Part 7

"Sen takana on suuri arvoitus ja sinun täytyy, ystäväni, löytää sen avain. Hekkumasta voi sanoa, että se täyttää meidän elämämme hetkeksi, päiväksi, illaksi, mutta ei enää huomenna, ei iäksi. Ei ole olemassa yhtään kansaa maan pinnalla, joka ei kunnioittaisi naista miehen lohduttajana ja seuralaisena, pyhänä aseena miehen kädessä. Mutta tässä on uskalikko hypännyt sen kuilun yli, jonka Jumala on asettanut ihmisen ja eläimen välille. Uskaltaako tämä mykkä titaani tukahduttaa sielun rakkauden ruumiin suudelmiin ja painaa huulilleen eläimen tunnuksen, ikuisen hiljaisuuden sinetin?

"Yksi on varmaa. Tässä on jotain salaperäistä, jotain niistä hämäristä aarnioista, joissa hävityksen henget kuiskuttavat toisilleen, kun yö laskeutuu yli maan. Tämä mies ei ole sellainen, joksi Jumala on hänet luonut -- sanottakoon häntä huonommaksi tai paremmaksi. Hänen sisälmyksensä ovat kuin hedelmättömän naisen tai on luonto jättänyt ne vaillinaisiksi tai kasvaa niissä myrkyllisiä yrttejä.

"Ystäväni, työ ja ponnistukset eivät ole voineet parantaa sinua. Sinun tunnussanasi on ollut: unohtaa ja oppia. Olet lukenut kuolleita kirjoja, mutta olet liian nuori elämään raunioilla. Katso ympärillesi kalpeaan ihmisparveen, missä sfinksin silmät loistavat taivaallisten hieroglyyfien keskellä. Opi ymmärtämään elämän kirjaa! Rohkeutta, koulupoika, heittäydy Styksin virtaan, se tekee sinut haavoittumattomaksi -- kantakoon tummat aallot sinut sitten kuolemaan tai Jumalan luo."

IV

"Ainoa hyvä mikä elämässäni on ollut, jos siinä voi sanoa olleen jotain hyvää, on se, että kaikki valheelliset ilot kylvivät niin paljon tuskaa ja katkeruutta mieleeni, etten voinut enempää kestää." Nämä yksinkertaiset sanat lausui nuoruudestaan pyhä Augustinus, miehekkäin mies, joka on elänyt maan päällä. Harvat olisivat voineet lausua näitä sanoja niin suoraan kuin hän, vaikka ne ovat kaikkien sydämissä; ainakin soivat ne ylinnä minunkin mielessäni.

Joulukuussa palasin Parisiin ja otin siellä osaa kaikkinaisiin huveihin yhdessä Desgenais'n kanssa, joka oli minuun hyvin tyytyväinen. Itse en sitä ollut. Kuta enemmän juoksin huveissa, sitä raskaammaksi tuli mieleni. Pian alkoi minusta tuntua siltä kuin kaikki ne kuilut, joita ennen olin nähnyt edessäni, olisivat ikäänkuin kasvaneet umpeen, ja kaikki hirviöt, joita olin ennen kauhistunut, osottautuivat varjoiksi.

Desgenais kysyi minulta, kuinka voin. "Kuinka itse voit?" vastasin. "Suretko jotain kuollutta sukulaista? Saako kosteus jonkun vanhan kipusi särkemään?"

Desgenais ei vastannut, vaikka hän kyllä kuuli, mitä kysyin häneltä. Istuimme pöytään ja joimme, kunnes päämme meni sekaisin. Keskiyön aikaan vuokrasimme postihevoset ja ajoimme kymmenen kahdentoista virstan päähän maaseudulle syömään aamiaista. Palattuamme menimme kylpyyn, sieltä pöytään, sieltä pelisaliin, sieltä vuoteeseen. Kun vihdoin olin kotonani, lankesin polvilleni vuoteeni viereen ja itkin. Se oli iltarukoukseni.

