Part 4

"Sivistys pyrkii hävittämään luonnon työn. Meidän kaupungissamme tulee tyttö, joka on luotu juoksemaan päiväpaisteessa, luotu ihailemaan alastomia urhoja kuin Spartan aikaan, valikoimaan ja rakastamaan, lukituksi huoneeseensa: kuitenkin kätkee hän romaanin krusifiksinsa alle; hän turmelee, kalpeana ja toimettomana, itsensä peilin edessä, hän tappaa öiden hiljaisuudessa kauneutensa, joka olisi kaivannut raikasta ilmaa. Äkkiä vedetään hänet esille. Hän ei tiedä mitään, ei rakasta mitään, mutta kaipaa kaikkea. Joku vanha vaimo opettaa häntä, hänen korvaansa kuiskataan uskallettuja sanoja, hänet heitetään vieraan miehen vuoteeseen, joka hänet ottaa väkivallalla. Sellainen on avioliitto, s.o. sivistynyt perhe. Sitten tapahtuu, että tyttöparka saa lapsen. Hänen tukkansa, hänen kaunis povensa, hänen ruumiinsa lakastuu: hän on menettänyt kauneutensa rakastajattarena eikä ole kuitenkaan rakastanut. Hän on tullut äidiksi, saanut lapsen -- ja hän kysyy miksi? Hänelle tuodaan lapsi ja sanotaan: 'Sinä olet äiti!' Hän vastaa: 'En ole äiti; antakaa lapsi naiselle, jolla on maitoa rinnassaan, sillä minulla ei ole.' Hänen puolisonsa vastaa hänelle, että hän on oikeassa, ja että lapsi inhottaa häntäkin. Häntä hoivataan, koristetaan, levitetään pitsiharso hänen verisen vuoteensa yli, hänet parannetaan äitiyden kärsimyksistä. Kuukauden kuluttua saa hänet jo nähdä Tuilleries'ain puistossa, tanssiaisissa, oopperassa. Hänen lapsensa on Chaillot'ssa tai Auxerre'ssa, hänen miehensä huonoissa paikoissa. Kymmenen nuorta miestä puhuu hänelle rakkaudesta, kiintymyksestä, syleilyn ikuisuudesta, kaikesta siitä, jota hänen sydämensä kaipaa. Hän ottaa yhden heistä ja painaa hänet rintaansa vasten; mies häpäisee hänet, jättää hänet ja menee keinottelemaan pörssiin. Nyt on hän päässyt alkuun; hän itkee yhden yön, mutta huomaa, että kyyneleet tekevät hänen silmänsä punaisiksi. Hän ottaa lohduttajan ja tämän mentyä toisen. Siten jatkuu, kunnes hän on kolmenkymmenen vuotias tai kauemmin. Silloin hän väsyneenä ja turmeltuneena, kaiken inhimillisyytensä, vieläpä inhonsa menettäneenä, tapaa jonakin iltana tummatukkaisen, tulisilmäisen nuorukaisen, jonka sydän värähtelee toivoa. Hän tuntee oman nuoruutensa, hän muistaa kaikki mitä on kärsinyt, ja lahjoittaen nuorukaiselle kaiken elämänsä kokemuksen, opettaa hän häntä halveksimaan rakkautta.

"Sellaisiksi olemme tehneet naiset, sellaisiksi rakastajattaremme. Vähät siitä! He ovat kuitenkin naisia ja heidän kanssaan voi viettää hauskoja hetkiä.

"Jos olet lujaluontoinen ja varma itsestäsi, lyhyesti, mies, niin neuvon sinua ilman pelkoa heittäytymään maailman pyörteisiin. Rakastele ilotyttöjä, tanssijattaria, porvarinaisia ja markiisittaria. Ole uskollinen tai huikentelevainen, surullinen tai iloinen, mutta pidä huolta vain siitä, että sinua rakastetaan. Mitä liikuttaa sinua kaikki muu?

