Part 20

Tuskani oli liian suuri. Nousin ja aloin uudelleen kävellä huoneessa. "Niin", jatkoin yksinpuheluani, "katsele häntä! Ajattele niitä, joita suru kalvaa ja jotka kantavat tuskansa yksinäisyydessä, voimatta jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuskaa, jota kärsit, ovat myöskin toiset kokeneet, siinä ei ole mitään, joka olisi yksin sinulle ominaista. Ajattele niitä, joilla ei ole äitiä, sukulaisia, ei ystäviä eikä koiraa lohtunaan; ajattele niitä, jotka etsivät eivätkä löydä, niitä jotka itkevät ja joita siitä pilkataan, jotka rakastavat ja joita halveksitaan, jotka kuolevat ja unohdetaan. Tuolla alkoovissa, edessäsi, lepää olento, jonka luonto on ehkä tarkoittanut juuri sinua varten. Hänen sielunsa ja ruumiinsa ovat olleet sinun kaltaisesi; kuutena kuukautena ei suusi ole lausunut yhtään sanaa, ei sydämesi kertaakaan ole lyönyt, ilman että olet saanut vastaukseksesi sanan tai sydämen lyönnin. Ja tämä nainen, jonka Jumala on sinulle lähettänyt niinkuin hän lähettää kasteen maan yrtille, hän on liukunut sydämesi ohi. Tämä olento, joka taivaan lähettämänä on tullut syli avoinna sinua vastaan, antaakseen sinulle elämänsä ja sielunsa, hän on katoava kuin varjo, jättämättä mitään jälkeä. Kun sinun huulesi koskettivat hänen huuliaan, kun käsivartesi kiertyivät hänen kaulaansa, kun ikuisen rakkauden enkelit yhdistivät teidät kuin yhdeksi olennoksi, olitte te kauempana toisistanne kuin kaksi pakolaista, kumpikin omalla puolellaan maapalloa. Katso häntä ja ole, ennen kaikkea, hiljaa. Sinä voit vielä katsoa häntä yhden yön, jolleivät valituksesi herätä häntä."

Vähitellen tulivat ajatukseni yhä synkemmiksi ja vastustamaton voima pakotti minut syventymään itseeni.

Saada aikaan pahaa! -- se oli siis se tehtävä, jonka Kaitselmus oli minulle uskonut! Minulle, jonka omatunto raivonpuuskienkin keskellä sanoi, että olin hyvä! Minulle, jonka leppymätön kohtalo työnsi yhä syvemmälle kuiluun, minulle, joka itse näin salaisella kauhulla syvyyden, jota kohti syöksyin! Minulle, joka aina, kaikesta huolimatta, vaikka olisin tehnyt jonkun rikoksen ja näillä käsilläni vuodattanut verta, minulle, joka olisin kuitenkin toistanut, että sydämeni ei ollut syyllinen, että erehdyin, etten ollut minä itse, joka sillä tavoin menettelin, vaan onneton kohtaloni, paha henkeni, joku vieras, joka oli ottanut asunnon minussa! Minäkö siis saisin aikaan pahaa! Ja kuuden kuukauden aikana olin vain sitä tehnyt: ei ollut kulunut päivääkään, etten olisi täydentänyt tuota jumalatonta työtäni. Minulla oli tällä hetkellä siitä todistus silmieni edessä. Mies, joka oli rakastanut Brigitteä, joka oli soimannut ja loukannut häntä, joka oli jättänyt hänet ja tullut taas hänen luokseen, mies, joka oli pelottanut ja vakoillut häntä ja viimein pakottanut hänet tuolle tuskan vuoteelle, olin minä! Löin sydämeeni voimatta sitä uskoa. Katsoin Brigitteä, kosketin häntä kädelläni tullakseni vakuutetuksi, etten uneksinut. Kalpeat kasvoni, jotka näin peilissä, katsoivat minuun ihmeissään. Kuka oli tuo olento, jolla oli minun piirteeni? Kuka oli tuo säälimätön mies, joka sadatteli minun suullani ja rääkkäsi minun käsilläni? Häntäkö äitini kutsui Octaveksi? Hänetkö olin nähnyt entisaikaan, viisitoistavuotiaana, metsälähteissä, joiden yli kumarruin sydän yhtä puhtaana kuin niiden kristallikirkas vesi?

