Part 11

Tämä puhe saattoi pelästyneet papit yhä aremmiksi, ja kesti kotvan aikaa ennen kuin he saivat suunsa käyntiin, mutta sitten alkoivatkin ylistyspuheet prinsessan lempeydestä ja hurskaudesta vuolaina virrata heidän huuliltaan, ja mitä kauemmin he puhuivat sitä vähemmän he pelkäsivät lausuvansa varomattomuuksia. He luettelivat täsmälleen kaikki seitsemän siveellistä ja teologista pää-hyvettä, joita he vakuuttivat prinsessan mitä suurimmassa määrässä omaavan, eivätkä he sen ohella suinkaan laiminlyöneet ahkerasti ladella pyhän Augustinuksen ja Pietari lombardilaisen lauseita, sekä esittää skolastista oppiansa seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta ja kahdeksasta autuudenehdosta. He kilpailivat keskenään, kuka ehtisi sanoa enemmän totuuksia ja kultaisia sanoja, joista antelias kuningas oli niin runsaasti luvannut maksaa heille.

"Riittää, riittää jo latinalaisia avuja!" keskeytti viimein heidät kuningas. "Puhukaa yksi kerrallaan, että minä voin ymmärtää mitä te sanotte! Jos hänellä olisi sadaskin osa kaikista niistä hyvistä avuista, joita te nyt olette luetelleet, niin hän olisi jo kymmenen kertaa parempi kuin yksikään taivaan enkeleistä. Mutta sanokaa nyt minulle minkänäköinen hän on? Eikö ole totta, että hän katsoo hiukan karsaasti, hänellä on yksi tai kaksi kyttyrää selässään? -- sanokaa vain suoraan! Puhu sinä ensiksi, Renert! Jos sinä vain valehtelet, niin tiedä, että minä pysyn sanassani!"

"Kaikkeinarmollisin herra!" alkoi Renert puhua -- "vapauttakaa meidät kuvaamisesta, joka --"

"Vapauttakaa meidät kuvaamisesta!" änkytti Albrecht jälestä.

"Mitä?" keskeytti kuningas heidät kiivaasti -- "siis hän on kuitenkin vinosilmä, kyttyräselkä?"

"Ei, pyhän Augustin nimessä!" vastasi Renert. "Jos ei hän siksi ole muuttunut aivan äskettäin. Kuusi kuukautta sitten, kun minä kelvoton sain kunnian hänet nähdä, hän oli ihanampi kuin pyhän Margarethan kuva meidän kirkossamme -- mutta vapauttakaa meidät, armollisin herra, -- kuvaamisesta, joka voisi herättää meissä maallisia ajatuksia, ja saattaa meidät unohtamaan maallisen kauneuden tähden taivaallisen ihanuuden."

"Se oli, myöskin minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi Albrecht.

"No, sepä hyvä!" sanoi kuningas. "Hän ei siis ole vinosilmä eikä muutenkaan viallinen. En suinkaan minä tahdo viekoitella teitä maallisiin ajatuksiin! Mutta sanokaa vain minulle, onko tämä kuva todellakin hänen näköisensä?"

"Epäilemättä, teidän armonne!" vastasi Renert, jonka omaatuntoa ei kuvan katseleminen soimannut, "mutta se on hänen näköisensä samassa määrin kuin teidän kruununne timantit ovat taivaan tähtiin verrattuna."

"Niin, aivan siten, teidän armonne!" lisäsi Albrecht pyyhkäisten hien otsaltaan.

"Nyt saatte mennä rauhassa, kunnon miehet!" lopetti kuningas kuulustelunsa ja taputti heitä olkapäälle. "Kun minä olen saanut tietää teidän puheenne tosiksi, niin minä palkitsen kuninkaallisesti teidän rehellisyytenne. Mutta meidän välinen keskustelumme on salaisuus, jonka säilyttämisestä te vastaatte minulle --"

"Arvottomilla päillämme, kaikkein armollisin herra!" vastasivat he sanasta sanaan toistaan matkien, ja astuivat kumarrellen ulos ovesta.

