Part 3

Kun Desgenais oli mennyt, valtasi minut niin pelottava kiihtymys, että jo päätin keinolla millä hyvänsä päättää päiväni. Ankaran sisällisen taistelun jälkeen voitti inho rakkauteni. Kirjoitin entiselle rakastajattarelleni, etten halunnut häntä milloinkaan nähdä, ettei hän koskaan tulisi luokseni ja että, jos hän sen tekisi, ajaisin hänet ulos. Soitin rajusti kelloa ja annoin palvelijalle määräyksen heti kohta toimittaa kirjeeni perille. Mutta tuskin oli palvelija sulkenut oven, kun jo huusin häntä takaisin. Hän ei enää kuullut, en uskaltanut huutaa toista kertaa, ja painaen käsiäni kasvojani vasten, vaivuin synkimpään epätoivoon.

IV

Seuraavana päivänä oli ensi ajatukseni: mitä on minun nyt tekeminen?

Minulla ei ollut mitään tointa eikä tehtävää. Olin harrastanut sekä lääke- että oikeustiedettä voimatta ratkaista kumman uran valitsisin. Olin työskennellyt erään pankkiirin toimistossa puoli vuotta, mutta niin huolimattomasti, että olin pakotettu jättämään toimeni. Olin harrastanut moninaisia asioita, mutta pintapuolisesti, ja muistini oli niin muodostunut, että unohdin yhtä helposti kuin opin.

Ainoa aarteeni oli riippumattomuus -- sen jälkeen kun olin hukannut rakkauden. Lapsuudestani asti olin pitänyt sitä suuressa arvossa, olin niin sanoakseni antanut sille pyhitetyn paikan sydämessäni. Muistan vielä päivän, jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunaa vasten ja katselin kapeaa yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin ajatusteni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi. Näin maan liikkuvan taivasta kohden -- minusta tuntui kuin olisin ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi, levitin käsivarteni ja huudahdin: "On kyllin kutsumusta olla päivän matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain ihminen, yleensä -- en mitään muuta!"

Tämän lupauksen tein neljäntoista vuotiaana, luonnon kasvojen edessä, ja siitä ajasta lähtien on ainoastaan tottelevaisuus isääni kohtaan saanut minut kokeilemaan yhtä ja toista, mutta ei valitsemaan mitään elämän tehtävää.

Olin siis täydellisesti vapaa, en laiskuuttani, vaan omasta tahdosta. Rakastin kaikkea mitä Jumala on luonut, mutta vähän kaikesta siitä mitä ihmiset ovat tehneet. Elämästä tunsin vain rakkauden, maailmasta vain rakastajattareni enkä tahtonut muusta tietää. Heti koulusta päästyäni rakastuin, koko elämäkseni, kuten vakavasti uskoin, ja kaikki muut ajatukset karkoitin mielestäni.

Elämässäni oli vähän vaihtelua. Kulutin päiväni rakastajattareni luona. Suuri iloni oli viedä hänet kauniina kesäpäivänä maalle, paneutua pitkälleni hänen viereensä metsässä, ruohikolle tai sammalille. Luonnon näky on aina vaikuttanut voimakkaasti aisteihini. Talvella kävimme kaikissa tanssiaisissa ja naamiohuveissa, rakastajattareni kun piti seuraelämästä. Niin jatkui tätä toimetonta tilaa päivästä toiseen. Hän oli vallannut, niinkauan kuin hän oli uskollinen, kaikki ajatukseni, niin ettei minulla ollut mitään jälellä, kun hän jätti minut.