"Jos olet mies tavallisinta lajia, niin neuvon sinua valikoimaan jonkun aikaa, ennen kuin teet valintasi, mutta älä luule kenessäkään tapaavasi niitä ominaisuuksia, joita olet halunnut omistaa entiselle rakastajattarellesi.

"Jos olet heikko luonne ja jos sinulla on taipumusta antaa hallita itseäsi ja juurtua missä hyvänsä tapaat vähän maata, niin tee itsellesi vahva varustus; sillä jos noudatat hentoa luonnonlaatuasi et pääsekään kasvamaan siellä, jonne koetat juuresi työntää, vaan kuivut pois kuin hyödytön kasvi kantamatta kukkaa tai hedelmää. Elämäsi mehu vuotaa vieraaseen puunkuoreen; kaikki työsi kuihtuvat kuin piilipuun lehvät; sinä kostutat maata kyynelilläsi ja sydänverelläsi.

"Ja jos vihdoin olet haaveellinen luonne, uskot uniin ja tahdot niitä toteuttaa, silloin sanon sinulle suoraan: rakkautta ei ole olemassa.

"Sillä sinun käsityksesihän on tämä: rakastaa on antautua ruumiineen sieluineen tai, paremmin, se on samaa kuin tehdä kahdesta olennosta yksi; se on samaa kuin kulkea auringossa Jumalan taivaan alla, peltojen ja ketojen keskellä olentona, jolla on neljä käsivartta, kaksi päätä ja kaksi sydäntä. Rakkaus on uskoa, rakkaus on maallisen onnen uskontoa; se on loistava sarja siinä temppelissä, jota kutsutaan maailmaksi. Rakastaa on liikkua mielinmäärin tuossa temppelissä, vierellään olento, joka voi ymmärtää, kuinka yksi ainoa ajatus, sana, kukka voivat saada sinut pysähtymään ja luomaan katseesi temppelin harjaa kohti. Käyttää hyväkseen jaloja ihmillisiä sielunkykyjä on kaunista, nerollisuus on tavoiteltavaa; mutta korkein onni on kaksistaa sielunlahjansa, puristaa toinen sielu ja toinen sydän vastaansa. Se on korkeinta mitä Jumala on ihmisille antanut, se on enemmän kuin nerollisuus. Mutta sano minulle, onko naistemme rakkaus sellaista. Ei, se täytyy sinun myöntää. Rakastaa merkitsee heille aivan toista: lähteä hunnutettuina retkille, kirjoittaa salaisia kirjeitä, kulkea väristen varpailla, vehkeillä ja juonitella, luoda ympärilleen kaihomielisiä silmäyksiä, huoata kainosti ahtaiden ja kankeiden vaatteiden sisässä, nöyryyttää kilpailijattariaan, pettää aviomiestään, saattaa rakastajansa surulliseksi. Rakastaa merkitsee meidän naisillemme samaa kuin leikkiä valheilla. Heidän sydämessään asuu häpeällinen turmelus, pahempi kuin kaikissa roomalaisissa hurjastelijoissa. He sekoittavat hyveen ja paheen inhottavaksi ivanäytelmäksi, missä hiivitään sinne ja tänne, puhutaan kieroilla katseilla, missä kaikki on pientä, päältäpäin siloitettua ja epämuotoista niinkuin kiinalaisessa porsliinissa. He ovat tehneet rakkaudesta kaiken kauniin ja ruman, kaiken jumalallisen ja helvetillisen säälittävän ivakuvan, varjon ilman ruumista, luurangon kaikesta mitä Jumala on luonut."

Näin puhui Desgenais purevalla äänellä yön hiljaisuudessa.

