Part 8

Chapter 83,037 wordsPublic domain

"En."

"Ah, teillä on varmaan sydänsuruja?"

Hän puhui leikilliseen tapaan, mutta hänen silmiensä ilme oli vakava. Tiesin hänen olevan Napolista ja huomasin, että hänen italialaisverensä alkoi vaistomaisesti lyödä kiivaammin, kun tuli puhe rakkaudesta.

Ympärillämme alkoi melu kasvaa. Veri nousi päähän ja lasit kilisivät. Viini loi hehkuaan kalpeimmillekin poskille, ikäänkuin tahtoen estää häpeän punaa niille nousemasta. Syntyi kumea sorina, joka muistutti meren loiskinaa. Humalan myrsky alkoi heitellä aaltoja toisiaan vasten. Katseet syttyivät kohdatessaan toisensa, kohta taasen sammuakseen. -- Eräs naisista nousee kuin yksinäinen aalto ennustaen puhkeavaa myrskyä. Hän viittaa kädellään pyytäen hiljaisuutta, tyhjentää lasinsa yhdessä siemauksessa, ja irroittaa samalla hiuksensa. Kultainen aalto virtaa hänen olkapäilleen. Hän avaa huulensa ja aikoo ruveta laulamaan; hänen silmänsä ovat puoleksi suljetut, hänen hengityksensä on raskas, kaksi käheää ääntä saa hän rinnastaan -- mutta käy samalla kuoleman kalpeaksi ja putoaa takaisin tuolilleen.

Nyt alkoi yleinen meteli, joka ei lakannut ennenkuin illallinen oli lopussa. Oli mahdotonta erottaa toisistaan kaikkia niitä huutoja, laulupätkiä, naurunpurkauksia, jotka kimposivat ilmaan.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Desgenais minulta.

"En mitään", vastasin. "Suljen korvani ja katselen."

Juopuneen melun keskellä pysyi kaunis Marco mykkänä, koskematta lasiinsa. Hän nojasi päänsä paljaihin käsivarsiinsa ja tuntui uneksivan. Mikään ei näyttänyt häntä liikuttavan. "Miksi ette tee kuin muutkin?" kysyin häneltä. "Äsken tarjositte minulle Cypron viiniä, nyt tahdon tehdä teille saman palveluksen." Täytin suuren maljan laitoja myöten ja ojensin sen hänelle. Hän vei sen huulilleen ja tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa sekä otti sen jälkeen saman välinpitämättömän, uneksivan asennon kuin ennenkin.

Kuta enemmän tarkastin Marcoa, sitä omituisemmalta tuntui hän minusta. Mikään ei näyttänyt häntä huvittavan, mutta ei myöskään ikävystyttävän. Oli nähtävästi yhtä vaikeata ilahduttaa kuin suututtaa häntä. Hän teki kaikki mitä häneltä pyysi, mutta ei mitään omasta alotteestaan. Hän muistutti minusta kuvapatsasta, joka esittää "ikuista unta". Jos kylmä marmoripatsas olisi voinut kulkea unissaan olisi se ollut Marcon kaltainen.

"Oletko hyvä vai paha?" puhuin hänelle. "Oletko surullinen vai iloinen? Oletko rakastanut? Tahdotko tulla rakastetuksi? Pidätkö rahasta, huvituksista? Vai hevosista, vai maalaiselämästä vai ehkä yksistään tanssiaisista? Mikä sinua miellyttää? Mistä näet unia?" Kaikkiin kysymyksiini sain vastaukseksi saman hymyn, joka ilmaisi yhtä vähän iloa kuin surua. Oli kuin olisi se tahtonut vain sanoa: Yhdentekevä!

Lähensin huuliani hänen huuliinsa. Hän suuteli minua hajamielisesti ja välinpitämättömästi ja pyyhki kohta sen jälkeen nenäliinalla suutaan.

"Marco", sanoin hänelle, "onneton se mies, joka sinua rakastaa!"

Hän loi minuun mustat silmänsä, käänsi ne senjälkeen taivasta kohti, ja nostaen yhden sormensa ilmaan -- omituisella italialaisella tavalla, jota eivät muut voi matkia -- ja lausui kotiseutunsa naisten tavallisimman iskusanan: _Forse_ -- ehkä.