Jos koetan antaa jonkun käsityksen mieleni tilasta, en voi verrata sitä muuhun kuin johonkin niistä nykyaikaisista huoneista, joissa kalusto on kokoonhaalittu kaikilta mahdollisilta ajoilta ja kaikista mahdollisista maista. Meidän vuosisadallamme ei ole mitään varmoja muotoja. Emme ole painaneet omaa leimaamme, emme taloihimme, emme puutarhoihimme emmekä minnekään muualle. Kadulla kohtaa miehiä, joiden parta on leikattu Henrik III:nnen ajan tapaan, toisia, jotka ovat aivan sileiksi ajetut, toisia, joiden tukka on kuin jollakin Raphaelin muotokuvalla, toisia, jotka kantavat hiuksensa samaan tapaan kuin Kristuksen ajan miehet. Rikkaiden asunnot ovat todellisia vanhain tavarain myymälöitä: antiikkia, gotiikkaa, renessanssia, Ludvig XIII:tta, kaikkea sekaisin. Lyhyesti, meillä on jotain kaikista muista vuosisadoista paitsi omastamme -- seikka, joka on yksin meidän ajallemme ominainen. Meidän makumme on eklektinen, kokoamme kaikesta mitä tapaamme, otamme toisen kauneuden takia, toisen mukavuuden, kolmannen vanhuuden ja neljännen sen rumuuden takia. Elämme jätteistä, ikäänkuin maailman loppu olisi lähellä.

Sellainen oli minun sieluni tila. Olin lukenut paljon, olinpa oppinut maalaamaankin. Muistin paljon asioita ulkoa, mutta en mitään tuntenut perusteellisesti; pääni oli samalla kertaa täysi ja tyhjä kuin sieni. Kaikki runoilijat, joita olin lukenut, olivat ihastuttaneet minua, mutta koska olin hyvin vastaanottavainen luonne, oli viimeinen aina tunkenut tieltään kaikki toiset. Olin valmistanut itselleni suuren varastohuoneen vanhaa rojua, niin että kun väsyin ajamasta takaa uutta, tunsin lopulta itsenikin kelvottomaksi hylyksi.

Tämän kaiken sekasorron keskellä oli kuitenkin jotain nuortakin: sydämeni toivo, joka oli vielä kuin lapsen.

Tämä toivo, jota ei mikään ollut turmellut eikä taittanut ja jonka rakkaus oli paisuttanut äärimmilleen, oli juuri saanut kuolettavan haavan. Rakastajattareni uskottomuus oli tavannut sen lennosta, ja kun ajattelin sitä, väänteli sieluni epätoivosta kuin kuolettavasti satutettu lintu.

Yhteiskunta kaikkine onnettomine seurauksineen muistuttaa niitä intialaisia käärmeitä, jotka asustavat sellaisten kasvien lehdillä, mitkä voivat parantaa niiden pureman. Yhteiskuntakin antaa melkein aina lääkkeen samalla kertaa kuin haavan. Niinpä voi mies, joka viettää säännöllistä elämää, jolla on liikeasiansa, vieraskäyntinsä, kotityönsä ja rakkautensa määrätyllä kellonlyönnillä, menettää vaaratta rakastettunsa. Hänen tehtävänsä ja ajatuksensa ovat kuin sotilaat samassa taistelurintamassa: luoti vie yhden, mutta naapurit sulkevat aukon ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Minä olin kaikkia näitä mahdollisuuksia vailla, kun olin jäänyt yksin. Luontokin, kallis äitini, näytti minusta autiommalta ja tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Jos olisin voinut kokonaan unohtaa rakastajattareni, olisin ollut pelastettu. Kuinka helposti löytävätkään useimmat miehet lohdutuksensa! Heille ei ole mahdollista rakastaa uskotonta naista ja siksi voivat he menetellä ihmeteltävän varmasti. Mutta niin ei rakasta yhdeksäntoista vuotias, joka ei tiedä vielä maailmasta mitään, joka on täynnä kaipuuta ja joka tuntee itsessään kaikkien intohimojen oraan. Mitä voikaan epäillä poikanen siinä iässä? Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä taivaalta ja alhaalta taivaanrannasta kuulee hän kutsuvia ääniä. Koko elämä on kaipuuta, koko elämä on unta. Nuorelle sydämelle ei ole olemassa mitään sitovaa todellisuutta, käyrimmässä ja kuivimmassakin tammessa asuu dryaadi, ja jos omistaisi sata käsivartta, ojentaisi ne ilman epäilystä tyhjyyttä kohti. Kun pitää rakastettuaan sylissään, täyttyy tyhjyys.

Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta. Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta, mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.

Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen teille levittävä?"

Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään -- se ei olisi riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle: "Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen päänsä korvatyynylläni."

Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei siitä ole apua."

Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma; hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy. Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin hänet tappaa!"

Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka syleilevät toisiaan -- keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"

"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."

"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat, tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."

V

Kun Desgenais näki, että epätoivoni oli parantumaton, etten laskenut ketään luokseni enkä tahtonut poistua huoneestani, otti hän asian vakavalta kannalta. Hän tuli eräänä iltana luokseni juhlallisen näköisenä ja alkoi puhua rakastajattarestani ja siirtyi viimein juttelemaan naisista yleensä, tulkiten syvää halveksumistaan heitä kohtaan. Kun hän puhui, kohottausin kyynärpäilleni vuoteessa ja kuuntelin tarkkaavasti.

Oli yksi noita synkkiä iltoja, jolloin tuuli muistuttaa kuolevan valitusta. Sadekuurot löivät ikkunalautaan ja niiden väliaikoina vallitsi kuoleman hiljaisuus. Koko luonto kärsii sellaisina iltoina, puut liikahtelevat tuskallisesti ja kumartavat surullisesti päitään, linnut pakenevat pensaihin ja kaupunkien kadut ovat tyhjillään. Haavaani särki. Äsken oli minulla ollut rakastajatar ja ystävä; rakastettuni oli minut pettänyt, ystäväni oli saattanut minut tautivuoteelle. Pääni oli sekaisin. Toisinaan tuntui minusta kuin olisin nähnyt kauheaa unta ja kuin voisin siitä huomenna herätä. Toisinaan tuntui koko elämä minusta lapselliselta ja naurettavalta harhakuvalta, jonka petollisuus alkoi käydä minulle ilmeiseksi. Desgenais istui vastapäätäni, lampun vieressä, kylmänä ja tunteettomana, alituinen hymy huulilla. Hän oli hyväsydäminen mutta kuiva kuin taula. Varhain aletut hurjistelut olivat tehneet hänet kaljuksi ennen aikaa. Hän tunsi elämän ja oli aikoinaan itkenyt katkeria kyyneliä. Mutta nyt oli hänen tuskansa panssaroitu, hänestä oli tullut materialisti, ja hän odotti vain kuolemaa.

"Octave", sanoi hän minulle, "näen, että uskot sellaiseen rakkauteen, jota romaanikirjailijat ja runoilijat kuvailevat. Sanalla sanoen, uskot siihen mitä puhutaan, et siihen mikä on olemassa. Arvostelukykysi ontuu ja se voi tuottaa sinulle paljon onnettomuutta!"

"Runoilijat kuvaavat rakkautta samoinkuin kuvanveistäjät muodon kauneutta ja musiikkitaiteilijat säveliä. Heidän hermostuneet ja herkät vaistonsa keräävät tulisesti ja samalla valiten elämän puhtaimpia alkuosia, aineen kauneimpia linjoja ja luonnon sopusointuisimpia ääniä. Kerrotaan, että Ateenassa oli joukko kauniita tyttöjä. Praksiteles piirusti kaikkien heidän kuvansa, toisen toisensa jälkeen, ja kaikista näistä kaunottarista, joista kullakin oli omat puutteensa, loi hän virheettömän kauneuden, Venuksen. Ensimäinen mies, joka valmisti soittimen ja joka sääti musiikkitaiteen lait, oli kauan sitä ennen kuunnellut kaislikon huminaa ja lintujen laulua. Samoin runoilijat, jotka tuntevat elämän -- nähtyään joukon enemmän tai vähemmän syviä rakkaussuhteita ja koettuaan itse, mihin korkeuteen intohimo hetkittäin voi nousta -- luovat, poistettuaan ihmisluonteesta kaikki alentavat ainekset, rakastavat olentonsa, joiden salaperäiset nimet ajasta aikaan elävät ihmisten huulilla. Daphnis ja Chloë, Hera ja Leander, Pyramus ja Thisbe.

