Part 13

"Hän taitaakin olla kunnon poika!" sanoi vanha sotilas tovereilleen. "Jos hän kulkee täällä luvallisilla asioilla, niin olkaamme hänelle kohteliaita. Juokse sinä, Fritz Grönhagen, hakemaan viiniä vanhalta Martti veljeltä luostarikellarista! Minä pitelen niin kauan joustasi. Vanhus ei näe tänne asti, joten voimme juoda rauhassa, ja kun kreivit tulevat näemme sen mäeltä ja ehdimme muurille ennenkuin koira kerkiää haukkumaan."

Fritz, nuorin sotilaista, antoi heti pois jousipyssynsä ja vastaanotti ihmetellen ja iloisena kultarahan, jonka Otto kreivi jo oli ottanut esille.

Sill'aikaa kun hän oli viiniä hakemassa, heittäytyivät hänen toverinsa pitkälleen viittojensa päälle vallituksille, ja asetettuaan rauhallisesti aseensa syrjään, pyysivät he "vieraan nuoren herran", joksi he nyt kutsuivat häntä, istumaan heidän joukkoonsa.

"Kuulkaapas, nuori herra, onko totta, että teidän kuninkaanne aikoo ruveta hätyyttelemään meidän kreivejämme tuon pitkäkoipisen Juhana Ganzin jutun johdosta", kysyi vanha sotilas ja oikaisi itsensä. -- "Ei sen villihanhen tähden kannattaisi niin suurta melua pitää; hän oli kunniallisesti ansainnut sen, että revimme hänen pesänsä. Koettaakin sellainen pitkäkoipi lurjus pistellä meidän kreivimme nokkaan läänitysvelvollisuuksiaan Tanskan kuningasta kohtaan!"

"Siitä tapauksesta minä en ole kuullut mitään", vastasi Otto.

"Te tiedätte kyllä enemmän kuin tahdotte ilmaista", alkoi sotilas taas puhua. "Mutta viisas mies vaikenee siinä missä ei uskalla puhua, ja minä myönnän teidän olevan oikeassa. Mutta ettekö te ole kuullut mitenkä teidän kuninkaanne ja tuo saatanan Albert kreivi ovat kurittaneet Pommerin herttuaa? Ja ettekö te myöskään tiedä, onko niissä huhuissa perää, jotka kertovat teidän nuoren kuninkaanne kesken suurisuista urhollisuuttaan taas hautovan naima-ajatuksia, aikoen kosia Böömin prinsessaa, jota hän ei ole tainnut koskaan edes nähdä?"

"Siitä olen kyllä kuullut jonkin linnun laulavan; mutta onko siinä perää, sen jätän sanomatta."

"Hm!" mutisi sotilas. "Outoa on tässä maailmassa noiden suurten herrojen ja ruhtinaiden kosiminen. He eivät saa niinkuin joku meistä, maistella olutta ennenkun sen juovat, vaan saavat ostaa kissan säkissä, ja jättää kaikki sattuman varaan. Senvuoksi käykin niin kuin lauletaan laulussa:

"Prinsessa kuninkaan kruunun saa: Ei varpunen kurjen lainen! Kyökissä tyttönen askartaa -- Ja maatakin hallitsee nainen."

"Sitä ei kukaan sano minun enostani", oli Otto sanoa innoissaan, "ei kukaan voi sanoa kuningas Valdemarista", oikaisi hän nopeasti, "että hän antaisi miehen tai naisen pitää itseään kurissa! Mutta sanokaapas minulle", hän käänsi äkkiä keskustelun, johtaakseen huomion toisaalle, "onko totta, että teidän urhollisen kreivi Henrikin vaimo on hyvin kaunis, mutta hän itse musta kuin korppi, sekä että hän aina näkee itsensä toisella silmällään ja toisen kääntää nurin muita katsellessaan?"