Oli tultu jälkiruokaan. Osa vieraista oli noussut pöydästä. Toiset tupakoivat, toiset alkoivat pelata. Jotkut naisista tanssivat, jotkut nukkuivat. Orkesteri oli alkanut uudelleen soittaa. Kynttilät olivat palaneet loppuun, palvelijat toivat uusia sijaan. Näky toi mieleeni Petroniuksen pidot, joissa lamput sammuivat ja orjat kulkivat varpaillaan juopuneiden isäntiensä keskellä ja varastivat pöytähopeat. Kaiken melun keskellä kuului silloin tällöin joku laulunsävel, ja kolme englantilaista, kolme synkkää ilmestystä, veteli yhtämittaa synkintä ballaadia, minkä heidän soinen isänmaansa on synnyttänyt.

"Lähtekäämme", sanoin Marcolle. Hän nousi ja tarttui käsivarteeni.

"Huomiseen", huudahti Desgenais jälkeemme, kun lähdimme salista.

Lähestyessämme Marcon asuntoa alkoi sydämeni lyödä kiivaasti. En voinut puhua. En ollut koskaan nähnyt sellaista naista. Hän sen sijaan ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta minun kulkiessani vapisten hänen rinnallaan.

Hänen huoneessaan oli, kuten hänessä itsessäänkin, jotain raskaan aistillista. Alabasterilamppu valaisi huonetta vain puoleksi. Tuolit ja sohva olivat pehmeitä kuin vuoteet ja näyttivät olevan vain silkkiä ja untuvaa. Väkevä tuoksu turkkilaisista suitsutusaineista huumasi minut astuessani huoneeseen. Se ei ollut sitä mitä saadaan ostaa meidänkin kaduilla, vaan aitoa, suoraan Konstantinopolista tuotua, vaarallisinta ja kiihottavinta kaikista tuoksuaineista. Hän soitti ja palvelustyttö tuli sisään. Sen jälkeen meni hän, minulle sanaakaan sanomatta, tytön kanssa alkooviin ja hetken päästä näin hänen makaavan vuoteessa, nojaten käsivarteensa, välinpitämättömän näköisenä kuten koko ajan.

Seisoin ja katselin häntä. Kuta enemmän häntä katsoin, sitä kauniimmalta hän minusta näytti ja sitä heikommaksi kävi äskeinen intohimoni. Oli kuin hänen hiljaisuutensa ja liikkumattomuutensa olisivat siirtyneet minuunkin. Heittäysin pitkälleni sohvalle vastapäätä alkoovia ja kuoleman kylmyys laskeutui sydämeeni.

Valtimojen tykytys on omituinen kellokoneisto, jonka käynnin kuulemme vain yön hiljaisuudessa. Ihminen, vapautuneena ulkomaailmasta, vaipuu itseensä; hän kuulee elävänsä. Huolimatta väsymyksestä ja surusta, joka painoi mieltäni, en voinut ummistaa silmiäni. Marcon katseet olivat suunnattuina minuun. Makasimme ja katselimme toinen toistamme hiljaa ja verkkaan, jos niin voi sanoa.

"Mitä teette siellä", sanoi hän vihdoin. "Ettekö tule luokseni?"

"Kyllä", vastasin, "te olette hyvin kaunis!" Samassa kuulin heikon, melkein valittavan huokauksen. Yksi kielistä Marcon harpussa oli heltynyt. Käänsin päätäni ja näin aamuruskon ensi säteiden punaavan ikkunaruutuja.

Nousin ja vedin uutimet syrjään; väkevä valo tunkeutui huoneeseen. Seisoin hetken ikkunan ääressä. Taivas oli kirkas ja pilvetön.

"Ettekö tule?" toisti Marco.

Pyysin häntä odottamaan.

Varovaisuussyistä oli hän nähtävästi valinnut asuntonsa kaupungin ulkolaidasta. Ehkä oli hänellä jossain toinenkin huoneusto, jossa hän otti vastaan rakastajansa ja tämän ystävät. Ikkuna, jonka edessä seisoin antoi Luxembourg'in puutarhaan.