Omituista kyllä, olin ylpeä siitä, että minua pidettiin toisena kuin mitä pohjaltani olin. Kerskailin eläväni paljon huonommin kuin itse asiassa elin; tällainen teeskentely antoi minulle eräänlaisen oudon surumielisen tyydytyksen. Kun todellisuudessa olin tehnyt mitä kerroin tehneeni, en ollut tuntenut muuta kuin ikävää; mutta kun keksin tarinan jostakin hurjistelusta, jossa en ollut itse ollut läsnä, tunsin, en tiedä miksi, outoa tyydytystä.

Pahimmin koski minuun, kun huvitteluretkillämme Parisin ympäristössä tulimme johonkin seutuun, missä olin ennen ollut yhdessä rakastajattareni kanssa. Silloin erkanin seurasta ja kuljin allapäin, tarkastaen katkeralla mielellä jokaista puuta ja pensasta; meninpä niin pitkälle, että potkaisin niitä, ikäänkuin olisin tahtonut särkeä ne kappaleiksi. Sen jälkeen palasin muiden luo, mutisten hampaideni välitse: "Jumala ei rakasta minua!" Sellaisessa mielentilassa olin tuntikausia sanaakaan sanomatta.

Äkkiä iski mieleeni surullinen ajatus, että totuus on alastomuus. "Maailma nimittää ihomaaliaan hyveeksi, rukousnauhaansa uskonnoksi ja viittansa laahustinta säädyllisyydeksi. Kunnia ja siveys ovat sen kamarineitsyitä. Se sekoittaa viiniinsä kaikkien niiden poloisten kyynelet, jotka uskovat siihen. Se käy alasluoduin silmin niin kauan kuin aurinko on taivaalla. Se kulkee kirkoissa, tanssiaisissa ja kokouksissa ja kun ilta on tullut, riisuu se pukunsa ja sen alta tulee esiin alaston bakkantti pukinjalkoineen."

Mutta näin ajatellessani kauhistuin itseäni, sillä yhtä selvästi kuin näin ruumiin puvun alla näin luurangon ruumiissa. "Onko mahdollista, että kaikki on siinä?" kysyin tahtomattani itseltäni. Mutta tultuani kaupunkiin tapasin kadulla kauniin tyttösen, joka kulki äitinsä käsipuolessa -- seurasin häntä ihailevin silmin ja tunsin itseni jälleen lapseksi.

Vaikka vietin ystävieni kanssa suurimman osan päivästä ja vaikka olimme niin sanoakseni tehneet järjestelmän huonosta elämästämme, en kuitenkaan kokonaan ollut luopunut seuramaailmasta. Maailmannaisen näkeminen sai minut aivan tasapainostani, en voinut tarttua häntä käteen vapisematta. Mutta olin päättänyt, etten enää rakastaisi.

Eräänä iltana tulin kuitenkin kotiini tanssiaisista, sydän niin sairaana, että tunsin sen johtuvan rakkaudesta. Olin istunut illallispöydässä kauneimman ja hienoimman naisen vieressä, jonka muistan nähneeni. Kun suljin silmäni nukkuakseni, näin naisen edessäni. Luulin olevani hukassa ja päätin välttää kaikkia paikkoja, missä voisin hänet tavata. Tällaista kuume-tilaa kesti pari viikkoa, jonka ajan vietin suurimmaksi osaksi pitkälläni sohvalla, kertoen tahtomattani mielessäni jokaisen sanan, jonka olin vaihtanut hänen kanssaan.