Suljin silmäni ja ajattelin lapsuuteni päiviä. Niinkuin päivänsäde tunkeutuu läpi pilvien, tunkeutui tuhat muistoa sydämeeni. "Ei", sanoin itselleni, "en ole tehnyt tätä. Kaikki mikä tässä huoneessa minua ympäröi, on mahdoton uni." Muistelin aikaa, jolloin vielä olin kaikesta tietämätön ja jolloin tunsin sydämeni aukeavan ottaessani ensi askeleitani elämässä. Muistin vanhan kerjäläisen, jonka oli tapana istua kivipenkillä erään mökin edessä: minut lähetettiin joskus viemään hänelle aamiaisemme tähteitä. Näin hänet heikkona ja kumarana ojentaen minua kohti ryppyiset kätensä ja hymyillen siunaavan minua. Tunsin aamutuulen henkäyksen ohimoillani ja jotain vilvoittavaa kuin kaste lankeavan taivaasta sieluuni. Samassa aukaisin silmäni ja näin lampun valossa todellisuuden edessäni.

"Et siis pidä itseäsi syyllisenä?" kysyin kauhulla itseltäni. "Sinä joka vielä eilen olit synnin oppilas, pidätkö itseäsi viattomana sentähden, että voit itkeä? Se mitä pidät omantuntosi todistuksena onkin ehkä vain katumusta ja kuka murhamies ei sitä tuntisi? Jos hyveesi valittaa kärsivänsä, kuka sanoo sinulle, ettei se tapahdu siksi että se tuntee kuolevansa? Onneton, niitä etäisiä ääniä, joita kuulet sydämessäsi, pidät nyyhkytyksinä, mutta ne ovatkin ehkä vain lokin, tuhoa ennustavan myrskylinnun ääniä, joita haaksirikko houkuttelee luokseen. Kuka on kertonut sinulle, millainen lapsuus niillä on ollut, jotka ovat kuolleet verisin käsin? He ovat myöskin olleet hyviä lapsuudessaan ja kätkeneet joskus kasvonsa käsiinsä muistellakseen sitä aikaa. Sinä teet pahaa ja kadut sitä? Sitä teki myöskin Nero, kun hän oli tappanut äitinsä. Kuka on sanonut sinulle, että kyyneleet pesevät meidät puhtaiksi?

"Ja vaikkapa niin olisikin, vaikkapa olisi totta, että osa sielustasi pysyisi vieraana synnille, mitä teet toiselle puolelle itsestäsi? Sinä olet vasemmalla kädelläsi koitteleva niitä haavoja, joita oikea kätesi on iskenyt; sinä olet tekevä hyveestäsi kääriliinan kätkeäksesi siihen rikoksesi ja miekkaan, jolla lyöt, olet kuin Brutus kaivertava Platon kaunopuheisia sanoja. Ja tämän aseesi olet sinä työntävä sen olennon poveen, joka avaa sinulle sylinsä, sinä olet saattava hautuumaahan intohimojesi jäännökset, ja sirottava niiden haudalle säälin kylmiä kukkia. Sinä sanot niille, jotka näkevät sinut: 'Entäs sitten? Minut on opetettu tappamaan; huomaa, että itken vielä ja että Jumala on tehnyt minut paremmaksi!' Sinä olet puhuva nuoruudestasi, sinä olet vakuuttava itsellesi, että taivas on antava sinulle anteeksi, että onnettomuutesi ei ole sinun tahdostasi tapahtunut ja sinä olet pitävä kauniita puheita unettomille öillesi, jotta ne antaisivat sinulle hetkenkin levon.

