Part 1

VALDEMAR SEIER

Historiallinen Romaani

Kirj.

B. S. INGEMANN

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

ENSIMÄINEN OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä, peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella, oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä, hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin yhdenneltätoista vuosisadalta.

Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomasti kiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistä hihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta oli hänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa. Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies, osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaat piirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleen mahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henki loisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näin istuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni, musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen parta valahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ja tuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkien puhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen, missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.

Kunnianarvoisa vanhus oli Saxo Grammaticus. Arkkipiispa Absalonin käsikirjurina ja eroittamattomana ystävänä hän oli kolme vuotta sitten painanut umpeen tämän jalon herran silmät Sorön luostarissa, ja harvoin hän sen jälkeen oli poistunut kammiosta, missä hän oli kuullut Absalonin lausuvan viimeiset unohtumattomat sanansa. Hänen kotinsa oli oikeastaan Roskilden tuomiokapitulissa, mutta hän oli erityisellä rakkaudella kiintynyt Sorön luostariin, missä hän ennenkin niin usein oli oleskellut, ja missä hän nyt vieraili uuden herransa, piispa Pietari Sunenpojan suostumuksella, viimeistellen ihmeellistä Tanskanmaan historiaansa.

Hän kirjoitti ahkerasti kirjaansa, mutta laski aina vähän päästä kynän pois selaillakseen vanhoja käsikirjoituksia. Usein hän loi katseensa pöydän päässä olevaan pergamenttinidokseen, joka oli ollut Absalonin oma, ja sen viimeiselle avatulle lehdelle oli latinaksi kirjoitettu: Sorön pyhän Marian kirja, Hra Arkkipiispa Absalonin kädestä. Sen vieressä oli Absalonin toimittama jäljennös Vitherlakioikeudesta, ja själlantilaisesta kirkkolaista, sekä uudempi, siro käsikirjoitus, jonka nahkakansiin oli piirretty suurin kiemurakirjaimin: _Testamentum Dni Absalonis_.

Vanhus huokasi syvään, ja vanhojen ihmisten tapaan hän puhui tietämättään ja ääneen mitä ajatteli. "Oi, jospa minä jo pian olisin sinun luonasi, hurskas herrani ja isäni!" sanoi hän. "Kaksi pitkää talvea on kulunut, nyt alkaa jo kolmas, -- kauemmin ei kynä enää luista." -- "Tuolla me viimeksi tapasimme toisemme", jatkoi hän, luoden katseen nurkassa olevaan makuulavitsaan, -- "no niin, hänen suuri elämäntyönsä on loppuunsuoritettu, -- hän lepää autuaana Herrassa. Hänen palvelijansa on nyt kohta saanut hänen tahtonsa täytetyksi, ja Tanskan urhot, vanhat paremmin kuin nuoretkaan, eivät jää unohduksiin. Ja nyt vain pari suosiollista sanaa meidän nuorelle kuninkaallemme ja kunnon Anterolle -- aivan niin, nyt on kaikki hyvin." Nyt hän taas oli pitkän aikaa ääneti ja kirjoitti uutterasti. "Kunpa vanha Arnold Islantilainen voisi nousta haudastaan", alkoi hän taas puhella, luettuaan mielihyvällä muutamia latinalaisia runoja -- "Mitähän hän sanoisi siitä mitä minä täällä olen tehnyt hänen ihanista saduistansa ja lauluistansa? Varmaankin hän pudistaisi erämiehenpartaansa ja mutisisi: ne soivat toki ihanammin meidän omalla kielellämme! -- Maltappas vanhus! Samanlaisina kuin ne tuossa ovat sanasta sanaan sinun suustasi kuultuina, ja jollaisina ne vielä elävinä kaikuvat kansan keskessä, ne myös Jumalan avulla säilyvät ja elävät Tanskan viimeiseen päivään asti. Mutta, jos maailman pitää oppia tuntemaan Tanskaa ja sen henkeä, niin minä tahdon olla sen tulkkina vieraille sieluille. Hm, hm. Taas saapuvat vanhat epäilykset! Jos sivistynyt tanskalainen tuntee kansansa kuvan vieraassa puvussa, niin minkävuoksi minua yhä vielä arveluttaa tuo kirjava vaatetus? Vielä sekin aika koittaa, jolloin rehellinen sukulainen maksaa minun velkani, antamalla kansalle kuvan takaisin sellaisena kuin minä sen otin. Jumalan nimeen, vielä vain pari sanaa, ja minä olen tehnyt tehtäväni maailmassa. Sinä kerkesit minun edelleni, veli Sven!" jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen taas hetken aikaa kirjoitettuaan, ja kumartui vaivoin nostamaan jalkavaatteelta lattialta pienen soman jäljennöksen Swen Åkenpojan historiasta. -- "Sinä et kuitenkaan tehnyt minun työtäni turhaksi: sinä annoit meille pienen, supistetun ajantiedon; mutta mitä Tanska oli ja miksi se Herran avulla voi tulla, sitä sinä et koskaan nähnyt. Kuitenkin, sinä teit rehellisesti tehtäväsi, eikä sinun kirjasi saa virua tomussa minun jaloissani!"