"Sen hän tekee vain ollessaan suutuksissaan", vastasi sotilas äreästi. "Ole muuten varuillasi, nokkaviisas nulikka, ettet joudu näkemään häntä sellaisena. Kyllähän sekä hänen ihonsa että hiuksensa ovat mustat, sitä ei hänen paras ystävänsäkään voi kieltää; mutta ei ole nainen niin valkoinen, että pelkäisi mustuvansa suudellessaan hänen kiharaista partaansa. Sinä olet kunnon poika, sen kyllä uskon, mutta hyvän sovun ja toveruuden tähden täytyy sinun puhua kunnioituksella Henrik-kreivistä", torui hän. "Hänen laisensa herran edestä juoksee vaikka hiiteen, kun asiat kiristää. Jos hän sanoo minulle: kuule, vanha Kunz! Huomenna saat mennä saalista pyydystämään. Siellä on se ja se vanha kettu, joka kauan on maannut ja kiusannut minua luolassaan, sen sinä savustat minulle ulos sieltä, muuten taitan sinun niskaluusi! -- niin silloin minä tiedän, että tosi on kysymyksessä enkä vastustele. Mutta kun minä sitten talutan hänelle tuon ketun korvista, niin silloin minä myöskin voin juoda kokonaisen kuukauden paikallani, kuulematta ainoatakaan pahaa sanaa siitä -- ja päälle päätteeksi kreivi Alben vielä maksaa koko kemut. Mitä muuten armolliseen rouva Audaciaan tulee -- mutta tuossa Fritz Grönhagen tuo viinin. Nyt ilo alkaa, toverit! Eläköön kreivi Henrik ja hänen kaunis rouvansa! Se, joka ei juo sitä maljaa sydämen pohjasta, on petturi ja joutuu hirsipuuhun."

Nyt alettiin iloisesti ryypiskellä viiniä, ja kun vanha Kunz Punanenä, joksi toverit häntä kutsuivat, oli saanut pahimman janonsa sammutetuksi, niin hän alkoi taas puhua, jatkaen siitä mihin oli lopettanut.

"Mitenkä kreivi Henrik on saanut niin kauniin vaimon", sanoi hän itserakkaasti hymyillen ja siveli partaansa, "kas sitä te nuori herra, ette myöskään voi käsittää. Sitä kaikki ihmiset kyselevät, eikä sitä voi teidänkään paksut aivonne käsittää. -- Mutta, minä voin sen kertoa teille! -- ehkä minä olen jo ennenkin teille kertonut sen, mutta kyllä teidän kannattaa kuulla se vielä kerran."

"Kreivi saa kiittää sinua siitä; senhän me olemme kuulleet jo sata kertaa!" -- keskeytti Fritz hänet. "Jos et sinä olisi kopannut neitoa vanhan markkreivin tornista, -- niin -- --"

"Pidä suusi kiinni, keltanokka, kun minä puhun! Olenhan minä jo sata kertaa sanonut sinulle, ettet sinä mitään tiedä. Hän ei istunut tornissa -- sillä sinne hän minun puolestani olisi saanut jäädä ijäksi istumaan. Ei, lehdossa hän asteli ja kuunteli lintujen laulua, ja silloin minä en päästänyt tuota kaunista saalista livahtamaan herrani käsistä. Jos minä olisin ollut nuori ja sinunlaisesi narri, jonka pari itkettynyttä tytön silmää voi tehdä pehmeäksi kuin vahan, niin minä olisin antanut hänen mennä, mutta minä olin vanha. Minä ajattelin näin: Jos sinä päästät aran kauriin menemään, niin armollinen herra taittaa sinun niskasi; jos hän itkee kahdeksan päivää sulhasensa silmien tähden, niin kyllä hän iloitsee kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin miehensä linnoista ja rikkauksista. Ja katsokaa, enkö minä ennustanut oikein! Kuka on iloisempi kuin meidän Audacia rouvamme? Ja missä vietetään iloisempaa elämää, kuin täällä linnassa? Herroja ja ruhtinaita, kreivejä ja piispoja, rouvia ja prinsessoita täällä vain vilisee, menee ja tulee! Viini vuotaa virtanaan, torvet soivat aamusta iltaan! Mitä te nauratte, irvisuut? Jos kreivi Henrik joskus pistääkin teidät koirankoppiin vettä ja leipää maistelemaan jonkun hyvän sanan vuoksi kun vieraat herrat ovat hänet suututtaneet katsomalla liian lempeästi kreivinnaan, niin olisi toki synti sanoa, ettei elämä täällä linnassa ole hupaista. Flanderin prinsessan täällä ollessa minä en ole ollut yhtään päivää selvänä, eikä edes keisarin linnassa voi olla tämän parempaa oloa."

"Ainakaan pappien mukaan ei prinsessa Berengarian käsi ole kovinkaan pyöreä" -- mutisi yksi sotilaista.

