Part 12

"Etkö sinä näe elävää tukisauvaani? Hän hyppelee nyt tuolla rinnettä pitkin, kooten minulle ukonkiviä ja piikiviä vuorikaivokseni savustamiseksi."

Valdemar katsoi sinne mihin vanhus viittasi, ja hän näki siellä repaleisen kerjäläispojan hyppelevän kivien välissä. "Mikä on saanut sinut noin vanhana ja vaivaisena lähtemään näin kauaksi kotoasi?" huusi kuningas vanhuksen korvaan.

"Vaikka olenkin näin vanha, niin minä voin elää vielä sinunkin jälkeesi", vastasi vanhus. "Vaikka olenkin sokea niin näen kuitenkin etemmäksi kuin sinä, -- ja vaikka olenkin kuuro niin minä kuitenkin kuulen mitä sinä et ole voinut uneksiakaan, -- ja vaikka olenkin näin vaivainen, voi vielä sekin aika koittaa, jolloin kuningas Wolmar tarvitsee minun apuani ja etsii minua. Minun täytyi astua sinua vastaan, mutta minä en seiso kutsumattomana sinun edessäsi: Minä laulan sinulle laulun, kuningas, jonka minä ensi kerran lauloin sinun syntymähetkelläsi, enkä minä ole vieläkään sitä unohtanut. Sitä sinun olisi hyvä muistella silloin kun onni näyttää sinulle suotuisimmalta. Katso, juuri sitä laulua minä ajattelin silloin kun sinä laskit kuninkaallisen kätesi minun olkapäälleni, ja sinun voimakas äänesi johti minun mieleeni sinun suuren herra isäsi."

"Mielipuoli mies!" sanoi Valdemar hiljaa ja häntä melkein kauhistutti katsella vanhuksen kasvoja. "No, laulappas sitten minulle laulusi, vanha uneksija!" sanoi hän ääneen ja aikoi antaa vanhukselle kultarahan, mutta se liukui hänen kädestään ja katosi hiekkaan.

Kuninkaan nojatessa miekkaansa hampaaton vanhus lauloi soinnuttomalla ja korisevalla äänellään melkein kuiskaten:

Voittoon ja onnehen Wolmari syntyi, Mutt' murheen miehenä eli. Niin tähtien kirjat tietää, Ja riemu on murheen veli.

Sun onnesi tähtien loistossa vain Se kimmelsi vaaroja vailla; Se leijonan merkissä seisoi Ei vertaa sen pohjolan mailla

Mutt' läikkyvä malja on vaaroja täyss', Ja neitonen viekkaasti hymyy. Jalopeura nukkuu, mutt' piilossa yön, Salakyttä tähtää ja lymyy.

Meri vaikk' ois tyyni kuin kirkkain kilpi Niin aaltoihin sen et voi luottaa! Kyykäärme jos tyyni on hiljainen, Sen myrkky voi tuskan tuottaa.

Varo vaaroja, pauloja viekkaita! Pahin sulla tok' yksi on paula. Käsi mahtava paulan jos murtaakin, Jalopeurankin kätkee kaula.

Kun vanhus oli lopettanut laulunsa, hoiperteli hän uupuneena kivelle, vaipuen kumarruksiin entiselle paikalleen; hänen partainen leukansa painui rintaa vasten ja hän näytti nukahtaneen.

"Hän höpertelee vanhuuden houreissa, raukka, ja laulaa pian viimeistä lauluaan!" sanoi kuningas itsekseen ja katseli kumaraista olentoa, joka nyt oli aivan kääpiömäisen ja mitättömän näköinen --. "Kullenmies, Thord Knuutinpoika, -- hm, se nimi ei ole minulle outo -- vanha Esbern puhui minulle kerran aivan peitetyin sanoin viisaasta tähtienennustaja Thordista, ja Helena -- kun minä puhuin hänelle naimisistani niin hän sanoi tahtovansa tanssia mustan Kullenmiehen kanssa minun häissäni vuorikaivoksessa? Eikö hurskas Slagelsen profeetta varoittanut minua tästä Kullenmiehestä ja hänen salaisesta viisaudestaan? -- Hyvä on! Jos hän tietää minun kohtaloni niin pitäköön viisautensa itsellään. -- Minä en tahdo tietää siitä enää sanaakaan -- se turmelisi vain minun raikkaan elämänhaluni ja tekisi minut taikauskoiseksi haaveilijaksi. Se on kuitenkin vain turhaa haaveilua, jos ei vieläkin pahempaa. -- Ei kenenkään ihmisen ole hyvä tietää kohtaloaan! Mutta minä tahdon pitää huolen tuosta vanhuksesta! Hänen unelmansa osoittavat hänen olevan kiintyneen minuun ja minun sukuuni!"