"Nuo olivat hänen maamiehiänsä!" sanoi kuningas miettiväisenä. "Entä jos hän kaikessa kauneudessaan on yhtä yksinkertainen ja ikävä kuin he? Ei, se on mahdotonta", jatkoi hän rauhoittuneena, katsellessaan ihastuneena hänen kuvaansa. "Rehellisyys ja uskollisuus, pyhä yksinkertaisuus ja viattomuus, henkevyys ja sydämellisyys uhkuvat minua vastaan tuosta kuolleesta puusta. Mitä sitten puhuneekaan tuo elävä Jumalankuva minulle!"

Kun ovi avautui ja Junkker Strange astui sisään, istui kuningas vielä kuva kädessään.

"Mitä käskette, armollisin herra ja kuningas?" kysyi ritari ja jäi salaa hymyillen kunnioittavasti seisomaan ovelle.

"Armollisin ja armollisin, yhä ja aina!" vastasi kuningas ja piilotettuaan nopeasti kuvan, hän astui Strangea vastaan. -- "Ei mitään turhia kohteliaisuuksia, silloin kun me molemmat olemme kahden! Istu tänne minun luokseni ja puhele minun kanssani tuttavallisesti niinkuin entisinä aikoina, jolloin minä en ollut sinun herrasi enkä kuninkaasi! Minulla on kylliksi nöyriä palvelijoita, sinä olet minun luotettavin ystäväni. Ennenkuin minä, kuninkaana, taas vaadin sinun palvelustasi, tahtoisin minä kuulla vanhalta asemestariltani, minkälainen hänestä hänen oppilaansa on ritarina ja miehenä."

"Ritarina ja miehenä?" toisti Junkker Strange enää salaamatta veitikkamaista hymyään, istuutuessaan kuninkaan viittauksesta hänen viereensä penkille. -- "Hyvä on, minua ihmetyttää, että te istutte täällä kuvia katsellen silloin kun väkenne lähtee sotaretkelle. Mutta minä arvelen teillä olevan pätevät syyt siihen, enkä minä usko teidän kovinkaan kauan aikovan istua täällä takan ääressä lämmittelemässä. Jos te ette tahdo että minä rupean teitä tässä suoraan ylistelemään, niin tehkää minulle toinen kysymys, sillä tiedättehän te kyllä hyvin miten kiintynyt minä olen teidän kuninkaalliseen persoonaanne."

"Minä matkustan vielä tänään sotajoukkoni luo!" alkoi Valdemar taas hiukan hajamielisesti puhua. "Sinä saat kyllä vielä tietää miksi minä olen viivytellyt. Mutta, rehellisenä miehenä, vastaa minulle ensiksi, olenko minä sinun mielestäsi saamaton uneksija, hentomielinen, tunteellinen nahjus, joka voisi kulkea kuutamossa imeliä rakkauslauluja laulellen Ginnistamin näkymättömälle kaunottarelle tai kuussa asuvalle prinsessalle?"

"Enpä aivan sitäkään usko, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange. "Mutta minun mielestäni te olette liian paljon tekemisissä pappien ja runoilijoiden kanssa. He tyrkyttävät teidän mieleenne kaikenlaisia aavistuksia, sielun ääniä, omantunnon vaatimuksia, pyhimyksiä ja enkeleitä, niin että he pian pehmittävät teidän hyvän, terveen järkenne. Erittäinkin pyhä Antero on aina ollut minulle silmätikkuna --"

"Elä puhu hänestä", keskeytti kuningas hänet vakavana. "Hän tiesi enemmän kuin sinä ja minä saamme tietää satoihin vuosiin, ja tuo vanhus oli oikeassa: Me käsitämme jumalalliset asiat vain hämärästi, kuin kuvan peilistä -- mutta jolle tosi kuva on ilmestynyt, hän saa jo täällä nähdä kauneimman kasvoista kasvoihin!"