Jos painaa kädellään korkinpalan vedenpinnan alapuolelle, tulee se ikäänkuin levottomaksi ja sukeltaa helposti sormien välistä pinnalle. Samoin tapahtui minussa jotain jota en voinut voittaa ja josta en voinut vapautua. Muistot valtasivat mieleni nähdessäni Luxembourg'in puiston vanhat käytävät ja niiden tieltä hävisivät kaikki muut ajatukset. Kuinka usein olinkaan poikasena maannut puiden varjossa, kädessäni kirja, jonka runous huumasi pääni. Olin luvatta poissa koulusta. Ah, ne olivat lapsuuteni hurjisteluja. Myöskin muita muistoja tulvi vastaani puiden lehdettömiltä oksilta ja kellastuneilta ruohokentiltä. Tuolla olin kymmenvuotiaana kulkenut veljeni ja kotiopettajani kanssa ja heitellyt leivänmuruja paleltuneille linturaukoille; tuolla olin tuntikausia katsellut pienten tyttösten tansseja; sydämeni oli tykyttänyt heidän lapsellisten laulujensa tahtiin; tuolla olin tuhansia kertoja, palatessani koulusta, kulkenut samaa käytävää, joku Vergiliuksen säe päässäni ja potkien jalallani pientä kiveä. "Oi lapsuuttani, huudahdin, tuolla olet sinä ja täällä minä. Jumalani!"

Käännyin huoneeseen päin. Marco nukkui. Lamppu oli sammunut ja päivänvalo oli muuttanut koko huoneen ulkonäön. Huonekalujen päällykset, jotka olivat näyttäneet taivaansinisiltä, olivat itse asiassa vihertävät, ja Marco, alkoovin kaunis makaava marmoripatsas, oli harmaankalpea kuin kuollut.

Värisin tahtomattani. Katselin vuoroin alkooviin, vuoroin puistoon. Pääni oli väsynyt eikä jaksanut ajatella. Otin muutaman askeleen ja vajosin istumaan. Pöydällä edessäni näin avoimen kirjesäiliön. Tahtomattani sattuivat silmäni levitettyyn kirjeeseen, joka sisälsi vain muutaman sanan. Luin ne moneen kertaan, ennenkuin ymmärsin niiden tarkoituksen. Äkkiä kävi se minulle selväksi. Luin seuraavat, jotenkin tottumattomalla kirjoitustaidolla piirretyt sanat:

"Hän kuoli eilen. Hän kutsui yhdentoista aikaan, kun hän tunsi voimiensa vähenevän, minut luokseen ja sanoi: 'Louison, nyt saan pian nähdä ukkovainajani. Mene tuonne kaappiin ja ota sieltä lakana, joka riippuu naulassa. Hän on käärittynä samanlaiseen.' Lankesin itkien polvilleni, mutta hän ojensi kätensä ja sanoi: 'Älä itke, älä itke!' Ja sen sanottuaan huokaisi hän hyvin syvään..."

Loppu oli revitty pois. En voi kertoa, minkä vaikutuksen tämä surullinen kirje teki minuun. Käänsin paperin ja näin Marcon osotteen sekä eilispäivän postileiman. Hän kuoli eilen. Kuka? Kuka? huudahdin vaistomaisesti, kääntyen Marcon vuodetta kohti, kuollut, kuka sitten?

Marco avasi silmänsä ja näki minun istuvan pitäen kädessäni hänen kirjettään. "Äitini", sanoi hän ja lisäsi hetken päästä: "Ettekö tulekaan luokseni?"

Hän ojensi kätensä minua kohti. "Hiljaa!" huudahdin minä. "Nuku ja jätä minut rauhaan." Hän kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudelleen. Katselin häntä jonkun aikaa ja kun olin varma siitä, ettei hän mitään kuulisi, hiivin hiljaa ulos.

Istuin Desgenais'n kanssa kamiinin ääressä. Ikkuna oli auki. Oli yksi noita maaliskuun päiviä, jotka ovat kevään edeltäjiä. Oli juuri satanut ja lempeä tuoksu lehahti puutarhasta.

"Mitä nyt teemme, ystäväni?" sanoin Desgenais'lle. "Kevät on tullut. Tunnempa halua matkustaa."

"Minä puolestani teen samaa kuin viime vuonnakin", vastasi Desgenais. "Lähden maalle, kun aika on tullut lähteä."

"Mitä?" huudahdin minä. "Aiotko viettää vuoden toisensa jälkeen samalla tavalla? Aiotko uudistaa viimekesäisen ohjelmasi?"

"Mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?"

"Ei mitään, sinä olet oikeassa", huudahdin nousten tuoliltani. "Mutta minä olen väsynyt, Desgenais, väsynyt kaikkeen. Etkö sinä siis koskaan kyllästy nykyiseen elämäntapaasi."