Sitten Valdemar astui takaisin seurueensa luo ja antoi käskyn, että vanha, sokea mies sekä hänen taluttajapoikansa heti vietäisiin takaisin heidän kotiinsa Kullenille, missä heidät siitä lähtien elätettäisiin kuninkaan kustannuksella. Mutta hän kielsi ankarasti päästämästä häntä enää milloinkaan tälle puolen salmea.

Valdemar nousi totisena hevosensa selkään ja katsoi vielä kerran merelle, mistä hän kaukaa voi eroittaa laivan pienenä mustana pilkkuna. Hellitettyään hevosensa ohjaksia ja annettuaan sen astua mielensä mukaan, hän alkoi muistista sanasta sanaan toistaa Kullenmiehen laulua, josta ei ainoakaan tavu ollut jäänyt häneltä huomaamatta vaikka vanhuksen ääni oli käheä ja epäselvä. Hän koetti turhaan noista hämäristä sanoista löytää muuta merkitystä kuin tuon ylimalkaisen kehoituksen välttämään nuoruuden kiusauksia, josta elähtäneet vanhukset ovat niin innokkaat saarnaamaan, sillä ne olivat hänen kiihkeän luonteensa suurin vaara. Vaikka hän ei edes itselleen tahtonut myöntää panevansa minkäänlaista arvoa tuon vanhan haaveilijan sanoihin, niin ei hän kuitenkaan itse ollut vapaa aikalaistensa kiintymisestä kaikkeen yliluonnolliseen ja salaperäiseen, ja hän toisti niin usein nuo hämärät sanat mielessään, että ne vanhan Kullenmiehen kuvan kanssa häviämättömiksi kiintyivät hänen muistiinsa. Mutta hän torjui miehekkäästi nuo kuvittelut mielestään, piiloittaen ne sielunsa sisimpään soppeen, ja pian hän taas näki iloisen toimintarikkaan elämän häämöttävän edessään ihanana rohkeine toiveineen ja ylpeine voiton- ja onnen suunnitelmineen. Siihen hän tunsi olevansa syntynyt ja luotu.

Kuningas oli ratsastanut takaisin Riibehuusiin, missä hänen käskystään suuri joukko ritareita ja aseenkantajia täysissä sotavarustuksissa odotti linnanpihalla, seuratakseen häntä heti sotajoukkojen luokse, joka kreivi Albertin johdolla oli kulkenut Elben yli Pommeriin. Valdemar antoi vielä muutaman määräyksen drotsilleen sekä neuvoskunnalle ja kävi sanomassa hyvästi sisarelleen. Sen tehtyään hän astui ulos asesalistaan yllään kypäri ja panssari sekä kiiltävä, kolmikulmainen kilpi käsivarrellaan, ollen ensimäinen tanskalainen kuningas, joka sen oli koristanut kolmella hopeansinisellä leijonalla ja kahdellakymmenelläneljällä kultaisella sydämellä. Linnanportaiden edessä odotti korkea sotaori hirnuen ja levottomasti kaviollaan maata kuoppien. Parvekesalissa olivat arkkipiispa Andreas ja Gunnar veli jo kauan seisoneet matkapukeissa, valmiina seuraamaan kuningasta. Mestari Harpesträng, jonka Valdemar oli nimittänyt henkilääkärikseen, seisoi lääkerasia käsivarrellaan ja viheriä yrttipussi selässään arkkipiispan vieressä. Thorgejr Danaskjald ja islantilainen Skjald kuuluivat myöskin kuninkaan lähimpiin seuralaisiin huvittaakseen Valdemaria ja rohkaistakseen sotureita pitkän talviretken vaivoissa. Kaljupäinen kreivi Klaus asteli levottomana ja kärsimättömänä edestakaisin salissa, pyyhkien hikipisaroita kiiltävältä otsaltaan. Hän tiesi Schwerinin kreivin olevan pommerilaisten ruhtinaiden ystävän, ja vaikka kuningas oli paluumatkallaan luvannut seurata häntä Schweriniin solmimaan siellä hänen kihlauksensa kreivitär Idan kanssa, niin hän kuitenkin pelkäsi tämän retken estävän liiton syntymistä. Arkkidiakoni Arnfred, joka myöskin oli saanut määräyksen seurata mukana, tunsi itsensä kuninkaan rippi-isänä, hyvinkin merkilliseksi mieheksi, mutta katseli arkkipiispaa ja veli Gunnaria karsain ja kateellisin silmin, sillä hän, syystä kyllä, pelkäsi heidän tunkevan hänet pois kuninkaan suosiosta.