Ei liene maan pinnalla toista kolkkaa, missä ihmiset niin vakoilisivat toisiansa kuin Parisissa. Ei sentähden kulunut pitkää aikaa, ennenkuin tuttavani, jotka näkivät minut aina Desgenais'n seurassa, julistivat, että olin mitä hurjin elostelija. Maailman johdonmukaisuus on ihailtava: yhtä tyhmänä ja kokemattomana kuin se piti minua, kun rakastajattareni jätti minut, yhtä tunteettomana ja paatuneena piti se minua nyt. Sanottiinpa minulle suoraan, etten ollut koskaan rakastanut tuota naista, vaan olin vain teeskennellyt kaiken aikaa. Tällä kaikella tahdottiin minulle lausua ylistyssanoja -- ja pahinta kaikessa oli, että olin niin säälittävän turhamainen, että tällainen puhe mairitteli minua.

Tein kaikkeni näyttääkseni niin väsähtäneeltä kuin suinkin, samalla aikaa kun sydämeni oli täynnä haluja ja hurjia mielikuvia. Sanoin, etten lainkaan välittänyt naisista, mutta aivoni loivat hulluja haaveita, jotka veivät todellisuudesta voiton. Ainoa huvini oli tehdä itseni luonnottomaksi. Minulle riitti, että joku ajatus oli erikoislaatuinen ja loukkasi yleisiä tapoja, jotta kohta antauduin sen esitaistelijaksi, vaikka sen kautta paljastui huonoimpia puolia luonteessani.

Pahin vikani oli että matkin kaikkea, joka näytti minusta harvinaiselta ja kun tahdoin olla alkuperäinen menin ylenmääräisiin liiallisuuksiin. Mikään ei ollut mieleeni, mitään en pitänyt edes sen arvoisena, että olisin kääntänyt silmiäni siihen. Siitä huolimatta väittelin asiani puolesta niin tulisesti, että ranskankielen sanat eivät tahtoneet minulle riittää, mutta niin pian kuin joku tuli minun puolelleni, laimeni intoni kokonaan. Se oli luonnollinen seuraus henkisestä tilastani, joka inhotti minua itseänikin ilman että kuitenkaan kykenin sitä muuttamaan.

Simigliante a quella 'nferma Che non può trovar posa in su le piume, Ma con dar voltà suo dolore scherma.

(Dante.)

Siten vaivasin mieltäni ja jouduin harhatieltä toiselle päästäkseni itseäni pakoon.

Mutta kun turhamaisuuteni tuli tyydytetyksi, kärsi sydämeni, niin että minussa oli alituisesti ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen nauroi toisen itkiessä. Hulluuteni tuotti minulle joskus aivan sietämättömiä tuskia, ja syvimmätkin suruni saivat minut nauramaan.

Oli kerran mies, joka kehui, ettei mikään maailmassa voinut herättää hänessä pelkoa. Hänen ystävänsä kätkivät hänen vuoteeseensa ihmisen luurangon ja piiloutuivat viereiseen huoneeseen kuullakseen mitä tapahtui, kun mies palasi kotiin. He eivät kuulleet mitään ääntä, mutta seuraavana aamuna, kun he astuivat miehen huoneeseen, tapasivat he hänet istumassa vuoteessa ja leikkimässä luukappaleilla. Hän oli menettänyt järkensä.

Minun tilani muistutti jossakin suhteessa tuon miehen tilaa. Mutta luupalat, joilla leikin, olivat rakkauteni sirpaleita, ainoita mitä minulle oli jäänyt.

Olisi kuitenkin väärin luulla, ettei elämässäni ollut myöskin hauskoja hetkiä. Desgenais'n ystävät olivat sivistyneitä nuoria miehiä, suuri osa heistä oli taiteilijoita. Vietimme usein yhdessä sangen hauskoja iltoja. Yksi joukostamme oli rakastunut kauniiseen laulajattareen ja tämä ilahdutti meitä tuoreella, surunvoittoisella äänellään. Kuuntelimme häntä istuen kehässä hänen ympärillään, silläaikaa kun katettu ruokapöytä odotti meitä. Usein sattui, että kun olimme asettuneet pöytään ja pullojen korkit olivat lentäneet auki, joku joukostamme tarttui johonkin Lamartinen teokseen ja luki siitä väräjävällä äänellä. Oli kuin kaikki muu olisi sellaisina hetkinä unohtunut. Tunnit kuluivat ja kun viimein aloimme juhlan, olimme todella hauskat nähdä, sillä emme puhuneet mitään, ja kyyneleet olivat nousseet silmiimme.