"En", vastasi hän.

Silmieni edessä oli kuvajäljennös, joka esitti katuvaa Magdaleenaa. Vaistomaisesti ristin käteni.

"Mitä sinä siellä teet?" kysyi Desgenais.

"Jos olisin maalari ja minun pitäisi kuvata surumielisyyttä, niin en maalaisi nuorta uneksivaa tyttöä kirja kädessä."

"Mistä se nyt tulee mieleesi?" kysyi Desgenais nauraen.

"Totta tosiaan", jatkoin minä. "Tuo Magdaleena tuossa on kyyneleisistä silmistään huolimatta täynnä toivoa. Tuo sairaan kalpea käsi, johon hän nojaa päänsä, tuoksuu vielä niistä voiteista, joilla se on pessyt Kristuksen jalkoja. Ja hänen mielessään on kokonainen armeija ajatuksia ja rukouksia. Se ei ole surumieltä."

"Taulu kuvaa lukevaa naista", sanoi Desgenais kuivasti.

"Onnellista naista, joka lukee onnellista kirjaa", lisäsin minä.

Desgenais ymmärsi mitä tarkoitin. Hän näki että olin käynyt hyvin surulliseksi ja kysyi, mikä minua painoi. En vastannut mitään, mutta tunsin sydämeni olevan pakahtumaisillaan.

"Octave, ystäväni", sanoi Desgenais, "jos sinulla on joku huoli, niin älä epäile kertoa sitä minulle. Puhu avomielisesti, voit luottaa minuun."

"Tiedän sen", vastasin. "Sinä olet ystäväni, mutta surullani ei ole yhtään ystävää."

Desgenais pyytämällä pyysi minua puhumaan.

"Mutta", sanoin minä, "mitä se hyödyttäisi? Me emme kumpikaan voi asiaa auttaa. Vai tahdotko todella että paljastaisin sinulle sydämeni?"

"Puhu suoraan", sanoi Desgenais.

"Hyvä, Desgenais, sinä olet kerran tällä paikalla antanut minulle neuvojasi. Nyt pyydän sinua kuuntelemaan yhtä tarkkaan kuin minä tein silloin. Sinä olet pyytänyt minua kertomaan, mitä tunnen sisimmässäni -- tahdon sen nyt tehdä. Sano ensimäiselle miehelle, jonka tapaat: Kas tuossa joukko nuoria miehiä, jotka kuluttavat aikaansa juoden, ratsastaen, pelaten, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa huvituksissa. Mikään ei heitä pidätä, he voivat saada kenen naisen he tahtovat; he ovat rikkaita. Huolista eivät he tiedä mitään, koko heidän elämänsä on yhtä ainoaa juhlaa! Mitä luulet miehen sinulle vastaavan? Ehkä hän kutsuu inhimilliseksi heikkoudeksi sellaista elämää, mutta luultavammin pitää hän sitä kaiken maallisen onnen huippuna.