"Satulaan, jalot herrat!" kaikui nyt Astrad Fracken voimakas ääni -- ja drotsin kehoituksesta kaikki kiirehtivät linnanportaille, joita kuningas jo laskeutui ritarien Jaakko ja Lauri Sunenpojan seuraamana.

Mutta juuri kun kuningas oli asettamassa jalkaansa jalustimeen, ratsasti kookas vieras ritari, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun ja hevosen vaahdon peittämänä linnanpihalle. Hän hyppäsi nopeasti väsyneen hevosensa selästä ja heittäytyi kalpeana polvilleen kuninkaan jalkoihin.

"Mitä tämä merkitsee, uskollinen, urhokas Johan Ganz!" huudahti kuningas hämmästyneenä. "Ovatko hornan henget sinun kintereilläsi? Nouse ylös! Koska minä olen vaatinut tuonlaista kunnioitusta läänitysmiehiltäni? Onko sinulle tapahtunut jokin onnettomuus? Vai tuotko sinä minulle tappion sanoman. Puhu mies ja nouse seisomaan! Oletko tullut mykäksi ja hervottomaksi?"

"Armoa ja apua, kuninkaallinen herrani ja suojelijani!" sanoi onneton ritari ja nousi. "Minä olen aivan huonosti vartioinut sitä tärkeätä linnoitusta, jonka uskoitte minun huostaani, -- Gråbo on tuhkana --. Te näette edessänne pakolaisen, mutta minä en ole pettänyt kuningastani, -- minun kimppuuni on vastoin lakia ja oikeutta kavalasti hyökätty syvimmän rauhan vallitessa. Hän, joka poltti Gråbon poroksi, oli Tanskan kruunun läänitysmies niinkuin minäkin."

"Kuka sen teki, sano!" huusi Valdemar kiivaasti, ja veri kohosi hänen ruskeille poskilleen. "Jumalan nimessä, sitä ei kukaan saa tehdä rankaisematta!"

"Schwerinin kreivi Henrik oli väkivallantekijä!" vastasi ritari. "Hänen sanotaan salaa uhanneen minua ja vannoneen kostavansa minulle senvuoksi, että minun kerran väitellessäni hänen kanssaan täytyi muistuttaa häntä hänen läänitysvelvollisuudestaan Tanskan kruunua kohtaan. Minä jätän oikean asiani kuninkaani käsiin ja odotan luottamuksella teidän kuninkaallista suojelustanne."

"Pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten nimessä sitä ei sinulta tule puuttumaan!" vastasi kuningas. "Mutta, Jumal'auta, mitenkä se oli mahdollista?" kysyi hän taas kiivaasti. "Miksi sinä et puolustanut itseäsi? Sinä et ole mies, joka pujahdat ulos takaovesta ja jätät vihollisen juhlasaliin juomaan tuliaismaljaa."

"Ensi kerran te minut näin näette, herra kuningas!" vastasi ritari polvistuneena ja loi maahan ylpeän katseensa. "Teidän ja näiden uljaiden miesten edessä minä seison ensi kertaa pakolaisena ja masennettuna. Mutta minä uskon voivani koko maailmalle todistaa viattomuuteni ja puolustaa ritarikunniaani. Jos minun puheeni on valhetta ja petosta, ja jos ei kreivi Henrik ole petturi, niin ripustakoon pyöveli kilpeni hirsipuuhun, ja surkein kaakki vetäköön sen väärinpäin käännettynä lokaista tietä sinne! Jos kreivi Henrik olisi hyökännyt kimppuuni rehellisenä vihollisena eikä olisi käyttänyt alhaista petosta, niin olisi Gråbo vielä paikallaan enkä minä seisoisi täällä herrani tavaran huonona haltijana ja kodittomana pakolaisena, ilman muuta omaisuutta kuin hevoseni ja hyvä miekkani."