Tarkasti hän puhalsi pois kaiken tomun Swen Åkenpojan pienen kirjan yltä ja laski sen arkkipiispa Absalonin kirjoitusten viereen.

Silloin avattiin ovi, ja kolme hengellistä herraa astui sisään, pieni poikanen keskessään. Hengellisillä herroilla oli kaikilla matkapuvut yllään, ja heillä oli nahalla sisustetut vaipat virkapukujensa suojana. Yksi heistä oli kookas, vanhanpuoleinen mies, tukka ja parta harmahtava, muuten hän oli sairaloisen näköinen. Mutta koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä oli niin ylevä ja arvokas, että vaikka hänellä ei ollut käyräsauvaa eikä piispanhiippaa, niin ei kuitenkaan yksikään, joka hänet näki, voinut epäillä hänen olevan jonkun ylhäisimmistä papeista. Hän oli oppinut, hurskas Lundin arkkipiispa, Antero Sunenpoika. Hänen seuralaisinaan oli kaksi nuorempaa, voimakasta miestä. Toisella heistä oli pyöreät, iloiset ja hyvin vilkkaat kasvot, ja hänellä oli yllään valkoinen sistersiläismunkin viitta kalliin, oravannahoilla sisustetun matkaviittansa alla. Hän oli kuuluisa Gunnar-veli Jyllannista, omin luostarista. Arkkipiispan toinen seuralainen oli eräs nuori kaniikki Roskildesta, yllään ruskea, lammasnahalla sisustettu sarkaviitta. Kainalossa tämä hyvin varoen kantoi pientä kirstua, missä hän säilytti harvinaisia ja kalliita lääkkeitä. Selässään hänellä sitäpaitsi oli kuivilla yrteillä ja ryydeillä täytetty pussi, josta levisi väkevä tuoksu hänen ympärilleen. Hänen älykkäät, vakavat kasvonsa herättivät mieltymystä ja luottamusta; hän oli käytökseltään hiljainen ja vakava, ja hän näytti olevan mies, joka tunsi maailman ja luotti itseensä ja kokemuksiinsa. Hän oli aikansa etevimpiä lääkäreitä ollen kirjailijana alallaan tunnettu nimellä mestari Henrik Harpesträng. He olivat Gunnar-veljen kanssa tavanneet toisensa Lundissa, ollessaan virka-asioilla arkkipiispan luona, jota he kumpikin nyt seurasivat Ribehusiin, missä nuoren kuningas Valdemar toisen hovi oli.