"Mutta ken tietää? Sinä olet vielä nuori. Kuta lujemmin luotat sydämeesi, sitä pahemmin on ylpeytesi sinut eksyttävä. Tässä seisot ensimäisillä raunioilla, jotka olet jättävä jälkeesi. Jos Brigitte kuolee huomenna, olet itkevä hänen haudallaan; mutta minne menet hänet jätettyäsi? Lähdet ehkä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan, verhoudut viittaasi kuin ikävystynyt englantilainen ja eräänä kauniina aamuna jossakin majatalossa juotuasi tarpeeksi, päättelet, että olit jo väsynyt omantunnonvaivoihin ja että täytyy unohtaa voidakseen taas alkaa elämän uudelleen. Sinä joka olet liian myöhään alkanut itkeä, varo, ettet jonakin päivänä huomaa, ettet enää voikaan saada kyyneliä silmiisi. Ken tietää kuinka on käyvä, jos joku alkaisi tehdä ivaa tuskistasi, joita nyt pidät niin syvällisinä? Jos jonakin päivänä joku kaunis nainen tanssiaisissa säälivästi hymyilee sinulle, kuullessaan että vielä suret kuollutta rakastajatarta, ken tietää, etkö silloin ehkä ole ylpeilevä siitä, mikä tänään sinua niin surettaa? Kun nykyhetki, joka saa sinut värisemään ja jota et uskalla katsoa silmästä silmään, on muuttunut menneisyydeksi, vanhaksi tarinaksi, hämäräksi muistoksi, eikö ehkä voi sattua että jonakin iltana maailmanmiesten seurassa heittäydyt selkäkenoon nojatuolissa ja kerrot hymy huulilla siitä, mitä nyt näet kyyneleet silmissä? Niin niellään häpeä, se on maailman tapa. Olet alkuaan hyvä, olet tullut heikoksi, olet muuttuva pahaksi.

"Ystävä poloiseni", sanoin sydämeni pohjasta itselleni, "minulla on annettavana sinulle neuvo: luulen että sinun täytyy kuolla. Käytä tätä hetkeä, jolloin vielä olet hyvä, päästäksesi tulemasta pahaksi. Kun nainen, jota rakastat, makaa kuolevana edessäsi, ja kun tunnet kammoa itseäsi kohtaan, ojenna kätesi ja koeta hänen rintaansa; hän elää vielä, se on kyllin. Sulje silmäsi äläkä avaa niitä enää. Älä odota hänen hautajaisiaan, ehkä jo huomenna löydät lohdun. Työnnä tikari rintaasi, niin kauan kuin sydämesi vielä rakastaa Jumalaa, joka on sen luonut. Nuoruutesiko sinua pidättää? Säälitkö hiustesi väriä? Älä milloinkaan salli niiden vaaleta, jolleivät ne valkene tänä yönä.

"Ja mitä tahdot muutoin vielä tehdä tässä maailmassa? Jos lähdet matkaan, minne suuntaat kulkusi; jos jäät, mitä vielä toivot? Ah, eikö totta, että katsellessasi tuota naista, sinusta tuntuu kuin sinulla vielä olisi kokonainen aarre sydämessäsi? Eikö ole totta, että se mitä kadotat, ei ole sitä, mikä on ollut, vaan pikemminkin sitä, mikä olisi voinut olla, ja että raskain jäähyväishetki on se, jolloin tuntee, ettei ole kaikkea sanottu? Miksi et puhunut tunti sitten? Kun viisari osotti sitä hetkeä, voit vielä olla onnellinen. Jos kärsit, miksi et avannut sydäntäsi? Jos rakastit, miksi et sanonut sitä? Sinä olet kuin saituri, joka kuolee nälkään, istuen maahankaivetun aarteensa yllä. Sinä olet sulkenut ovesi, sinä koetat turhaan päästä ulos lukkojesi takaa. Ei auta, että puistelet saranoita, ne ovat lujat, sinä olet ne itse takonut. Onneton, sinä olet toivonut ja toiveesi on täytetty, mutta et ole muistanut Jumalaa! Sinä leikit onnellasi kuin lapsi leikkikalulla, et ajatellut, kuinka särkyvää ja murenevaa se oli, jota pidit käsissäsi. Sinä halveksit sitä, sinä hymyilit sille, sinä et tahtonut siitä kohta nauttia etkä kuullut hyvän enkelisi rukouksia, jotka tahtoivat säästää sinulta tämän surun. Ah, jos taivaassa on ollut enkeli, joka on sinua vaalinut, missä onkaan hän tällä hetkellä? Hän istuu urkujen ääressä, hänen siipensä ovat puoleksi avoinna, hänen kätensä lepäävät norsunluisilla koskettimilla, hän alottaa ikuisen ylistyslaulun, rakkauden ja ikuisen unohduksen hymnin. Mutta hänen polvensa taipuvat, hänen siipensä sulkeutuvat, hänen päänsä vaipuu alas kuin taittunut ruoko: kuoleman enkeli on koskettanut häntä olkapäähän, hän katoaa ikuisuuteen!

