Part 5

Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi laskettujen uutimien takaa.

Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.

Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.

Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.

"Kuinka syvään hän nukkuu", puhelin itsekseni. "Hän ei varmaankaan näe mitään unia. Hänen vaimonsa avaa ehkä juuri tällä hetkellä hänen naapurilleen oven ullakkohuoneeseen, missä hän itse tavallisissa oloissa nukkuu. Hänen vaatteensa ovat riekaleina, hänen poskensa kuopalla ja hänen kätensä ryppyiset. Hänellä ei ehkä ole leipää joka päiväksi. Tuhat kalvavaa huolta, tuhat vaivaa ja piinaa odottaa häntä, kun hän herää. Mutta tänä iltana on hänellä ollut kolikko taskussa, hän on mennyt kapakkaan ja ostanut unohdusta kaikille vaivoilleen. Hän on viikon työstä hyvin ansainnut yhden yön unen. Ehkä on hän sillä vienyt lapsiltaan illallisen. Nyt voi hänen rakastettunsa pettää häntä, hänen ystävänsä hiipiä kuin varas hänen suojaansa, ja jos minä löisin häntä olalle ja huutaisin hänen korvaansa, että hänen talonsa palaa, niin kääntyisi hän vain toiselle kyljelle ja jatkaisi untaan.

"Mutta minä, minä", jatkoin yksinpuheluani, astuen pitkin askelin kadun toiselle puolen, "minä en nuku, vaikka minulla on taskussa rahaa, voidakseni hankkia itselleni unta vaikka kokonaiseksi vuodeksi. Olen liian hullu ja ylpeä mennäkseni kapakkaan, vaikka näen, että kaikki, jotka menevät sinne onnettomina, palaavat onnellisina takaisin. Jumalani! Viinirypäleterttu, joka murskataan jalkapohjan alla, riittää hajottamaan synkimmätkin huolet ja katkaisemaan kaikki ne näkymättömät ansat, joita onnettomuus asettaa tiellemme. Itkemme kuin naiset ja kärsimme kuin marttyyrit. Meistä tuntuu epätoivossamme kuin koko maailma luhistuisi päällemme ja valittaen asetumme kuin Adam kadotetun paratiisin porttien taa. Ja parantaaksemme syvimmänkin haavamme tarvitsee meidän vain tehdä pieni liike kädellämme ja kostuttaa kurkkuamme. Mitä ovatkaan surumme, kun voimme niitä sillä tavoin parantaa? Ihmettelemme, ettei kaitselmus lähetä rukoustemme johdosta enkeliänsä parantamaan tuskaamme. Kaitselmuksen ei ole tarvis vaivautua niin paljon. Se on nähnyt kärsimyksemme, toivomme, kukistetun ylpeytemme ja kaiken pahan, mikä meitä ympäröi, ja on ripustanut mustan hedelmän tiemme varsille. Kun tuo mies tuossa nukkuu niin hyvin penkillään, miksi en tee minäkin samoin omallani? Kilpailijani viettää ehkä yön rakastajattareni luona. Hän lähtee aamun koittaessa ja rakastajattareni saattaa hänen puoleksi alastomana ovelle. Silloin saavat he nähdä minun täällä nukkuvan. Heidän suudelmansa eivät häiritsisi minua, ja jos he löisivät minua olalle, kääntyisin vain toiselle kyljelle ja jatkaisin untani."

Täynnä hullua iloa aloin etsiä kapakkaa. Koska oli jo sivu puoliyön, olivat melkein kaikki suljetut. Se saattoi minut raivoihini. "Kielletäänkö minulta tämäkin lohdutus", puhuin itsekseni. Juoksin kadulta kadulle, löin nyrkilläni ravintolain oviin ja huusin: "Viiniä, viiniä!"

Löysin viimein avoimen kapakan. Tilasin pullollisen ja katsomatta sen enempää, oliko se hyvää vai huonoa, join sen pohjaan. Samaa tietä meni toinen ja kolmas. Käyttäydyin kuin sairas, join tarmoni takaa, ikäänkuin lääkäri olisi määrännyt minulle tämän lääkkeen henkeni pelastukseksi.

Ennen pitkää raskaan ja varmaan väärennetyn juomani vaikutuksesta ympäröivät minut kuin höyrypilvet. Kun olin juonut äkkiä, valtasi humala minut kokonaan. Tunsin ajatusteni hämmentyvän, kaikki kävi rauhalliseksi ja taas sekavaksi. Lopuksi katosi kokonaan ajatuskykyni, käänsin silmäni taivasta kohti, ikäänkuin sanoakseni jäähyväiset omalle itselleni, ja nojauduin kyynäspäilläni pöytään.

Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin. Toisessa päässä huonetta istui ryhmä epäilyttävän näköisiä miehiä, joilla oli laihat piirteet ja karkeat äänet. Heidän vaatteistansa näki, etteivät he olleet työmiehiä eivätkä porvarisväkeä; sanalla sanoen, he näyttivät kuuluvan siihen vaaralliseen ihmisluokkaan, jolla ei ole omaisuutta eikä työtä -- jollei jotain epärehellistä --, joka ei ole köyhä eikä varakas, mutta joka yhdistää köyhäin kurjuuteen rikkaiden paheet.

He riitelivät hiljalleen pelatessaan likaisilla korteillaan. Heidän keskellään istui aivan nuori, kaunis tyttö, joka ei näyttänyt muistuttavan heitä missään suhteessa paitsi ehkä äänensä puolesta, joka oli niin käheä ja särkynyt, että olisi voinut luulla hänen kuusi vuosikymmentä huutaneen kadulla tavaroita kaupan. Hän katsoi minua tarkkaavasti, nähtävästi hämmästyneenä siitä, että näki tällaisessa kapakassa niin hienosti puetun vieraan. Vähitellen alkoi hän lähestyä minua, ja kulkien pöytäni ohi nosteli hän siinä seisovia pulloja ja huomattuaan ne kaikki tyhjiksi, alkoi hän hymyillä. Näin, että hänellä oli kauniit, erinomaisen valkeat hampaat. Tartuin hänen käteensä ja pyysin häntä istumaan viereeni. Sen teki hän kohta ja pyysi puolestaan saada jotain syödä.

Katselin häntä sanaakaan sanomatta ja silmäni täyttyivät kyynelillä. Hän näki sen ja kysyi, miksi itkin. En voinut hänelle vastata, puistin vain päätäni antaakseni kyyneleiden virrata vapaammin, sillä tunsin niiden kostuttavan poskiani. Hän ymmärsi, että minulla oli jokin salainen suru eikä koettanut udella sen syytä. Hän otti esiin nenäliinansa ja jatkaen syöntiään pyyhki hän silloin tällöin sillä kasvojani. Tuossa tytössä oli jotain samalla kertaa niin pelottavaa ja suloista, epäkainoa ja säälivää, etten tiennyt mitä ajatella. Jos hän olisi kadulla tarttunut käteeni, olisi hän herättänyt minussa inhoa, mutta nyt tuntui minusta omituiselta, että olento, jota en koskaan ollut nähnyt, näin tuli luokseni, istuutui sanaa sanomatta viereeni syömään illallistaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvoiltani kyyneleet. Jouduin aivan neuvottomaksi. Kuulin isännöitsijän kysyvän häneltä, tunsiko hän minua; hän vastasi myöntävästi ja kehoitti jättämään minut rauhaan. Pelaajat menivät pian tiehensä, ja kun isäntä oli, suljettuaan ikkunaluukut ja oven, vetäytynyt toiseen kapakan takaiseen huoneeseen, jäin kahden tytön kanssa.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, olin seurannut niin sokeasti epätoivon ääntä, että minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut unta, ja ajatukseni etsivät turhaan ulospääsyä sokkeloisesta pimeästä. Oli kuin olisin tullut hulluksi tai kuin joku yliluonnollinen voima olisi ottanut minut valtoihinsa.

"Kuka olet?" huudahdin äkkiä. "Mitä tahdot minusta? Mistä tunnet minut? Kuka on pyytänyt sinua pyyhkimään kyyneleeni? Toimitatko ammattiasi vai luuletko että tahdon antautua tekemisiin kanssasi? En haluaisi kajota sinuun sormeni päillä. Mitä teet täällä? Vastaa! Tahdotko rahaa? Kuinka paljon maksaa säälisi?"

Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.

"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa, kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".

Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä hetkellä kulki olentoni läpi.

Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui nyt vieressäni kapakan pimeässä.

X

Samassa hetkessä kuin olin huomannut, että tuo nainen muistutti rakastajatartani, syttyi sairaissa aivoissani kauhea, vastustamaton halu, jonka kohta panin täytäntöön.

Suhteemme ensi aikoina oli rakastajattareni joskus tullut salaa minun luokseni. Silloin oli juhlapäivä pienessä huoneessani. Olin hankkinut kukkia, sytytin kamiiniin iloisen valkean ja tilasin hyvän illallisen. Vuode oli niinikään juhla-asussa ottaakseen vastaan rakastettuni. Usein istuin pitkät ajat sohvassa peilin alla ja katselin häntä. Vain sydämemme puhuivat silloin. Ihailin häntä kuin haltiatarta, joka osasi muuttaa paratiisiksi pienen yksinäisen huoneeni, missä olin niin monta kyyneltä vuodattanut. Hän seisoi kirjojeni, hujan hajan heitettyjen vaatteideni ja kuluneiden huonekalujen keskellä. Kuinka hän säteilikään kaiken köyhyyteni uhalla!

