Part 9

Aamuisin vietin tuntikausia syventyneenä luonnon katseluun. Ikkunaini edessä oli syvä laakso, jonka keskellä oli kylä kirkontornineen. Kaikki oli siellä alhaalla köyhää ja hiljaista. Kevät kukkineen ja puhkeavine lehvineen ei herättänyt minussa sitä alakuloista mielialaa, jota runoilijat tarkoittavat, kun he sanovat elämän vastakohdissa näkevänsä kuoleman ivan hymyn. Jollei tuo käsitys ole pelkkä sanontatapa, luulen sen voivan syntyä vain heikosti tuntevissa sydämissä. Pelaaja, joka aamuyöstä palaa kotia karvastelevin silmin ja tyhjin käsin, voi tuntea olevansa sotakannalla luonnon kanssa, niinkuin savuavan yölampun liekki; mutta toista kieltä puhuvat puhkeavat lehdet lapselle, joka on menettänyt isänsä. Hänen kyyneleensä ovat sukua kasteelle; ja piilipuun lehdet ovat nekin kyyneliä. Katsellessani taivasta, metsää ja ketoja ymmärsin mitä ihminen on ja mikä häntä voi lohduttaa.

Larive koetti yhtä vähän lohduttaa minua kuin hänen onnistui lohduttaa itseään. Isäni kuollessa oli hän peljännyt, että minä möisin talon ja veisin hänet mukanani Parisiin. En tiedä, tunsiko hän menneisyyttäni, mutta kun tulin taloon, kohteli hän minua epäluulolla ja hänen katseensa tahtoivat ikäänkuin lukea sydämestäni. Eräänä päivänä annoin tuoda Parisista isäni suuren muotokuvan ja ripustin sen ruokasalin seinälle. Kun Larive astui huoneeseen, sattuivat hänen silmänsä siihen. Hän jäi hetkeksi päättämättömänä seisomaan paikoilleen ja hänen katseensa suuntautuivat vuoroin kuvaan, vuoroin minuun. Hänen silmänsä loistivat samalla kertaa ilosta ja surusta. Hänen katseensa näytti sanovan: "Jumalan kiitos! Saamme siis jäädä tänne suremaan rauhassa." Ojensin hänelle käteni ja hän suuteli sitä itkien.

Hän hoivasi minun suruani ikäänkuin se olisi ollut hänen oman surunsa herra. Kun aamuisin tulin isäni haudalle, tapasin hänet siellä kastelemassa kukkia. Kun hän näki minut, poistui hän ja palasi kotia. Hän seurasi minua kaikilla kävelyretkilläni. Kun lähdin ratsastamaan, seurasi hän, kielloistani huolimatta, jalan perässä. Kun silmäilin taakseni, näin hänen tulevan noin sadan askeleen päässä, keppi kourassa ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Ostin hänelle eräältä seudun talonpojalta hevosen, niin että hän senjälkeen saattoi ratsain seurata minua retkilläni.

Kylässä asui muutamia isäni tuttavia, jotka silloin tällöin tulivat minua tervehtimään. En ottanut kuitenkaan heitä vastaan. En voinut nähdä vieraita ihmisiä. Jonkun ajan kuluttua sain yksinäisyydessäni halun tarkastaa isäni papereja. Larive kantoi ne eteeni hartaalla kunnioituksella ja levitti ne pöydälle vapisevin käsin.

Jo ensimäiset sivut, joita luin, vaikuttivat minuun virkistävästi kuin raikas tuuli, joka liikuttelee lammikon ummehtuneita vesiä. Isäni suloinen sielunrauha tulvi tuoksuen vastaani tomuisilta paperilehdiltä. Koko hänen elämänsä levittäytyi eteeni; saatoin päivä päivältä seurata hänen jalon sydämensä lyöntejä. Vaivuin suloiseen ja syvään uinailuun, ja huolimatta sielun ankaruudesta, joka oli noille isäni kirjoittamille lehdille ominainen, löysin niistä sanomattoman rakastettavuuden. Hyvyyden yksinkertainen kukka tuoksui niiltä vastaani. Lukiessani sekaantui muisto isäni kuolemasta hänen elämänsä tarinaan, ja syvällä surulla seurasin sen kirkkaan puron kulkua, jonka olin nähnyt syöksyvän ikuisuuden valtamereen.