"Ja sinä olet nyt kahdenkymmenen kahden vuotiaana yksin maailmassa, juuri kun jalo ja puhdas rakkaus, juuri kun nuoruuden voima olisi ehkä voinut tehdä jotain sinusta. Juuri nyt kun niin surullisten vastoinkäymisten ja kurjain nuoruusvuosien jälkeen näet tyynen ja puhtaan ajan koittavan, juuri nyt, kun koko elämäsi, joka on pyhitetty rakastetulle olennolle, olisi saanut uutta voimaa, juuri nyt syöksyy kaikki raunioiksi ympärilläsi! Nyt olet tässä, et enää epämääräisine kaihoinesi vaan todellisine suruinesi, et enää tyhjin vaan autioitetuin sydämin. Ja sinä epäröit? Mitä odotat? Kun hän ei enää tahdo sinusta mitään tietää, ei elämäsi ole minkään arvoinen. Koska hän jättää sinut, tee sinäkin samoin. Surkoon ne sinua, jotka ovat rakastaneet nuoruuttasi, heitä ei ole monta. Se joka on ollut ääneti Brigitten edessä, vaietkoon iäksi! Se joka on levännyt hänen rintaansa vasten, säilyttäköön ainakin muiston siitä koskemattomana, ja, Jumalani, eikö sinun täytyisi kadottaa sitä, jos tahtoisit elää? Mitä muuta osaa sinulle jäisikään kuin turmeltua kokonaan? Niin, tällä hetkellä voit vain siitä hinnasta säilyttää elämäsi! Voidaksesi elää, täytyisi sinun unohtaa rakkaus niinkuin sitä ei lainkaan olisi olemassa, sinun täytyisi ei ainoastaan kieltää mitä sinussa on ollut hyvää vaan vieläpä hävittää se mitä sinussa vielä sitä on -- sillä kuinka kävisi sinun, jos muistaisit edelleen? Et voisi astua askeltakaan, et voisi nauraa etkä itkeä, et voisi antaa almua köyhälle, et voisi olla hyvä neljännestunnin aikaa, ilman että veresi syöksyisi sydämeesi ja huutaisi, että Jumala on luonut sinut hyväksi voidaksesi tehdä Brigitten onnelliseksi. Pienimmätkin tekosi herättäisivät sinussa onnettomuuksiesi kaiun; kaikki mikä liikkuisi sielussasi, herättäisi kaipuun ja katumuksen, ja itse toivo, taivaan sanansaattaja, ystävä, joka kehottaa meitä elämään, muuttuisi silmissäsi kummittelijaksi, menneisyytesi kaksoisveljeksi. Kaikki tunteesi muuttuisivat ikuiseksi katumukseksi. Kun murhamies kulkee pimeässä, pitää hän käsiään painettuina rintaansa vasten, varoen koskettamasta mitään ja peljäten, että seinät häntä syyttäisivät. Niin pitäisi sinunkin tehdä. Valitse sielusi ja ruumiisi välillä: sinun on surmaaminen toinen tai toinen niistä. Hyvän muisto viettelee sinua pahaan. Tapa itsesi, jollet tahdo elää oman itsesi varjona. Lapsi, lapsi, kuole kunnialla, niin että vielä joku voi itkeä haudallasi!"

Heittäysin vuoteen eteen niin hirvittävän epätoivon vallassa, että olin kuin mielipuoli enkä enää tiennyt, missä olin tai mitä tein. Brigitte huokasi ja työnsi syrjään peitteen, ikäänkuin ylenmääräisen painon rasittamana, ja paljasti siten valkean povensa.