"Sitä pyöreämmät ovat hänen käsivartensa!" alkoi vanha Kunz taas puhua. "Ja ne herrat ja komeat ritarit, jotka nyt parveilevat hänen ja meidän kauniin rouvamme ympärillä, siroittelevat meille viikossa enemmän kultaa ja hopeaa kuin me ennen täällä näimme vuosikausiin."

Neljäs sotureista, joka tähän asti äänetönnä, pää kallellaan ja hurskaannäköisenä kaikessa hiljaisuudessa oli nauttinut viinikannusta, rupesi nyt syvästi huokaillen puhumaan. "Niin, niin", sanoi hän, "humua ja touhua, maallista turhaa jaaritusta täällä kyllä kuulee, mutta minä en ole pitkiin aikoihin kuullut täällä linnassa puhuttavan ainoatakaan mieltä ylentävää sanaa vaelluksesta pyhään maahan."

"Joko sinä taas alat huokailla, Hinz lerppahuuli, kun viini alkaa maistua liian makealta?" kysyi Kunz. -- "Kyllä me vielä kerkiämme pyhään maahan, pakanoiden vartaisiin pistettäviksi. Jos kreivi Henrik sattuisi tänään tai huomenna joutumaan hurskaalle tuulelleen, mikä helposti voi tapahtua, ja jos saamme niskaamme muitakin piispoja kuin tuon viekkaan Hildesheimerin, niin tuskinpa ehdimme nukkua kohmeloamme selväksi ennenkuin jo saamme käskyn seurata armollista herraamme tuhassa ja säkissä Jerusalemiin syntiemme tähden."

"Ovatko teidän kreivinne niin hurskaita ritareita, että he todellakin ajattelevat retkeä pyhälle maalle?" kysyi Otto osanottavasti "Minä luulin heidän välittävän vain villisian metsästyksestä ja iloisesta elämästä täällä ja jättävän pyhän haudan pakanoiden huomaan."

"Teidän huonot ajatuksenne meidän hurskaasta herrasväestämme johtuvat siitä, että te olette keltanokka, nuori herrani, joka ei tiedä, että nykyään kunnon ritarin täytyy olla hurskaan ja jumalisen jonkin aikaa, vaikka hän muuten eläisikin iloisesti, ja siinä suhteessa ei meidän kreivimme jää muista kristikunnan ritareista jälelle. Viheriän metsästystakkinsa päällä kreivi Henrikillä on aina rukousnauha rubiineista ja smaragdeista, ja se on arvokkaampi kuin koko hänen kreivikuntansa. Hän ei laiminlyö ainoatakaan messua, ja jos me metsästysretkillä joudumme pyhän Hubertin tai pyhän Veitin metsäkappelien läheisyyteen, niin kaikkien on pakko laskeutua hevosen selästä ja polvistua lokaan, vaikka paras riista silloin pääsisi pujahtamaan käsistämme."

"Mutta miksi te aina puhutte vain kreivi Henrikistä?" kysyi Otto. "Eikö kreivi Gunzelin ole vanhin ja hallitseva kreivi?"

"Sitä minä en tiedä", vastasi Kunz, -- "mutta sen minä tiedän: jos kreivi Henrik sanoo niin, ei kreivi Gunzelin koskaan sano ei, ja jos kreivi Henrik on vastannut kieltävästi, niin auttaa hyvin vähän vaikka kreivi Gunzelin vastaisi kyllä tuomiopäivään asti. Muuten ei kuulu sinuun eikä minuun, kellä on enemmän sanomista ja kumpaa me tottelemme, kun saamme käskyn pingottaa sinut vääräksi tai heittää sinut koiranluolaan. -- Jos sinä olet tullut tänne meitä petkuttamaan ja saamaan meidät puheliaiksi viinikannun ääressä, niin kyllä kohta saat tietää, kuka täällä on herrana. Mutta mikä mies tuo on, joka ratsastaa alas mäkeä linnansillalle. Jos näen oikein, niin on se yksi rajavartijoista -- aivan oikein, se on minun oma lihallinen veljeni! Saadaanpas nähdä, sota ei ole kaukana."

Otto nousi nopeasti sotilaiden kanssa ja tunsi linnaa lähenevän ratsastajan samaksi ratsumieheksi, joka tahtoi vaihtaa hevosta hänen kanssaan tiellä. Hän näki hänen linnanportin luona laskeutuvan hevosensa selästä ja taluttavan hevosensa talliin.