"Mikä oikeudentuntoinen mies, ritari peloton ja nuhteeton!" huudahdin itsekseni. "Mikä ajatuksen puhtaus, mikä uskollisuus ystäviä, mikä hellyys äitiäni kohtaan, mikä luonnonihailu ja mikä ylevä luottamus jumalaan! Isäni, sinun mieleesi ei mahtunut yhtään epäpuhdasta ajatusta, sinun sydämesi oli raikas kuin vuoriston vastalangennut lumi, kuin sinun valkeat hapsesi. Oi isäni, ne ovat nuoremmat kuin minun nuoret suortuvani. Jospa voisinkin elää ja kuolla sinun laillasi. Tahdon istuttaa siihen multaan, missä sinä lepäät, uuden elämäni taimen, tahdon kostuttaa sitä kyyneleilläni, ja orpojen Jumala on salliva sen juurtua ja kukoistaa lapsen tuskan vaalimana hänen isänsä muistoksi."

Kun olin lukenut nämä minulle rakkaat paperit, panin ne huolellisesti järjestykseen. Päätin alkaa itse pitää päiväkirjaa. Annoin sitoa itselleni kirjan aivan samankaltaisen kuin isäni ja päätin järjestää elämäntapani isäni esikuvan mukaan. Joka kerta kun kello löi, kysyin itseltäni kyyneleet silmissä, mitä mahtoi isäni tehdä tähän aikaan, ja niin noudatin tarkoin hänen päiväkirjansa tiedonantoja, olipa että siinä mainittiin lukutunnista, kävelyretkestä tai levosta. Sillä tavalla totuin levolliseen ja säännölliseen elämään, joka puolestaan teki sanomattoman hyvää sydämelleni. Ja illoin menin vuoteeseen omituinen hyväntunne ruumiissani, jota suruni vielä lisäsi. Isäni harrasti paitsi kävelyjä ja lukemista myöskin puutarhanhoitoa, niin että hänen päivänsä oli tasan jaettu henkisen ja ruumiillisen askartelun välillä. Myöskin hänen hyväntekeväisyyttänsä jatkoin auttamalla köyhiä niinkuin hän olisi tehnyt. Etsin itse retkilläni apuatarvitsevat eikä niistä ollut puutetta. Pian tunsivat minut kaikki seudun köyhät. Kun sydän on hyvä -- sanon sen ilman epäilystä -- on surukin terveellinen. Ensi kertaa elämässäni olin onnellinen. Jumala siunasi kyyneleeni ja suru vei minut hyveen tielle.

III

Eräänä iltana, kävellessäni kylään vievää lehmuskujaa, näin nuoren naisen astuvan ulos pienestä, syrjässä olevasta talosta. Hän oli puettu hyvin yksinkertaisesti ja kantoi huntua, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hänen vartalonsa ja käyntinsä olivat niin ihastuttavat, että seurasin häntä kauan silmilläni. Kun hän kulki talon edessä olevan kedon yli, tuli pieni valkea kauris hyppien häntä vastaan. Hän taputti sitä ja silmäili ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin makeaa ruohoa sille tarjotakseen. Näin lähelläni karhunmarjapensaan. Taitoin siitä oksan ja lähestyin. Kauris tuli muutaman askeleen minua vastaan, mutta pysähtyi äkkiä eikä uskaltanut ottaa oksaa kädestäni. Hänen valtiattarensa antoi merkin ikäänkuin rohkaistakseen häntä, mutta kauris seisoi paikoillaan ja katsoi levottomana valtiatartaan silmiin. Nainen astui silloin luokseni ja laski kätensä oksalle, jolloin kauris heti tarttui siihen. Kumarsin, ja nainen jatkoi matkaansa.

