Part 6

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä synkemmäksi kävi ympärilläni. Kun joskus nostin päätäni, näin jäätävän hymyn ja uteliaan katseen, joka teki minusta huomioita. Desgenais ei jättänyt minua, hän tiesi hyvin mitä hän teki. Tunsimme toisemme perin pohjin. Hän tiesi että olin mahdollinen mihin hulluuksiin hyvänsä, että saatoin kiihkossani mennä kuinka kauas hyvänsä -- paitsi yhteen suuntaan. Sentähden koetti hän häväistä kärsimystäni ja vedota päähäni sydämeni kustannuksella.

Kun viimein olin tullut siihen kohtaan, johon hän toivoi, työnsi hän minuun viimeisen pistoksensa. Hän sanoi minulle: "Mitä pidät kertomuksesta? Loppu on kuitenkin paras. Tuo mainittu kohtaus tapahtui eräänä kauniina kuutamoisena yönä. Kun rakastajat naisen luona riitelivät täysin voimin ja uhkailivat leikata kurkut poikki toisiltaan, kerrotaan, että kadulla oli nähty varjo, joka kulki rauhallisesti edes takaisin ja joka oli ollut niin sinun näköisesi, että oli pidetty häntä sinuna."

"Kuka on sitä sanonut?" huudahdin. "Kuka on nähnyt minut kadulla?"

"Rakastajattaresi itse. Hän kertoo sen jokaiselle, joka tahtoo häntä kuulla, yhtä iloisesti kuin me kerromme tämän tarinan. Hän väittää, että sinä rakastat häntä vielä ja että kuljet kuin vahtisotilas hänen porttinsa ulkopuolella ja niin edespäin. En sano enempää, ehkä sinulle riittää, kun kuulet, että hän puhuu aivan yleisesti sinun käyttäytymisestäsi."

En ole koskaan voinut valehdella, ja joka kerta kun olen koettanut salata totuutta, ovat kasvoni minut pettäneet. Itserakkauteni ja pelkoni paljastaa heikkouteni todistajain läsnäollessa pakoittivat minut kuitenkin tekemään kokeen. "On kyllä totta, ajattelin, että olin kadulla, mutta jos olisin tiennyt, että rakastajattareni oli vielä huonompi kuin miksi häntä luulin, en olisi ollut." Olin myöskin vakuutettu, ettei kukaan voinut varmuudella väittää, että tuo mies kadulla olin minä. Tahdoin kieltää, mutta kasvoilleni noussut puna teki yritykseni tyhjäksi. Desgenais hymyili nähdessään sen. "Varo itseäsi", sanoin hänelle, "varo itseäsi, leikittelysi voi mennä liian pitkälle!"

Astuin edelleen kuin mielipuoli edestakaisin, tietämättä mitä tehdä. Nauru olisi auttanut, mutta nauraa en voinut. Erehdykseni kävi minulle äkkiä selväksi koko suuruudessaan, tunsin olevani voitettu. "Kuinka saatoin tietää, huusin, kuinka saatoin tietää, että tuo kurja..."

Desgenais puristi yhteen huulensa ikäänkuin sanoakseen: "Sinä tiesit kylliksi."

Menetin kokonaan ajatuskykyni ja sammaltelin merkityksetöntä lausetta. Veri tykytti ohimoissani sellaisella voimalla, etten voinut puhua.

"Minä kadulla, kyynelissä kylpien, epätoivoissani! Ja sillä aikaa tuo kohtaus hänen luonaan! Samana yönä! Ja hän pilkkasi minua! Totisesti, Desgenais, sinä näet unta! Onko se totta, onko se mahdollista? Kuinka sinä sen tiedät?"

Näin puhuessani menivät ajatukseni aivan sekaisin. Minut valtasi sanomaton kiihko. Istuuduin, kokonaan uuvuksissani, kädet vapisten.

"Ystäväni", sanoi Desgenais, "älä ota asiaa niin juhlalliselta kannalta. Sinun yksinäinen elämäsi on vaikuttanut sinuun paljon pahaa. Näen, että tarvitset huvituksia. Tule tänä iltana syömään illallista kanssamme, huomenna syömme aamiaisemme maalla."

Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.

Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi. "Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä sinun palkkasi!"

Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! -- Kun ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat. Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista, hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten kasvoja.

Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut vastata samalla tavalla.

Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin tytön, jonka olin sinne sulkenut.

Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu. Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin luulette."

Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka kyyrötti nurkassa.

"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua, joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen haudan!"

Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon, missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen, ei silti enää palaa, kun se on tehty.

II

Paheen oppiaika muistuttaa pyörrytystä: se antaa saman kauhun ja hekkuman tunteen kuin kiipeäminen korkean tornin huipulle. Kun salainen pahe aina merkitsee häpeällä jaloimmankin luonteen, heittää julkinen peittelemätön synti eräänlaisen loiston turmeltuneimmankin yli. Se joka yön tullen hiipii ulos, viitta vedettynä kasvoille, salaisiin elosteluihin, muistuttaa italialaista, joka hyökkää selästäpäin vastustajansa kimppuun uskaltamatta vaatia tätä julki otteluun. Kuin salamurhaaja etsii hän syrjäkatuja ja odottaa yön pimeyttä. Toinen kiiruhtaa meluisiin juhliinsa avokasvoin, niinkuin sotilas taisteluun. "Koko maailma tekee samoin, mutta salaa sen; tee sinäkin, mutta älä salaa sitä." Niin puhuu ylpeys ja sen sotisovasta loistaa aurinko.

Kerrotaan, että Damokles näki miekan riippuvan päänsä päällä. Samalla tavalla ovat elostelijat kuulevinaan jonkun varottavan äänen, joka kehoittaa heitä lakkaamatta: "Eteenpäin -- eteenpäin!" Heidän elämänsä muistuttaa karnevaalijuhlaa, missä koristetut vaunut ajavat pitkässä jonossa. Tuossa yksi, joka on kokonaan avoin, loimuavat soihdut valaisevat vaha-kasvoja; toiset nauravat, toiset laulavat; keskellä liikkuu jotain joka muistuttaa naisia; he ovat todella kuin jäännöksiä naisista ja tuskin heidät tietäisi ihmisiksi. Heitä hyväillään ja ivataan, mutta kukaan ei tunne heidän nimeään eikä tiedä keitä he ovat. Kaikki leijuu ja keinuu loimottavan pihkan valossa järjettömässä kiihkossa. Ja kaiken yllä sanotaan erään jumaluuden valvovan. Ihmiset horjuvat, syleilevät toisiaan. Joku on pudonnut. Yhdentekevä! Alhaalta tullaan ja sinne kerran palataan! Hevoset kiitävät edelleen.

Ensimäinen vaikutelma on ihmettelyn, toinen on kauhun, kolmas säälin. Tuohon elämään tarvitaan niin paljon voimaa, tai oikeammin niin paljon väärinkäytettyä voimaa, että usein jaloimmat ja parhaimmat luonteet joutuvat sen pyörteihin. Heitä miellyttää tämä rohkea oman itsensä tuhlailu. He riippuvat paheessaan kuin Mazeppa hurjan hevosensa seljässä. He ovat kuin kenttaureja, eivätkä he huomaa, että heidän verensä vuotaa ja että heidän lihastansa tarttuu kappaleita puiden oksiin heidän kiitäessään eteenpäin, eivätkä he näe saaliinhimosta verestäviä hukansilmiä, eivät erämaata eivätkä korppeja.

Olen kertonut, että olosuhteet heittivät minut tällaiseen elämään. Tahdon nyt kertoa mitä siinä olen kokenut.

Ensi kerran kun menin niin kutsuttuihin teatterinaamiaisiin, olin kuullut puhuttavan holhoojahallituksen aikaisista hurjisteluista ja Ranskan kuningattaresta, joka oli pukeutunut orvokkien myyjättäreksi. Näin siellä kukkaismyyjättäriä pukeutuneina vihannesten kaupustelijoiksi. Odotin loistavia ilojuhlia mutta näin vain pölyä ja nokea ja juopuneita katutyttöjä särkyneiden pullojen keskellä.

