Part 2
Ja he laskivat laivansa rannalle, Maalle riensivät astumaan; Ja se nuorempi kreiveistä kaikista Tuli minua kihlaamaan.
Sitte otti hän sormuksen sormestaan, Nätin hohtavan kultasen. "Katsos nyt, minun piikani ihana, Sinä saat tämän sormuksen."
"Minä ouoilta en ota sormusta; Sitä kielsi mun äitini". – "Ota pois, pane sormus sormeesi, Sitä ei näe äitisi!"
"Mihin kätkenen nyt tämän sormuksen, Ettei minun äitini näe!" "Sano: laksossa, tuolla kuin kävelin, Olen löytänyt sormuksen".
"Älä valhetta mua pyydä puhumaan, Kyllä äitin' sen ymmärtää; Mun on paljo parempi sanoa: Kreivin sylissä istuin mä."
Lämmin ilta se oli ja ihana, Linnut kilvassa lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat kedolla kasvoivat.
Tyttö istui nyt kreivinsä sylissä, Moni muistuipi mielehen; Päivä laski, ja yö oli joutunut, Kreivin nukkui hän vierehen.
Mutta aamulla, koska hän heräsi, Huomas' itsensä yksinään; Laiva pois oli lähtenyt rannalta, Pojes kreivikin vierestään.
"Woi nyt, voi mua vaivasta piikaa, voi! Kuinka onneton ollenen; Ota pois meri, vie tämä sormuskin, Mitä sillä nyt enää teen."
"Minä nyt näen sen, ehkä myöhäänkin, Että muita hän rakasti, Minun jätti hän surussa itkemään; Ja mun viekkaasti vietteli."
KULTANI KUKKUU KAUKANA
(Kansan-laulu)
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saiman rannalla ruikuttaa; Ei ole Ruuhta rannalla, Joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aika, päivät on pitkät, Surutont' en hetkee muistakkaan; Woi mikä lienee tullutkaan, Kuin ei jo mun kultaani kuulukkaan!
Toivon riemu ja autuuden aika Suruani harvon lievittää; Rintani on kuin järven jää – Kukapa sen viimenkin lämmittää?
Kotka se lenteli taivaan alla, Suorsa se souteli aalloilla; Kulta on Saiman rannalla. Lähteä se ei tohdi tuulelta.
Tuuli on tuima, ankarat aallot, Ruuhet on rannalla pienoiset; Ruuhet on aivan pienoiset, Kultaseni sormet on hienoiset.
Oi, älä lähde aaltojen valtaan! Aallot ne sun pian pettäisi. Ei mua murhe heittäisi, Ennen kuin mun multakin peittäisi.
KULTASENI
(Kansan-laulu)
Minun kultan' kaunis on, sen suu kun auran kukka; Silmat on sen siniset keltanen sen tukka.
Älä sure sorja neitto, vaikka toisen orja; Kohta kuluu kuusi vuotta (1), kyllä sinun korjaan.
(1) Tästä näkyy, että Suomalaisen orjalla oli sama oikeus kun hebrealaisenkin. Hän sai kuuden palvelus-vuoden perästä lähteä pois seitsemäntenä, vapaana lunastamata 2 Mos. 21:2.
KULTAANSA SUREWA
(Kansan-laulu)
Itkettää ja surettaa ja huoleks' tahtoo tulla, Kuin on muilla kultasensa eikä ole mulla.
Kultani on kaukana ja kaukana se kukkuu; Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.
Kultani on kaukana, niin kauas taisi mennä, Ettei sinne pienet linnut ijässänsä lennä.
Oi, jos pieni lintunenkin sanoman nyt toisi, Suru menis mielestäni, sydän hyvin voisi.
Lennä, lennä lintu raukka, puhu kuullakseni! – Kävitköstä kullan maalla, näitkö kultaseni?
Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti; Ilossako elettiin, vai suruko he voitti.