Kotiin tultuani kysyin Larivelta, tiesikö hän kuka asui kysymyksessä olevassa talossa. Se oli näköään vaatimaton, pienen puutarhan ympäröimä mökki. Larive tunsi sen. Talossa asui vanhanpuoleinen nainen, jonka sanottiin olevan hyvin jumalaapelkääväisen, ja nuori leski, rouva Pierson. Hänet olin siis nähnyt. Kysyin Larivelta, oliko rouva Piersonilla tapana käydä isäni luona. Larive myönsi sen joskus, vaikka harvoin, tapahtuneen. Muuten tiesi Larive hänen viettävän hyvin yksinäistä elämää. Emme puhuneet asiasta enempää, minä lähdin uudelleen ulos ja istuuduin penkille lehmuskujan viereen.

Omituinen surumieli valtasi minut, kun äkkiä näin kauriin lähestyvän. Nousin paikoiltani ja silmäni seurasivat vaistomaisesti polkua, jota pitkin olin nähnyt rouva Piersonin katoavan ja tietämättä mitä tein lähdin kulkemaan sitä ja olin pian kaukana vuoristossa.

Kello oli lähes yksitoista illalla, kun mieleeni tuli palata kylään. Kun olin väsynyt paljosta kulkemisesta, poikkesin tien vieressä olevaan taloon saadakseni lasin maitoa ja palasen leipää. Tunsin myöskin, että sade oli tulossa, sillä suuria pisaroita putoili jo alas. Vaikka tupa oli valaistu ja vaikka kuulin liikettä sisältä, ei kukaan tullut avaamaan, kun koputin. Menin silloin ikkunan luo kurkistamaan sisään.

Suuri tuli paloi matalassa tuvassa. Isäntä, jonka tunsin, istui vuoteen vieressä. Noputin ikkunaan ja kutsuin häntä. Samassa hetkessä aukeni ovi ja hämmästyksekseni näin rouva Piersonin astuvan tuvasta. Hän kysyi, kuka koputtaja oli.

Olin niin ihmeissäni tavatessani hänet täällä, ettei hän voinut olla panematta merkille hämmästystäni. Kun saavutin taas tasapainoni, pyysin häneltä lupaa tulla sisään sateen suojaan. Hänen vastattuaan myöntävästi astuimme tupaan. Samalla kun koetin arvailla, mikä oli saattanut hänet tähän aikaan näin kauas kotoaan etäiseen mökkiin, kuulin vuoteesta valittavan äänen, ja kun katsoin sinne päin, näin vuoteessa talonpojan vaimon kalpeana, kuoleman ilme kasvoilla.

Rouva Pierson oli istuutunut vastapäätä isäntää, joka näytti kokonaan tuskan murtamalta. Hän teki minulle sormella merkin, pyytäen minua pysymään hiljaa. Sairas nukkui. Otin tuolin ja istuuduin tuvan nurkkaan odottamaan sateen lakkaamista.

Paikaltani saatoin nähdä rouva Piersonin. Hän nousi silloin tällöin, meni sairaan luo ja puhui senjälkeen kuiskaten talonpojan kanssa. Yksi lapsista, jonka olin nostanut polvilleni, kertoi, että hän oli tullut taloon joka ilta äidin sairauden kestäessä ja että hän vietti joskus yönkin heidän luonaan. Hän toimitti siis armeliaisuus-sisaren virkaa. Hän olikin ainoa, jonka puoleen seudun väki saattoi sairastapauksissa kääntyä, lukuunottamatta jotenkin tietämätöntä lääkäriä.

"Hän on Ruusu-Birgitta, ettekö tunne häntä", sanoi lapsi kuiskaten.

"En", vastasin hiljaa, "mutta minkätähden kutsutte häntä siten?"