"Muureille, pojat!" huusi nyt Kunz tarttuen jousipyssyynsä. "Herrat tulevat! Punaiset töyhdöt näkyvät jo mäen takaa! -- Pois tieltä, nulikka!" huusi hän Otolle. -- "Kiiruhda toisten poikien luo, äläkä anna meidän armollisen herramme nähdä itseäsi täällä. Rehellisistä kasvoistasi päättäen minä en uskoisi sinun olevan urkkijan ja jätän sen vuoksi hirttämisesi toistaiseksi."

Sotamiehet kiirehtivät vartiopaikoilleen, ja kreivi Otto seurasi viisaasti vanhan Kunzin neuvoa, kiiruhtaen takaisin linnanportille. Siellä seisoi nyt tuo pitkä rajavahti, villisianpää sotalakissaan, nojautuen mukavasti pylvääseen. Otto koetti välttää häntä, mutta ratsumies läheni häntä tuttavallisesti kuin vanha ystävä. "Kiitos viimeisestä, toveri!" murahti hän ja taputti nuorta kreiviä voimakkaasti olkapäähän. "Osaatpa ratsastaa kuin aika mies ja näytätpä käyttävän aika näppärästi pientä voiveistäsi. Kiitos vain, ettet lyönyt nyrkkiäni poikki hihnan asemasta, se olisi tainnut muuten olla sinulle otollisempaa. Mutta ymmärsitkö, mitä minun nuoleni kuiskasi sinun korvaasi tiellä?"

"Jotenkin!" vastasi Otto. "Jos minulla olisi ollut nuolipyssyni mukanani, niin minä olisin vastannut puhutteluunne hipaisematta ainoaakaan karvaa kunnianarvoisesta parrastanne."

"Oletpa sinä aika poika!" vastasi ratsumies. "Enkä minä nuolella kovin pahaa tarkoittanut. Tahdoin vain panna pienen merkin vasempaan korvaasi, että tuntisin sinut toisella kertaa. Mutta kas, tuossa herrat tulevat!"

Välkkyen ilta-auringon valossa uljas joukko ritareita ja ruhtinaallisia herroja ratsasti hitaasti alas mäkeä linnansillalle. Heidän keskellään nähtiin ylhäinen hengellinen herra ja kolme komeapukuista naista. Suuri joukko metsästyspalvelijoita seurasi heitä kuljettaen koiria ja haukkoja vitjoineen ja nauhoineen, ja hevosten selkään oli kuormitettu metsänriistaa ja metsästyskojeita. Heti kun etumainen joukko oli ehtinyt sillan yli avasi pihavouti, kirjava kuin kaalinmato, linnanportin heille, ja ajoi uteliaat katsojat syrjään pitkällä, hopeapäisellä sauvallaan. Valepukuinen kreivi Otto seisoi uljaan rajavartijan vieressä ja katseli iloisena komeata kulkuetta.

Kauniin, ruhtinaallisesti koristetun metsästäjättären vasemmalla puolella ratsasti keskikokoinen, tummanverinen mies, hänellä oli musta parta, käyrä kotkannenä, syvälle painuneet, tummat silmät, jotka katsoivat hiukan karsaasti. Lyhyen liehuvan tulipunaisen viitan alta näkyi kultanapeilla koristettu, viheriä samettinen metsästäjänuttu, ja hopealla kirjaillusta vyöstä riippui leveä metsästysveitsi. Mustakiharaisessa päässään hänellä oli Gardarikesta [Venäjän muinainen nimi. Suom. muist.] tuotu hattu, joka oli koristettu hopeaneuloksilla, kalliilla kivillä sekä kallisarvoisilla töyhdöillä. Hänen leveällä rinnallaan loisti kallis rukousnauha, missä rubinit ja smaragdit kimaltelivat helmien välissä.

"Tuo on varmaankin musta Henrik", sanoi Otto vierustoverilleen. "Onko tuo ylpeä, kaunis rouva, jolla on pyöreä helmihattu ruskeilla palmikoillaan, hänen puolisonsa?"