"Kuninkaallisen kunniani kautta, sinä saat täydellisen hyvityksen ja oikeuden!" sanoi kuningas nyt rauhallisesti ja päättäväisesti -- "sen minä sanon sinulle tässä kaikkien kuullen. Mutta minä en tuomitse ketään kuulustelematta syytettyä itseään. Kreivi Henrik on oikeutettu puolustamaan itseään tuomioistuimen edessä! Siihen asti ei enää sanaakaan tästä asiasta, ritari Ganz! Nyt te seuraatte minua, sotaretkelle!"

Kuningas hypähti sotaratsunsa selkään ja ratsasti linnanpihasta lukuisan seurueensa mukana. Ritari Ganz nousi ääneti ja rauhoittuneena virkeän ratsun selkään, jonka drotsi kuninkaan käskystä oli noudattanut hänelle. Satojen hevoskavioiden kapse kajahti Riiben kaduilla, naiset ja lapset kiirehtivät oviin ja ikkunoihin kuningasta katsomaan. Koleasti tömisi Sönderportin silta, ja pian oli kuningas ja hänen komea seurueensa kadonneet uteliaiden katsojien näkyvistä.

KYMMENES LUKU.

Oli kaunis, leuto talviaamu helmikuun loppupuolella. Pohjoissaksan tammimetsät kimaltelivat keveässä kuurassa. Lähellä Schwerinin rajaa, yksinäisen majatalon tallin edustalla, seisoi reipas, solakka ja hienopiirteinen nuorukainen, yllään yksinkertainen aseenkantajan puku asetellen päitsiä virkun juoksijansa suuhun. Poika oli nuori kreivi Otto, kuningas Valdemarin sisarenpoika, joka oli seurannut Junkker Strangea Böömiin, ja joka tässä valepuvussa uskoi nopeimmin ja varmimmin voivansa viedä kuninkaalliselle enolleen tärkeän viestin. Otto oli pari päivää sitten ratsastanut Pragista yhdessä Absalon Belgin kanssa. Mutta he olivat pian eronneet, ja Absalon Belg, joka arveli vielä tapaavansa Valdemarin Pommerissa, uskoi, että jollei hän tarkasti seuraisi kuninkaan käskyä, saavuttaisi hän varmaankin hänet ensiksi. Kreivi Otto tiesi kyllä Valdemarin vielä olevan Pommerissa, missä hän kreivi Albertin kanssa oli perinpohjin voittanut herttua Ladislaun ja pakottanut hänet alistumaan. Mutta huhuiltiin myöskin kuninkaan jo olevan paluumatkalla, senvuoksi arveli Otto varmimmin tapaavansa hänet muutaman päivän kuluttua Schwerinissä. Hän oli jo heti rajalla huomannut vihamielisen mielialan vallitsevan tanskalaisia vastaan, ja hän tunsi kyllä, miten vaarallista hänen oli ratsastaa yksin tämän maan kautta. Hän puhui sujuvasti saksaa, ääntäen kuitenkin hiukan pehmeästi, sillä hänen äidinkielensä oli hänelle rakkain. Tähän asti hänen oli onnistunut esiintyä uskollisena Saksan valtakunnan alamaisena.

"Mikä on lyhin ratsastustie Schweriniin?" kysyi hän saksin murteella, satulaan hypähtäessään, mutta sekoitti huomaamattaan puheeseensa tanskalaisen sanan.

Lyhyt, pyylevä, latiskanenäinen kapakoitsija, joka seisoi töllistellen avoimessa ovessa, katseli häntä terävästi ja hymyili viekkaasti. "Jos te haluatte seurata maaherran rajavahteja, jotka äsken ratsastivat ladosta", vastasi hän -- "niin te ehkä tulette pikemmin Schweriniin kuin haluatte. Sillä, jos en aivan erehdy niin teidän puheestanne ja sinisistä tytönsilmistänne päättäen luulisin teidän äitinne kodin olleen tuolla puolen Ejderin."

"Arveletteko te, etten minä sentähden olisi tervetullut Schweriniin?" kysyi Otto äkkiä ja taivutti jo polveaan kannustaakseen hevostaan.