Siihen ei lapsi osannut vastata, mutta luuli, että nimi johtui siitä, että rouva Pierson oli kerran ollut ruusumorsiamena.

Tällä välin oli rouva Pierson ottanut harson silmiltään, niin että saatoin nyt nähdä hänen kasvonpiirteensä. Hän seisoi vuoteen vieressä, pitäen kädessään kuppia, jonka hän ojensi juuri heränneelle vaimolle. Hän näytti minusta kalpealta ja hiukan laihalta; hänen hiuksensa olivat vaaleat kuin tuhka. En voi sanoa, että hänen piirteensä olisivat olleet säännöllisen kauniit. Hänen suuret mustat silmänsä olivat kokonaan kiintyneet sairaaseen, joka, vastikään kuoleman kynnyksellä oltuaan, nyt vastasi hänen katseeseensa. Tässä yksinkertaisessa rakkauden ja kiitollisuuden kuvassa oli sanomaton kauneus.

Sade vuosi virtanaan. Autioilla kentillä lepäsi läpitunkematon pimeys, jossa silloin tällöin salamat risteilivät. Minusta tuntui, kuin olisi rajuilman pauhina ja tuulen suhina olkikaton yläpuolella, muodostaen jyrkän vastakohdan tuvassa vallitsevalle hartaalle hiljaisuudelle, antanut jotakin suuruutta sille näytelmälle, jonka todistajaksi olin tullut. Kuulin sateen lyövän ikkunoihin ja seurasin silmilläni liedestä nousevaa savua, joka ajautui joka tuulenpuuskalta sisään huoneeseen. Katseeni sattuivat tylsään talonpoikaan, säikähtyneihin lapsiin ja pysähtyivät heidän keskellään häärivään, varpaillansa kulkevaan lempeään ja kalpeaan naiseen, jonka koko mielenkiinto oli keskittynyt sairaaseen. Hän ei näyttänyt huomaavan luonnonvoimien temmellystä enempää kuin meidän muiden läsnäoloa. Hän näytti vain tietävän, että hän oli tarpeen sairaalle, ja minusta tuntui kuin olisi hänen hiljaisessa rakkaudentyössään ollut jotain puhtaampaa kuin kirkkaimmassakin taivaassa, ja että hänen täytyi olla toisenlainen olento, korkeampi kuin me, voidakseen luonnon raivonkin keskellä osottaa niin horjumatonta luottamusta Jumalaan.

Kuka onkaan tuo nainen? kysyin itseltäni. Mistä on hän tullut ja kuinka kauan on hän ollut täällä? Näillä seuduin ei pitkään aikaan ole valittu ruusumorsianta. En ole kuullut kenenkään puhuvan hänestä. Hän tulee tähän aikaan syrjäiseen mökkiin. Hän tulee minne suru häntä kutsuu, sivukulkiessaan kauristaan silittäen, metsien ja ketojen halki aina yhtä yksinkertaisena, huntu silmillä. Hän ojentaa kärsivälle vilvoittavan kalkin. Hän lähestyy itse kuolemaa hiljaisin askelin. Tätä kaikkea on hän tehnyt sillä aikaa kun minä olen kulkenut synninpesästä toiseen. Täällä oli hän varmaankin syntynyt ja täällä hän oli kerran lepäävä kirkkomaassa rakkaan isävainajani vieressä. Hiljaisena kuten hän oli elänytkin oli hän kuoleva, hän, josta lapset ihmetellen sanoivat: ettekö tunne häntä?

En osaa kertoa mitä siinä liikkumatonna istuessani tunsin. Uskalsin tuskin hengittää ja minusta oli kuin olisin tehnyt jonkun pyhyyden solvauksen, jos olisin koettanut häntä auttaa tai jos olisin ottanut askelenkin häntä kohti.