Desgenais, joka muutoin oli kylmin ja kuivin kaikista, oli tuollaisina hetkinä käsittämätön. Hän antautui niin välittömästi tunnelmiensa valtaan, että olisi voinut luulla häntä haltioituneeksi runoilijaksi. Tällaisten purkausten jälkeen valtasi hänet hillitön ilo, ja kun viini alkoi vaikuttaa, seurasi sitä hurja hävityksen halu. Olen nähnyt hänen hullujen ystäviensä keskellä heittävän tuolinsa suurella ryskeellä suljetun ikkunan läpi.

En voinut olla seuraamatta tuon omituisen miehen luonnetta. Hän oli minusta oudon, minulle tuntemattoman ihmislajin edustaja. Kun hän teki hullutuksiaan, oli syrjässä olevan mahdotonta tietää olivatko ne sairaan epätoivon tekoja vaiko hemmotellun lapsen oikkuja.

Juhlapäivinä saattoi hän joutua niin hermostuneen kiihoituksen tilaan, että hän käyttäytyi kuin koulupoika. Hän saattoi saada toiset naurusta kuolemaan. Hän taivutti minut eräänä päivänä lähtemään kanssaan hämärän tultua naamioituina ja omituisella tavalla puettuina, soittovehkeet kainalossa, kulkemaan katuja. Vaeltelimme siten kaiken yön ja pidimme melua. Kun huomasimme erään ajurin nukkuneen pukilleen, irroitimme hänen hevosensa valjaista. Teeskennellen tuloa tanssiaisista huusimme sen jälkeen ajurin luoksemme, mutta kun tämä herättyään kohotti ruoskansa, lähtivät hevoset yksin omia teitään jättäen ajurin yksin vaunuihin. Sitten lähdimme Champs-Élysées'lle. Kun Desgenais näki erään ajopelin lähestyvän, tekeytyi hän rosvoksi ja pakoitti ajurin astumaan alas sekä heittäytymään vatsalleen katuun. Olin kuolla nauruun. Sitten aukaisi hän vaunujen oven. Vaunuissa istui nuori mies naisensa kanssa, molemmat kauhusta liikkumattomina. Desgenais pyysi minua tekemään samoin kuin hänkin, avasin toisen vaunun oven ja senjälkeen aloimme hääriä ja kulkea edes takaisin ajopelien takana, niin että ihmispoloiset vaunujen sisässä luulivat joutuneensa kokonaisen rosvojoukon käsiin.

Uskon, että ihmiset, jotka sanovat, että eläminen maailman huvituksissa antaa hyödyllisiä kokemuksia, hämmästyisivät suuresti, jos heitä todella uskottaisiin. Maailma hyörii lukemattomina pieninä pyörteinä, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikki liikkuu siinä ryhmittäin kuin muuttolinnut. Saman kaupungin eri osat ovat luonteeltaan erilaiset, ja sille joka asuu Chaussée-d'Antinin varrella, on yhtä paljon oppimista Marais'sa kuin Lissabonissa. Kuitenkin tapaamme muutamia hahmoja samanlaisina kaikissa elämän oloissa: toivon, omantunnon, yleisen mielipiteen, ikävän, surun, ylpeyden ja kaiken joukossa ihmisen.

Vietimme niin, ystäväni ja minä, kuin joukko muuttolintuja, aikaamme kevääseen saakka, iloiten ja meluten.

Mutta nyt kysyy varmaan lukijani kesken kaiken, minkälaisia olivat naiset, joiden kanssa elimme. Olenhan puhunut hurjisteluistamme enkä ole maininnut mitään heistä.