"Te selitätte tietysti tuon kuvannollisen puheen omilla tavallanne, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange. "Ja luulen teidän siinä olevan oikeassa. Mutta palatakseni teidän kysymykseenne, niin minun täytyy totisesti tunnustaa, että te ette ole antanut meidän kaivata todisteita miehuullisuudestanne. Mutta, jos te ette kuitenkaan ole, niinkuin sanotaan, sokea naiselliselle kauneudelle, vaan kaikkien kauniiden neitosten, rouvien ja leskien ritarillinen ihailija -- niin te olette ainakin tähän asti osoittanut sen enemmän sanoissa kuin töissä. Te ette ole vielä turmellut itseänne uneksimalla nuoruudenaikaanne veltostuttavassa lemmenleikissä. Luulenpa myöskin kansan ja maan nureksivan sitä, että te -- ei vain sotatoimien ja voittoretkien tähden, vaan osaksi myöskin eräälle tunnetulle, kauniille leskelle osoittamanne suosion vuoksi -- olette unohtanut antaa maalle kuningattaren ja suuren Valdemarin nimelle kruunun ja perillisen."

Valdemar punastui. "Siis sinäkin olet samaa mielipidettä kuin melkein kaikki muut, että minun on mentävä naimisiin" sanoi hän, "huolimatta tuosta minun viimeisestä onnistumattomasta kokeestani antautua valtioviisaan liiton orjaksi."

"Se on minun ja koko Tanskanmaan toivomus, herra kuningas!"

"Hyvä on! Toimita Böhmin prinsessa Margaretha minun morsiamekseni, enkä minä tahdo hetkeäkään epäröidä! Kohtalo ei tavallisesti salli kuninkaiden ja ruhtinaiden kosia rakkaudesta, ja kansan etu taluttaa heidät sokeasti vihkimäjakkaralle. Mutta jos tämä kuva ei petä", hän otti sen nopeasti ja päättävästi esiin, "niin minä olen poikkeus siinä suhteessa. Minä tahdon rehellisesti tunnustaa sinulle: Huolimatta kaikista niistä hyvistä ajatuksista, jotka sinulla ovat minun miehuullisuudestani, niin minä en ole näinä viimeisinä päivinä ajatellut muita valloittamisia kuin tämän kauniin prinsessan omistamista. Valmistaudu senvuoksi, kunnon Strange hyvin pian matkustamaan Böömiin minun puolestani! Vie kuningas Primislaukselle minun veljelliset tervehdykseni, ja luulottele heille tulleesi keskustelemaan hänen kanssaan sopimuksista ja liittoutumisesta levottomia pohjoissaksalaisia ruhtinaita ja pakanallisia liiviläisiä vastaan! Mutta ota tämä kuva mukaasi, -- minun on vaikea luopua siitä ja sinä vastaat minulle siitä kuin minun silmäterästäni! -- Katso tarkkaan onko tämä todellakin prinsessa Margarethan näköinen! Jos sinä, niinkuin minä toivon, huomaat hänet yhtä kauniiksi kuin hänet tähän on kuvattu ja etteivät huhut hänen hyveistään ja miellyttävästä olennostaan ole perättömät, niin utele tarkasti hänen mieltään minua kohtaan, ennenkuin puhut hänelle sanaakaan minun rakkaudestani häneen. Ja jos sinä huomaat todeksi minkä Herman Balke kerran puoleksi leikillä kertoi, että kuninkaan tytär on minulle suosiollinen, niin alota asia isän kanssa sillä viisaudella ja hienotunteisuudella, minkä tiedän sinun omaavan. Ja jos rukkaset olisivat pelättävissä, niin sinä vetäydyt ajoissa pois, tuomatta minulle vastausta, joka loukkaisi minun kuninkaallista ja ritarillista kunniaani!"