Rajuilmaa kesti lähes kaksi tuntia. Juuri kun sade lakkasi, nousi sairas istualle ja sanoi, että hänen oli parempi, juotuaan hänelle ojennetun juoman. Lapset syöksyivät kohta vuoteen luo ja katsoivat äitiään puolittain levottomin, puolittain pelokkain silmin, samalla kun he pitivät kiinni rouva Piersonin hameesta. Mies jäi tyynesti paikalleen ja sanoi: "Olenpa antanut lukea messun hyväksesi eikä se maksanut vähän."

Kun mies teki tämän karkean huomautuksen, katsahdin rouva Piersoniin. Hänen ajettuneet silmäluomensa, hänen kalpeutensa ja hänen ruumiinsa asento osottivat selvästi, että hän oli väsynyt yövalvonnasta. "Miesparkani", sanoi potilas, "suokoon, että Jumala maksaa sinulle sen takaisin."

En voinut enää pidättyä, vaan nousin paikaltani, vimmoissani siitä, että näin näiden typerien ihmisten lukevan ahnaan papin ansioksi, mitä taivaan enkeli oli heille tehnyt. Tarkoitukseni oli läksyttää heitä siitä aika tavalla, kun näin rouva Piersonin ottavan yhden lapsista syliinsä ja sanovan tälle hymyillen: "Suutele äitiäsi, hän on pelastettu." Kun kuulin nämä sanat, hillitsin suuttumukseni. Ne tulkitsivat liikuttavalla tavalla jalon sydämen tyydytystä. En enää nähnyt väsymystä enkä kalpeutta hänen kasvoillaan, jotka loistivat ilosta. Ymmärsin, että hän kiitti Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut. Potilas oli puhunut, se oli pääasia, samantekevää sitten miten hänen sanansa olivat sattuneet.

Jonkun hetken kuluttua pyysi rouva Pierson lapsia herättämään rengin, jotta tämä saattaisi hänet kotia. Riensin väliin, selittäen, että oli tarpeetonta herättää renkiä, koska minulla oli sama tie -- edellyttäen että hän soisi minulle kunnian olla saattajanaan. Rouva Pierson kysyi enkö ollut Octave de T... Vastasin myöntävästi ja kysyin puolestani, oliko hän tuntenut isäni. Ihmeekseni vastasi hän minulle pelkällä hymyllä, tarttui iloisesti käsivarteeni, ja niin läksimme matkaan.

IV

Kuljimme sanaakaan vaihtamatta. Tuuli oli tyyntynyt. Puut värisivät vain hiljaa ja puistivat sadepisarat oksiltaan. Jokunen salama leimahti kaukaisuudessa. Kostean ruohon tuoksu täytti viileän ilman. Taivas oli taas kirkas ja kuu paistoi vuorien yllä.

En voinut olla ajattelematta kohtalon oikkuja, kulkiessani siinä aution seudun läpi keskellä yötä naisen kanssa, jonka olemassaolosta en auringon noustessa vielä tiennyt mitään. Hän oli ottanut vastaan tarjoukseni yksistään nimeni perustalla ja kulki nyt turvallisesti nojautuen käsivarteeni. Hän näytti vajonneen mietteihin. Hänen luottamuksensa minuun tuntui joko hyvin rohkealta tai hyvin viattomalta -- ja olikin ehkä kumpaakin. Joka askeleelta jonka otimme kävi sydämeni ylpeämmäksi ja puhtaammaksi.

Aloimme puhua sairaasta, jonka luota olimme lähteneet, ja luonnosta ympärillämme. Kummankaan mieleen ei tullut alottaa tuttavuutemme tavanmukaisilla kysymyksillä ja vastauksilla. Hän puhui isästäni, mutta yhä samalla tavalla, jolla olin kuullut hänen mainitsevan ensi kerran hänen nimensä, se on melkein iloisesti. Sitä mukaa kuin kuuntelin seuralaiseni puhetta aloin ymmärtää häntä; hänen oli tapana puhua samalla keveällä tavalla kaikesta, kuolemasta, elämästä ja surusta. Kaikki inhimilliset kärsimykset eivät olleet horjuttaneet hänen luottamustansa Jumalaan, ja minä tunsin säälin hänen hymyssään.