Mutta kunnon Antero herra ei voinut kiireisestä matkasta huolimatta kulkea Själlannin kautta käymättä isä Saxoa tervehtimässä kuullakseen miten pitkälle hän oli ehtinyt Tanskan historiansa kirjoittamisessa. Vaikka mestari Harpesträngilla oli paljon väittelemistä sitä vastaan "että sopimaton ja epäterveellinen yö" otettiin avuksi, ei arkkipiispa kuitenkaan luopunut päätöksestään veli Gunnarin suureksi iloksi. Hän oli kuullut niin paljon puhuttavan Saxo Grammaticuksesta, mutta ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä. Hänen mielestään puolentunnin keskustelun takia Tanskan suurimman historioitsijan kanssa kannatti kyllä kärsiä puolen vuoden nuha näin veljesten kesken.

Pieni kymmenvuotias Kaarlo, joka seurasi hengellisiä herroja, oli entisen Kaarisen linnanherran poika. Tämä herra oli ollut arkkipiispan vanha ystävä, ja hän oli kaatunut tuossa onnettomassa kansalaissodassa Sven Grathen puolesta. Kaarise-kartanon oli Valdemar ensimäinen läänityksenä siirtänyt eräälle urhoollisimmista sotilaistaan Radulfille. Pientä, isätöntä Riisen Kaarloa, joksi poikaa kutsuttiin, sekä hänen äitiänsä ja kahta sisartaan auttoivat sekä vanha, urhokas Radulf, jonka luona he asuivat, että hyvänsuopa Lundin arkkipiispa. Mutta kun Radulfilla itsellään oli kolme poikaa, ei Kaarlolla ollut vähääkään toivoa päästä tulevaisuudessa esi-isiensä perintötilan omistajaksi. Oppinut Antero tahtoi senvuoksi tehdä Kaarlosta tiedemiehen sekä tulevaisuudessa papin, huolimatta siitä että pojalla oli vastustamaton halu ritarisäätyyn. Senvuoksi toikin arkkipiispa hänet mukaansa, pannakseen hänet Sorön oppineiden Bernhardiinimunkkien kouluun, Saxo-isän erityisen valvonnan alle. Riisen Kaarlo oli kaunis poika, jonka kullankellertävien kiharoiden alta tummansiniset silmät rohkeasti katselivat ympärilleen. Lyhyen, sinisen nuttunsa ympäri hän oli kiinnittänyt Gunnar-veljen komean vyön; pieni lakki oli koristettu kirjavalla kukonhöyhenellä, ja hän oli hyvin iloinen saadessaan kantaa suurta sotamiekkaa, joka arkkipiispalla aina oli mukana matkoillaan. Hän oli myöskin tullut ratsain ja oli melkein ollut paras ratsastaja koko seurueessa. Vaikka matkustavien tulon näin öisen rauhan vallitessa olisi luullut herättävän Saxon huomion, istui hän kuitenkin niin syviin ajatuksiin vaipuneena ja ajantietoihinsa syventyneenä, ettei hän ollenkaan huomannut heidän tuloaan. Hän istui näet selin oveen ja huomasi vain valon lankeavan epätasaisesti kirjalle, kun lampunliekki ovelta käyvästä vedosta ja matkamiesten liikkeestä alkoi lepatella epätasaisesti.

"Katsokaa, veli Gunnar!" kuiskasi Antero, -- "tuossa näette miehen. Hän taitaa juuri kirjoittaa historiaansa, ja me saisimme kyllä hajoittaa luostarin hänen päälleen ennenkuin hän huomaisi jonkun olevan täällä läsnä. Me voisimme nyt kaikessa hiljaisuudessa tuolta penkiltä tarkastella miestä, hänen istuessaan työlamppunsa ääressä salakammiossaan, ja ehkä kuulla hänen puhuvan ääneen itsekseen ja suurien ystävä-vainajiensa kanssa, niinkuin apotti Gaufred on kertonut minulle hänen tekevän. Mutta on paha väijyä ystäväänsä hänen ollessaan parhaimmassa ja kiitettävimmässäkin työssään, eikä meilläkään ole aikaa liiaksi."