Ensi kerran kun menin juominkeihin, olin kuullut puhuttavan Heliogabaluksen pidoista ja kreikkalaisesta filosoofista, joka oli tehnyt aistimien nautinnosta eräänlaisen luonnon uskonnon. Odotin ainakin unohdusta, jollen iloa, mutta tapasin mitä on pahinta maailmassa, ikävän, joka koettaa olla huvittava, ja englantilaisia, jotka sanoivat: "Teen mitä mieleeni juolahtaa, huvittelen. Olen maksanut niin ja niin paljon, tahdon huvitella rahani edestä." Ja he tuhlasivat elämänsä tällaisessa myllyssä.

Ensimäisen kerran kun tapasin ilotyttöjä, olin kuullut puhuttavan Aspasiasta, joka istuen Alkiabiadeksen polvella väitteli Sokrateksen kanssa. Odotin tapaavani jotain uhmailevaa ja ujostelematonta, mutta iloista ja eloisaa kuin kuohuviinin poreet. Mutta tapasin himokkaan suun, elottomat silmät ja koukkuiset sormet.

Ensi kerran kun tapasin hienon maailman huvinaisia, olin lukenut Boccacciota ja Bandelloa, mutta ennen kaikkea olin lukenut Shakespearea. Olin nähnyt unta kauniista ja kurjista keimailijoista; pimeyden enkeleistä, jotka olivat täynnä suloa ja joille Decameronen sankarit ojentavat vihkivesimaljan kirkosta poistuttaessa. Olin satoja kertoja koettanut piirtää noita runollisia päitä, niin houkuttelevia kaikessa ujostelemattomassa rohkeudessaan, hiukan kehittymättömiä ehkä järjen puolesta, mutta omaten kokonaisen romaanin silmäkulmassaan, noita houkuttelevia olentoja, joka kuin sireenit keinuivat elämän aalloilla. Muistelin Margareta Navarralaisen kertomusten sankarittaria, jotka aina ovat rakkaudesta kipeitä, milloin he eivät ole kokonaan hulluja siitä. Tapasin kirjeitä kirjoittavia naisia, jotka järjestivät kohtauksensa kellon mukaan, jotka eivät tainneet mitään niin hyvin kuin peittää alhaisuutensa tekopyhyyden varjoon ja joilla ei ollut muuta silmämäärää kuin antautua ja unohtaa.

Ensi kerran kun astuin pelisaliin, olin kuullut kerrottavan kultakasoista, omaisuuksista, jotka olivat hankitut neljännestunnissa, ja eräästä Henrik IV:nnen aikaisesta hovimiehestä, joka voitti yhdellä kortilla satatuhatta taalaria eli juuri sen minkä hänen pukunsa maksoi. Mutta tulinkin kurjaan pesään, missä työmiehet, joilla ei ollut muuta kuin paita yllään, saattoivat vuokrata frangin hinnasta mustan juhlapuvun, missä poliiseja istui joka ovella, ja missä kurjat raukat panivat peliin leipäpalasen pistoolinkuulaa vastaan.

Kun ensi kerran astuin erääseen niistä enemmän tai vähemmän julkisista huvipaikoista, mitkä ovat avoinna kaikille niille kolmelle kymmenelle tuhannelle naiselle, joilla Parisissa on oikeus myydä itseänsä, olin kuullut kerrottavan eri aikakausien hekumallisista juhlista, kaikista mahdollisista hurjisteluista, Babylonista Roomaan, Priapuksen temppelistä Parc-aux-Cerfs'iin saakka, ja olin aina luullut voivani kirjoittaa tällaisen juhlasalin portille sanan: "Ilo." Ainoa sana, jonka todellisuudessa olen siltä paikalta löytänyt, on: "Prostitutsioni". Sen olen nähnyt kuluttamattomasti piirrettynä, en siihen jaloon metalliin, jolla on auringon väri, mutta siihen joka on kalpein kaikista ja jolle yön kylmä valo näyttää lainanneen säteensä: hopeaan.

Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia. Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita. Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen. Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä -- jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa sellaiseksi.

Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.

III

Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä, tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen -- kaikki oli hänen vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin. Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.

Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.

On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen, jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät tämän kaiken sulasta ystävyydestä.

On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle: "Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan, olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset vanhuksetkin.

Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä, vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.

Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla mitalla -- me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.

He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.

Vietin koko kesän Desgenais'n luona. Siellä kuulin, että entinen rakastajattareni oli lähtenyt Ranskasta. Tämä sanoma herätti minussa kestävän tulisen kaipuun.

Se elämä, jota Desgenais'n luona vietettiin, oli minulle niin uutta ja tuntui minusta alussa niin surulliselta, omituiselta ja tyhjältä, että katselin sitä epäluuloisesti kuin säikkyvä hevonen. Ensimäinen kokemukseni oli seuraava.

Desgenais'lla oli niihin aikoihin hyvin kaunis rakastajatar, joka piti hänestä paljon. Eräänä iltana kävellessäni Desgenais'n kanssa sanoin tälle, että pidin hänen rakastajatartaan erinomaisen kauniina ja kiitin hänen kiintymystään ystävääni. Sanalla sanoen, aloin laulaa tuon naisen ylistystä ja annoin ystäväni tietää, että hänellä mielestäni oli täysi syy tuntea itsensä onnelliseksi.

Hän ei vastannut mitään. Se oli hänen tapaistaan. Hän oli maailman kuivin mies. Mutta yöllä maata pantuani ja oltuani ehkä neljännestunnin vuoteessa, kuulin äkkiä ovelleni koputettavan. Huusin astumaan sisään, arvellen että oven takana oli joku ystävistäni, joka ei ollut saanut unta.

Näin naisen astuvan sisään, kalpeana kuin kuolema, puoli-alastomana, kukkavihko kädessä. Hän tuli minua kohti ja ojensi minulle kukkansa. Niihin oli kiinnitetty paperiliuska, josta luin nämä sanat: "Octave'lle ystävänsä Desgenais, odottaen vastapalvelusta."

Olin tuskin lukenut nuo sanat, kun mieleeni välähti, mitä Desgenais oli niillä tarkoittanut. Ymmärsin, että hän oli tahtonut lähettää rakastajattarensa minulle lahjaksi niiden sanojen johdosta, jotka olin hänelle lausunut. Tunsin hänen luonteensa ja tiesin, ettei tässä ollut kysymys mistään ylenpalttisesta jalomielisyydestä tai kerskailunhalusta. Hän oli tahtonut yksinkertaisesti läksyttää minua. Tämä nainen rakasti häntä; ja nyt tahtoi hän opettaa minua olemaan rakastamatta, otinpa hänet vastaan tai en.

Minussa heräsivät monenlaiset ajatukset. Tyttöparka itki eikä uskaltanut pyyhkiä kyyneleitään pelosta että minä ne huomaisin. En voinut ymmärtää, kuinka Desgenais oli saanut tytön tulemaan. "Neitiseni", sanoin hänelle, "älkää olko suruissanne. Menkää vuoteeseenne älkääkä peljätkö." Tyttö vastasi, että jos hän lähtisi huoneestani ennen kuin huomisaamuna, niin lähettäisi Desgenais hänet takaisin äidin luo Parisiin. Ja äiti oli hyvin köyhä eikä hän uskaltanut palata hänen luokseen. "Hyvä", sanoin, "äitinne on köyhä ja ehkä tekin ja siksi ette ole uskaltanut olla tottelematta Desgenais'n käskyä. Te olette kaunis ja viettelevä, mutta te itkette ja kun kyynelenne eivät koske minua, ei minulla ole muuta sanottavaa kuin: Menkää tiehenne! Pidän huolta siitä, ettei teitä lähetetä Parisiin."

Minulle on ominaista, että mietiskely, joka useimmille on alituinen sielunkyky, on minussa kokonaan tahdostani riippumatonta ja valtaa minut sentähden usein intohimon tulisuudella. Se ottaa aika ajoin minut valtoihinsa, tahtomattani, tietämättäni enkä mahda sille mitään, kun se tulee. Se vie minut minne mielensä tekee.