Kerroin hänelle yksinäisestä elämästäni. Hän kertoi puolestaan, että hänen tädillään oli tapana käydä useammin isäni luona kuin hänellä; he pelasivat korttia kahden jälkeen puolisen. Hän sanoi myöskin, että olisin hyvin tervetullut, jos tahtoisin tulla häntä ja hänen tätiään tapaamaan.

Päästyämme noin puolitiehen matkastamme, sanoi hän tuntevansa väsymystä ja istuutui tien varrella olevalle penkille, jonka tuuheat puut olivat suojanneet sateelta. Jäin seisomaan hänen eteensä ja näin, kuinka kalpean kuun säteet leikkivät hänen otsallaan. Hetken vaitiolon jälkeen nousi hän ja lausui hajamielisen näköisenä:

"Mitä te ajattelette? On jo aika lähteä matkaan."

"Ajattelen, että Jumala on luonut teidät kärsivien lohdutukseksi", vastasin hänen kysymykseensä.

"Kaunis puheenparsi -- sillä muutahan tuo ei voi olla teidän suussanne."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että olette niin nuoren näköinen."

"Sattuu joskus, että ihminen on vanhempi kuin mitä hänen kasvonsa osottavat."

"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta harvinaista ei myöskään ole, että mies on nuorempi kuin mitä puheistaan päättäen voisi luulla."

"Ettekö usko minun elämänkokemukseeni?"

"Tiedän hyvin, että miehet tarkoittavat sillä hulluuksiaan ja pieniä vastoinkäymisiään. Mitä voi teidän iällänne elämästä tietää?"

"Hyvä rouva, kahdenkymmenen vuotias mies on usein kokenut elämässä enemmän kuin kolmenkymmenen ikäinen nainen. Vapaus, jota miehet nauttivat, sallii heidän pikemmin päästä asiain pohjaan. He koettavat kaikkia mihin heidän mielensä vetää. He ajavat aina onneaan takaa. Mutta kun he ovat päässeet päähän ja kääntyvät katsomaan taakseen, huomaavat he, että toivo on jäänyt tielle ja että onni on syönyt sanansa."

Näin puhuen olimme saapuneet pienelle kukkulalle, joka jotenkin jyrkästi laskeutui laaksoon. Äkkiä alkoi rouva Pierson, ikäänkuin jonkun vastustamattoman mielijohteen ajamana juosta ja minä mukana, laskematta hänen kättään käsivarrestani. Kostea ruoho liukui jalkojemme alla, kun syöksyimme laaksoon, hyppien ja nauraen, kuin kaksi linnunpoikaa.

"Kas vain!" virkkoi rouva Pierson, "olinpa äsken aika väsynyt, mutta nyt en ole enää. Ja tiedättekö mitä?" lisäsi hän hymyillen, "teidän pitäisi kohdella elämänkokemustanne samaan tapaan kuin minä kohtelen väsymystäni. Olemme tehneet hauskan huvimatkan ja hankkineet itsellemme ruokahalua illalliseksi."

V

Seuraavana päivänä lähdin hänen luokseen. Hän istui pianon ääressä ja hänen vanha tätinsä istui ikkunan luona, koruompelus kädessään. Hänen pieni huoneensa oli täynnä kukkia, kaunis päiväpaiste leikki ikkunaverhoilla ja suuri lintuhäkki oli hänen vieressään.