"Jos on totta niinkuin sanotaan, että Tanskan armeija on pahasti mellastellut Pommerissa, aikoen sieltä tulla vierailulle Schweriniin tänään tai huomenna, niin ei teidän, nuori herrani, tarvitse ratsastaa kuoliaaksi oivallista hevostanne, ehtiäksenne mustan kreivi Henrikin koiranluolaan. Jos te sitävastoin annatte minulle kourallisen pieniä kultarahojanne niin minä toimitan teidät turvallisesti rajan tuolle puolen."

"Ei ainoankaan tanskalaisen tarvitse ostaa turvallisuuttaan Tanskan kuninkaan läänitysmailla!" vastasi Otto ylpeästi. "Kaikessa tapauksessa minä maksan sen mieluummin teräksellä kuin kullalla. Hyvästi!" sen sanottuaan hän kannusti ratsuaan ja kiirehti vieraan ratsumiehen jälestä, jolla oli sama matka kuin hänelläkin.

Isäntä nauroi ivallisesti hänen jälkeensä: "ratsasta vain, typerä nulikka!" murahti hän. "Joudut parhaaseen aikaan. Jos sinun kuninkaasi ja hänen tyhmänrohkea sisarenpoikansa olisivat täällä kahden, niin ettepä taitaisi kovinkaan kauan ylpeillä läänitysherruudellanne."

Vieras ratsumies oli ennättänyt pari sataa askelta edelle, mutta Otto saavutti hänet pian ja kysyi saisiko seurata häntä Schweriniin.

"Saat kernaasti, nuori keikarini", vastasi ratsastaja matalalla, raa'alla äänellä, "jos tahdot nähdä kreivi Henrikin mulauttavan silmää tanskalaisille nulikoille. Jos muuten haluat käydä oikeasta saksalaisesta, niin ota suusi purua täyteen kun puhut meidän hyvästä Schwerinin kaupungistamme."

Ratsastaja, joka antoi hänelle tämän vastauksen, oli jykevä, leveäharteinen ja pitkäpartainen mies, yllään raskaat rauta varustukset; hänellä oli päässään syvään silmille painettu karvainen, villisianpäällä koristettu sotalakki, jonka torahampaat otsan kohdalla kiiluivat kuin sarvet, tehden hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän kantoi selässään hihnaan kiinnitettyä nuolipyssyä ja suurta nuolikonttia, ja hänen vasemmalla lantiollaan riippui pitkä sotamiekka, minkä kohottamiseen urhonvoimat näyttivät olevan tarpeen. Kreivi Otto katseli mahtavaa matkatoveriaan tarkemmin ja huomasi heti olevan viisainta pysytellä sovinnossa, vaikka miehen loukkaava puhuttelu oli saanut hänen verensä kuohahtamaan. "Taidatte miehuudessanne unohtaa, että olette itsekin kerran ollut untuvaleukainen niinkuin minä", vastasi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta jos te tahdotte odottaa siksi kunnes minä olen toimittanut asiani Schwerinissä, niin minä haluaisin kernaasti otella teidänlaisenne sankarin kanssa."

"Minä en tappele nulikoiden kanssa!" murahti ratsumies -- "Mutta luulenpa että tulemme hyvin toimeen, erittäinkin, koska minä varmasti uskon sinun olevan pienen, kauniin, valepukuisen tyttölapsen."

Kreivi Otto ei sietänyt pilkattavan hentoa ruumiinrakennustaan eikä melkein naisellista ulkonäköään, ja ajattelematta seurauksia hän oli jo paljastanut lyhyen miekkansa odottaen vain vastustajansa asettuvan taisteluasentoon, saadakseen mitellä voimiaan tämän Goliatin kanssa. Mutta ratsumies ei ollut ollenkaan huomaavinaan hänen vihaansa, ja sensijaan, että olisi tarttunut pitkään miekkaansa, katsella tollotti hän välinpitämättömästi eteensä, vetäessään satulansa laukusta ison taskumatin. Sitten hän aivan rauhallisesti otti siitä aika naukun. "Jos kananpojankallosi kestää kunnon aamuryypyn, niin tuosta saat!" sanoi hän ja ojensi Otolle pullon katsomatta häneen.

Soturin välinpitämättömyys hämmästytti tulista nuorukaista siinä määrin, että hän työntäsi miekan tuppeen ja vastaanotti muitta mutkitta pullon. Mutta osoittaakseen jättiläismäiselle seuralaiselleen, ettei hän ollut mikään valepukuinen tyttö, tyhjensi hän suutuksissaan puupullon pohjaan asti ja ojensi sen hänelle tyhjänä takaisin.