"Vie sitten tämä mies keskelle tällaista elämää. Aseta hänet pöytään kauniin naisen viereen, pane malja hänen käteensä, täytä hänen taskunsa kullalla ja sano hänelle: Tällaiseksi on elämäsi muodostuva. Sillä aikaa kuin sinä nukut rakastajattaresi vieressä, tömistelevät hevosesi tallissa; sillä aikaa kun ratsastelet hiekoitetulla puistokäytävällä, kypsyy viini kellarissasi; sillä aikaa kuin vietät yösi juomingeissa, kartuttaa pankkiiri omaisuuttasi. Jokainen toivomuksesi täytetään. Sinä olet oleva onnellisin ihminen maailmassa. Mutta varo juomasta jonakin iltana liian paljon, jottet huomaisi ruumistasi kykenemättömäksi nauttimaan. Se olisi suuri onnettomuus, sillä sitä ei voi parantaa. Ja kun jonakin kauniina yönä ratsastelet metsässä iloisten toverien seurassa, voi sattua, että hevosesi kompastuu ja sinä putoat liejuiseen kuoppaan eivätkä juopuneet seuralaisesi iloisten huutojensa keskellä kuule sinun apua rukoilevaa ääntäsi, vaan saat yksin raajarikkona raahautua metsän läpi ja ystäviesi iloinen melu etenee etenemistään. Voit myöskin menettää pelissä, onni on vaihteleva. Kun tulet pitojen jälkeen kotiin ja istut tulen ääreen, niin varo, ettet lyö kädellä otsaasi ja katsele surusta väsynein silmin katkerasti ympärillesi ikäänkuin etsien ystävää. Ja varo ennen kaikkea ajattelemasta yksinäisyydessäsi kahta olentoa, jossakin, jonkun matalan katon alla, kahta olentoa, jotka rauhallisesti nukkuvat käsi kädessä, kun oman loistoisan vuoteesi ääressä, ainoana uskottunasi, istuu kalpea olento, joka rakastaa vain rahakukkaroasi. Sinä nojaudut hänen puoleensa, tahtoen keventää ahdistettua sydäntäsi ja hän päättelee mielessään, että sinä lienet menettänyt suuria summia, kun olet niin surullinen. Ja jos hän näkee kyyneleitä silmissäsi tulee hän hyvin murheelliseksi, sillä ne voivat merkitä, että hän saa ehkä kauankin käyttää sitä pukua, joka hänellä on yllään, ja että sormukset hänen sormistaan katoavat. Jos joku on voittanut sinulta paljon rahaa pelissä, niin varo mainitsemasta naiselle hänen nimeään, jottei hän seuraavana päivänä suloisesti hymyillen menisi sen luo, joka on ollut sinun turmiosi. Sellainen on inhimillinen heikkous -- onko sinulla voimaa sitä kestää? Sinä voit kyllästyä kaikkeen ja kyllästys on pahempi kuin kuolema. Jos sinulla on sydän, niin varo rakkautta -- se on maailmanmiehelle pahempi kuin onnettomuus, se tekee hänet naurettavaksi. Hän ostaa rakastajattarensa, ja naisella, joka myö itsensä, on oikeus halveksia vain yhtä miestä maailmassa: sitä joka häntä rakastaa. Jos sinulla on intohimoinen sydän, niin pidä vaari kasvoistasi: sotilaalle on häpeä luopua aseistaan ja maailmanmiehelle näyttää jostakin huvitetulta. Hänen kunniansa on tarttua kaikkeen öljytyin marmorikäsin, joiden pinnalta kaikki liukuu pois. Jos olet kuumaverinen, niin opi tappamaan, jos tahdot itse elää; viini saa usein aikaan riitaa. Jos sinulla on omatunto, niin varo öittesi unta. Maailmanmies, joka katuu, on kuin laiva, joka on saanut vuodon. Se ei voi palata maihin eikä jatkaa matkaansa; tuulet kuljettavat sen ulapalle, se täyttyy vedellä ja uppoaa. Jos sinulla on ruumis, niin varo kärsimystä, jos sinulla on sielu, niin varo epätoivoa, mutta ennen kaikkea, onneton, varo itseäsi ihmisiltä. Sinä olet näkevinäsi ympärilläsi tanssivia pareja, jotka pitävät toinen toisiaan kädestä, mutta te tanssittekin silkkinuoralla syvyyden yllä, joka on niellyt hiljaiseen syliinsä niin monta pudonnutta. Varo, ettei jalkasi luista! Itse luonto alkaa karttaa sinua. Puut ja pensaat eivät sinua enää tunne, sinä olet pettänyt luonto-äidin lait, ja itse taivaan linnut vaikenevat sinun lähestyessäsi. Sinä olet yksin! Pelkää Jumalaa! Sinä seisot yksin kasvoista kasvoihin hänen kanssaan, kuin jäykkä patsas tahtosi jalustalla. Sade ei sinua virvoita eikä ohikulkeva tuuli anna sinulle sitä elämän suudelmaa, jonka se antaa kaikelle mikä hengittää. Se puistaa sinua ja panee sinut horjumaan. Jokainen nainen, jota syleilet, vie sinulta kipinän elämänvoimaasi antamatta sinulle mitään omastaan. Sinä kulutat voimasi ajaen takaa tyhjiä harhakuvia. Missä hikipisarasi putoo maahan, nousee hautuumaan surullisia kukkia. Sinun täytyy kuolla! Sinä olet rakkauden vihollinen -- palaa yksinäisyyteen äläkä odota vanhuutta. Älä jätä lasta jälkeesi, älä lisää pilaantunutta vertasi. Häviä kuin savu äläkä vie siemeneltä, joka maassa itää, yhtään auringonsädettä mukanasi."