VI

Seuraavana päivänä lähdin aamupuoleen ratsain Boulognen metsään. Ilma oli pilvinen. Kun olin tullut Porte Maillot'n kohdalle, annoin hevoseni kulkea omia aikojaan ja vaivuin unelmiin. Kertasin mielessäni kaikki mitä Desgenais edellisenä päivänä oli puhunut.

Kun tulin tienristeykseen, kuulin jonkun mainitsevan nimeni. Käänsin päätäni ja tunsin avonaisissa vaunuissa yhden rakastettuni läheisimmistä ystävättäristä. Hän viittasi minut luokseen ja ojentaen minulle ystävällisesti kätensä, pyysi hän minua tulemaan tykönsä päivälliselle -- jollei minulla ollut muuta tehtävää.

Tämä nainen, nimeltään rouva Levasseur, oli pieni, lihavahko ja hyvin vaaleaverinen. En ollut koskaan pitänyt hänestä, en tiedä oikein miksi, sillä meidän välillämme ei ollut koskaan sattunut mitään vastenmielistä. En kuitenkaan voinut vastustaa haluani noudattaa hänen kutsuaan. Puristin kiittäen hänen kättänsä. Tunsin, että tulisimme puhumaan rakastajattarestani.

Hän antoi lakeijan viedä hevoseni kotia ja minä astuin vaunuihin. Hän oli yksin ja me ajoimme kohta takaisin Parisiin. Alkoi sataa ja vaunujen katos nostettiin. Suljettuina lähekkäin toinen toisemme viereen pysyimme hetken ääneti. Katselin häntä selittämättömällä surumielellä, hän ei ainoastaan ollut rakastettuni ystävä, vaan lisäksi hänen uskottunsa. Hän oli usein onnellisina aikoina ollut kolmantena illanvietoissamme. Kuinka usein olinkaan silloin kärsimättömänä mukautunut hänen läsnäoloonsa ja kuinka monesti olinkaan laskenut hetket, jotka hän oli kanssamme! Siitä varmaan johtui nurja mieleni häntä kohtaan -- vieläpä siitä huolimatta, että hyvin tiesin hänen suosivan rakkauttamme, vieläpä pitäneen minun puoltani, kun olimme riitautuneet. En voinut antaa hänelle anteeksi hänen tunkeilevaisuuttaan. Huolimatta hyvyydestään ja meille tekemistä palveluksistaan oli hän minusta ikävä ja väsyttävä. Nyt pidin häntä yhtäkkiä kauniina! Katsoin hänen käsiään, hänen pukuaan; kaikki hänen liikkeensä tuntuivat erikoisen merkitseviltä; kaikki puhui menneestä ajasta. Hän katsoi puolestaan minuun ja näki, että muistot olivat minut vallanneet. Siten kului tie: minä häntä katsellen, hän hymyillen minulle. Kun olimme tulleet kaupunkiin, tarttui hän käteeni ja sanoi:

"Kuinka voitte?"

"Huonosti, kuten näette", vastasin, "sanokaa se hänelle, rouva Levasseur, jos tahdotte." Ja kyyneleet tulvailivat silmiini.

Kun olimme aterian jälkeen asettuneet lieden ääreen, sanoi hän: "Onko asia sitten parantumaton, eikö ole mitään keinoa?"

"Ah, hyvä rouva", vastasin, "kaikki muu voi parantua, mutta ei se tuska, joka minut tappaa. Tarinani on helposti kerrottu: en voi rakastaa häntä enkä ketään toista enkä myöskään elää ilman rakkautta."

Hän heittäytyi minun puhuessani tuolinsa selkänojaa vasten ja näin hänen kasvoillaan säälin ilmeen. Hän vaipui ajatuksiinsa ja näytti ikäänkuin kuuntelevan myötätunnon kaikua omassa sydämessään. Hänen katseensa verhoutui ja hän vaipui kokonaan muisteloihinsa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tulin häntä lähemmäksi. "Minäkin", kuiskasi hän, "minäkin olen kerran kokenut samaa". Hän oli hyvin liikutettu.