"Jumalan rauhaa, arvoisa herra veli ja ystävä!" sanoi hän nyt ääneen ja laski kätensä Saxon olkapäälle.

Saxo katsoi taakseen rauhallisesti, mutta omituisen juhlallisen näköisenä, niinkuin se, joka pikemmin odotti tulijaa henkien maailmasta kuin vieraita Lundista, Roskildesta ja Ömista. Heti arkkipiispan tunnettuaan hän tuli iloisesti yllätetyksi. Niin nopeaan kuin hänelle oli mahdollista hän työntäsi tuolin syrjään ja vastaanotti rakastetun arkkipiispan syleilyn sydämellisellä ilolla. Mutta nähdessään nuo kaksi outoa herraa, ja kun Gunnar-veli heti tervehti häntä hänen hartaana ihailijanaan, -- tämä oli kauan ilolla toivonut saavansa nähdä hänet --, silloin lempeä Grammaticus aivan tyrmistyi; hän kumarsi jäykästi pari kertaa ja pyysi arvoisia vieraita pitämään hyvänään hänen halvan ja köyhän asuntonsa. Mutta kuultuaan heti arkkipiispalta Gunnarin ja Henrik Harpesträngin nimet, eivät nämät kunnon herrat enää olleet hänelle vieraita; sillä hän oli kyllä kuullut puhuttavan veli Gunnarin erinomaisesta puhujalahjasta, ja hänen rikkaista tiedoistaan sekä maallisen että henkisen lain tuntijana, ja mestari Harpesträngin hän oli ennen nähnyt Roskildessa. Nuoren lääkärin uudesta lääkekirjasta hän oli äskettäin saanut jäljennöksen, jonka hän mielihyvällä oli lukenut, kuitenkaan järjestämättä ravinto-ohjettaan ja elintapojaan siinä annettujen neuvojen mukaan.

Saatuaan nyt pian vieraansa istumaan Saxo otti seinäkaapista esille kannun hyvää, vanhaa luostariviiniä, sekä kaksi kallisarvoista, vendiläisten epäjumalien kuvilla koristettua hopeapikaria, jotka Absalon oli antanut hänelle Arkonan sotasaaliista, ja joista hän tarkasti pyyhki tomun viittansa helmuksella, asettaen ne sitten pöydän kulmalle. Hän näytti aivan unohtaneen tieteelliset työnsä kestittäessään ja virkistäessään kunnianarvoisia vieraitaan. Arkkipiispan oli täytynyt istua suureen nojatuoliin ja toisien penkille, joka oli puoleksi käsikirjoitusten ja vanhojen vaatteiden peitossa. Poika, jota ei kukaan näkynyt huomaavan, oli istuutunut rukousjakkaralle, melkein pöydän alle, arkkipiispan jalkoihin, koettaen katsella lampun sinne heittämässä niukassa valossa muutamia sirosti piirrettyjä ritarikuvia vanhan sankarilaulukokoelman nimilehdellä.

TOINEN LUKU.

