti alakuloiseksi. Nuori kreivi oli mies, jolla oli erityinen taito hillitä itseään, ja vaikka hän katkerasti vihasikin kuningasta, niin hän kunnioitti kuitenkin hänen suuria ja harvinaisia lahjojaan, ja hän koetti ritarillisella hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella saada häviämään sen alakuloisuuden, jonka hänen läsnäolonsa oli herättänyt Valdemarissa. Tervehtiessään kuningasta kunnioituksella ja silminnähtävän hyväntahtoisesti, hän näytti unohtaneen kaikki menneet riitaisuudet. Vendiläisten ruhtinaiden raa'at, mielistelevät kohteliaisuudet eivät olleet omiaan herättämään luottamusta kuninkaassa; mutta piispa Konradin ja Dannebergin kreivin onnistui paremminkin antaa kunnianosoituksilleen luonnollinen ja totinen leima. Kun nyt lempeä kreivitär Audacia, emäntänä vastaanotti kuninkaallisen vieraansa teeskentelemättömällä ystävyydellä ja ihailevalla kunnioituksella, tasaantuivat kuninkaan silmien väliset syvät vaot kokonaan, ja hänen tavanmukainen iloisuutensa ja hyväntahtoinen tyytyväisyytensä ilmeni ystävällisissä puheissa ja katseissa.

Iloinen veli Gunnar, joka arkkipiispan, kahdentoista ritarin ja kreivi Klaun kanssa saattoi kuningasta, sekä molemmat runoilijat, jotka myöskin kuuluivat seurueeseen, saivat pian aikaan vapaan ja hauskan seurustelun. Johan Ganz oli jäänyt kreivi Albertin kansaa sotajoukkojen luo, mutta oli määrätty seuraavana päivänä saapumaan linnaan.

Kreivi Henrik ei unohtanut onnitella kuningasta hänen äsken saavuttamastaan voitosta taistelussa herttua Ladislauta vastaan ja vakuutti, huolimatta ystävällisistä suhteistaan pommerilaiseen ruhtinaaseen, tämän kurituksen olleen kohtuullisen ja ylisti jalomielistä voittajaa, joka antaessaan voitetun pitää maansa ja valtakuntansa, tyytyi vain siihen kunniaan että oli hänen voittajansa ja läänitysherransa.

Vaikka nuo viekkaat mielistelyt eivät soaisseetkaan kuningasta, niin ne eivät kuitenkaan tehneet vastenmielistä vaikutusta tuohon ylpeään, kunnianhimoiseen valloittajaan, eikä kuningas vihastunut varovaiselle liehakoitsijalle, joka vältti huolellisesti puhumasta tästä asiasta enempää kuin hän luuli tarpeelliseksi. Puheen kääntyessä lääninherruuteen, synkistyivät kuninkaan kasvot, ja hän olisi luultavasti heti ruvennut puhumaan tämän käyntinsä vastenmielisestä tarkoituksesta, mutta kreivi Henrik, joka huomasi sen, antoi nopeasti avata komeasti valaistun ruokasalin ovet mistä hopeakannut kimaltelivat ja viini helmeili suurissa pikareissa.

"Jättäkäämme vakavat asiat huomiseksi!" sanoi kuningas ja astui kauniin emäntänsä saattamana loistavaan saliin. Täällä hänen hämmästynyt katseensa kohtasi kaunottaren, joka voitti hänen uskaliaimmatkin unelmansa eteläisten maiden haltijattarista ja tenhottarista. Ylpeä, haikaileva prinsessa Berengaria, yllään komea, ruhtinaallinen puku, astui sisään salin vastakkaisesta ovesta, kreivitär Idan ja hänen naistensa seuraamana. Hän vastasi miellyttävän arvokkaasti kuninkaan tervehdykseen. Kun kreivitär Audacia oli esittänyt hänet Valdemarille Flanderin kreivi Ferdinandin sisarena ja Portugalin kuninkaan Sanctiuksen tyttärenä, vaati hänen arvonsa ja kuninkaallinen syntyperänsä, että Valdemar tarjosi hänelle oikean käsivartensa ja saattoi hänet kunniapaikalle pöytään. Kreivitär Audacia istui itse kuninkaan vasemmalle puolelle, ja näiden kahden aivan erilaisen kaunottaren välissä istuessaan, tuli kuningas pian niin iloiseksi, että se joka hänen saapuessaan linnaan oli nähnyt hänen ankaran, totisen katseensa tuskin olisi tuntenut näitä kasvoja, joista ilo ja harras kauneudenihailu loistivat.