Kun olin hänet menettänyt, seurasivat nämä muistot minua lakkaamatta ja veivät öitteni unen. Kirjat ja seinät puhuivat hänestä. En voinut sitä kestää. Toisinaan ajoi vuoteeni minut ulos kadulle, toisinaan makasin siinä ja kostutin sitä kyyneleilläni.

Otin tytön luokseni. Panin hänet istumaan selin minuun ja pyysin häntä riisuutumaan puoleksi. Sitten laitoin huoneeni siihen kuntoon, missä se oli ollut rakastajattareni vierailujen aikana. Asetin tuolitkin erääseen määrättyyn asentoon, -- missä ne olivat olleet määrättynä iltana, jonka vielä hyvin muistin. Kaikissa onnen-kuvitelmissamme on aina joku muisto hallitseva, joku päivä, joku hetki, joka on enemmän kuin kaikki toiset, tai ainakin on painunut muistiimme onnen perikuvana. Sellaisena hetkenä tekee meidän mieli huudahtaa kuin Theodor Lope de Vegan näytelmässä: "Onni, pane kultanaula pyörääsi!"

Kun olin kaikki saanut kuntoon ja sytyttänyt kamiiniin suuren tulen, kyykistyin lattialle ja päästin rajattoman epätoivoni valloilleen. Painauduin sydämeni äärimmäiseen sopukkaan, oikein tunteakseni, miten se kiemurteli ja kärsi. Ja päässäni soivat säkeet tyrolilaisesta romanssista, jota rakastajattarellani oli tapana lakkaamatta laulaa:

Altra volta gieri biele, Blanch'e rossa com'un' fiore; Ma ora nò. Non son più biele, Consumatis dal' amore.

[Ennen olin kaunis, valkea ja kukoistava kuin kukka, mutta en enää. En ole enää kaunis; rakkaus on minut riuduttanut.]

Kuulin tämän yksinkertaisen laulun kaikuvan autiossa sydämessäni. Sanoin itselleni: "Kas tuossa on miehen onni, tuossa pikku paratiisini. Haltiattareni on katutyttö. Rakastajattareni ei ole enemmän arvoinen. Tämän kaiken löytää maljan pohjasta, mistä on juonut jumalten nektaria. Kas tuossa edessäsi rakkautesi ruumis!"

Tyttö poloinen, kuullessaan minun laulavan, alkoi myöskin laulaa. Kävin kalpeaksi kuin kuolema, kuullessani tuon raa'an, karkean äänen, mikä lähti olennosta, joka niin muistutti rakastajatartani. Se oli kuin vertauskuva kaikelle, mitä mielessäni tunsin. Tyttö oli tuossa laulaessaan kuin hekkuma omassa persoonassaan, vaikka vielä nuoruuden kukkien ympäröimänä. Minusta tuntui kuin olisi rakastajattareni, petoksensa jälkeen, varmaan saanut tuon äänen. Muistin kuinka Faust, tanssiessaan Brockenilla nuoren alastoman noidan kanssa, näki punaisen rotan syöksyvän ulos tämän suusta.

"Ole vaiti", huusin tytölle. Nousin ja lähestyin häntä. Hän istuutui hymyillen vuoteelleni ja minä heittäysin hänen viereensä kuin kivipatsas omalla haudallani.

Minä käännyn teidän puoleenne, te vuosisadan miehet, jotka tällä hetkellä menette huvitilaisuuksiin, tansseihin, oopperaan, ja jotka tänä iltana maata pannessanne luette päästäksenne uneen, jonkun vanhan Voltairen jumalaa-pilkkaavan juttusen tai jonkun Paul-Louis-Courier'n järkeilevän leikinlaskun, jonkun Kamarin talous-valiokunnan mietinnön, te, jotka sanalla sanoen imette huokosiinne sen kammottavan ulpukan nesteitä, jonka järki on istuttanut kaupunkiemme sydämeen. Minä käännyn teidän puoleenne pyytäen, että te, jos sattuma viskaisi tämän vaatimattoman kirjan teidän käsiinne, ette hymyilisi sille ylenkatseellisesti, ettekä nostaisi sille liiaksi olkapäitänne tai väittäisi liian varmasti, että se paha, jota minä valitan, on kuviteltua. Älkää väittäkö, että lopultakin järki on ihmisen kaunein lahja, että mikään muu ei maan pinnalla ole niin todellista kuin pörssikeinottelu, peli, Bordeaux'n viini pöydällä, luja terveys ruumiissa, välinpitämättömyys toisia kohtaan, ja, kun ilta tulee, vuoteessa aistilliset, hajuvesiltä tuoksuvat jäsenet.