"Ei toki!" vastasi soturi. "Hän on portugalilainen prinsessa Bengard eli Beringard, tai mikä liekin nimeltään, hän on Flanderin kreivin sisar. Luulenpa hänen myöskin olevan sukua meidän armolliselle herrasväellemme, sillä hän käy usein heidän luonaan. Kyllä hän onkin komea nainen -- kaunis kuin kuolema. Tuolla avokaulaisella kultaviiruisella samettiviitallaan hän voi lumota rohkeimmankin silmät. Kaikki nuoret miehet täällä ovatkin hullaantuneet hänen noidansilmiinsä. Ole varuillasi, poikaseni, elä katso liian syvälle hänen säkenöiviin kotkansilmiinsä. Hän on vain katseellaan saattanut monen kunnon aseenkantajan ja ritarin narriksi."

Varoituksesta välittämättä Otto ei voinut olla tarkemmin katselematta tuota kaunista, vaarallista metsästäjätärtä, ja tervehtiessään häntä kunnioituksella, täytyi hänen myöntää, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin häikäisevää kauneutta. Ylpeän portugalittaren mustista silmistä leimusi tuli, häikäisevä ja hämmästyttävä, eikä niiden loistoa himmentäneet ne lukemattomat kimaltelevat jalokivet, jotka riippuen kolmessa suuressa kultaketjussa, koristivat hänen kaulaansa ja rintaansa. Hän istui suorana ja melkein jäykkänä korkean, vahtoavan ratsunsa selässä, joka pärskyen pureskeli kultapäitsiään. Korkea, jäykkäpoimuinen kaulus näytti estävän prinsessaa liikuttamasta päätään vapaasti, ja hänen tervehdyksensä tuntui kylmältä ja ylpeältä.

"Hän ajattelee vain kultavitjojansa ja jalokiviänsä eikä viitsi katsoa ympärilleen!" sanoi soturi. "Ei, kannattaa paljon paremmin kumartaa tuolle viheriävaippaiselle rouvalle, jonka päähinettä kultatähdet koristavat."

Otto tervehti nyt myöskin nöyrästi kookasta, pulskaa, vaalea veristä naista, joka ratsasti hänen ohitseen, viisaan ja viekkaan näköisen hengellisen herran ja kolmea haukkaa kantavan jäykän, vanhanpuoleisen ritarin välissä. Hän työnsi juuri komean huntunsa syrjään ja vastasi katsojien riemullisiin tervehdyksiin ruhtinaallisen arvokkaasti ja miellyttävän lempeästi.

"Kas, siinä oli kreivinna Audacia, Henrik kreivin kaunis puoliso!" jatkoi sotilas. "Hän voisi ulkonäkönsä puolesta kelvata vaikka keisarinnaksi, ja kuitenkaan hän ei pidä itseään liian ylpeänä katsoakseen lempeästi köyhään kerjäläiseen. Tuollaiselle naiselle voi vanha sotilaskin taivuttaa selkäänsä, tarvitsematta kirota partaansa."

"Hän näyttää minusta soveltuvan mustalle kreivi Henrikille yhtä vähän kuin joutsen kaarneelle", vastasi Otto. "Tuo herra hänen vasemmalla sivullaan, joka kantoi haukkoja, oli varmaankin haukkamestari?"

"Oletpa sinä aika pilkkakirves, poikani!" sanoi ratsumies. "Henrik kreivin veli ei ole kovinkaan ritarillisen näköinen, mutta hän on hyvä ja mukava nahjus, ja jos hän vain saa rauhassa hallita hevosiaan, koiriaan ja haukkojaan, niin hän välittää viis siitä, kuka maata ja valtakuntaa hallitsee."

"Jos tuo oli kreivi Gunzelin", vastasi Otto, "niin varmaankin tuo on hänen sisarensa, joka ratsastaa noiden lyhkästen ahnaannäköisten herrojen välissä; hän on ainakin hiuskarvalleen hänen näköisensä."