Tämän näyn edessä joutuivat kaikki aistini kapinaan. Oliko se tuskaa vai kaipuuta? En tiedä mitään. Hirvittävä ajatus sai minut vavahtamaan. "Mitä!" huudahdin. "Jättää tuo toiselle! Kuolla, astua hautaan ja antaa tuon valkean rinnan hengittää taivaan ilmaa! Hyvä Jumala! Toinen käsi kuin minun saisi koskettaa tuota hienoa, läpinäkyvää ihoa, toinen suu kuin minun noilla huulilla, toinen rakkaus tuossa sydämessä, toinen mies tämän vuoteen ääressä! Brigitte eläisi onnellisena, rakastettuna, sillä aikaa kuin minä muuttuisin tomuksi hautuumaan mullassa? Kuinka kauan aikaa kuluisi, ennenkuin hän unhottaisi minut -- jos minua ei huomenna enää olisi olemassa? Kuinka monta kyyneltä se hänelle maksaisi. Ehkä ei yhtään ainoaa! Jokainen hänen ystävänsä sanoo hänelle, että kuolemani oli hyvä työ, jokainen on kiiruhtava lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei hänen pidä minua ajatella! Jos hän itkee, koettavat ihmiset häntä huvittaa, jos joku muisto häntä häiritsee, karkotetaan se hänen luotaan, jos rakkauteni eläisi hänessä, parannetaan hänet siitä kuin myrkytyksestä. Ja vaikka hän itse ehkä ensi päivänä sanoo tahtovansa seurata minua, on hän kuukauden kuluttua kääntyvä pois, jottei hän edes kaukaa näkisi itkuraitaa, joka on istutettu haudalleni. Kuinka voisikaan käydä toisin? Kuinka voi se kaivata ketään, joka on niin kaunis? Jos hän tahtoisikin kuolla surusta, on hänen peilinsä vakuuttava hänelle, että hänen tulee elää, ja ensi päivänä, kun ehtyvät kyyneleet väistyisivät hymyn tieltä, onnittelisivat kaikki häntä hänen parantumisestaan. Kun hän viikon vaitiolon jälkeen taas voi kuulla, että nimeäni mainitaan hänen läsnäollessaan ja itse lausuu sen kaihoten, ikäänkuin sanoakseen: 'Lohduttakaa minua!' kun hän on tullut sille asteelle, ettei hän enää tahdo välttää muistoani ja avaa kauniina kevätaamuna ikkunansa ja kuulee lintujen laulavan kasteisissa pensaikoissa ja uneksien huudahtaa: 'Olen rakastanut!' -- kuka on silloin oleva hänen rinnallaan? Kuka on silloin se julkea, joka sanoo hänelle, että hänen täytyy vielä rakastaa. Ah, en enää minä! Sinä olet kuuleva häntä, sinä petollinen olento, sinä luot silmäsi alas ja punastut kuin ruusu, ja sinun kauneutesi ja nuoruutesi saavat ylivallan. Samalla kertaa kun sanot, että sydämesi on suljettu, annat siitä sädehtiä näkyviin tuon valon, jonka jokainen säde viettelee suutelemaan. Kuinka mielellään he tahtovatkin tulla rakastetuiksi kaikki nuo naiset, jotka sanovat, etteivät he enää rakasta! Ja mitä ihmeellistä siinä onkaan? Sinä olet nainen, sinä tiedät minkä arvoinen on ruumiisi, valkea rintasi, sinulle on se sanottu; kun kätket kaiken kauneutesi pukusi alle, et usko kuin kokematon tyttö, että silti kaikki olisivat sinun näköisiäsi. Kuinka voisi nainen, jota on ylistetty ja imarreltu, päättää, ettei hän enää tahdo tulla ihailluksi? Voisiko hän uskoa enää elävänsä, jos hän jäisi varjoon ja jos hänen kauneutensa ympärillä kävisi hiljaiseksi? Hänen kauneutensa on olemassa rakastajan katseita ja ylistyslauluja varten. Ei, ei, on varmaa, että se joka kerran on rakastanut, ei voi enää elää ilman rakkautta. Sekin, joka lähestyy kuolemaa, tarttuu vielä kiinni elämään. Brigitte rakastaa minua ja hän kuolisi ehkä siitä; mutta jos tapan itseni, vie joku toinen hänet.

"Toinen, toinen!" toistin, kumartuen vuoteen yli ja koskettaen otsallani hänen olkaansa. "Hänhän on leski!" ajattelin. "Hän on jo kerran ennen nähnyt kuoleman, hänen pienet suloiset kätensä ovat jo kerran vaalineet kuolevaa. Hänen kyyneleensä tietävät, kuinka kauan surua kestää -- toisella kertaa on suru ehkä lievempi. Jumala minua varjelkoon, etten surmaa häntä hänen nukkuessaan! Jos nyt herättäisin hänet ja sanoisin, että hänen hetkensä on tullut, että meidän on kuoleminen yhteiseen suudelmaan, niin suostuisi hän siihen mielellään. Miksi en sitä tee? Onko varma, että kaikki loppuu kuolemassa?"

Löysin pöydältä veitsen ja pitelin sitä kädessäni.