Jonakin päivänä, keskellä toimetonta, seisahtunutta elämäänne, voi tulla tuulenpuuska. Kaikki ne kauniit puut, joita olette kastelleet unhoituksen vedellä, voivat alkaa vapista. Miten käykään silloin teidän, te herrat tunteettomat: te lankeatte tasapainosta ja kyyneleet tulevat silmiinne. En sano, että rakastajattarenne pettävät, sillä se ei tuottaisi teille suurempaa surua kuin hevosen kuolema. Mutta sanon, että voitte menettää pörssissä, voitte joutua pelissä nylkyrin kynsiin, ja jos ette pelaa, niin ajatelkaa, että kolikkonne, teidän rahan antama rauhallisuutenne, teidän kultaonnenne on pankkiirin käsissä, joka voi tehdä vararikon, tai papereissa, jotka voivat menettää arvonsa. Niin jäisiä kuin olettekin, on teidän sydämenne johonkin kiintynyt. Teidänkin sydänjuuriinne voi satuttaa ja saada teidät päästämään äänen, joka muistuttaa tuskanhuutoa. Jonakin päivänä vaeltaessanne likaisia katuja, kun aistilliset nautinnot eivät enää voi kiihoittaa väsähtäneitä voimianne, kun teiltä puuttuu yksin jokapäiväinen leipäkin -- silloin voi teillekin sattua, että tapaatte itsenne tuijottamasta ympärillenne posket sisäänpainuneina ja istuutumasta tyhjälle katupenkille keskiyön aikaan.

Te marmori-ihmiset, ylpeät ja itsekkäät, te verrattomat järkiviisaat, jotka milloinkaan ette ole tehneet epätoivoista tekoa ettekä laskuvirhettä -- jos kaikki tämä sattuisi teille, niin muistakaa häviönne hetkenä Abeilard'ia, joka menetti Héloïsen. Sillä hän rakasti Héloïsea enemmän kuin te rakastatte hevosianne, kultakolikoitanne ja rakastajattarianne; sillä menettäessään hänet, kadotti hän enemmän kuin te voitte kadottaa, enemmän kuin teidän ruhtinaanne Saatana menettäisi, jos hän toisen kerran syöstäisiin alas taivaasta. Sillä hän rakasti sellaisella rakkaudella, josta sanomalehdet eivät puhu, ja josta vaimonne ja tyttärenne eivät näe varjoakaan teattereissa ja kirjoissa. Sillä hän oli kuluttanut puolet elämäänsä suutelemalla Héloïsen valkeaa otsaa ja opettamalla häntä laulamaan Davidin psalmeja ja Saulin lauluja; hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä. Kuitenkin on Jumala antanut hänelle lohdun.

Uskokaa minua, jos te ahdingossanne ajattelisitte Abeilard'ia, te ette enää katsoisi samalla silmällä vanhan Voltairen jumalanpilkkaa ja Courier'n ilveilyjä. Te huomaisitte, että ihmisjärki voi parantua harhakuvista, mutta ei kärsimyksistä, että Jumala on tehnyt järjen hyväksi taloudenhoitajattareksi, mutta ei rakkaudensisareksi. Te huomaisitte, että ihmissydän ei ole sanonut viimeistä sanaansa, lausuessaan: "En usko mitään, sillä en näe mitään." Te tulette etsimään ympäriltänne toivoa. Te menette ravistamaan kirkonovia, nähdäksenne, liikkuvatko ne vielä, mutta te tapaatte ne kiinni muurattuina. Te ajattelette mennä luostariin, mutta kohtalo, joka leikkii kanssanne, vastaa tarjoamalla teille pullon halpaa viiniä ja katutytön.

Ja jos juotte viinin ja otatte tytön vuoteeseenne, niin kuulkaa, miten voi tapahtua.

TOINEN OSA

I

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa. Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.

Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen, on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon, joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui, kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä aiot tehdä."

Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt. Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut. Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa, mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.

Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon, kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.

Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.

Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen lähettämiksi -- molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.

On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää kohti -- ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu Jumalan äärettömään syliin.

Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.