Mitä näit sä muutakin, ja näitköstä senkin, Jos ne oli terveena ja kulta liiatenkin.
Tule kulta tälle maalle, tule poika kulta, Ett'ei rientäis turhaan tämä ikä nuori multa.
TURWATON
(Kansan-laulu) (1)
Onneton olin minä ollessani, Onneton tähän kylään tullessani;
Onnettomaksi olen minä luotu, Ei ole minulle ilo-päivää suotu.
Ei ole turvaa siellä eikä täällä, Enenpää kuin linnulla lentonsa päällä.
Maalima minua nyt paljokin vaivaa, Kuoppia teilleni eteeni kaivaa.
Ystäväni myöskin on ynsiäksi tullut, Kuin hän on maailmalta juttuja kuullut.
Kuuleppas kultani, vielä sana yksi: Kuinkahan näin tulin minä hyljätyksi?
Kuka sinun öksytti rakkauden tiellä? Tule, tule kertakin luokseni vielä!
Muistakkos muinen kun marjassa käytiin, Ahosilla istuttiin ja leikkiä lyötiin?
Päivä se paisti, ja pienet kukat loisti; Kukatkin ne ketosilla iloamme toisti.
Linnut ne laulelivat metsien päällä; Meistä he lauloivat siellä ja täällä.
Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen, Entiset ajat ovat olleet ja menneet.
Entinen oma kulta ei enää hoida; Niin se mun heitti kun pienen linnun-pojan.
Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään, Ei ole mulla nyt ilo-päivää yhtään.
Enkä mä itselleni näin luullu käyvän; Ikäväni kestää nyt kuolema-päivään.
Olen niinkun kyyhkynen vierahalla maalla, Lentävä lintunen taivahan alla.
Olen niinkuin oksalla varpunen pieni, En tiedä kuhun otan matkan ja tieni.
Nuoruus-ikä rientää ja aikani kulkee; Jopa noista vaivoista väsymyskin tulee.
Päiväni päätyy ja elämäni katkee, Multa se murheeni peittää ja kätkee.
[On enemmiten yhtäläinen kuin Kantelettaressakin.]
SUOSIO
Suosio on soma Onnen siemen oma, Josta kasvu kaunis ilmestyy; Sillä suloisella Levon laitumella Kaikki meille hyvin menestyy.
Sydän siivollinen, Rinta riemullinen Sulattaavat mielen suosioon; Mutta viha, vaino, Kateuskin kaino Jouduttavat järjen turmioon.
Karhu kontiolla Woipi vielä olla Luonto kauhiampi lausuttaa, Kuin on kulkevalla Wainon vallan alla, Joka pahan sisun paisuttaa.
Tunnoton ja tuima, Päästä hullu, huima Siis on suotta nurja sovintoon; Sillä kukin kurja, Hirmun henki, hurja Waipunut on itse vahinkoon.
J. Juteini
LEIWOSELLE
Ilon ääni ihanainen Intohoni ilmestyi, Kuin tuo lintu laulavainen Laksohimme lähestyi.
Katsos! kuinka korkialla Lentelee ja laulelee; Lempeällä laulamalla Korkehinta kiittelee.
Koska ensin äänes kuulin, Wielä varsin nuorena, Wäinämöisen soitoks' luulin, Kevähänä kauniina.
Älä väsy veisaamasta! Korvani sua kaipaavat; Älä lakkaa laulamasta! Silmäni sua seuraavat.
Laula, laula lintuseni, Lennä ylös pilvihin Kantamahan kiitokseni Luojan tykö taivaisiin.
Terve sieltä tultuasi Lohduttamaan luontooni! Sieltä alas astuissasi Ilahuttaan intooni!
KIILTO-MATO
Kiilto-mato kukkasissa Loisti hiljasuudesaan Yli kedon, tienohissa, Tietämätön loistostaan.
Sulosesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan. Kätköstänsä kärme lähti Myrkkyänsä valamaan.