"No, juoda sinä ainakin osaat niinkuin aikamies, sen minä myönnän!" sanoi ratsumies kuivasti ja pisti pullon satulanlaukkuun. "Näytäppäs nyt osaatko ratsastaa neliä, kedolle vierähtämättä!" Sen sanottuaan hän kannusti raskastaakkaisen hevosensa nelistämään ja puhkui kilpaa konkarinsa kanssa, Oton ratsastaessa kevytjalkaisella juoksijallaan ilman vähintäkään rasitusta hänen ohitseen.

"Sinun hevosesi on parempi kuin minun!" sanoi ratsumies, kun he taas ratsastivat vierekkäin. "Kun pääset ensimäisen sillan tuolle puolen, on sinulla suora maantie Schweriniin, etkä voi eksyä tieltä. Mutta minulla on kiireempi kuin sinulla, ja sinä suostut kai mielelläsikin vaihtamaan hevosta minun kanssani. Muussa tapauksessa sinä saat tyytyä siihen, että minä käytän väkevämmän oikeutta ja seuraan tässä urhoollisen Tanskan kuninkaan esimerkkiä." Näin sanoessaan hän näytti aivan rauhallisesti aikovan paljastaa pitkän miekkansa. Mutta Otto, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan, oli silmänräpäyksessä paljastanut lyhyen miekkansa ja katkaisi taitavasti nahkahihnan, josta soturin pitkä miekka riippui, saattaen siten hitaan vastustajansa silmänräpäykseksi aseettomaksi. Sitten hän kannusti hyvän juoksijansa, kiitti kohteliaasti hyvistä neuvoista ja näytti nyt hämmästyneelle ratsumiehelle, että hän hyvästi pystyi ratsastamaan neliä kedolle vierimättä. Nuoli ratsumiehen teräsjousesta suhahti vinhaan hänen korvansa ohitse, mutta hipaisematta hiustakaan hänen keltaisista suortuvistaan -- ja äsken voitetun suuttumuksen ja väkevän juoman kiihoittamana, Otto ratsasti nyt niin hurjaa vauhtia, että hänen hävytön tieoppaansa oli pian kadonnut hänen näkyvistään. Nyt johtuivat hänen mieleensä majatalon isännän sanat mustan kreivin koiranluolasta, sekä myöskin ratsumiehen mutina kreivin silmänmuljotuksesta hänen nähdessään tanskalaisia poikia. Toiveet näin epäsuotuisasta vastaanotosta eivät juuri olleet omiaan rauhoittamaan häntä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut luopua aikeestaan yllättää kuninkaan ilosanomalla heti hänen saapuessaan Schweriniin, ja hän toivoi kuitenkin, salaamalla nimensä ja asiansa, pääsevänsä linnaan, missä hän ottaisi selvän oliko hänen kuninkaallisella enollaan syytä pelätä minkäänlaista petosta siellä. Jos sittenkin kävisi niin onnettomasti, että hänet pantaisiin vankeuteen epäluulonalaisena henkilönä, toivoi hän kuitenkin Absalon Belgin tapaavan kuninkaan, ja Valdemar Seierin voimakas käsivarsi auttaisi hänet varmasti vapauteen.

Reipas nuorukainen saapui Schweriniin, joutumatta enää muihin seikkailuihin, eikä hänen tarvinnut kysellä linnaa, se kohosi niin korkeana ja mahtavana matalien porvarirakennusten keskeltä, että hän heti voi nähdä sen olevan ylpeiden kreivien asunnon. Linna oli pienellä saarella, ja nostosilta yhdisti sen kaupunkiin; se oli lujasti varustettu. Mutta nostosilta oli rauhallisesti laskettu alas, ja kun Otto selitti portinvahdille olevansa vieraan ritarin aseenkantajan, jonka piti odottaa herraansa linnassa, sallittiin hänen ratsastaa linnansillan yli ja käskettiin viedä hevosensa herrasväen talliin. Hänelle kerrottiin myöskin kreivien olevan metsästämässä vieraittensa kanssa, ja hänen käskettiin liittyä muiden asepalvelijoiden parveen, jotka odottivat herrojansa linnanportilla.