Keskustellessaan hän enimmäkseen kääntyi Audacian puoleen, jonka iloisuus, ja miellyttävän vapaa sydämellisyys ihastuttivat kuningasta, mutta kääntyessään ihanan Berengarian puoleen, keskeytyi usein hänen puheensa, ja jokainen sointuva sana prinsessan huulilta oli kuin lumoavaa soitantoa hänen korvissaan. Prinsessa puhui huonosti saksaa ja sekoitti usein portugalilaisia ja espanjalaisia sanoja puheeseensa. Mutta tällä hänen puutteellisella kielentaidollaan oli Valdemarin mielestä oma omituinen viehätyksensä, se antoi hänen puheellensa lapsellisen sävyn, tehden samalla hänen ylpeän ja jäykän olentonsa lempeämmäksi. Mutta tämä jäykkyys katosi kokonaan kun hän portugalittarena unohti prinsessan, arvonsa, ja alkoi innostuneena kertoa ihanasta isänmaastaan, kuvaten erinomaisen vilkkaasti sen oloja omalla äidinkielellään, ja Valdemar kuunteli häntä suurimmalla ilolla ja hartaudella.

"Minä nähdä, Majesta ymmärtää minua." sanoi hän iloisesti, huomatessaan kuninkaan mielenkiinnolla kuuntelevan.

"En sanoja, mutta kasvonilmeet ja niitä säestävän lumoavan soitannon", vastasi kuningas, "sen kauniimpaa kuvaa minä en voi toivoa saavani teidän ihanasta isänmaastanne. Mutta minä tahdon opetella teidän kieltänne, ihana prinsessa! Ja te opettelette minun kieleni! Siten me voitamme kumpikin!"

Mutta kun kuningas huomasi innokkaan keskustelunsa prinsessan kanssa herättävän huomiota, kääntyi hän taas kreivitär Audacian puoleen ja koetti olla hänelle vieläkin huomaavaisempi ja kohteliaampi. Kuitenkin hän antoi prinsessalle tilaisuuden ottaa osaa keskusteluun ja osasi siten antautua molemmille, niin että kumpikin luuli huvittavansa häntä parhaiten. Mutta ne jotka tarkkasivat hänen sanojansa ja kasvonilmeitään arvelivat iloisen kreivinnan kuitenkin parhaiten huvittavan kuninkaallista vierastaan.

Kreivi Klaus istui ylen onnellisena hiljaisen Ida-kreivittären vieressä ja lateli hänelle kaikki ne koreat asiat, joihin hän jo matkalla oli valmistautunut, ja jotka hän nyt jotenkin kankeasti koetti tuoda esille. Enimmäkseen hän sai puhua yksin, mutta koska hän mielellään kuunteli omaa puhettaan, oli hänen mielestään tulevan morsiamensa seura, tämän harvapuheisuudesta huolimatta, hyvinkin hupaisa. Kreivitär Ida kuunteli hyvin vähän hänen puhettaan, eikä hänen ollut kovinkaan vaikea ylläpitää kreivi Klaun kanssa keskustelua, mihin ei tarvittu muuta kuin "kyllä" tai "kuinka" sanojen toistamista. Mutta ajatellessaan tulevaa kohtaloaan hänen oli mahdoton tukahuttaa tuskallisia huokauksiaan, mitkä kuitenkaan eivät vähääkään häirinneet hänen onnellista kosijaansa, sillä tämä luuli niiden johtuvan rakkaudenikävästä, jota ujo morsian turhaan koetteli tukahuttaa.

Antaakseen kuninkaalle osoitteen muuttumattomasta ystävyydestään Tanskan kuninkaallista huonetta kohtaan, ja poistaakseen kaikki oikeutetut epäilykset hänen läänitysmiestensä uskollisuudesta, kreivi Henrik nousi ja esitti arvokkaasti kuninkaallisen vieraansa tervetuliaismaljan samalla selittäen oman ja kreivillisen sukunsa nimessä, että hän ynnä veljensä katsoivat kunniaksi tulla lankouteen Tanskan kuningashuoneen kanssa, jonka vuoksi he mielihyvällä vastaanottivat korkeasti ruhtinaallisen kreivi Klaun naimatarjouksen heidän sisarelleen, Schwerinin kreivitär Idalle, jonka ehdoista ja myötäjäisistä he toivoivat sopivansa arvoisien, kuninkaallisten vieraittensa kanssa.