Sääli madon surkeutta! Miks’ hän syyttä surmattiin? Syyttä! sanoi kärme, mutta Miksikäs hän loisti niin?
LÄHTEELLÄ
Ruotsinkielisestä: "Jag sitter källa vid din rand" (1).
Sua, lähe kaunis, katselen Likellä vettesi, Kuin pilven varjot vaeltavat Kuvastimessasi (2).
Kah tuoll’ on pilvi loistava, Ihana, kaunoinen; Jo lähti pois pakenemaan — Hyvästi varjonen!
Taas tuossa toinen kullallaan Kuvoaa taivahan; Se ei pitemp’ – iällinen Jo lähti matkahan.
Kah vielä muuan (3) hirviä Hias kulullehen; Woi siirtyisitkö sievemmin Jälestä toisien!
Wain näitä katsellessani Mä muistan mieltäni, Kuin monta kullan loistoa Jo siirtyi siltäki.
Kuin pilvet paksut, synkiät, Sitäi’ pimittivät, Yhtäkkiähän nousivat, Hitaasti lähtivät.
Waan jospa kuinkin kulkivat, Ne eivät outoja: Ne tyhjiä kuvaamia Ja pilven varjoja.
Ne mieli raukan kuitenki Moneksi muuttavat; Woi koskastapa varjojen Walehet loppuvat!
E. Lönnrot
(1) Wähän toisellainen on tämä laulu "Maamiehen Ystävässä" N:o 15, v. 1844. (2) Peilissäsi. (3) Muutama, joku, eräs.
JOUTSEN
Ruotsinkielisestä: "Från molnens purpurstänka rand" (1).
Kesäisen illan kullasta Tuo joutsen tultuaan, Joen lahelle laskihen, Ja loihen (2) laulamaan.
Suloa Suomen lauloi hän, Kesiä pohjolan, Kuin halkiöisin aurinko Walaisee maailman.
Kuin varjopuien suojassa On hetket herttaiset, Ja aallot uia armahat, Ja rannat rauhaiset.
Ja kuin suloista siellä on Syleillä kultoa, Ja kuinka vilppi, viekkaus, Siell’ uppo (3) outoja.
Näin souti salmi salmelle Se joutsen joikuen (4), Ja kultansa kohattua Syleili lausuen:
”Wähänpä tuosta, kuinka jo Ikäni määrän sain – Olen uinut pohjan aalloilla, Syleillyt kultoain”.
E. Lönnrot
(1) Toisellainen on tämän laulun käännös "Oulun Wiikko-Sanomissa" N:o 5, v. 1834, ja toisellainen "Maamiehen Ystävässä" N:o 33, v. 1844. (2) Loi itsensä, rupesi. (3) Peräti, varsin. (4) Yksiäänisesti laulaen.
MIES
Mies on maassa oivallinen, Waivoissakin voimallinen, Koska konna värisee, Waaroissaansa vapisee.
Mies on viisas vahingossa, Tuskan alla, turmioissa; Onni häntä hyödyttää, Joka pahan pyörryttää.
Mies ei mieli hoiperella, Eikä huoli huikennella, Mutta missä tarvitaan, Siellä miestä mainitaan.
Tammesta on miehen tahto, Waan ei höllä, niin kuin vahto, Walmis töitä täyttämään, Oikein onnen käyttämään.
Tutkittaissa tuntoansa, Taikka muuta menoansa, Miehen tavat tunnetaan, Joilla arvo ansaitaan.
Miehen jalon, järjellisen, Retkillänsä rehellisen, Tie on tietty kunniaan Avun kautta armiaan.
J. Juteini
TALON-POJAN LAULU
Nuotti: "Ecce novum gaudium" etc.
Talon-poika, taitava Elon etsinnöissä, Aina olen alkava Päivät pellon töissä; Näissä voiman näytän, Kaikki hyvin käytän, Aina työni täytän, Urhollisena.