"Sanokaa minulle nyt ensiksi, rakas isä Saxo, miten edistyy teidän suuri teoksenne, _Historia danica_ [Tanskan historia], joka on niin rakas minulle?" kysyi arkkipiispa ja laski pikarin pöydälle. Mutta kun Saxo samassa silmänräpäyksessä osanottavasti kysyi eikö hänen _Hexaëmeroninsa_ [oppinut runoelma luomisen kuudesta päivästä] vielä ollut valmis, vetäsi hyvä arkkipiispa, vaatimatta vastausta kysymykseensä ison, latinalaisen käsikirjoituksen esiin kauhtanansa silkkitaskusta. "Kas tässä!" sanoi hän iloisesti. "Täällä tuon teille sen kolme viimeistä osaa, minä olen kutsunut ne nimellä _Distinctiones_. Niinkuin minä edellisissä, kuten tiedätte, olen laulanut luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Aadamin kautta johtuvasta kuolemasta, niin minä olen tässä päättänyt teokseni kuvailemalla totisen ja iäisen elämän lahjaa toisen Aadamin kautta, ja olen koettanut selittää jumal-ihmisen kaksinaista luonnetta. Tästä kappaleesta te luultavasti sanotte saman, minkä lausuitte minun selityksestäni toisessa osassa olevan _Mysterium Trinitatisin_ [Kolminaisuuden salaisuus] johdosta, sekä kymmenestä käskysanasta: että minä niissä olen osoittanut olevan enemmän _theologus ja dialecticus_ [jumaluusoppinut ja väittelijä] kuin runoilija. Olkoon niin! Kukaan ei voi lisätä kyynärääkään kasvuunsa. Ehkä teitä miellyttää enemmän loppuosa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä -- item iankaikkisesta kuolemasta. -- Toivon että te ette pidä sopimattomana minun sanojani kymmenennessä osassa:

"Utilitas opris, oculis inspecta serenis Vix patietur opus a justo judice sperni."

[Teoksen hyötyä katsottuna selvin, ystävällisin silmin, halpana tuskin oikea tuomari pitäisi.]

"En totisesti!" vastasi Saxo lämmöllä ja puristi arkkipiispan kättä. "Senverran kuin minä tunnen teidän kristillistä runoelmaanne, niin ei tunnollinen arvostelija voi muuta kuin kunnioittaa sitä hurskasta, jumalallista mieltä sekä tieteellistä selvänäköisyyttä, mikä siinä ilmenee. Minä olen, arvoisa herra, tosin jo aikaisemmin lausunut sen mielipiteen, että moni ajatus siellä minun mielestäni on enemmän jumaluusopillista tutkimista kuin runoa, mutta minä tiedän myöskin teidän sallivan minun lausua ajatukseni suoraan. Sallikaa minun vielä kuitenkin lausua yksi vastaväite, sen rakkauden nojalla, jolla minä tiedän teidän katselevan minun elämääni ja työtäni tässä maailmassa: Te olette lausunut sanan, joka on loukannut minua, ja jossa minä luulen teidän erehtyneen. Te moititte Esipuheessa maallista runoutta ja niinkutsuttuja satuja, jotka teidän mielestänne ovat erityisen vaarallisia nuorisolle. Jos ei minulla olisi jätteitä meidän vanhasta maallisesta runoudestamme ja meidän aivan merkillisistä muinaistaruistamme, joita monet tahtovat leimata vain saduiksi ja runoiksi, niin minä tietäisin kertoa sangen vähän meidän isiemme hengestä ja ajatustavasta, eikä meidän nuorisomme turmellu omien esi-isiensä tuntemisesta."

"Rakas Saxo isä!" vastasi arkkipiispa taputtaen häntä rauhoittavasti olalle -- "Tiedättehän te millä ilolla minä olen lukenut teidän erinomaisen historianne kymmenen ensimäistä kirjaa, ja niinmuodoin eivät minun mielipiteeni mukaan maallinen runous ja ne merkilliset tarut, jotka te olette säilyttänyt unholaan joutumasta, ole lorua eikä mitättömiä satuja. Minun tarkoitukseni on vain, että kaikki tämänlainen on varovaisesti esitettävä nuorisolle, ettei se synnyttäisi heissä epäkristillisiä ennakkoluuloja ja pakanallista taikauskoa, niinkuin esimerkiksi tuo nykyään niin yleinen usko tähtien vaikutuksesta ihmiselämään, josta ei meidän nuori, urhokas kuninkaammekaan kuulu aivan vapautuneen:

"Qualiter ex astro, sensu vitaque carente, Dependeret Homo, rationis dote beatus".