Olin odottanut, että hänen asuntonsa muistuttaisi nunnan kammiota tai ainakin pienen maaseuturouvan kotia, missä ei tiedetä maailman tapahtumista enempää kuin mitä sattuu kahden peninkulman sisäpuolella. Tunnustan rehellisesti, että tuollaiset pienet olennot, jotka kätkeytyvät kaupunkien tuhansien tuntemattomien kattojen alle, ovat aina vaikuttaneet minuun luotaan työntävästi kuin vesi ummehtuneissa säiliöissä. He eivät hengitä raikasta ilmaa. Heidän unhoitetun elämänsä yllä lepää jo kuoleman varjo.

Rouva Piersonin pöydällä oli sekä uusia lehtiä että kirjoja, mutta ne näyttivät hyvin koskemattomilta. Huolimatta suuresta yksinkertaisuudesta oli sekä hänen puvussaan että hänen huonekaluissaan jotain päivän muodista, hetkestä, elävästä elämästä, vaikk'ei hän itse näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Hänen makunsa oli ihmeteltävän vapaa oikusta, tuores ja viehättävä. Hänen puheensa todisti hyvää kasvatusta; hän keskusteli keveästi ja vapaasti mistä aiheesta hyvänsä. Hänen luonteessaan oli jotain samalla kertaa naivia, syvää ja rikasta. Avara ja vapaa henki liikkui hänen yksinkertaisen sydämensä ja hänen vaatimattomain elämäntapojensa yllä -- niinkuin myrskypääskynen leijaa korkealla taivaan sinessä pesänsä yllä, jonka se on rakentanut alhaalle ruohostoon.

Keskustelimme kirjallisuudesta, musiikista, vieläpä politiikastakin. Hänellä oli tapana viettää syksyä Parisissa; siellä tuli hän tekemisiin maailman kanssa. Siinä oli hänen tietämisensä juuret, lopun hän arvasi.

Mutta ennen kaikkea ihailin hänen lakkaamatonta iloisuuttaan. Hänestä saattoi sanoa, että hän oli kuin kukka, jonka tuoksu on iloisuus.

Tämä piirre oli hänessä sitä huomattavampi, kun se oli ristiriidassa hänen kalpeutensa ja hänen suurten mustien silmiensä kanssa, puhumattakaan siitä, että joistakin sanoista, joistakin katseista saattoi päättää, että hän oli elämässä paljon kärsinyt. Hänen otsansa puhdas kirkkaus ei ollut tästä maailmasta, vaan Jumalan lahja, jonka hän oli antava takaisin koskemattomana. Oli hetkiä, jolloin hän muistutti viisasta neitsyttä, joka tuulen käydessä, asettaa kätensä lamppunsa suojaksi.

Tuskin olin ollut puoli tuntia hänen huoneessaan, kun tunsin vastustamatonta halua kertoa hänelle kaikki mitä kannoin sydämelläni. Ajattelin mennyttä elämääni, surujani ja pettymyksiäni. Aloin kävellä edestakaisin huoneessa, kumarruin hengittämään kukkien tuoksua tai katselemaan auringon leikkiä ulkona. Lopulta pyysin häntä laulamaan jotakin ja hän suostui kohta pyyntööni. Hänen laulaessaan menin ikkunan luo ja seurasin häkissä hyppiviä lintuja. Ja mieleeni tuli Montaignen lause: "En rakasta enkä kunnioita surua, vaikka ihmiset osottavat sille erikoista suosiotaan. He pukevat sen viisauden, hyveen ja hyvän omantunnon verhoon -- ja se on ikävä, ruma puku."

"Niin, täällä on onni, ilo ja unohdus!" huudahdin vaistomaisesti.

Hänen ystävällinen tätinsä nosti päänsä ja katsoi kummastuneena minuun. Punastuin korviin saakka ja istuuduin sanaakaan sanomatta.

Lähdimme puutarhaan. Valkea kauris, jonka olin eilen nähnyt, makasi ruohikossa. Nähtyään rouva Piersonin, nousi se kohta ja juoksi häntä vastaan ja seurasi meitä sen jälkeen tuttavallisesti kaiken ajan.