Ei omalla pellolla Aura paljo paina, Mies on itse ilolla Ahkera siell’ aina. Waimo, kuva valon, Ompi turva talon, Äiti joukon jalon Toimellisena.
Tämä sääty suuri on, Suuri Suomen kansa, Eikä ole osaton Perhe pellollansa; Itse täytän aitan, Leivän paksun laitan, Toisellekkin taitan Riemullisena.
Juhla jalo johdattaa Kestin keskellemme, Olu-kannu kuljettaa Riemun rinnoillemme. Työ on alku elon, Itse lähde ilon, Juotavankin jalon Herkullisena.
Tavara on tallella Tämän säädyn tiellä; Siis on syytä suojella Wapautta vielä; Sydämellä, suulla Esivaltaa kuulla, Hyvää muista luulla, Alinomati.
J. Juteini
NUOREN-MIEHEN LAULU
(Ruotsinkielisen johdosta.)
Jos vaikka kaikki järjestänsä Kerskaisi naima-säädystänsä, Niin nuoren-miehen elosta, Sen riemuista ja ilosta, Nyt laualan ihastuksissani, Sen aina pitäin muistossani, Ett' nuoren-miehen paras on.
Kun mies on nuori, naimatonna, Niin saa hän olla murheetonna Ja elää huvituksissa, Waan nainut huokauksissa, Kateen ja häijyn vaimon kanssa Hän aina pitää muistossansa, Ett' nuoren-miehen paras on.
On kyllä naima-sääty kanssa Myös hohtavainen muodoltansa Ja loistavasta arvossa, Waan kiitettävä harvossa; Sentähden aina mielelläni, Naimata elän yksistäni, Ett' nuoren-miehen paras on.
Käyn riemun kukkasella tiellä, Ja löydän hauskuudeita siellä, Kestit ja monet ystävät, Kun ilossa mun pitäävät; On lysti siellä ollessani, En pelkää kotoo tullessani; Siis nuoren-miehen paras on.
Loviisallensa Heikki suuttui, Ja riemu oitis murheeks' muuttui, Loviisa Heikin kuitenkin Sai mieheksensä sittekkin; Nyt Heikki raukka katuu vasta, Ja eikä lakkaa muistamasta, Ett' nuoren-miehen paras on.
En kuule pauhinaa en toraa, Ei lapset korvissani poraa, Ei yöni ole levoton, Ja päiväni ei iloton; Noh, kuinka minä sitte naisin, Ja niin sen varsin unohtaisin, Ett' nuoren-miehen paras on.
Saan olla vapaa itsekseni, Ja liehakoita lystikseni: Syön päivällistä Hannalla, Ja vietän ehtoon Annalla, Sitt' Liisan kanssa kestiin kuljen Ja muistooni sen ijäks' suljen, Ett' nuoren-miehen paras on.
Jos päivieni päähän asti, Näin yksin elän taitavasti, En tunne koto-ristiä, Waan riemua ja lystiä; Siis laulan ihastuksissani, Ryypyn ja suuta ottaissani, Ett' nuoren-miehen paras on.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1834.]
KEWÄ
Nuotti: "Storm och böljor tystna ren" etc.
Touvon aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkialta Taivahalta, Siintävältä, loistavalta. Wirta vilpas vieriää, Järven lainne kieriää Hiljaksellen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukostaavat. Pensaat ja puut, Niityt ja haat, Laksot ja muut Ruohoset maat Kaunistuuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttavaksi. Kaikkityyni tuo, Kukkula ja suo, Hauskuutensa tullessaan.
Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teiret kukertaavat. Kumppaninsa saavat Pikkusetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Suorsat ruovistohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas lauloi puussa. Äijä lahden suussa Ruuhessansa, Werkostansa Päästeleepi saallistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen; Sitte menemään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen. Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan Mailoillansa kukin lyö.