Rakkauden lukuisista sisarista on sääli kauneimpia. Pidin rouva Levasseurin kättä omassani, hän lepäsi melkein sylissäni. Hän alkoi puhua minulle kaikenlaista, mitä hän keksi, rakastajattarelleni edullista, tarkoituksessa puolustaa häntä ja lohduttaa minua. Surumielisyyteni kasvoi. Mitä vastata?

Silloin alkoi hän puhua itsestään. Hänet oli joku aika sitten jättänyt se mies, jota hän rakasti. Hän oli uhrannut paljon tuolle miehelle, vieläpä omaisuuttaankin ja hyvää nimeään. Hänen miehensä oli kostonhimoinen ja oli uhkaillut häntä. Seurasin hänen kertomustaan ja unohdin oman suruni kuullessani toisen surua. Hänet oli pakoitettu naimisiin vastoin tahtoaan. Hän oli kauan taistellut vastaan, mutta turhaan. Hän ei kuitenkaan katunut mitään, ja suri vain sitä, ettei häntä enää rakastettu. Luulen, että hän syytti itseäänkin siitä, ettei ollut voinut säilyttää rakastajansa sydäntä, vaan oli ollut kevytmielinen häntä kohtaan.

Kevennettyään sydämensä, oli hän hetken ääneti ja näytti miettivän. "Turha sattuma ei vienyt minua tänään Boulognen metsään", lausuin. "Uskon, että inhimilliset surut ovat kuin toisistaan eksyneet sisaret, joiden heikot, vapisevat, taivasta kohti ojennetut kädet joku hyvä enkeli joskus liittää toisiinsa. Kun kerran olemme tavanneet toisemme, älkää katuko mitä olette puhunut, ennen kaikkea, älkää katuko kyyneleitänne. Se salaisuus, jonka olette minulle uskoneet, ei ole muuta kuin silmistänne pudonnut kyynel, mutta se jää sydämeeni. Sallikaa minun tulla toistekin luoksenne, että voimme surra yhdessä."

Näin puhuessani valtasi minut niin voimakas myötätunto rouva Levasseuriä kohtaan, että, ajattelematta mitä tein, suutelin häntä. Ei tullut mieleeni, että hän voisi siitä loukkaantua eikä hän näyttänytkään sitä edes huomaavan.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Joku talon asukkaista oli sairaana ja hänen tähtensä oli levitetty olkia kadulle, niin ettei kuulunut edes ajoneuvojen tärinää. Istuin hänen vieressään, käsivarret hänen vyötäisillään, antautuen siihen suloiseen liikutukseen, jota sydän tuntee saadessaan osatoverin suruunsa.

Seurustelumme sai yhä sydämellisemmän luonteen. Hän kertoi minulle tuskastaan ja minä vastasin puhumalla omastani. Ja näiden kahden surun väliltä tunsin nousevan niin suloisen mielialan, niin lohduttavan äänen kuin jos meidän valittavat puheemme olisivat yhtyneet puhtaaksi taivaalliseksi yhteissoinnuksi. Nojautuessamme toinen toiseemme ja itkiessämme yhdessä en ollut nähnyt muuta kuin rouva Levasseurin kasvot. Hetkisen hiljaisuuden kestäessä nousin seisoalleni ja astuin muutaman askelen loitommas. Silloin huomasin että hän oli puhuessamme nostanut jalkansa kamiinin varjostinta vasten, niin että hame oli liukunut syrjään ja hänen säärensä olivat jääneet verhotta. Minusta tuntui kummalliselta, ettei hän välittänyt mitään nähdessään minun joutuvan hämilleni. Astuin muutaman askelen syrjään, antaakseni hänelle tilaisuutta järjestää pukuaan. Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Palasin hänen viereensä ja tarkastelin hänen asentoaan, joka oli vastenmielisen uhitteleva. Äkkiä näin hänen silmänsä ja silloin huomasin, että hän oli tietoinen asiasta. Olin kuin salaman lyömä. Nyt ymmärsin, että olin ollut sydämettömän teeskentelijän leikkikaluna ja että hän oli käyttänyt itse suruanikin viettelemisen välineenä. Tartuin hattuuni sanaakaan sanomatta, hän laski hiljalleen hameensa alas, ja minä poistuin huoneesta, tehtyäni syvän kumarruksen.