"Etsiä todellisesta elämästä sellaista rakkautta, ikuista ja muuttumatonta, on yhtä mieletöntä kuin mennä kadulta hakemaan naisia yhtä kauniita kuin Venus tai vaatia että satakielet laulaisivat Beethovenin sinfonioja.

"Täydellisyyttä ei ole olemassa. On voitto ihmis-järjelle ymmärtää se ja kaikista mielettömyyksistä vaarallisinta koettaa saada sitä omakseen. Aukaise ikkunasi, Octave! Siitä näet äärettömyyden -- järkesi ja tunteesi sanoo sinulle, että taivas on ilman rajoja. Tiedätkö mitä äärettömyys on? Voitko luoda siitä itsellesi mitään kuvaa, sinä, joka synnyit eilen ja jonka täytyy huomenna kuolla? Äärettömyyden näkeminen on kaikilla maapallon kulmilla saanut aikaan paljon hulluutta. Siitä johtuvat uskonnot. Päästäkseen ikuisuudesta osalliseksi leikkasi Cato poikki kurkkunsa, ja samasta syystä heittäytyivät aikoinaan kristityt leijonien eteen ja hugenotit jättäytyivät katolilaisten valtaan. Kaikki maan kansat ovat ojentaneet käsivartensa ikuisuutta kohti ja pyrkineet heittäytymään sen helmaan. Hullu pyrkii taivaaseen, viisas ihailee sitä, polvistuu sen edessä, mutta ei toivo sinne.

"Täydellisyys, ystäväni, on yhtä vähän meitä varten kuin ikuisuus. Meidän ei tule etsiä sitä missään, ei pyytää sitä missään, ei rakkaudessa, ei kauneudessa, ei onnessa eikä hyveessä. Mutta meidän täytyy palvella sitä voidaksemme olla niin hyveelliset, kauniit ja onnelliset kuin meille ihmisille on mahdollista.

"Ajatelkaamme, että sinulla on työhuoneessasi Raphaelin taulu, jota pidät täydellisenä taideteoksena. Eilen illalla katselit sitä tarkemmin ja olit huomaavinasi karkean piirustusvirheen yhdessä taulun päähenkilöistä, omituisesti vääntyneen jäsenen tai luonnottoman lihaksen -- jonkalainen kerrotaan olevan tunnetussa antiikkisessa gladiaattoriveistoksessa. Tuntisit suurta pettymystä, mutta et heittäisi tauluasi silti tuleen; sanoisit, että sillä on vikansa, mutta sillä on myöskin yksityiskohtia, jotka ansaitsevat ihailua.

"On olemassa naisia, joita heidän luonteensa hienous ja heidän sydämensä vilpittömyys estää pitämästä kahta rakastajaa yht'aikaa. Uskoit, että rakastajattaresi oli noita naisia. Olisi todella, myönnettäköön, ollut parempi, jos niin olisi ollut asianlaita. Nyt olet kuitenkin saanut tietää, että hän petti sinua. Mutta onko siinä kyllin syytä häntä halveksia ja rääkätä ja vieläpä luulla, että hän olisi vihasi arvoinen?

"Mutta vaikka hän ei koskaan olisikaan sinua pettänyt ja vaikka hän tällä hetkelläkin rakastaisi vain sinua, niin ajatteles, Octave, kuinka kaukana täydellisyydestä olisi siinäkin tapauksessa hänen rakkautensa, kuinka inhimillisen pieni, maailman turhamaisuuden läpitunkema. Muista, että toinen on omistanut hänet ennen sinua ja ehkä useampikin ja että sinun jälkeesi vielä monet tulevat hänet omistamaan.

"Ajattele näin: tällä hetkellä saattaa sinut epätoivoon ajatus, että rakastajattaresi ei ole vastannut sitä täydellisyyden kuvaa, jonka olet hänestä tehnyt. Mutta niin pian kuin olet huomannut, että tuo sinun kuvasi itsessään oli inhimillisen pieni ja vaillinainen, olet myöskin ymmärtävä, että merkitsee sangen vähän seistä yhtä askelta ylempänä tai alempana inhimillisen vaillinaisuuden laihoilla tikapuilla.