"Oikein arvattu, toverini. Se on kreivitär Ida, jonka Henrik kreivi kuuluu aikovan heittää Klaus äpärän syliin, pysyäkseen hyvissä väleissä kuningas Valdemarin kanssa. Nuo molemmat verikoirat, joiden keskellä hän ratsastaa ovat muuten hienoa väkeä. He ovat vendiläisiä ruhtinaita, Borvin taitaa heidän nimensä olla. Jos sinä haluat nähdä muita samasta hapanjuuresta lähteneitä, niin katsele niitä kahta, jotka tulevat jälempänä, nuori, solakka kreivi Albert keskellään. Voisipa luulla, että noilla miehillä on ollut rakkikoira isänä ja vanha kettu äitinä; minua ja jokaista kunnon saksilaista harmittaa kutsua tuota merirosvojoukkoa maamiehiksemme. Puoli Schweriniä on täynnä tuonlaista väkeä. He nostavat nykerönenänsä ilmaan, eivätkä voi katsoa kunniallista miestä silmiin paksun otsansa tähden, joka pullottaa kuin mikäkin säkki heidän harmaansinisten kissansilmiensä yläpuolella, ja harjas heillä on kuin villisialla."

Sill'aikaa kun ylpeä ratsumies purki vihaansa vendiläisiä ja slaavilaisia maamiehiään vastaan, joita hän ulkonäöltään jotenkin paljon muistutti, oli kreivi Otto tarkkaavaisesti katsellut kreivi Klaun tulevaa puolisoa. Hän oli mitättömän ja sairaloisen näköinen, eikä suinkaan ensi katsonnalla vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli kukoistavasta ruhtinaallisesta morsiamesta. Mutta kun kreivitär avasi suuret, vakavat silmänsä, kuvastui niiden surumielisestä katseesta niin syvä tunteellisuus ja hiljainen, uhrautuva sielu, että hänen välinpitämättömyytensä muuttui sydämelliseksi osanotoksi. Hän huomasi hänen olevan soman ja miellyttävän, ja nyt vasta johtui hänen mieleensä, että kreivi Klaun morsian tuskin saattoi olla onnellinen. Hän valitteli sydämensä pohjasta, että kreivitär ehkä oli joutunut veljensä aikeiden uhriksi heidän koettaessaan luulotella ystävyyttä Tanskan hoville. Otto oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, ja hän luuli huomaavansa syvän huokauksen kohottavan mustaa silkkikaulusta; mutta kreivitär näytti äkkiä rohkaisevan itseään, sillä hän katseli ystävällisesti ympärilleen ja tervehti väkijoukkoa surumielisesti hymyillen.

YHDESTOISTA LUKU.

Kun ruhtinaallinen seurue oli kulkenut ohitse, kääntyi Otto äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, mennäkseen muiden vierasten poikien joukkoon.

Silloin taputti raskas käsi häntä olalle: "Jos tahdot päästä täältä kunnialla, nuori yltiöpää", kuiskasi väkevä rajavahti tuttavallisesti hänen korvaansa -- "niin neuvoisinpa sinun jänistämään täältä, mitä pikemmin sitä parempi. Täällä ei ole tanskalaisen hyvä olla, kaikkein vähimmin sinunlaisesi keikarin, joka on tottunut enemmän neitosten kätten taputuksiin kuin jalustinhihnojen lyönteihin."

Odottamatta vastausta, voimakas ratsumies kääntyi nopeasti hänestä poispäin ja astui pihavoudin kanssa ylös korkeita linnanportaita, joita ritariseurue äsken oli noussut. Selitettyään lyhyesti jotakin ovenvartijalle, laskettiin hänet heti sisään; mutta linnanvouti astui sauva koholla arvokkaasti takaisin linnanportille. Ajatuksiinsa vaipuneena meni Otto talliin katsomaan hevostaan; mutta hänen hämmästyksekseen ei sitä löytynyt sieltä mistään; siitä pilttuusta, mihin hän oli vienyt sen, löysi hän sensijaan rajavartijan vanhan konkarin. Satulan, joka oli sen selässä, tunsi kreivi Otto omakseen, sen hän oli itse irroittanut oivan ratsunsa selästä. Suuttuneena tästä vaihdoksesta hän oli vähällä nostaa siitä aika melun ja vaatia tallimiehen tilille tästä hävyttömyydestä, mutta hän ei nähnyt missään tallirenkiä, ja vieraat asepalvelijat, joiden puoleen hän kääntyi, nauroivat hänelle arvellen, ettei kunnollinen asepalvelija kävellä vetelehdi ylhäisen herran tavoin, eikä anna vaihtaa hevostaan tallista. Vaivoin hillitsi kiukustunut nuori herra kiivautensa: hän laski jo pari kertaa kätensä miekankahvalle kurittaakseen hävittömiä. Samassa hän kuuli kavionkapsetta linnanpihalta ja hänen suuttumuksensa kohosi korkeimmilleen: Hän näki jykevän rajavartijan ratsastavan täyttä neliä linnansillan yli, ja hän tunsi uljaan, rakkaan ratsunsa, joka korskui hurjasti, ja koetti heittää vieraan ratsumiehen selästään. Vihasta punaisena Otto syöksyi ulos saavuttaakseen ja pysäyttääkseen rosvon. Mutta vielä suuremmaksi harmikseen hänen täytyi nähdä, mitenkä jalon eläimen, kannukset painuneina verisiin sivuihin, täytyi tuimuudellaankin palvella armotonta kiusaajaansa. Silmänräpäyksessä olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet.