Niinpä sattui, että kun parhaillaan palavasti halusin puhdistautua erehdyksestäni, ehkä myöskin kurittaa itseäni, kun synnin inho oli minut kokonaan vallannut, tuli tielleni uusi viettelys, jonka ansaan lankesin.

Desgenais oli loistavalla päällä. Hän istuutui sohvaan ja teki aluksi jonkun leikillisen huomautuksen kasvoistani, jotka osottivat, etten ollut nukkunut hyvin. Kun en ollut lainkaan halukas kuulemaan hänen leikinlaskuaan, pyysin häntä säästämään minua siitä.

Hän ei välittänyt lainkaan huomautuksestani, vaan jatkoi samaan tapaan pilaansa. Niin mainitsi hän rakastajattareni ja kertoi, että hänellä ei ollut vain kaksi rakastajaa samalla kertaa vaan vieläpä kolme, joten hän siis oli kohdellut kilpailijaani yhtä huonosti kuin minua. Kun tuo poika parka oli saanut tästä tietää, oli hän nostanut sellaisen metelin, että koko Parisi puhui nyt asiasta. Aluksi en kuullut mitä hän puhui, mutta kun hän oli kolme kertaa kertonut saman asian pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aloin ymmärtää, ja tulin niin hämilleni tuosta hirvittävästä tarinasta, etten voinut saada sanaakaan suustani. Ensin teki mieleni nauraa, sillä näinhän nyt, että olin rakastanut maailman viimeistä naista -- mutta silti ei ollut vähemmän totta, että olin häntä rakastanut ja että suoraan sanoen rakastin häntä vielä. "Onko se mahdollista?" oli ainoa, minkä sain sanotuksi.

Desgenais'n toverit vakuuttivat todeksi kaiken, mitä tämä oli puhunut. Entisen rakastajattareni huoneessa olivat molemmat kilpailijat panneet toimeen näytöksen, jonka nyt koko maailma tunsi pikkuseikkoja myöten. Nainen oli joutunut huonoon huutoon ja hänen oli täytynyt lähteä Parisista välttääkseen vielä pahempia skandaaleja.

Oli helppo huomata, että miesten pilapuheen kautta minun kaksintaisteluni, minun jatkuva kiintymykseni tuohon naiseen ja minun menettelyni yleensä tuli naurettavaan valoon. Sanoa että tuo nainen ansaitsi kuinka huonon nimen hyvänsä, että hän ehkä oli menetellyt sata kertaa huonommin kuin tiedettiinkään -- sehän oli samaa kuin antaa minun mitä katkerimmin tuntea, että olin samanlainen narri kuin niin monet muutkin.

Kaikki tämä kiusasi minua. Desgenais'n toverit huomasivat sen ja tulivat varovaisemmiksi, mutta Desgenais'lla oli omat tarkoituksensa. Hän oli ottanut asiakseen parantaa minut sairaudestani ja hän kohteli sitä säälimättömästi kuin tautia ainakin. Pitkäaikainen ystävyys, jota molemminpuoliset palvelukset olivat vahvistaneet, antoi hänelle etuoikeuden, ja kun hänen tarkoituksensa näytti hänestä luvalliselta, ei hän epäillyt käyttää koko mahtiaan.

Hän teki kaikkensa enentääkseen hämminkiäni ja jännittääkseen häpeän-tunnettani, mutta kun hänelle kävi selväksi, etteivät hermoni voineet kestää enempää, otti hän toisen menettelytavan. Hän oli aivan vaiti ja se kiihotti minua vielä enemmän.

Kulkien edes takaisin huoneessa aloin minä puolestani tehdä kysymyksiä. Äsken oli ollut sietämätöntä kuulla tuota kertomusta, nyt tahdoin kuulla sen uudelleen. Koetin saada kasvoilleni milloin hymyilevän, milloin välinpitämättömän ilmeen, mutta turhaan. Desgenais oli tullut mykäksi, juteltuaan äsken mitä avomielisimmin. Minun kulkiessani suurin askelin huoneen laidasta laitaan seurasi hän minua välinpitämättömästi kuin kettua, joka raivoaa häkissään.

En voi kertoa kuinka kärsin. Nainen, joka kauan aikaa oli ollut sydämeni epäjumala, ja joka, kun olin hänet menettänyt, oli tuottanut minulle mitä katkerimpia kärsimyksiä, ainoa, jota olin rakastanut ja jota olin itkevä kuolemaani saakka, oli äkkiä muuttunut häpeämättömäksi ilotytöksi, nuorten miesten juttujen aiheeksi ja saanut aikaan julkista pahennusta! Oli kuin olisin olkapäälläni tuntenut tulikuuman raudan polton.