"Sinä myönnät, eikö totta, että rakastajattarellasi on ollut miehiä ennen sinua ja että hänellä on oleva vielä sinun jälkeesi. Siihen sanot ehkä, ettei se sinua liikuta, kunhan hän oli yksistään sinun niin kauan kuin rakkautta kesti. Mutta itse asiassa, eikö ole yhdentekevää, omistivatko toiset hänet eilen vaiko kaksi vuotta sitten? Ja, koska hän kuitenkin tulee kuulumaan toisille, niin eikö ole yhdentekevää, tapahtuuko se huomenna vaiko kahden vuoden päästä? Kun hän siis joka tapauksessa rakastaa sinua vain rajoitetun ajan, eikö ole yhdentekevää, onko tuo aika kaksi vuotta vai yksi yö? Olethan mies, Octave! Näethän lehtien putoavan puista, auringon nousevan ja laskevan? Etkö kuule elämän kellon tykyttävän sydämesi tahtiin? Onko meille todella niin suuri ero vuoden ajan ja tunnin ajan kestävän rakkauden välillä, sinä mieletön, joka kämmenen kokoisen ikkunan läpi tahdot kurkottua äärettömyyteen.

"Sinä kutsut kunnialliseksi naista, joka rakastaa sinua uskollisesti kaksi vuotta. Sinulla on siis oma kalenterisi, joka sanoo sinulle, kuinka kauan aikaa tarvitaan, ennen kuin miesten suutelot kuivuvat naisten huulilla. Sinä teet suuren eron naisen välillä, joka antautuu rahan tai huvin tähden, ja sen välillä, joka antautuu turhamielisyydestä tai kiintymyksestä. Ostettavista naisista maksat toiselle enemmän kuin toiselle, toiselle osotat suurempaa luottamusta kuin toiselle. Niistä, joita ylläpidät turhamaisuudesta, olet toisesta ylpeämpi kuin toisesta. Ja lopuksi niistä naisista, joita kohtaan tunnet todellista kiintymystä, annat yhdelle kolmanneksen sydämestäsi, toiselle neljänneksen, kolmannelle puolet, riippuen kysymyksessä olevan naisen kasvatuksesta, tavoista, nimestä, syntyperästä, kauneudesta, luonteesta, riippuen sattumasta, hetken oikusta, siitä mitä olet juonut päivälliseksi.

"Sinä saat naisia, koska olet nuori, tulinen, koska kasvosi ovat pitkulaiset ja säännölliset ja koska hiuksesi ovat huolellisesti käherretyt. Mutta juuri sentähden, ystäväni, et sinä tunne naista.

"Luonto pyrkii ennen kaikkea lisäämään elävien olentojen lukua. Joka paikassa, vuorten huipuilta merien syvyyksiin, kammoo elämä kuolemaa. Säilyttääkseen luomakuntansa elossa on Jumala säätänyt lain, että kaikkien luotujen suurin nautinto liittyy suvun säilyttämisviettiin. Palmu, lähettäessään ilmaan hedelmöittävän siemenensä vapisee rakkaudesta polttavassa tuulessa; kiimainen hirvisonni repii auki vatsan jokaiselta naaraalta, joka tekee sille vastarintaa; naaraskyyhkynen värjöttää kuin rakastunut mimoosa puolisonsa siipien alla; ja kun mies syleilee naista kaikkivaltiaan luonnon rinnoilla, tuntee hän sydämessään saman jumalaisen kipinän, joka on hänet luonut.

"Ystäväni, kun suljet paljaihin käsivarsiisi kauniin ja voimakkaan naisen, kun intohimo puristaa kyyneleet silmiisi ja kun huulesi sopertavat ikuisen rakkauden valoja ja äärettömyys täyttää sydämesi, niin älä pelkää antautua, vaikkapa olisit yhdessä ilotytön kanssa.