Ah, te naisen nimeä kantaneet olennot, jotka kuin unikuvat olette liukuneet ohi epätodellisen unielämäni, mitä voin sanoa teistä? Voiko muistella sellaista, jonka yllä ei lepää pienintäkään toivon kajastusta. Onko olemassa mitään, joka oli muistossa mykempää kuin te, unohdetumpaa kuin te?

Jos minun täytyy puhua näistä naisista, tahdon valita heidän joukostaan kaksi esimerkkiä.

Kuvitelkaa nuorta ja kaunista ompelijatarta, kahdeksantoista vuotiasta, joka on täynnä elämänhalua. Hänellä on työnsä vieressä romaani, jossa ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta -- itse hän ei taas tiedä mitään siveydestä. Hän ompelee päivät päästään ikkunan luona, jonka editse vaelsivat muinoin uskonnolliset kulkueet, mitkä poliisi kuitenkin on kieltänyt, ja joiden sijasta nyt kulkee saman viranomaisen luvalla kymmeniä ilotyttöjä. Mitä luulette, että hän näkee ikkunastaan illalla, kun hänen silmänsä ja kätensä ovat uupuneet päivän työstä ja kun hän luo katseensa lähestyvään yöhön? Puku, jonka hän on ommellut, hattu, jonka hän on tehnyt köyhin kunniallisin käsin hankkiakseen illallista kotiinsa, on julkisen naisen omaisuutta. Kymmeniä kertoja päivässä pysähtyvät vuokravaunut portin eteen ja sisään astuu nainen, jolla on numeronsa samalla tavalla kuin ajurilla, joka on hänet tuonut. Hän astuu ylpeän näköisenä sisään, koettelee ja kääntelee peilin edessä kymmenet kerrat ompelijattaren työtä, joka on tälle maksanut monen yön unet. Ompelijatar näkee naisen ottavan taskustaan kuusi kultakolikkoa eikä hän itse saa työstään enempää kuin yhden viikossa. Hän tarkastaa tuota naista kiireestä kantapäähän, tutkii hänen koristeitaan, seuraa häntä vaunuihin saakka. Mitä uskotte voivan tapahtua? Jonakin pimeänä yönä, kun ei ole työtä ja äiti on sairaana, aukaisee hän ovensa ja ojentaa kätensä jollekin ohikulkijalle.

Tällainen on tarina eräästä tytöstä, jonka olen tuntenut. Hän taisi vähän kaikkea, soittaa pianoa, laskea, piirustaa, vieläpä vähän historiaa ja kielioppiakin. Kuinka usein katselinkaan tuskallisella myötätunnolla tuollaista luonnon harjoitelmaa, jota maailma vielä oli typistellyt! Kuinka usein seurasinkaan yön hiljaisuudessa pienen sammuvan kipinän tuiketta ja koetin sytyttää tulen tuhan alla piilevään hiillokseen! Tytön pitkillä hiuksilla oli todella tuhan väri ja me kutsuimme häntä senvuoksi tuhkimoksi.

En ollut kyllin varakas voidakseni hankkia tytölle opettajia, mutta Desgenais tuli hänestä huvitetuksi ja antoi, minun neuvostani, hänen oppia uudelleen kaiken sen vähän minkä hän jo oli kerran oppinut. Mutta hän ei tehnyt mitään huomattavaa edistystä. Kun opettaja oli lähtenyt, pani hän kätensä ristiin ja istui liikkumatta tuntikausia katsellen ulos ikkunasta. Eräänä päivänä uhkasin lakata häntä avustamasta, jollei hän tehnyt työtä. Silloin meni hän sanaa sanomatta kirjansa ääreen, mutta pian sen jälkeen sain tietää, että hän oli kaikessa salaisuudessa hiipinyt ulos. Minne hän meni -- Jumala yksin sen tietää. Ennenkuin hän jätti minut kokonaan, pyysin häntä ompelemaan minulle kukkaron. Olen säilyttänyt sitä huoneeni seinällä surullisena pyhäinjäännöksenä, katkerana muistona kaikesta, mikä tässä maailmassa muuttuu raunioiksi.