Kun olin lopettanut putosin nojatuoliin ja kyynelvirta tulvasi silmiini.

"Ah, Desgenais", huudahdin nyyhkien, "sinä et puhunut sillä tavalla minulle. Etkö tuntenut silloin totuutta tai jos tunsit, miks'et sanonut sitä minulle?"

Mutta Desgenais istui kädet ristissä kalpeana kuin palttina ja suuri kyynel putosi hänen poskelleen.

Istuimme molemmat hetken ääneti. Seinäkello löi. Samassa tuli mieleeni, että oli kulunut täsmälleen, päivää ja tuntia myöten, vuosi siitä kuin sain tietää rakastettuni uskottomuudesta.

"Kuulitko kellon lyövän?" puhelin itsekseni. "En tiedä mitä se nyt tuo mukanaan, mutta tämä tunti on kohtalokas hetki elämässäni."

Puhuin näin tietämättä itse mitä tein. Mutta samassa hetkessä astui lakeija huoneeseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni, vei minut syrjään ja kuiskasi korvaani: "Herra, tulen ilmoittamaan teille, että isänne on kuolemaisillaan. Hänellä on hiljan ollut halvauskohtaus ja lääkärit eivät anna mitään toivoa."

KOLMAS OSA

Isäni asui maaseudulla, jonkun matkan päässä Parisista. Kun tulin perille, tapasin lääkärin ovella. Hän sanoi minulle: "Tulette liian myöhään. Isänne olisi halunnut nähdä teidät ennen kuolemaansa."

Kun astuin sisään, tapasin isäni kuolleena.

"Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita poistumaan ja jättäkää minut yksin isäni kanssa", sanoin lääkärille. "Isälläni oli minulle jotain sanottavaa. Hän on sen minulle sanova."

Palvelijat lähtivät huoneesta. Lähestyin vuodetta ja nostin varovasti liinan, joka peitti kuolleen kasvoja. Mutta kohta kun näin isäni piirteet, heittäysin hänen ylitseen ja menetin tajuni.

Kun tulin taas tuntoihini, kuulin lähelläni kuiskailtavan: "Jos hän sitä vielä pyytää, niin kieltäkää se häneltä millä tekosyyllä hyvänsä." Ymmärsin, että tahdottiin estää minua menemästä kuolleen vuoteen luo, mutta teeskentelin, etten ollut mitään kuullut. Kun nähtiin, että olin levollinen, jätettiin minut yksin. Odotin, kunnes kaikki talossa nukkuivat, ja lähdin taas, kynttilä kädessä, isäni huoneeseen. Tapasin siellä nuoren papin istumassa yksin vuoteen vieressä.

"Sallikaa orvoksi jääneen valvoa viimeisen yön isänsä luona. Sitä ette voine häneltä kieltää. Jääkää viereiseen huoneeseen, otan itse vastuulleni tämän asian."

Pappi meni. Pöydällä loimottava kynttilä valaisi vuodetta. Istuin papin jättämälle paikalle ja paljastin vielä kerran nuo kasvot, joita en enää koskaan olisi näkevä. "Mitä tahdoitte sanoa minulle, isäni? Mikä oli viimeinen ajatuksenne, kun etsitte silmillänne poikanne?"

Isälläni oli ollut tapana pitää päiväkirjaa, johon hän tarkkaan merkitsi kaikki elämyksensä. Näin tämän päiväkirjan avoinna pöydällä. Lähestyin sitä ja lankesin polvilleni sen eteen. Esillä-olevalle sivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Hyvästi poikani, minä rakastan sinua ja kuolen."

Ei tullut kyyneltä silmiini eikä noussut nyyhkytystä rinnastani. Kurkkuani kuristi ja suuni oli kuin kiinni lukittu. Mykkänä ja liikkumatta katselin isääni.

Hän tunsi elämäntapani ja oli monta kertaa minua siitä nuhdellut. Melkein aina kun hänet tapasin, puhui hän tulevaisuudestani ja nuoruuteni hurjisteluista. Hänen varoituksensa olivatkin usein pidättäneet minut synnistä ja hänen sanallaan oli sitä suurempi vaikutus, kun hänen oma elämänsä oli ollut esikuvallinen uhrautuvassa itsehillinnässään. Uskoin, että hän oli halunnut nähdä minut vielä kerran kehoittaakseen minua kääntymään hyveen tielle. Mutta kuolema oli tullut liian nopeaan ja kuolinhetkellään oli hän tuntenut että hänellä oli sanottavana minulle vain yksi sana: että hän rakasti minua.