Kaikesta katkeruudestaan huolimatta tointui Otto pian. Hän huomasi omituista mutinaa ja levottomuutta ympärillään, mutta se ei näyttänyt koskevan häntä eikä hänen hevostaan; paljon tärkeämmät asiat olivat nyt kaikkien mielessä. Väentungos linnansillalla ja linnanportilla oli huomattavasti lisääntynyt. Juostiin edestakaisin. "Vihollinen on portilla! -- Tanskalaiset tulevat!" kaikui nyt äänekkäämmin miehestä toiseen, eikä kukaan tiennyt kuka sen ensiksi oli sanonut tai mistä se tieto oli saatu. Juostiin torneihin, ja linnanmuureille, välittämättä vartijoiden huudoista ja uhkauksista. Pelästyneiden porvarien silmissä muodostui jokainen etempää näkyvä pölypilvi sotajoukoksi, ja jokainen rauhallinen mökinsavu palavaksi kyläksi. Kun nyt torven äänikin kaikui kumeasti pohjoisesta tornista, ja kaikki sotapäälliköt täysissä sotatamineissa kiiruhtivat ylös linnaan, ei enää kukaan epäillyt vihollisen olevan tulossa.

"Kaupunki on suljettu. Kaikki portit ovat kiinni!" huusi toinen toiselleen. Otto rupesi miettimään tilaansa näiden olosuhteiden vallitessa ja huomasi sen aivan arveluttavaksi. Erotessaan kuninkaasta Böömiin mennessään, hän ei ollut kuullut puhuttavan minkäänlaisesta sodasta Schwerinin kanssa, vaan päinvastoin iloisesta ja rauhallisesta vierailusta ja nyt täällä odotettiin vihamielistä hyökkäystä. Se minkä Otto oli kuullut kreivien menettelystä Johan Ganzia kohtaan, jota hän tiesi Valdemarin suuresti kunnioittavan, antoi hänelle syytä arvella, että ankara kosto tulisi kohtaamaan ylpeitä kreivejä. Jos Valdemar ei ollut ensivihassaan ylenmäärin kiivastunut, niin hän uskoi tämän olevan turhaa pelottelua, sillä hän arveli kuninkaan ensiksi tahtovan rauhallisesti sopia levottomien läänitysmiestensä kanssa. Kreivi Otto oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jos hänen nimensä ja syntyperänsä tänä hetkenä saataisiin ilmi, niin repisivät schweriniläiset hänet kappaleiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen piiloutua, ja hän päätti rohkeasti ja avomielisesti astua kuninkaansa läänitysmiesten eteen ja vaatia heidän suojelustansa tanskalaisena lähettiläänä, joka oli määrätty tuomaan viesti tänne heidän kuninkaalleen ja läänitysherralleen. Hän oli myöskin oikeutettu valittamaan heille schweriniläisen rajavartijan roistotyöstä. Tämän päätöksen tehtyään hän astui reippaasti ja päättäväisesti linnanportaita kohti, antaakseen ovenvartijan ilmoittaa itsensä. Mutta yleisessä sekamelskassa olivat sekä ovenvartija, että pihavouti jättäneet paikkansa. Suuri joukko nuoria sotilaita astui ylös linnanportaita, ja Otto seurasi heitä, eikä kukaan pysäyttänyt häntä kysymyksillä tai vastaväitteillä. Hän seurasi yhä vieraita johdattajiaan, jotka eivät huomanneet häntä, ja pian hän oli suuressa asesalissa, missä kreivi Henrik seisoi vihasta vaahdoten vieraiden ruhtinaiden ja herrojen keskellä, jaellen käskyjä sotamiehilleen kaupungin ja linnan puolustuksesta.