Tahdon kertoa toisenkin tapauksen.

Olimme koko päivän kestäneen väsyttävän seikkailu-elämän jälkeen kokoontuneet noin kymmenen aikaan illalla Desgenais'n luo. Kun saavuimme, oli orkesteri jo työssä ja sali oli täynnä vieraita.

Suurin osa naisista oli teatterityttöjä. He ovat tällaisiin tilaisuuksiin kuin luodut, ja sentähden myöskin varsin kysyttyjä.

Heti kun olin astunut saliin heittäydyin valssin pyörteihin. Olen aina rakastanut tuota tanssia. Se on rytmiltään jaloin ja esiintuo täydellisimmin kauniin naisen ja nuorukaisen liikkeiden sulon. Sen rinnalla ovat muut tanssit mauttomia keksintöjä, joiden tarkoitus on vain tarjota tanssiville tilaisuutta järjettömään keskusteluun. Mutta on kuin omistaisi sen naisen, jota pitää käsivarsissaan puolen tunnin ajan valssin pyörteissä; nainen vapisee ja antaa tahdottomana tanssittajansa viedä itseään, niin että mies tuntee olevansa samalla kertaa ikäänkuin suojelija ja väkivallan tekijä. On naisia, jotka antautuvat tanssiin niin kainon hekumallisesti, samalla kertaa niin hurjasti ja puhtaasti, ettei mies tiedä, mitä hänen omassa povessansa sillä hetkellä liikkuu; hän ei tiedä, onko pelko vai intohimo hänessä ylinnä, tuleeko hän itse voitetuksi vai taittuuko nainen, joka on hänen käsissään, kuin ruoko myrskyssä. Saksa on valssin kotimaa ja sieltä kuvittelee myöskin rakkauden olevan peräisin.

Pidin käsivarsillani loistavaa italialaista tanssijatarta, joka oli tullut Parisiin karnevaali-ajaksi. Hän oli puettuna bakkantiksi; hänen pukunsa oli pantterin taljasta. En ole koskaan nähnyt mitään niin hekumallisen kaunista kuin hän. Hän oli pitkä ja solakka ja tanssiessaan teki hän liikkeidensä nopeudesta huolimatta sen vaikutuksen kuin hän olisi antanut laahata itseään eteenpäin. Näytti siltä kuin hän olisi kokonaan väsyttänyt viejäänsä, ja kuitenkin kiiti hän eteenpäin kuin lumottu.

Povellaan oli hänellä suuri kukkavihko, jonka tuoksu tahtomattani huumasi minut. Pienimmästäkin käsivarteni kosketuksesta tunsin hänen ruumiinsa taipuvan kuin intialaisen liaanin, pehmeänä ja notkeana. Tuntui kuin hän olisi ympäröinyt minut kuin tuoksuava silkkiharso. Joka käännöksessä kilahti hänen metallinen vyönsä. Hänen liikkeensä olivat niin ylimaalliset, että saatoin uskoa näkeväni tähden tai hengettären, joka hymyillen kiiteli tietään. Oli kuin suloinen ja hekumallinen valssisävel olisi virrannut hänen huuliltaan. Pää oli lukemattomine tuuheine mustine palmikoineen takakenossa, ikäänkuin hänen kaulansa olisi ollut liian hento kantamaan sen painoa.