Isäni hautaa ympäröi pieni puuaitaus. Vainajan jo varhain lausutun tahdon mukaan oli hän haudattu kylän kirkkomaahan. Sinne vaelsin joka päivä ja kulutin suuren osan ajastani istuen pienellä penkillä isäni haudan vieressä. Muun osan päivästäni vietin yksin isäni talossa. Palvelijoita ei minulla ollut kuin yksi.

Kuinka paljon tuskaa meidän intohimomme voivatkaan meille tuottaa, ei sitä kuitenkaan voi verrata siihen suruun, jonka kuolema aiheuttaa. Ensimäinen tunne, mikä minulla oli seisoessani isäni vuoteen ääressä, oli tunne siitä, että olin mieletön lapsi, joka ei tiennyt mitään eikä tuntenut mitään. Tunsin suorastaan ruumiillista tuskaa ja vääntelin käsiäni kuin oppipoika, jonka on vaikea herätä.

Ensimäisinä kuukausina ei tullut mieleeni ajatusta enemmän menneisyydestäni kuin tulevaisuudestani. Minusta tuntui kuin se mitä ennen olin elänyt olisi ollut jonkun toisen kokemaa, niin kaukana oli nykyinen suruni entisistä mielentiloistani. Olin väsynyt, välinpitämätön kaikesta, ja sisimmässäni nakersi kalvava katkeruus. Istuin päiväkaudet kirja kädessä, mutta en lukenut mitään. En myöskään ajatellut. Kaikki oli sisässäni tyhjyyttä. Isku, jonka olin saanut, oli ollut niin voimakas ja vaikutukseltaan niin kestävä, että se oli minut kokonaan lamauttanut ja tehnyt minut tahdottomaksi.

Palvelijani, nimeltään Larive, oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hän olikin isäni jälkeen ehkä paras ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen ei tarvinnut käyttää livree'ta -- ja kun hän oli isäni kokoa, sai hän isältäni tämän vanhat puvut. Hän oli saman ikäinen kuin isäni, hänen tukkansa oli samalla tavalla harmahtava ja kahtena kymmenenä palvelusvuotenaan oli hän omistanut jotain isäni käytöstavasta. Kun päivällisen jälkeen kävelin huoneessa edestakaisin, pitkin ja poikin, kuulin hänen tekevän samoin etehisessä, mutta vaikka ovi oli auki, ei hän koskaan tullut sisään. Joskus näimme toisemme itkevän. Niin kuluivat illat toisensa jälkeen ja aurinko oli useimmiten jo aikoja sitten laskenut, ennenkuin pyysin Larivea tuomaan sisään valoa tai hän sitä itse omasta alotteestaan teki.

Kaikki oli talossa entisessä järjestyksessä; tuskin olimme paperipalaa muuttaneet toiseen paikkaan. Isäni suuri nahkapeitteinen tuoli oli edelleen kamiinin edessä. Hänen pöytänsä ja kirjansa olivat koskemattomina. En edes antanut pyyhkiä tomua hänen huoneestaan, koska isäni ei pitänyt siitä että häntä siivouksella häirittiin. Isäni hiljainen, yksinkertainen talo tuskin huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Toisinaan tuntui minusta kuitenkin kuin olisivat, istuessani isäni tuolissa, kääriytyneenä isäni työnuttuun seinät katsoneet minuun täynnä sääliä. Oli kuin olisin kuullut heikon kuiskeen: "Mihin on mennyt isäsi? Tiedämme hyvin, että sinä olet hänen poikansa."

Sain Parisista useita kirjeitä ja vastasin niihin kaikkiin, että aioin viettää kesäni maalla, kuten isälläni oli ollut tapana tehdä. Aloin ymmärtää totuuden vanhassa sananparressa, että kaikessa onnettomuudessa on aina jotakin hyvää, ja että suuri suru on sielun lepo. Mitä sanomia Jumalan sanansaattajat meille tuovatkin, havahduttavat ne meidät aina ajattelemaan elämäämme, ja kun niillä on sananvuoro, vaikenee kaikki muu meissä. Ainoastaan ohimenevät surut saavat meidät syyttämään ja soimaamaan taivasta, suuret surut panevat meidät kuuntelemaan.