Paimen-torvi paikon soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soitteleevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui, ruohostoon, Naiset kukkasista, Kaiken muotoisista, Wäänsit vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämmelle. Laihot toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttaavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1845.]
KEWÄ-LAULU
Jo päivä (1) ilman lämmittää, Jo taas nyt virkos maa, Ja taas nyt virkos maa, Jo järvistämme lähti jää, Ja kasvut hengen saa, Ja aallot vahvat, vahto-päät, Ja hopiaiset hohto-jäät, Ne kirmailivat kilvassa, Kuin pilvet myrsky-ilmassa.
Nyt niityt, pellot vihottaa Ja virvotusta juo, Ja tanner puita lihottaa Ja kukkasia luo, Ja päivä kulta-virrallaan On saanut ruohot kasvamaan, Ja perho kulta-siivillään On tullut niihin lentämään.
Nyt linnun laulut herättää Jo päivän nousemaan, Ja ilo laulun elättää Ja saa sen kaikumaan; Ja sydän lyö ja ihastuu, Ja riemua on täynnä suu, Ja toivo nostaa siipiään Jo kesän helmaan lentämään.
J. F. Granlund
(1) Aurinko.
[Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 6.]
KESÄN WIIMEINEN KUKKA
(Moore'n mukaan)
Nyt kesän viime kukka Kukoistaa yksin vaan; Siskoistaan ruusu-rukka Jäi myrskyn maailmaan. Ei kukkaa ruusun-laista Syys-laaksoss’ ollenkaan, Mi voisi kaunokaista Kuvastaa ruskoaan.
En suojatta ma sallis' Sun, kukka, kuihtuvan, Waan siskojes luo, kallis, Sun soisin nukkuvan. Ma lehtes hiljaa heitän Haudalle siskojen Ja sunkin sinne peitän Wienoisten vierehen.
Niin itse seuraan sitten, Kun mennyt multakin On joukko ystävitten, Se mulle rakkahin. Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi, Maailman murheesen!
Tuokko
ISÄ JA POIKA
Poika. Mistä Suomi leivän saa, Kuin kylmä koko maa? Isä ukkonen!
Isä. Kyllä pelto meille tuo, Mitä joukko syö ja juo, Pekko poikanen!
Poika. Kukas hallan hävittää, Joka viljan vähentää? Isä ukkonen!
Isä. Luonto ilman lämmittää, Työmme pellon pehmittää, Pekko poikanen!
Poika. Raskas täällä ompi työ, Työssä perhe paljo syö, Isä ukkonen!
Isä. Perhe talon perustaa, Raskas työ sen rakentaa, Pekko poikanen!
Poika. Wäsyttäävät vaivat työt, Joita kestää päivät yöt, Isä ukkonen!
Isä. Työssä voima vahvistuu, Laiskan ruumis lakstuu, Pekko poikanen!
J. Juteini
MUINASTEN AIKOJEN MUISTO
Nuotti: "Naimaan minä mielin mennä", j.n.e.
Minä mielin muistutella Mitä muinen on tehty: Minä tahdon tutkistella Mitä nyt ompi nähty; Että Pojat pauhaavaiset, Piiat nuoret nauravaiset, Tietäisivät, Tekisivät Mitä kauniisti kuuluu.
Muinen leikit monenaiset Nuorten keskellä kuultiin: Tavat hyvät, toimelliset, Koska kokohon tultiin. Tappelukset, torat tuimat, Juopumukset, juonet julmat Kokonansa, Kureissansa Olit pojille oudot.
Muinen piiat puheissansa Soveljaiset ja siviät: Töissä, niinkuin tavoissansa, Kaunukaiset ja keviät. Wiina, viekkaat villitykset, Halut häijyt, haukutukset Kaikissakin Kammioissakin Eipä kuulunut koskaan.