VII

Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko. Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun katkismuksia.

Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen. Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen nauhaan.

Niin lapsellista kuin se lieneekin, tuntui minusta kummalta, että juuri nyt sain nuo kirjat käsiini. Ahmin ne eräänlaisella katkeralla surumielellä, sydän vuotavana ja hymy huulilla. "Te olette totisesti oikeassa", päättelin, "te yksin tunnette elämän salaisuudet, te yksin uskallatte sanoa, ettei ole totta mikään muu kuin pahe, teeskentely ja turmelus. Olkaa te minun ystäväni, vuodattakaa sydämeni haavoihin myrkkyänne; opettakaa minua uskomaan teihin."

Silläaikaa kuin näin syvennyin paheeseen, makasivat tutkintokirjani ja lempirunoilijani tomussa. Potkaisin niitä jalallani ja huudahdin: "Te kurjat uneksijat, jotka ette ole opettaneet muuta kuin kärsimystä, te säälittävät saivartelijat, pettureita olette te, jos olette tunteneet totuuden, tyhmyreitä, jos olette puhuneet vastoin parempaa tietoanne, valehtelijoita kummassakin tapauksessa. Te olette tehneet lastensatuja ihmissydämestä. Tahdonpa polttaa teidät viimeistä myöten!"

Mutta kesken raivoani tulivat kyyneleet avukseni ja minä ymmärsin, ettei ole olemassa muuta todellista kuin minun suruni. Tuskassani huusin: "Niinpä, te hyvät ja huonot henget, te neuvonantajat hyvässä ja pahassa, sanokaa mitä on tehtävä. Valitkaa sovintotuomari ratkaisemaan välinne!"

Minulla oli kirjojeni joukossa vanha raamattu, jonka avasin: "Vastaa siis sinä minulle, sinä pyhä kirja; katsokaamme mitä sinulla on sanottavaa." Silmäni sattuivat Saarnaajan IX:een lukuun:

"Sillä minä olen kaikkia näitä sydämmeeni pannut, tutkiakseni kaikkia näitä, että vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen tiedä rakkautta eikä vihaa; kaikki on ennen häntä.

"Kaikki tapahtuu samoin kaikille: yhtäläinen onni kohtaa vanhurskasta kuin jumalatontakin, hyvää ja puhdasta kuin saastaistakin, uhraavaa kuin sitäkin, joka ei uhraa; hyvälle käy kuin syntiselle, valantekijälle niin kuin valaa pelkäävälle.

"Tämä paha on kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, että kaikilla on yhtäläinen kohtalo; siitäpä ihmislasten sydän täytetään pahuudella, ja hulluus on heidän sydämmessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten -- kuolleiden luo!"

Nämä sanat panivat minut aivan hämilleni. En ollut koskaan tiennyt, että raamatussa puhuttaisiin sellaisesta tunteesta. "Siispä sinä", sanoin, "sinäkin, toivon kirja, epäilet."