"Onpa se vaikeanlainen tehtävä, hyvä herra kuningas!" vastasi Junkker Strange hartioitaan kohauttaen. "Minun täytyy siis sekä kosia, että olla kosimatta teidän puolestanne, hankkia teille morsian ja vastata siitä, että hän miellyttää teitä kun hänet näette, ja ettei tuuli käänny sill'aikaa ja sen mukana teidän ajatuksenne. Siinä kohdin minä en oikein luota teidän uskollisuuteenne, herra kuningas!"

"Jumal'auta! Sinä loukkaat minua, Strange!" sanoi Valdemar ja kavahti kiivaasti seisomaan. "Luuletko minua epävakaiseksi, horjuvaksi lapseksi, joka ei itse tiedä mitä tahtoo?"

"Minä tottelen täsmällisesti, herra kuningas, sehän on selvää!" vastasi Junkker Strange kumartaen. "Jos te suututte, niin minä en uskalla enää sanoa sanaakaan. Teidän päätöksenne sekä onnellinen valintanne ilahduttavat minua sydämellisesti. Mutta muistatteko, herra, millä mielellä te olitte, kun kihlaus keisarin sisaren kanssa oli saatu aikaan -- ja miten kepeäksi tunsitte sydämenne sitten kun te olitte tullut varmaksi siitä, että te ette enää koskaan näe häntä?"

"Se oli aivan eri asia, Strange! Tällä kertaa minä en sokeasti hapuile onnea, ja tällä kertaa on sydän mukana."

"Silmät vain, herra kuningas! Toisella sijalla vain, minun nähdäkseni, ja korvat sekä se kuvakirja, mikä jo syntyissänne oli päässänne -- mutta nyt minä huomaan teidän taas suuttuvan, herra! Minä vaikenen ja tottelen; mutta minä olen varoittanut teitä. Vartioikaa tarkasti sydäntänne yhdeksän viikkoa! Eiköhän liene parasta, että säilytätte kuvan luonanne, herra kuningas!"

"Luuletko sinä minun olevan sellaisen silmieni orjan -- ja niin kylmän ja mielikuvitusta vailla, että enää milloinkaan voisin unohtaa nuo kasvot, vaikka en enää koskaan näkisi niitä tässä maailmassa? Ota se! Ja minä tahdon näyttää sinulle, että minä en tässä asiassa ole niin vaihtelevainen kuin sinä luulet. Vielä kerran katselen noita silmiä! Kas tuossa -- pane se talteen. Noita enkelikasvoja ei nyt mitkään valkeuden eikä pahuuden henget saa sammutetuksi minun sielustani!"

"Minä pesen käteni, ja annan teidän itse vastata seurauksista!" alkoi Junkker Strange taas. "Koska ja miten on tälle kosioretkelle lähdettävä? Ja kenet on minun kuninkaani määrännyt minun seuralaisekseni?"