Kun valssi oli loppunut, heittäysin nojatuoliin pienen huoneen perällä. Sydämeni löi kiivaasti, olin kokonaan suunniltani. "Jumalani!" puhelin itsekseni, "onko tämä mahdollista? Oi sinä kaunis hirviö, sinä loistava käärme! Oi sinä kiemurteleva ja aaltoileva hienoine pilkullisine ihoinesi! Kuinka onkaan sukulaisesi opettanut sinua kiemurtelemaan ympäri elämän puun, omena huulilla. Melusina, Melusina! Miesten sydämet huutavat luoksesi. Sen sinä tiedät hyvin, lumoojatar, joka kuljet tietäsi täynnä salaista hiipivää kaipuuta. Sinä tiedät, että meidän kohtalomme on menehtyä, kun tulemme läheisyyteesi. Sinä tiedät, että mies voi kuolla hymystäsi, kukkiesi tuoksusta, jäsentesi kosketuksesta. Sentähden liikut hymyillen, povi täynnä kukkia, sentähden nojaat niin pehmeästi kädelläsi olkaamme. Jumalani! Mitä tahdot meistä?"

Professori Halle on kerran väittänyt, että nainen on ihmiskunnan hermosto, mies sen lihasto. Humboldt, vakava oppinut, väitti, että näkymätön ilmakehä ympäröi ihmisen hermostoa. Onpa ollut uneksijoita, sellaisia kuin Spallanzani, jotka ovat aavistelleet luonnossa kuudennen aistin olemassaolon -- mutta on tarpeetonta puhua heistä; luonto, joka on meidät synnyttänyt maailmaan, joka leikkii kanssamme ja joka kerran lopettaa päivämme on kyllin salaperäinen, jottei meidän ole syytä itse lisätä pimeyttä, joka meidät ympäröi. Mutta kuka mies, joka voi sanoa eläneensä, voi kieltää naisen mahdin? Kuka voi väittää, ettei hän ole lakattuaan tanssimasta kauniin naisen kanssa, tuntenut käsiensä vapisevan? Kuka voi väittää, ettei hän koskaan ole tuntenut sitä salaperäistä vaikutusta, joka virtaa naisesta tanssisalissa, soiton kaikuessa, lämpimässä, joka saa kattokruunut loistamaan himmeämmin, salaperäistä mahtia, joka sähköttää naisen itsensä ja ympäröi hänet kuin aloen tuoksu heiluvasta suitsutusastiasta.

Minut valtasi syvä hämmästys. Tiesin vanhastaan, että rakastumisen ensi innossa ihmeellinen sädekehä ympäröi rakastettua olentoa. Mutta uutta oli minulle, että naisen kauneus, jotkut kukat ja kirjava petoeläimen talja saivat aikaan sellaisen sydämentykytyksen ja kiihkon. Tuo nainen oli hurmannut minut omituisella tavallaan vääntää vartaloaan, minkä hän varmaan oli oppinut joltakin sirkusratsastajattarelta, käsivartensa kauniilla ääriviivoilla -- ja tämä kaikki oli tapahtunut siitä huolimatta, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tai edes näyttänyt minuun kiinnittäneen mitään huomiota. Minkälainen olikaan kaaos, kun nainen luotiin jo seitsemäntenä päivänä?

En kuitenkaan tuntenut rakkautta. Voisin ehkä nimittää tunnettani janoksi. Ensimäisen kerran elämässäni tunsin sisässäni väräjävän kielen, joka oli vieras sydämelleni. Tuon kauniin petoeläimen näky sai toisen pedon sisässäni hereille. Tunsin hyvin, etten olisi voinut sanoa tuolle naiselle, että rakastin häntä, että hän miellytti minua tai edes että pidin häntä kauniina. Tunsin itsessäni vain halun painaa huuleni hänen huuliaan vasten ja sanoa: "Kiedo ympärilleni tahdottomat käsivartesi, nojaa rintaani vasten raskas pääsi, paina lempeä hymysi huuliani vasten." Ruumiini rakasti häntä, hänen kauneutensa hurmasi minut kuin viini.

Desgenais kulki ohitseni ja kysyi, mitä minä haudoin mielessäni. "Kuka on hän?" kysyin minä puolestani. "Kuka? Ketä tarkoitat?" vastasi Desgenais.