Äkkiä ilmestyi puiston käytävälle ristikkoportista eteemme suurikasvuinen nuori mies, puettuna mustaan papilliseen pukuun. Hän tuli suoraan meitä vastaan ja sanoi tulleensa tervehtimään rouva Piersonia. Olin huomaavinani, että hänen vastenmieliset kasvonsa pimenivät, kun hän näki minut. Olin nähnyt hänet joskus kylässä ja tiesin että hänen nimensä oli Mercanson. Hän oli käynyt Saint-Sulpicen pappiskollegion ja oli seurakunnan kirkkoherran sukulainen.

Hän oli sekä lihava että kalpea ja näitä kahta ominaisuutta en ole koskaan voinut kärsiä yhdessä. Sitäpaitsi todisti hänen hidas, änkyttävä puheensa koulumestarimaista, pientä luonnetta. Hänen käyntinsäkin, joka ei ollut luonteva, ärsytti minua. Ja mitä katseeseen tulee, ei hänellä saattanut sanoa sellaista lainkaan olevan. Pelkään aina ihmisiä, joiden silmät eivät sano mitään. Näiden ulkonaisten merkkien mukaan olin tehnyt johtopäätökseni Mercansonin luonteesta ja valitettavasti olin osannut oikeaan.

Hän istuutui penkille ja alkoi puhua Parisista, jota hän kutsui uudenajan Babyloniksi. Hän tuli juuri sieltä ja oli tuntevinaan koko maailman. Hänen oli tapana seurustella rouva de B:n luona, joka oli enkeli. Hän oli usein saarnannut hänen salongissaan ja läsnäolijat olivat polvillaan kuunnelleet. (Pahinta asiassa oli se, että se oli totta.) Yksi hänen ystävistään, jonka hän oli vienyt rouva B:n seurapiiriin, oli myöhemmin erotettu kollegiosta, koska hän oli vietellyt nuoren tytön. Koko asia oli niin inhottava, niin surullinen! Hän lausui rouva Piersonille tuhansia kohteliaisuuksia siitä armeliaisuuden työstä, jota tämä oli suorittanut paikkakunnalla. Hän oli kuullut puhuttavan rouva Piersonin hyvyydestä ja hellyydestä sairaita kohtaan ja vieläpä että hänellä oli tapana itse valvoa potilasten vuoteiden ääressä. Se oli todella uhrautumista. Hän kyllä muistaisi mainita siitä Saint-Sulpicessä. Oli ihme, ettei hän luvannut puhua siitä myöskin Isälle-Jumalalle!

Väsyneenä papin jaaritteluun ja peljäten että jollakin varomattomalla tavalla ilmaisisin inhoni häntä kohtaan, heittäysin pitkälleni ruohoon ja aloin leikkiä kauriin kanssa. Mercanson suuntasi minuun elottoman katseensa ja sanoi:

"Kuuluisalla Vergniaud'lla oli myöskin tapana istua maassa ja leikkiä eläinten kanssa."

"Sangen viaton tapa, arvoisa kirkkoherra", vastasin. "Jollei ihmisillä olisi pahempia, voisi maailma elää rauhassa, ilman että ihmisten tarvitsisi sotkeutua toistensa asioihin."

Vastaukseni ei miellyttänyt häntä; hän rypisti otsaansa ja alkoi puhua muista asioista. Hän kertoi, että hän oli saanut sukulaiseltaan kylässä asian toimitettavakseen. Tämä oli puhunut hänelle eräästä köyhästä poloisesta, joka ei pystynyt ansaitsemaan ruokaansa. Hän asui siellä ja siellä, oli itse käynyt hänen luonaan, mutta toivoi että rouva Pierson...

Olin koko ajan katsonut rouva Piersoniin ja odotin vain hänen vastaustaan, toivoen, että hänen äänensä olisi vapauttanut minut siitä inhon tunteesta, jonka papin puhe oli minuun tuonut. Mutta hän nyökäytti vain päätään, ja pappi lähti matkaansa.