"Pelkoa, raukkamaisuutta, taikauskoa! Mitä tietävät tulevasta elämästä ne, jotka siihen uskovat? Vain kansalle ja tietämättömälle joukolle puhutaan siitä, mutta kuka uskoo siihen sisimmässään? Kuka kirkkomaan vartija on milloinkaan nähnyt kuolleen nousevan haudasta ja menevän kolkuttamaan kirkkoherran ovelle? Entisaikaan nähtiin haamuja; nyt on poliisi niitä kieltänyt esiintymästä sivistyneessä yhteiskunnassa. Vain valekuolleet huutavat enää haudoista. Kuka olisi mykistänyt kuoleman, jos se koskaan olisi voinut puhua? Vai eikö Jumalan henki vain siksi tahdo näyttäytyä, että kirkollisten kulkueiden ei enää sallita tungeksia kaduillamme? Kuolema, se on päämäärä, kaiken loppu. Jumala on sen asettanut, ihmiset väittelevät siitä, mutta jokainen kantaa otsallaan kirjoitusta: 'Tee mitä tahdot, kuolla täytyy sinun kuitenkin.' Mitä sanottaisiin, jos surmaisin Brigitten. Ei hän enkä minä tietäisi siitä mitään. Jossakin lehdessä mainittaisiin huomenna, että Octave de T. on tappanut rakastajattarensa eikä siitä ylihuomenna enää puhuttaisi. Kuka saattaisi meitä viimeisellä matkallamme? Ei kukaan, joka ei kotia tultuaan söisi rauhallisesti aamiaistaan. Ja me lepäisimme vierekkäin maan povessa, ja koko maailma voisi astua ylitsemme, ilman että askelten kaiku meidät herättäisi. Eikö totta, rakkaani, siellä olisi meidän hyvä? Maanpovi on pehmoinen vuode; mitkään kärsimykset eivät meitä saavuttaisi; naapuri-haudassa ei puhuttaisi pahaa meidän liitostamme Jumalan kasvojen edessä. Meidän luumme makaisivat rauhassa. Kuolema sovittaa, ja mitä se kerran yhdistää, sitä ei enää eroteta. Miksi pelottaisi sinua tyhjyys, ruumis parka? Joka tunti vie sinut lähemmäs sitä, jokainen askeleesi taittaa poikkipuun tikapuilla, joilla juuri seisot; sinä elät kuolleista, taivaan ilma painaa ja musertaa, maa, jota astut, vetää sinua jalkapohjiesi kautta puoleensa. Astu alas maan poveen! Miksi pelkäät? Pelottaako sinua sana? Sano vain: 'Emme elä enää.' Etkö tunne suurta väsymystä, jonka jälkeen on suloista saada levätä? Minkätähden epäilemme, kun kysymys ei ole kuin siitä, tapahtuuko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin? Aine on katoamaton ja sanotaan, että fyysikko voi äärettömiin asti paloittaa pienintäkin ainehiukkasta voimatta sitä kuitenkaan hävittää. Jos aine on sattuman varassa, niin mikä on sen rikos, jos se vaihtaa kidutusta, kun se ei voi vaihtaa herraa? Onhan yhdentekevää Jumalalle, minkä muodon olen saanut ja mihin pukuun tuskani pukeutuu. Tuska elää pääkallossani, se on minun ja minä voin surmata sen, mutta luut eivät kuulu minulle, annan ne takaisin hänelle, joka on ne minulle lainannut. Tehköön joku runoilija pääkopastani maljan ja täyttäköön sen uudella viinillään! Mitä moitteita voisin saada tuosta teostani ja kuka minua moittisi? Kuka julma tuomari voisi sanoa, että olen käyttänyt väärin itseäni? Jos jokaisella olennolla on tehtävänsä ja jos on väärin väistyä sen edestä, niin mitä suuria pahantekijöitä ovatkaan lapset, jotka kuolevat imettäjänsä rinnoilla? Miksi heidät säästetään? Kenelle voisi olla hyödyksi ja varoitukseksi rangaistukset, jotka toimeenpannaan kuoleman jälkeen? Taivaan täytyisi todella olla tyhjän, jos ihmistä rangaistaisiin siitä, että hän on elänyt, sillä on kyllin siinä, että hänen on täytynyt elää; enkä tiedä ketään, joka olisi sitä vaatinut paitsi Voltaire kuolinvuoteellaan: vanhan jumalankieltäjän viimeinen epätoivon huuto! Mitä kaikki