[Tähdestä tunteettomasta riippuisko ihmisen onni Jolle järjen lahja on suotu.]

"Sitä minä en uskalla ratkaista!" vastasi Saxo miettiväisenä, ja arkkipiispan viimeiset sanat antoivat hänen ajatuksilleen toisen suunnan. -- "Mutta ainakin on varma", jatkoi hän, "että meidän nuori kuninkaamme on syntynyt hyvin merkillisien _Auspicioiden_ [Merkkien] alla, ja uskallanpa sanoa erityisen eriskummallisen ja oudon tähden alla. Ja uskokaa minua, hänellä on sekä pahat että hyvät enkelit luonaan; molemmat ovat hyvin voimakkaita. Jumala suokoon hyvän saada kunniakkaan voiton. Silloin vasta voivat totuutta rakastavat jälkeentulevaiset oikeudenmukaisesti kutsua häntä sillä nimellä minkä hänen ihailevat aikalaisensa jo ovat hänelle antaneet: Valdemarus victoriosus." [Valdemar voittaja.]

"Oikein, rakas, hurskas ystävä!" vastasi arkkipiispa kiertäen auki käsikirjoituksensa. -- "Tuo totuus ei sovellu vain meidän nuoreen kuninkaaseemme, vaan jokaiseen voimakkaaseen ja jaloon ihmissieluun maailmassa. Täytyyhän minun myöntää se teille, sillä ovathan ne minun omia sanojani, runoelmani ensimäisessä kirjassa:

"Omni semper adest honimi specialiter unus Augelus, ut vexet, ac ut custodiet, alter."

[Vaivaamassa aina jok' ihmistä ompi enkeli, ja varjelemassa on toinen.]

Kunnon Antero-herra oli nyt päässyt puhumaan runoteoksestaan ja näytti aikovan ruveta lukemaan sitä alusta asti. Mutta veli Gunnar, joka jo hyvin tunsi tämän laajan skolastisen runon ja pelkäsi taas saavansa kuulla sen, sensijaan että saisi tutustua Saxoon, uudisti äkkiä arkkipiispan äskeisen kysymyksen Saxon historian valmistumisesta. Samalla hän leikillisesti huomautti arkkipiispalle puolen yötä olevan liian lyhyen ruveta alkamaan maailman luomisesta asti, vaikkei se olisi puoleksikaan niin tieteellistä ja perusteellista, kuin hänen filosofisessa runoelmassaan.

Hyvä Antero-herra, joka kyllä tunsi tuon yleisen kirjailijaheikkouden, jota hän ei voinut sietää muissa ja vaivoin hillitsi itsessänsä, voitti nyt kokonaan esittämishalunsa, kääri kärsivällisesti kokoon käsikirjoituksensa, laski sen nyt Saxon hyllylle muinaiskalujen joukkoon ja pyysi häntä lukemaan sen toiste sopivammassa tilaisuudessa. Hän pyysi Saxon tyydyttämään hänen ja Gunnar-veljen suuren halun kuulla paljon tärkeämpää teosta, mistä he toivoivat niin paljon itselleen ja isänmaalle.

"Todellako, jalot herrat!" vastasi Saxo ujosti. "Minua hävettää teidän suuri luottamuksenne minun kykyyni ja kuntooni. Minä tunnen liiankin hyvin ryhtyneeni tehtävään, jota minä en kykene suorittamaan. Minä en myöskään olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos eivät minun hurskaan herrani, Absalonin, alituiset rukoukset ja kehoitukset olisi melkein puoleksi pakoittaneet minua siihen. Mutta sellaisen herran käsky on suuri, jalot herrat. Ja jos minä tunnenkin olevani liian halpa tähän vaikeaan ja tärkeään työhön, ja minun rohkeuteni havaittaisiin kunnollisuuttani suuremmaksi, niin olkoon kuitenkin minun hurskaan herra vainajani ankara käsky minun järkeni ja ymmärrykseni puutteellisuuksien puolustuksena, sekä teille että jälkimaailmalle. Tämän kaiken minä olenkin sanonut kirjani lukijalle jo etukäteen; sillä esipuhe ei synnytä riitaa."