Mitä ajattelevat astronoomit, kun he määrittelevät tarkalleen pyrstötähtien, taivaan säännöttömimpien kulkijain, radan? Mitä ajattelevat luonnontutkijat, kun he suurennuslasien läpi näkevät vesipisarassa eläviä olentoja? Luulevatko he, että he itse keksivät sen mitä näkevät ja että heidän suurennuslasinsa ja kiikarinsa säätävät luonnolle lain? Mitä ajatteli ensimäinen inhimillinen lainsäätäjä, miettiessään, minkä asettaisi yhteiskunnan peruskiveksi, kun hän löi kädellään vaskitauluun ja tunsi koston lain huutavan sisässään? Oliko hän keksinyt oikeuden? Ja se mies, joka ensi kerran otti hedelmän naapurinsa puutarhasta, kätki sen viittansa alle ja pakeni sinne tänne vilkuillen, oliko hän keksinyt häpeän? Entä se mies, joka tapasi varkaan, joka oli vienyt hänen työnsä hedelmän, eikä kohottanut kättään häntä vastaan, vaan sanoi: "Istu rauhassa ja ota tuokin tuossa" -- oliko tämä mies palkittuaan pahan hyvällä ja tuntiessaan sydämensä vapisevan ja silmänsä kyyneltyvän, oliko tämä mies keksinyt hyveen? Hyvä Jumala! Mitä sanot naisesta, joka puhuu minulle rakkauden sanoja ja pettää minua, mitä sanot miehestä, joka puhuu minulle ystävyydestä ja neuvoo minua unohtamaan suruni hurjisteluissa? Mitä sanot toisesta naisesta, joka itkee kanssani, ja joka tahtoo lohduttaa minua polviensa muodoilla? Mitä sanot raamatusta, joka puhuu Jumalasta ja vastaa kysymykseeni: "Ehkä; kaikki on yhdentekevää."

Syöksyin avoimeen ikkunaani, ja luoden katseeni kalpealle taivaalle, joka kaartui pääni yllä, huusin: "Onko totta, että sinä olet autio? Vastaa, vastaa! Enkö saa ennen kuolemaani sulkea näihin käsivarsiini kuin petollista unta?"

Syvä hiljaisuus vallitsi kadulla ikkunani takana. Seisoessani siinä käsivarret ojennettuina ja katse suunnattuna äärettömyyttä kohti, kuulin pääskysen valittavan kiljahduksen; seurasin sitä vaistomaisesti silmilläni; kun se katosi kuin nuoli näkyvistäni, kulki tyttönen laulaen ohitse.

VIII

En voinut kuitenkaan mukautua. Ennen kuin todella ottaisin elämän sen hauskalta puolen, joka minusta tuntui synkältä puolelta, olin päättänyt tehdä kaikkeni. Pysyin siten edelleen lukemattomien surujen ja mitä kauheimpien unien leikkikaluna.

Suurena syynä siihen, etten voinut parantua, oli nuoruuteni. Missä ikinä olinkin, mitä ikinä teinkin, en voinut ajatella muuta kuin naisia. Naisen näkeminenkin sai minut vapisemaan. Kuinka usein kohousinkaan vuoteesta yön aikaan, kylpien hiessä, ja painoin suuni seinää vasten, menehtymäisilläni tuskaani!

Minun osakseni oli tullut suuri onni, yksi kaikkein harvinaisimpia, menettää rakkaudessa viattomuuteni. Mutta siitä oli seurauksena, että jokainen ajatus aistien nautinnosta yhtyi minussa ajatukseen rakkaudesta. Tämä seikka saattoi minut perikatoon. Sillä kun en voinut olla lakkaamatta ajattelematta naisia, en myöskään voinut olla yötä ja päivää pohtimatta kaikkia niitä kertomuksia hurjistetuista, valheellisista suhteista ja naisellisista petoksista, joita pääni oli täynnänsä. Omistaa nainen oli minulle samaa kuin rakastaa häntä. Ajattelin yhä edelleen vain naisia, mutta en enää uskonut todelliseen rakkauteen.

Kaikki nämä sisäiset taisteluni saattoivat minut eräänlaiseen raivotilaan. Toisinaan tunsin halua munkkien tavoin ruoskimalla kuolettaa lihaani. Toisinaan tunsin halua lähteä kadulle tai maantielle, langeta ensimäisen naisen jalkoihin, joka minut siellä kohtaisi, ja vannoa hänelle ikuista rakkautta.