tämä hyödyttää, miksi kaikki tämä taistelu? Kuka katselee tuolta ylhäältä tätä kaikkea ja kuka iloitsee niin paljosta kärsimyksestä? Kuka on huvitettu seuraamaan tätä alati syntyvää ja alati kuolevaa luomakuntaa, näkemään miten rakennukset nousevat ja suistuvat, miten kylvö kasvaa ja miten rajuilma sen hävittää, kuinka ihmiset kulkevat tietään ja kuinka kuolema heidät äkkiä pidättää, kuinka kyyneleet vuotavat ja kuivuvat, kuinka ihmiset rakastavat, kuinka kasvot käyvät ryppyisiksi, kuinka kansa lankeaa polvilleen ja ojentaa kätensä eikä maa kuitenkaan anna yhtä jyvää enempää! Kuka on se, joka näkee tämän vaivan, vain yksin tietääkseen, että kaikki mitä hän on tehnyt ei ole mitään? Herschell väittää, että maapallo kuolee kylmyyteen. Kuka on siis se joka pitää tätä tiivistynyttä höyrypisaraa kädessään ja katselee sen kuivumista niinkuin kalastaja tekee merivedelle saadakseen jyväsen suolaa? Vetovoima, joka pitää koossa maailmankaikkeutta, täyttää sen samalla kertaa, loputtomalla hyödyttömällä kaipuulla: jokainen planeetta laahaa mukanaan kurjuutensa, pyöriessään kitisten akselinsa ympäri, ne huutavat toisilleen kukin omalta ääreltään, ja odottavat, lepoa ikävöiden, mikä niistä saa ensimäisenä pysähtyä. Jumala pitää niitä kädessään ja ne täyttävät ikuisuuksiin saakka tyhjää hyödytöntä tehtäväänsä. Ne kiertävät, ne kärsivät, ne palavat, ne sammuvat ja syttyvät, ne vajoavat ja nousevat, ne lähestyvät ja pakenevat toisiaan, ne kietoutuvat kuin renkaat toisiinsa. Ne kantavat pinnallaan tuhansia iäti vaihtuvia olentoja; nämä olennot ovat myöskin liikkeessä, ne ristivät toistensa teitä, ne painautuvat hetkeksi toinen toistaan vasten, ne vajoavat maahan ja toisia nousee niiden sijaan. Missä ei elämää ole, sinne sitä tunkeutuu, missä ilmaa puuttuu, sinne sitä virtaa; kaikki on järjestettyä, lainmukaista, kultaisin kirjaimin ja tulisin vertauskuvin määrättyä, kaikki kulkee taivaisen soiton mukaan tuntemattomia teitään ikuisuuteen. Ja kaikki tämä ei ole mitään! Ja me nimettömät uneksijat, kalpeat ja kärsivät hahmot, me silmänräpäyksen lapset, jotka hengitämme hetken, jotta kuolema voisi olla olemassa, me ponnistamme kaikki voimamme vakuuttaaksemme itsellemme, että meillä on tehtävä, ja että on joku joka meistä pitää huolen. Me epäröimme painaa pientä teräasetta rintaamme vastaan ja kohottaa kättämme ampuaksemme kuulan päähämme. Meistä tuntuu kuin kaaos palaisi, jos me surmaisimme itsemme. Me olemme kirjoittaneet ja laatineet jumalalliset ja inhimilliset lait ja pelkäämme omia katkismuksiamme; me kärsimme kolmekymmentä vuotta ja luulemme pääsevämme voitolle, mutta tuska käy lopulta voimakkaammaksi meitä, me lähetämme hiukkasen ruutia älymme asuntoon -- ja haudallemme nousee kukkanen."

Kun olin lausunut nämä sanat, vein veitsen, jota pidin kädessäni, Brigitten rintaa vasten. En ollut enää oman itseni herra enkä tiedä, mitä houreessani olisin voinut tehdä. Vedin syrjään peitteen paljastaakseni sydämen ja näin silloin valkealla rinnalla pieni ebenholtsi-krusifiksin.

Kauhistuneena peräydyin, käteni aukeni ja ase putosi lattiaan. Brigitten täti oli kuolinvuoteellaan antanut hänelle tuon pienen ristiinnaulitun-kuvan. En muistanut kuitenkaan ennen nähneeni hänen sitä kantavan. Hän oli epäilemättä matkalle lähtiessään ripustanut sen kaulaansa taikakaluksi matkan vaaroja vastaan. Panin käteni ristiin ja tunsin vajoavani maahan: "Jumalani", kuiskasin vavisten, "sinä olit läsnä!"