Täällä hän oli hyvin varuillaan eikä ryhtynyt laveammin keskustelemaan vieraiden poikien kanssa, ettei ilmaisisi itseään. Hän tyytyi lyhyesti kyselemään ketä vieraita linnassa oleskeli, jotka nyt olivat kreivin kanssa metsästämässä. Hänelle mainittiin silloin muiden muassa Holsteinin nuori kreivi Albert, jonka isä hiljan oli vapautettu tanskalaisesta vankeudestaan, vendiläiset ruhtinaat Henrik Borvin ja hänen kolme veljeään, Dannebergin kreivi Henrik, ja piispa Konrad Hildesheim, jotka kaikki olivat Valdemarin julkisia tai salaisia vihollisia: sitäpaitsi mainittiin eräs portugalilainen prinsessa, jonka kuitenkin toiset väittivät olevan vain Flanderin kreivinnan; mutta se hänelle selvisi, ettei Tanskan kuningas ollut tullut eikä hänen odotettu tulevankaan. Kun Otto kreivi oli saanut tietää mitä toivoi ei hän enää ryhtynyt puheisiin kenenkään kanssa, vaan alkoi tarkastella komeata linnaa. Siinä oli neljä korkeaa tornia, joista pohjoispuolella oleva erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa, se oli synkän näköinen, ja paksun muurin pienet, pitkulaiset ilmareiät olivat varustetut rautakangilla. "Epäilemättä kreivien vankila!" arveli hän, ja kylmät väreet puistattivat hänen uljasta sydäntään. "Joka sinne kerran on joutunut, ei taida enää hevillä nähdä kuuta eikä aurinkoa." Mutta hänen iloinen luonteensa karkoitti pian nuo ikävät ajatukset, ja kun aika alkoi hänestä tuntua pitkältä linnanportilla, ei hän arvellut sen enempää, vaan teki pienen kävelyretken linnan muurien ja varustusten ympäri. Hänen terävä katseensa oli huomaavinaan linnan itäisen sivun olevan heikoimmin varustetun, joten siltä puolen helpoimmin muurinmurtajalla pääsisi järkyttämään muurin perustuksia. Mutta hän ei ennättänyt tehdä useampia sotilaallisia havainnoita, sillä samassa astui neljä vahvasti asestettua sotilasta häntä vastaan ja kysyivät raa'alla äreällä äänellä: kuka hän oli ja miksi hän niin tarkasti katseli linnoituksia. Hänen vastauksensa ja hämmästyksensä, sekä myöskin hänen puheensa vieras sointu antoivat sotamiehille aihetta epäillä häntä tanskalaiseksi urkkijaksi, jonka he eivät voineet sallia vapaasti kulkea täällä tarkastelemassa linnan puolustuslaitosta.

"Ei kukaan ole sanonut etten minä saisi kävellä täällä!" vastasi Otto hämmästyneenä. -- "Minä en häpeä sanoa itseäni tanskalaiseksi. Mutta, jos minä olen teidän mielestänne epäilyttävä, niin en minä voi estää teitä pitämästä minulle seuraa siksi kunnes voin kuninkaani läänitysmiehille todistaa syyttömyyteni."

"Tanskalaiset nulikat kulkevat nyt niin nokka pystyssä, kun taas ovat saaneet kuningas Volmarin, josta voivat ylvästellä!" murisi vanhin sotilaista, roteva, punanenäinen mies, ja pyyhkäisi harmahtavia, punaisia viiksiään. "Mutta kyllä te vielä opitte ääntänne alentamaan. Ajan mukaan asiat muuttuvat. Emmekä me vielä kysy Tanskan kuninkaalta, mihin puuhun hirtämme hänen urkkijansa."

Tuo puhe alkoi hiukan arveluttaa Otto kreiviä, ja hän koetti huolellisesti varoa, ettei antaisi vihamielisille vartijoilleen aihetta väärinkäyttämään ylivoimaansa. "Minä olen tullut luvallisissa ja rauhallisissa aikeissa", sanoi hän, "eikä linnan, jolla on noin urholliset puolustajat, tarvitse pelätä urkkijoita. Mutta odottavan aika on pitkä. Kreivi ja vieraat herrat eivät varmaankaan palaa metsästämästä ennen iltaa. Ratsastaessani on kurkkuni tullut kuivaksi tomusta. Ettekö kauniisti pyytäen ja rahalla voi hankkia minulle paria kannullista hyvää viiniä ja auttaa minua juomaan sitä täällä ulkona?"