"Sinä matkustat vielä tänäpäivänä niin pian kuin suinkin ja kuljet Elbeä pitkin Böömiin, mukanasi kolmekymmentä ritaria ja yhtä monta asepalvelijaa. Seuralaisesi sinä voit valita mielesi mukaan. Kuitenkin minä neuvoisin sinua ottamaan mukaasi Roskilden Pietari-piispan: hän on hyvin oppinut mies ja voi olla sinulle hyvä neuvonantaja matkan varrella, -- samoin herra Albert Eskildsön: hän on mies, jolla on hyvä puhelahja. Sinä voisit myöskin ottaa mukaasi nuoren herra Limbakin, Olavi Lykken ja rikkaan Pietari Globen, sekä myöskin kreivi Engelbrektin ja Absalon Belgin, he ovat niin tottuneita kaikkiin ritarillisiin kohteliaisuuksiin ja tapoihin. Jos kuningas ja hänen tyttärensä suostuvat minun toivomuksiini, niin annat sinä, minun puolestani ja minun nimessäni, vihkiä itsesi ja prinsessan, noudattamalla tarkasti kaikkia siinä käytettäviä tapoja! Jos sinun toimesi onnistuu, niin sinä lähetät minulle viipymättä viestin Schweriniin, missä minä piakkoin aion viettää kreivi Klaun kihlajaisia! Sinä tuot morsiamen kotiin niin komeasti kuin mahdollista! Te tuotte hänet tänne autuaan isä-vainajani onneatuottavalla laivalla, jonka keulaa lohikäärme ja kultaiset nuppulat koristavat. Manön rannassa laskette hänet maihin! Siellä tahdon minä itse, jos Jumala suo, kuninkaallisesti ja ritarillisesti vastaanottaa hänet. Ja nyt, Herran haltuun, urhokas Strange. Sinä olet minulle uskollinen ja rehellinen, mutta minun sydäntäni sinä et ymmärrä. Sen sinä vain nyt tiedät: Sinun käsissäsi on nyt minun ja ehkä koko Tanskan maan onni. Ja nyt suu tukkoon, sen toki ymmärrät! Jumala ja pyhä neitsyt olkoot sinun kanssasi!"

Saatuaan tämän tärkeän, salaisen viestin, poistui Junkker Strange kuninkaan salakammiosta ja jakoi heti tarvittavat käskyt. Ritarit pukeutuivat komeisiin hovipukuihin. Muutamilla ylhäisimmistä ritareista, herra Pietari Globella ja kreivi Engelbrektillä oli yllään loistavat tulipunaiset housut, ja niiden lisäksi ruskeat, vihriät tai punaiset nutut sekä näädännahkalla reunustetut silkkiviitat. Heidän tukkansa ja partansa oli sileäksi suittu, ja hatut olivat koristetut höyhenillä sekä kallisarvoisilla kivillä. Pukinnahkaistensaappaitten kultakannukset kilahtelivat ja kullatuista vöistä riippuvat miekat helähtivät. Junkker Strangella itsellään oli yllään komea oravannahkoilla reunustettu tulipunainen viitta, jonka kuningas oli lahjoittanut hänelle, sekä siihen kuuluva kultanauhoilla ja punasilla kamelikurjen sulilla koristettu verkainen matkahattu.

Kuningas hypähti itse valkoisen orhinsa selkään ja ratsasti komean lähettilässeuran mukana rantaan.

Niiden tanskalaisten ritarien ja aseenkantajien joukossa, jotka seurasivat Junkker Strangea, oli kaksi, joiden tuliset ratsut näkyivät yhteisestä sopimuksesta kilpaa kiitävän Riiben katuja. Nuo nuoret, taitavat ratsastajat suhahtivat kuin nuolet kuninkaan ja hänen ritariensa ohi, kadoten silmänräpäyksessä heidän näkyvistään.

"Aikovatko he taittaa kaulansa ja ratsastaa ihmiset kumoon!" sanoi kuningas. "Mitä miehiä ne olivat, jotka eivät osanneet paremmin hillitä hevosiaan?"

"Jos minä en aivan erehtynyt, kuninkaani", vastasi Junkker Strange, "niin he käyttivät enemmän kannuksia, kuin suitsia, ilahduttaakseen kuningastani kilparatsastuksella."

"Poikien kujeita!" sanoi Valdemar vihaisesti. "Jos he todellakin tahtovat taittaa käsivartensa ja jalkansa, niin he voivat tehdä sen toisen kerran, eikä silloin kun minä lähetän heidät sinne missä tarvitaan terveitä miehiä ja järkevää väkeä. Ketä he olivat?"

"Lyhyt, paksu Absalon Belg oli toinen, ja jos minä näin oikein niin oli toinen teidän reipas, hentoluinen sisarenpoikanne, nuori kreivi Otto."