"Teiltä me opimme vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hurskas Saxo-isä!" keskeytti hänet hurskas vanhus. "Te katsotte itsenne liian halvaksi kirjoittamaan mitättömän kansan historiaa, jota vastoin minä paljon vähemmillä edellytyksillä olen uskaltanut laulaa suurimman Herran suurinta työtä. Senvuoksi, vaikka tuo iloinen veli Gunnar kehuukin minun oppineisuuttani ja viisauttani, antaa hän minun niellä niiden johdosta monta kullattua pilleriä, jotka ovat karvaammat kuin kaikki mestari Harpesträngin yrtit."

"Te vastaanotatte kuitenkin paljon kärsivällisemmin veli Gunnarin karvaat pillerit kuin minun viattomat yrttini, korkea-arvoisa herra!" yhtyi mestari Harpesträng puheeseen. "Ja jos te olisitte yhtä terve ruumiin kuin sielun puolesta, niin te ette tarvitsisi minua seurueessanne."

Saxon osanottavasti kysyessä arkkipiispan terveydentilaa, vakuutti hurskas Antero tuntevansa itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen seurata kuningasta ristiretkelle Liivinmaahan, jonka hän pian toivoi toteutuvan. "Mutta tuskin minun sielunvoimani silti ovat niinkään suuret, kuin hyvä mestari Harpesträng arvelee", lisäsi hän syvään huokaisten -- "sillä jos minä todellakin tarvitsen kaikki ne vertapuhdistavat juomat, jotka hän hyvyydessään minulle valmistaa, ja jos minun Uhassani ja veressäni todellakin on niin paljon saastaista, niin minä paremmin uskon sen tulevan sisempää. Oi, jospa voisin, niinkuin hartaasti toivon, tulla yhtä pyhäksi Jumalan mieheksi kuin minun hurskas kaimani Slagelseessa todella on, ja niinkuin apotti Vilhelm oli, niin silloin minäkin olisin maailman tervein mies."

Mestari Harpesträng hymyili rauhallisesti hurskaan arkkipiispan jumaluusopilliselle lääketieteelle, eikä vastustanut sanallakaan tätä hänen lempiajatustaan. Arkkipiispan kanssa seurustellessaan hän oli tottunut mukautumaan tämän mielipiteisiin, kehuipa hän usein itsekin uskollisen mielen ja hurskaan elämän olevan parhaan sielun ja ruumiin lääkkeen.

Mutta nyt johtivat Antero ja veli Gunnar keskeytyneen keskustelun takaisin Tanskanmaan historiaan, ja he innostuttivat vanhan Saxon kertomaan siitä mitä hän itse oli nähnyt ja kokenut suuren Valdemarin päivinä seurustellessaan Absalonin, Esbern Snaren, Wettemanin ja mahtavan Sunon kanssa. Vanhuksen silmät säkenöivät, ja hän näytti tulevan uudelleen nuoreksi muistellessaan ihmeellistä nuoruudenaikaansa, ja senvuoksi hän myöskin unohti, mitä hän äsken oli aikonut sanoa historiastaan, ja mitenkä hän juhlallisesti oli aikonut jättää sen arkkipiispalle, jolle se myöskin oli omistettu.

"Mutta rakas isä Saxo!" huudahti Gunnar katsellessaan ihmeissään niitä lukemattomia käsikirjoituksia, jotka olivat ladotut pöydälle -- "mitenkä oli mahdollista, että teistä tuli noin rauhallinen kirjamies, ja mitenkä te tyydyitte hiljaiseen kammioelämään ja kynää käyttämään sotaisan arkkipiispan luona?"