Jumala on todistajani, että tein kaikkeni parantaakseni ja saadakseni ajatukseni toisille teille. Kun en ihmisten seurassa voinut vapautua siitä ajatuksesta, että he kaikki olivat paheellisia ja petollisia niinkuin rakastajattareni oli ollut, päätin kokonaan välttää heitä. Aloin harrastaa keskenjääneitä opintojani. Luin historiaa, vanhoja runoilijoitani ja anatomiaa. Samassa talossa kuin minä, neljännessä kerroksessa, asui oppinut vanha saksalainen, joka eli yksikseen ja syrjään vetäytyneenä. Suurella vaivalla sain hänet suostumaan saksankielen opettajakseni. Kun oli päästy alkuun, innostui mies koko sydämellään opetustoimeensa. Alituinen hajamielisyyteni teki hänet kuitenkin epätoivoiseksi. Kuinka monta kertaa istuikaan hän minua vastassa savuavan lamppuni takana, käsivarret ristissä rinnalla, ja tarkasteli minua kärsivällisellä ihmettelyllä. Minä olin vaipunut unelmiini enkä välittänyt enempää hänen läsnäolostaan kuin hänen säälistään. "Herrani, te olette miesten parhaita, mutta näettehän, ettei tämä johda mihinkään tulokseen. Te olette ottanut mahdottoman työn. Jättäkää minut kohtaloni huomaan. Te ette voi tässä asiassa enempää kuin minäkään!" En tiedä, ymmärsikö hän puhettani, mutta hän puristi sanaakaan sanomatta kättäni eikä meillä sen koommin ollut puhetta saksan opiskelusta.

Pian huomasin, että yksinäisyys vei minut suoraan perikatoon, ja silloin muutin täydellisesti menettelyä. Matkustelin maaseudulla, ratsastelin, metsästin ja miekkailin, niin että olin väsymyksestä menehtyä. Kun sitten uupuneena ja hikisenä tulin iltasella vuoteeseeni, sieraimissani tallin ja ruudin haju, kaivoin pääni tyynyyni, kierin peitteiden sisässä ja huusin: "Sinä kauhun kuva, oletko taas täällä? Etkö aio jättää minua yhdeksikään yöksi rauhaan?"

Mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Yksinäisyys saattoi minut luonnon helmaan, luonto rakkauden. Seisoessani anatomiasalissa ruumiiden ympäröimänä ja pyyhkiessäni käsiäni veriseen esiliinaani, kalpeana kuolleiden keskellä, mädän haju sieraimissani, käännyin vaistomaisesti poispäin ja näin silmieni edessä kukoistavia peltoja, tuoksuavia ketoja ja kesäillan hiljaisen sopusoinnun. "Tiede", puhelin itsekseni, "ei voi minua lohduttaa. Turhaan koetan syventyä tähän kuolleeseen luontoon, pian olen, jos tätä jatkuu, itse näiden ruumiiden joukossa. En voi parantua nuoruudestani. Siispä tahdon elää siellä missä on elämää tai ainakin kuolla auringossa." Lähdin anatomiasalista vapaaseen luontoon, otin hevosen ja ratsastin Sévres'in ja Chaville'n puistoteille. Heittäysin pitkälleni kukkivalle kedolle syrjäisessä laaksossa. Mutta, ah, kohta huusivat minulle kaikki metsät ja kedot:

"Mitä etsit täältä? Lapsi parka! Me kannamme vihreää pukua, toivon värejä."

Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi enää!" -- niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten kasvoihin.

Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi, hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan, ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu. Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit pienten jalkojenne varpailla."

"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti? Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias! Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen. Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa ihmisruumiita."

Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan -- ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin, vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu kuitenkin!" -- samalla tavalla löin minä rintaani.

IX

Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.