"Mitä? Sekö piimäsuu nulikka? Aikooko hän teidän mukaanne? Eihän hän vielä ole ritarikaan", sanoi kuningas, ja hänen kasvonilmeensä lauhtuivat. "Voisinpa muuten lyödä vetoa, että hän ratsastaa Esbern Snaren pojan kumoon ja mäsäksi."

Sitten kuningas kääntyi leikkiä laskien iloisen kreivi Engelbrektin puoleen, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan "Eikö teidän nuori rouvanne pelännyt antaa teidän matkustaa Böömin kuuluisien kaunotarten luokse?" kysyi hän.

"Minun vaimoni on kyllä hiukan mustasukkainen, jalo herra!" vastasi kreivi Engelbrekt samaan leikilliseen tapaan. "Mutta hän ei pelkää minun uskollisuuteni joutuvan kovinkaan suureen vaaraan Böömissä. Jos minä matkustaisin Flanderiin tai Portugaliin, silloin olisivat asiat toisin."

"Mitenkä niin?" kysyi kuningas. "Ovatko siis flanderilaiset ja portugalilaiset kaunottaret niin vaarallisia ja vastustamattomia?"

"Niin väitti ainakin minun vaimoni viime vuonna", -- vastasi kreivi, "kun minä palatessani kotiin Gentin flanderilaisesta kreivihovista ehdottomasti ylistin kreivi Ferdinandin sisarta, portugalilaista prinsessaa Berengaria kauneimmaksi naiseksi mitä minä milloinkaan olin nähnyt, emmekä me kotipappini kanssa voineet uskoa hänen taikakeinoilla sokaisseen minua ja kaikkien muiden ritarien silmiä."

"Te olette mies, joka ymmärrätte naiskauneutta", vastasi kuningas hymyillen, "ja taitaapa teidän rouvallanne olla kylläkin syytä pitää silmänsä auki. Mutta, jos todellakin aviomies on velvoitettu kulkemaan ummessa silmin jokaisen vieraan kaunottaren ohitse, niin silloin ei minusta tuo niinkutsuttu aviosääty näytä olevan sopusoinnussa oikean ritarillisen mielen kanssa, enkä minä milloinkaan voisi sitoutua sellaiseen uskollisuuteen."

Pietari-piispa, joka ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena kuninkaan oikealla puolella, pudisti päätään; mutta kuningas joka tunsi hänen tulisen luonteensa ja hänen ankarat mielipiteensä, antoi hänelle harvoin suunvuoroa muiden läsnäollessa.

"Prinsessa Berengaria on siis teidän mielestänne maailman kaunein nainen?" jatkoi Valdemar hymyillen. "Mistä löisimme vetoa, jalo kreivi! Kun te olette nähnyt Böömin prinsessa Margarethan, niin te peruutatte sananne."

"Linnani teidän hattunne höyhentä vastaan, kuninkaani!"

"Se olisi teille liian kallis vedonlyönti. Minä ehdotan teille toisin. Jos te jälleen kohdatessamme vielä vakuutatte ritarikunnianne kautta Berengaria prinsessan olevan kauniimman Böömin Margarethaa, niin on Gleichenin kreivikunta teidän läänityksenne, niin kauan kuin minun-sukuiseni kuningas sen omistaa. Mutta jos teidän täytyy tunnustaa, että minä, joka en vielä todellisuudessa ole nähnyt kumpaakaan heistä, olen kuitenkin oikeammin arvostellut heidän kauneutensa, niin täytyy teidän rangaistukseksi kantaa taitettu torvi ritarivaakunassanne."

"Olkoon menneeksi, herra kuningas!" vastasi kreivi Engelbrekt, ja kaikki ritarit nauroivat.