Tartuin häntä käsipuoleen ja vein hänet saliin. Italiatar näki meidän tulevan ja hymyili. Astuin askeleen taaksepäin. "Ahaa", huudahti Desgenais, "sinä olet tanssinut Marcon kanssa? Tarkoitat luonnollisesti häntä!"

"Kuka on Marco?" kysyin.

"Tuo väsähtänyt olento, joka hymyilee tuolla. Pidätkö hänestä?"

"En. Olen vain tanssinut hänen kanssaan ja tahdoin tietää hänen nimensä. Muutoin ei hän miellytä minua."

Häpesin paljastaa tunteitani, mutta kohta kun Desgenais oli lähtenyt, kiiruhdin hänen jälkeensä.

"Sinä olet nopea", sanoi hän minulle hymyillen, "Marco ei olekaan aivan tavallinen tyttö. Häntä ylläpitää herra X., joka on lähettiläänä Milanossa. Eräs hänen ystävistään on tuonut Marcon tänne. Mutta luota minuun, emme salli sinun kuolla ikävään. Taivutan hänet jäämään illallisille."

Tämän sanottuaan lähti hän luotani ja suureksi levottomuudekseni näin hänen suuntaavan askeleensa suoraan Marcoa kohti. Seurasin heitä silmilläni, kunnes he katosivat väentungokseen.

"Onko tämä siis totta", puhelin itsekseni. "Ja yhdessä silmänräpäyksessä! Häntäkö siis olen rakastava. En, en -- vain intohimoni ovat herätetyt, sydämeni on levossa."

Koetin tällä tavoin rauhoittaa mieltäni. Samassa löi Desgenais olkaani, sanoen: "Menemme pian illallispöytään. Sinä tarjoat käsivartesi Marcolle. Hän tietää miellyttäneensä sinua ja se on sovittu."

"Kuules", sanoin hänelle, "en tiedä, miten minun on. Minä muistutan ontuvaa Vulcanusta, joka savuttuneine partoineen peittää luolassaan Venuksen suudelmilla. Hän on kiinnittänyt peloittavat silmänsä kauniiseen saaliiseensa -- hän näkee edessään olevassa naisessa kaiken mitä hän omistaa. Hän on nauravinaan ilosta, hän on vapisevinaan onnesta, mutta koko ajan muistelee hän isäänsä Jupiteria, joka asuu ylhäällä taivaassa."

Desgenais katsahti minuun vastaamatta, pisti käsivartensa kainalooni ja vei minut mukanaan. "Olen väsynyt", sanoi hän, "olen kyllästynyt tähän meluun. Menkäämme syömään, ehkä se saa mielialamme nousemaan."

Illallinen oli loistava, mutta en voinut kajota ruokiin. Huuleni olivat kuivat. "Mikä teidän on?" kysyi Marco. En vastannut mitään, istuin mykkänä kuin kuvapatsas ja katselin häntä kiireestä kantapäähän.

Hän alkoi hymyillä. Myöskin Desgenais, joka seurasi meitä kaukaa, hymyili. Marcon edessä oli suuri kristallimaljakko, jonka tuhansiin särmiin kattokruunujen valo taittui kaikissa sateenkaaren väreissä. Hän ojensi välinpitämättömällä tavallaan kätensä ja täytti maljakon ääriään myöten kultaisella Cypron viinillä, idän huumaavalla rypälemehulla, joka kerran myöhemmin, Lidon autioilla rannoilla, oli tuntuva minusta niin karvaalta. "Juokaa", sanoi hän ojentaen minulle maljakon, _"per voi, bambino mio"_.

"Sinun terveydeksesi ja minun", vastasin ojentaen puolestani hänelle maljakon. Hän kostutti hiukan huuliaan, mutta minä tyhjensin maljan omituisella surumielellä, jonka hän varmaan luki silmistäni.

"Onko viini pahaa?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasin minä.

"Onko teillä päänsärkyä?"

"Ei ole."

"Oletteko väsynyt?"