Muinen Miehet vaimoinensa Elit kauniisti kaikki; Lapset olit laumoinensa Rakkaat rauhassa ratki. Eipä isän ilkeyttä, Eikä äiden äkkisyttä Kuuluneetkaan, Kelvanneetkaat Hyväntapaisten taloss’.
Muinen ukot uskolliset Talon toimissa, töissä; Waroittaissa voimalliset Nuorten hypyissä, häissä. Eipä koskaan kirkko-tiellä Äijä juomaan jäänyt siellä, Mutta meni Kotio kävi Lukemahan Lukuu.
Muinen akat, aivan rakkaat, Asuit äijänsä kanssa! Muijat mustat, Waimot vanhat Toruit tyttäriänsä, Koska menit karamahan, Poikain kanssa, paiskaamahan Palloo, Kiekkoo Sarkaa, sakkoo, Kylän keskelle kujaa.
Näitä minä lauleskella Olen opiksi tehnyt: Näistä taidat tiedustella Kuinka kaikissa käynyt, Että aika ajallansa, Taito, Toimi tavallansa Puuttuvainen, Muuttuvainen, Sekä siellä ja täällä.
C. Helenius
HERRAKSI AIKOWA JUSSI
Nuotti: "Movitz skulle bli student", etc.
Jussi lähti kaupunkiin Ja ajoi asiansa; Tuli sieltä takaisin Ja sanoi isällensä: Herraksi Hyväksi Soisin minä tulla, Ett'ei mua Jussiksi Mainitaisi maalla.
Isä, siihen suostuva, Nyt sanoi Jussillensa, Joka oli oppiva Ja jalo itsestänsä: Pappina Parhaana Ompi hyvä olla, Jota juuri ihana Kaikkein ompi kuulla.
Koska pappi paistillaan Pitäjällä kulkee, Moni huonoks' moittimaan Taloansa julkee Koulussa Kulkeissa Pannan paljon selkään, Niinkuin Sipin saunasa, Jota juuri pelkään.
Tuomioita tekemään Ja kruunun-rahain kantoon, Maitten mittaan menemään Ja kyytein käskyn antoon, Kirjotus, Koulutus, Taito tarpeellinen Siihen myöskin tarvitaan, Ja tuimuus tavallinen.
Kauppamies on kavala Ja tyhmän pian pettää, Tuhannella tavalla Wahinko häntä vetää. Hakemaan Himomaan Woittoansa vielä, Lähtee kauas kulkemaan Ja löytää surman siellä.
Malta mieles poikani, Ja asias ajattele, Älä kulta Juhani Herraks' haluttele. Kynnössä Kylvössä Etsi etujasi, Pidä tointa talossa, Ja tutki tekojasi.
C. Helenius
MORSIAN-TANSSI
Nuotti: "Hör du Sparfve lilla", etc.
Piika-parvi paras! Pidä varsin varas, Nyt on pitkä tanssi edessäs. Ota sulles pari, Kyllä tule vari, Ennen kuin on temput kädessäs, Riisu ittes supi, Heitä yltäs tupi, Keviäksi lyötä, Kuin on paljo työtä, Ett'ei iso hiki Tulis sua liki, Jano, nälkä vihdoin väsyttäis.
Morsian jo astut, Kyllä raukka kastut, Ringin suuren sisään hopulla: Ensin kaappaa Kaija, Sitte sieppaa Maija, Priita, Liisa, Stiina lopulla. Wielä ottaa Anna, Leena ja Susanna, Kerttu, Elsa, Saara, Wappu, Kreetta, Klara, Kaikki järjestänsä Ringiss’ on lentäissänsä, Päätökseksi pieni Maliina.
Kuin on kaikki nähty, Tämä temppu tehty, Kolmas sitte ehtii etehen. Morsian ei säästä, Pojes kruunu päästä Kääreyypi kaunis kätehen. Sitä näytteleepi, Kauan käytteleepi. Silmät ovat ummess’, Korvat kovin lummess’, Piiat samoaavat, Iloll' odottaavat Saada sarvi kaunis rekehen.