"Minä tulen jälestä, mutta taidan olla tarpeeton tänä päivänä!" huusi hovinarri, lyhyt, kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka yllään kulkusnuttu ja suippo riikinkukon sulilla koristettu hattu päässään, tuli aasillaan ratsastaen heidän jälestään, koreasti puettu marakatti sylissään.

"Mitä tämä nyt merkitsee, vanha narri!" kysyi kuningas hymyillen. "Ethän toki sinä aio lähteä lähetyskunnan mukaan?"

"Minä luulin sen olevan itsestään selvää, herra kuningas!" vastasi narri, "mutta jos minua ei tarvita, niinkuin näyttää, niin minä seuraan teitä takaisin linnaan ja vien oman morsiameni kotiini. Katsokaa miten ujosti hän hymyilee minulle morsiuspuvussaan!" näin sanoessaan hän painoi neitoseksi puetun marakatin naurettavan kiihkeästi rintaansa vasten ja antoi sille korvapuustin kun se aikoi purra häntä partaan.

Kuningas huomasi kyllä narrin tahtovan tällä kömpelöllä ivallaan ilmoittaa hänelle, että arvailtiin tämän hänen lähettiläittensä matkan tarkoitus. Mutta hän ei ollut ymmärtävinään kokkapuhetta, vaan iloisesti leikkiä laskien hän nelisti komeasti puettujen ritarien kanssa rantaan, missä suuri kullattu laiva, lohikäärmeenkuva keulassa, odotti purjeet levällään.

Laivasillalla vastaanottivat kreivi Otto ja Absalon Belg kuninkaan ja pyysivät anteeksi äskeisen ajattelemattoman kilpailuintonsa.

"Sen, joka ensiksi ehti sillalle", sanoi kuningas -- "lähettää Junkker Strange tuomaan pikaviestin minulle Schweriniin lähettilästoimensa tuloksesta."

"Silloin me tuomme viestin yhdessä, herra kuningas", vastasi Absalon Belg, "sillä me ehdimme molemmat samassa silmänräpäyksessä sillalle."

"Jos minun liinakkoni ei olisi saanut piikiveä kavioonsa, niin minä olisin ennättänyt ensiksi tänne!" väitti kreivi Otto. "Jos meidän pitää tuoda kuninkaalle iloinen sanoma, niin uskokaa se kaksoiskirjeessä meille molemmille. Silloin saa meidän kuninkaamme nähdä kummallako meistä on nopeampi ratsu."

"Hyvä on, olkoon menneeksi!" sanoi kuningas. -- "Se teistä, joka ensiksi tuo minulle toivomani tiedon saa tanssia Riibehuusin ensimäisissä huveissa kengissään minun kultakannukseni!"

Molemmat kiittivät kuningasta hänen luottamuksestaan ja katselivat uhmaillen toisiaan. Sitten he pudistivat toistensa kättä ja hyppäsivät veneeseen.

"Kultakannuksia seuraa ritarilyönti!" kuiskasi kreivi Otto iloisesti kilpailijalleen. "Ne sinun on pakko luovuttaa minulle, paksu Belg!"

Pian olivat kaikki ritarit sijoittuneet laivaan. Junkker Strange pingoitutti punaiset sarkapurjeet, ja kuninkaan huutaessa hänelle ja hänen seuralaisilleen onnellista matkaa, vastasivat nämä voimakkaalla Eläköön-huudolla: "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" Laulun ja soiton kajahdellessa laiva eteni rannasta. Valdemar seisoi kauan ilon ja hämärien aavistusten sekavien tunteiden valtaamana laivasillalla, katsoen, mitenkä kullattu lohikäärmekeula halkaisi aaltojen harjat ja kimalteli auringonpaisteisella, levottomalla merellä, jonka takaa se meni hakemaan hänelle kaunista, mutta kuitenkin vierasta morsianta. Tuo hämärän tulevaisuuden epävarma ja salaperäinen onni, jota me toivoen ja levottomana umpimähkään hapuilemme, esiintyi tuota näkyä katsellessa elävästi nuoren kuninkaan sielun silmien eteen, ja hän tunsi joutuneensa tuon sekä kiehtovan että surun voittoisen tunnelman valtaan, jolloin sielu horjuu toivon ja pelon vaiheilla, ja maailman mahtavinkin kuningas tuntee onnensa riippuvan vieläkin mahtavammista, näkymättömistä voimista.