"Mutta älä sekoita humalaa viiniin, älä usko jumalalliseksi sitä astiaa, josta olet juonut jumalallisen juoman. Älä hämmästy, jos sen jonakin päivänä huomaat tyhjäksi ja särkyneeksi. Hän oli nainen, särkyvä astia, jonka ruukkumestari on savesta tehnyt.

"Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut nähdä taivaan, mutta älä pidä itseäsi lintuna, vaikka räpytteletkin siivilläsi. Eivät edes linnut voi nousta pilvien yläpuolelle, korkeimmissa ilmakerroksissa eivät ne enää voi hengittää. Voi sattua, että leivonen, joka laulaen nousee taivasta kohti aamuauteressa, putoaa kuolleena pellon vakoon.

"Nauti rakkaudesta niinkuin järkevä mies viinistä, älä juovu. Jos rakastajattaresi on vilpitön ja uskollinen, rakasta häntä sentähden; mutta jos hän ei ole sitä, vaan ainoastaan nuori ja kaunis, niin rakasta häntä sentähden, että hän on nuori ja kaunis; jos hän on miellyttävä ja henkevä, sitä suurempi syy rakkauteen; ja jollei hän ole mitään kaikesta tästä, vaan rakastaa sinua kuitenkin, niin rakasta sinäkin häntä sellaisena kuin hän on. Tulee päiviä, jolloin rakkaus on poissa.

"Mutta älä revi hiuksiasi äläkä sano, että pistät itsesi kuoliaaksi, jos sinulle ilmestyy kilpailija. Sanot, että rakastajattaresi pettää sinua toisen tähden; turhamaisuutesi kärsii sitä ajatellessasi. Mutta vaihda vain sanat ja ajattele, että hän pettää toista sinun vuoksesi, ja sinä olet ylen onnellinen.

"Älä tee menettelyllesi mitään sääntöjä äläkä sano, että tahdot tulla rakastetuksi syvemmin kuin kaikki muut; sillä koska olet mies ja itse epävakainen, olisit niin sanoessasi pakoitettu lisäämään: sikäli kuin se on mahdollista.

"Ota aika sellaisena kuin se tulee, tuuli sellaisena kuin se puhaltaa ja nainen sellaisena kuin hän on. Espanjattaret, jotka ovat naisista ensimäiset, rakastavat uskollisesti; heidän sydämensä on vilpitön ja raju, mutta heillä on tikari sydämen vieressä. Italiattaret ovat intohimoisia, mutta he rakastavat liiaksi leveitä hartioita ja ottavat rakastetuistaan mittaa räätälin kyynärpuulla. Englannittaret ovat haaveellisia ja surumielisiä, mutta kylmiä ja kankeita. Saksattaret ovat hellän hyväileviä, mutta kuivia ja ikävystyttäviä. Ranskattaret ovat henkeviä, loisteliaita ja hekumallisia, mutta valehtelevat kuin paholaiset.

"Ennen kaikkea, älä syytä naista siitä, että hän on sellainen kuin hän on. Me olemme itse tehneet hänet sellaiseksi turmelemalla joka suhteessa luonnon tarkoitukset.

"Luonto, joka pitää huolta kaikesta, luo neitosen rakastajattareksi. Mutta saatuaan ensi lapsensa putoavat hänen hiuksensa, hänen povensa menettää muotonsa ja hänen ruumiinsa saa arven. Nainen on luotu äidiksi. Nähtyään naisensa kauneuden kadonneen, tahtoo mies ehkä jättää hänet, mutta lapset tarttuvat häneen itkien. Siten syntyy perhe; kaikki mikä siitä eroaa, on epäluonnollista. Maanviljelijäin siveys on siinä, että heidän vaimonsa ovat lapsi- ja maitokoneita, niinkuin he itse ovat työkoneita. Heillä ei ole tekotukkaa eikä valheellista neitseellisyyttä; heidän rakkautensa ei ole spitaalinen, eivätkä he muista viattomassa parittelussaan, että Amerikka on keksitty. He ovat epäaistillisuudessaan terveitä ja heidän kätensä ja sydämensä on kovettuneet.