Kun nainen oli mennyt, nousin istumaan sänkyyn ja sanoin itselleni: "Ystäväni, katsos, mitä Jumala on sinulle lähettänyt. Ehkä Desgenais ei ollutkaan niin väärässä, kun hän, lähettäessään sinulle rakastajattarensa, uskoi sinun tulevan rakastumaan häneen. Näitkö häntä tarkoin? Jalonpaa ja jumalallisempaa olentoa ei nainen ole synnyttänyt. Itse luonto näyttää vaalineen häntä -- ja kuitenkaan ei ystävälläsi, joka ajattelee parastasi, ole muuta keinoa kuin työntää sinut noita huulia vasten parantaakseen sinut rakkaudesta.

"Kuinka on tämä mahdollista? Muut kuin sinä olisivat varmaan myöskin ihailleet tuota naista, mutta heillä ei olisi ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi saanut esiintyä heitä kohtaan kuinka viettelevänä tahansa; ainoastaan sinulle olisi siinä piillyt vaara.

"Minkälainen mahtaakaan Desgenais olla -- hänelläkin täytyy olla sydän, olkoonpa minkälainen hyvänsä, koska hän elää. Kuinka eroaa se sinun sydämestäsi? Hän on mies, joka ei usko mihinkään, ei pelkää mitään, hänellä ei ole mitään suruja, ehk'ei mitään huoliakaan. Mutta pienikin haava kantapäässä herättäisi varmaan hänessä kauhua, sillä jos hänen ruumiinsa pettäisi, mitä olisi hänellä jälellä. Mutta minkälainen onkaan olento, joka rääkkää sieluaan niinkuin lihankiduttaja ruumistaan? Voiko elää ilman ajatuksia?

"Ajatelkaamme. Mies sulkee käsivarsiinsa maailman kauneimman naisen. Hän on itse nuori ja tulinen ja hän ylistää naisen kauneutta ja tämä vastaa vakuuttamalla rakkauttaan. Samassa joku lyö miestä olalle ja sanoo: 'Naisesi on katunainen.' Hän ei sano muuta -- mutta kaikki on lopussa. Jos toinen olisi sanonut: 'Hän on myrkyttäjä', ei mies varmaankaan olisi silti rakastanut naista vähemmän tai suudellut häntä vähemmän tulisesti. Mutta: 'Hän on katunainen' -- eikä sen koommin ole enemmän puhetta rakkaudesta kuin Saturnus-tähdestä.

"Mitä on sitten tuossa sanassa? Sillä on tosin määrätty häpeällinen merkityksensä -- mutta se on joka tapauksessa vain sana. Voiko tappaa ruumiin pelkällä sanalla?

"Ja jos sinä rakastat juuri tuota ruumista? Joku ojentaa sinulle lasin viiniä ja toinen huudahtaa samassa: 'Älä kajoa siihen, se on ylen halpaa.' Entä jos kuitenkin päihdytät sillä itsesi?

"Mutta Desgenais -- hän rakastaa varmaan tuota naista, koska hän ylläpitää häntä. Onko hänellä siis joku erikoinen tapa rakastaa? Varmaankaan ei. Hänen tunteellaan ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa eikä hän tee eroa naisen välillä, joka ansaitsee rakkautta, ja naisen joka ei ansaitse. Hän ei, yksinkertaisesti, rakasta ketään.

"Mutta mistä se johtuu? Onko hän syntynyt sellaisena vai onko hän tullut sellaiseksi? Rakastaminen on yhtä luonnollista kuin juominen ja syöminen. Hän ei ole ihminen -- hän on epämuodostuma. Hän panee koko uskonsa tunteettomaan ruumiiseensa. Hän ei tunne muuta kuin rahan ja ruumiin nautinnon vaihtoa. Mikä juhla onkaan hänen elämänsä ja mitä juomia kuohuukaan hänen maljoissaan. Kolmenkymmenen vanhana tuntee hän kuin Mitridates kaikkien käärmeiden myrkyt.