Kuninkaan tuijottaessa ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena merelle yhä etenevään laivaan, hänen hovinarrinsa koetti matkia hänen käytöstään, ja he katselivat merta hyvin vakavan ja merkitsevän näköisinä. Matkiessaan hovinarri siristeli silmiään ja aukaisi suunsa selälleen, mutta tällä kertaa hän ei saanut palkakseen kuninkaan eikä hovimiesten naurua. Sillä kun kuninkaan silmät olivat väsyneet laivaa tähystämään, osuivat ne henkilöön, joka oli paremmin sopusoinnussa hänen vakavan mielialansa kanssa kuin narrin hullunkurinen virnunaama. Rikkinäiseen häränvuotaviittaan puettu, vanha harmaapartainen ukko, leveälierinen hattu päässä, istui kumarassa rantakivellä ja piirteli kainalosauvallaan hiekkaan, ollenkaan huomaamatta kuningasta ja hänen seuruettaan.

Viitattuaan hovimiehiään poistumaan vähän etemmäksi, kuningas lähestyi yksin vanhusta, joka kohottamatta päätään yhä piirteli hiekkaan, ja hänen mutistessaan käsittämättömiä sanoja hänen kasvonsa värähtelivät levottomasti.

"Mitä sinä siinä askartelet, ukkoseni?" kysyi Valdemar, mutta ei saanut vastausta; sillä vanhus oli huonokuuloinen, Katsellessaan lähemmin hänen kalpeankellertäviä, ryppyisiä kasvojaan, kuningas luuli huomaavansa hänen silmiensä kadottaneen näkövoimansa, sillä ne olivat himmeät ja hämärät, kuin sarviruudut köyhän miehen savimajassa.

"Kuka olet, vanhus?" kysyi kuningas nyt kovemmalla äänellä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vanhus nousi hitaasti ja oikaisi kumaran selkänsä, niin että hän näytti kääpiöstä kasvavan sankariksi. Hän hoiperteli kainalosauvaansa nojaten pari askelta eteenpäin, jääden rauhallisesti seisomaan kuninkaan eteen. Hänen kietoutuessaan härännahkaviittaansa, näkyi sen alta musta likainen sysimiehen tai kaivosmiehen puku.

"Kukako minä olen?" toisti hän hitaasti. -- "Kysy minun herraltani ja mestariltani; hän sen tietää parhaiten. Nyt kutsuvat skånelaiset herrat minua yksinkertaisesti Thord Knuutinpoika Bondeksi. Minua kutsutaan täällä muuten Kullenmieheksi, senvuoksi että minä olen kotoisin Kullenilta. Mutta jos en ole väärin uneksinut, niin sinä olet kuningas Valdemar Wolmarinpoika, ja sinä haluaisit tietää mitä minä juuri äsken istuessani ajattelin."

"Sinä näet paremmin kuin minä luulin!" vastasi Valdemar ihmetellen. "Minä luulin, että sinä olit sokea. Mutta sinä näyt osaavan lukea ihmisen ajatukset!"

"Voihan niin joskus sattua", mutisi vanhus, "vaikka minä tuskin enää näen rakkaan kullan kuningatarta, kun se kirkkaimmin loistaa. Se onnettomuus sattui minulle kun minä viimeksi kävin tulen läpi sinun ja sinun sukusi puolesta."

"Sinä puhut arvoituksilla, vanhus! Mutta, jos sinä olet sokea, niin mitenkä sinä olet voinut kulkea tänne asti?"