Neljänneksi nähdään, Että temput tehdään, Uudet ilot aina alkaavat. Kuin on saatu sarvi, Niin se piika-parvi Wielä rinkihin kokouvat. Morsian se nähty, Ennen kuin hän jähtyy, Eron tanssin kanssa, Kaikilt' piioiltansa, Ringissä olless' ottaa, Wiimen varsin totta Taiten tanssinsa lopettaavat.
Sitte alkaa akat, Niinkuin täydet vakat, Lattialla itseens väännellä, Siinä ilman taksaa, Kuinka kukin jaksaa, Morsianta kyllä käännellä. Saavat kanssa huutaa, Jos on heillä suuta: Taas on meillen nuori Tullut uusi muori; Terve olkoon tulos, Sisälle ja ulos! Kaikki Ämmät yhdell’ äänellä.
Nyt se tansi loppuu, Mutta toinen hoppu Morsianta vielä noudattaa: Wuoden päästä meri Avaupi eri, Joka häntä kyllä soudattaa. Wasta käypi keli, Eikä puutu peli, Uuden tanssin tuisku, Hyssytys ja huisku; Silloin tussa-lulla Kyllä saadaan kuulla, Waikka tänä vuonna Falla-laa.
H. Achrenius
WEKKULIN KOTO-PERÄ
Harjun-mäen kalliolla oli huono tölli, Jossa raja-suutarilla oli poika-mölli.
Isä oli Wekka-Heikki, poika myöskin siksi Ensimmältä kutsuttiin ja sitte Wekkuliksi
Äite, niinkun tuuli-mylly, suuri nuuska-kuono, Roima-pirjo nimeltänsä, tavoiltansa huono.
Niin kun naulan lanka-kerät kieppui silmät päässä, Huulet niikun tallukan, ja lesti-nokka räässä.
Poika oli kasvoiltansa juuri yhtäläinen, Mutta varsin, niinkuin isä, tyhjä kommo-päinen.
Koska vihdoin viimmenkin se häijy poika-kloppi Seurakunnan kenki-rajat rypistämään oppi;
Sitte isä mielissänsä jutteleepi sille Taitavalle pojallensa, pikku Wekkulille:
"Hyvä olet hyppysistäs" eikös olis sulla, Poikaseni, itse halu mestariksi tulla?
"Mutta tässä töllissä on kahden ahdas olla; Ota perintös ja lähde pois nyt sovinnolla.
"Tästä vanhan lesti-pussin ensin annan sulle, Joka tuli perinnöksi isältäni mulle.
"Näistä lesti-lusistani annan sulle kuusi, Wiisi vanhan aikasta ja kuudes varsin uusi.
"Naskaleita muutaman ja piki-rippuloita, Hohtimet ja veitsi-kaakki, pistä pussiis noita.
"Harjaksista kymmenkunta polvi-hihnan myötä Annnan, ettäs yösioillas saisit tehdä työtä.
"Rasiaa ei ole mulla muuta kun yks' ainoo, Jota äites nuuskuansa vasta multa vainoo.
"Muuta myös ei antamista enää ole mulla; Nyt on kaikki, poikaseni, perintös jo sulla.
"Työmme on nyt päätetty ja eikä puutu muuta Kun se pieni lähtö-ryyppy, sitte lyömme suuta.
"Nosta pussi hartioilles, jää hyvästi sitte, Kulje miinkä lystis on ja miinkäs tahdot itte".
Poika parka pussin heitti olallensa kohta, Itkun-helmet silmistänsä poskipäillä hohtaa.
Itse isä Wekka-Heikki klani-päinen ukko, Tuli tästä totiseks' kun aakkos-kirjan kukko.
Mutta äite aivasteli nuusku-rasiaansa, Eikä paljo huomannutkaan koko asiaansa.