Part 2

Onnellisia ne, joiden ei tarvinnut kokea noita aikoja! Onnellisia ne, jotka kuilun partaalla käänsivät katseensa taivasta kohti. Heitä oli olemassa ja he säälivät meitä.

On valitettavasti totta, että voimainkulutus, joka sisältyy kiroukseen, helpottaa liian täyttä sydäntä. Kun jumalankieltäjä ottaa kellon taskustaan ja pyytää Jumalaa tekemään neljännestunnin kuluessa lopun hänen elämästään, on varmaa että hän hankkii itselleen neljännestunniksi julman nautinnon. Se on epätoivon huippu, kaikkien taivaallisten valtojen manaamista. Onneton kiemurtelee sen jalan alla, joka hänet murskaa. Hän päästää tuskan huudon -- mutta kuka tietää eikö se Kaikkivaltiaan edessä muutu rukoukseksi.

Siten käyttivät nuoret ihmiset toimettomat voimansa ylenmääräiseen epätoivoon. Ihmisille, joilla ei ole mitään elämäntehtävää, on helpottavaa saada pilkata kunniallisuutta, uskontoa, rakkautta ja kaikkea mitä heidän eteensä tulee. Heihin itseensä sattui heidän ivansa pahimmin. On mieluista kuvitella olevansa onneton, vaikka on itse asiassa vain tyhjä ja ikävystynyt. Kuolemanajatuksen ensimäinen käytännöllinen seuraus oli elostelu, joka puristaa verestä kaiken voiman.

Rikkaat ajattelivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin kulta, kaikki muu on unta. Nauttikaamme ja kuolkaamme." Ne, jotka omistivat vähemmän, sanoivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin unohdus, kaikki muu on unta. Unohtakaamme ja kuolkaamme." Ja köyhät sanoivat: "Ei ole muuta todellisuutta kuin onnettomuus, kaikki muu on haavetta. Kirotkaamme ja kuolkaamme."

Onko kuvaukseni liioiteltu, liian synkkä? Olenko ihmisvihaaja? Suotakoon minun tehdä muutamia huomautuksia.

Kun lukee kertomusta Rooman keisarikunnan häviöstä, ei voi olla panematta merkille, kuinka paljon pahaa saivat valtaan päästyään aikaan kristityt, jotka olivat olleet niin ihailtavia korvessa.

"Kun ajattelen", sanoo Montesquieu, "sitä syvää tietämättömyyttä, jossa kreikkalaiset papit pitivät kansaa, en voi olla vertaamatta heitä Herodotoksen mainitsemiin skyyttalaisiin, jotka kaivoivat silmät orjiensa päästä estääkseen näitä ajattelemasta tai tekemästä muuta kuin heille määrättyä maidon vispilöimistä. Kaikkiin valtion asioihin, päättämään rauhasta, sodasta, aselevosta, kaupasta, avioliitosta tarvittiin pappeja. On mahdotonta kuvitella kaikkea sitä pahaa, mikä tästä johtui."

Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.

Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.

Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole olemassa Jumalaa."

Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä. Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät taisteluun vapaudestaan.

Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo: "Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä. Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"

Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?

Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?

Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä on onnettomuutemme syy.

Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.

Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle, lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia. Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä, muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte. Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen, mikä heitä lohdutti.

III

Nyt tahdon kertoa, miten itse sain tartunnan vuosisadan sairaudesta.

Se tapahtui illallispöydässä, naamiaishuvien jälkeen. Ympärilläni istuivat rikkaasti puetut ystäväni, ja joka suunnalla näkyi nuoria miehiä ja naisia, kauniita ja elämänhaluisia. Pöydällä komeilivat hienot ruokalajit, kristallimaljat ja kukkaset. Pääni yläpuolella pauhasi orkesteri ja minua vastassa, toisella puolen pöytää, istui rakastajattareni, ihastuttava olento, jota jumaloin.

Olin yhdeksäntoista vuotias. En ollut koskaan kokenut vastoinkäymisiä enkä sairautta. Luonteeni oli samalla kertaa ylpeä ja avoin ja toivo paisutti sydäntäni. Viini hehkui suonissani. Oli yksi noita ihania hetkiä, jolloin kaikki mitä näkee ja kuulee, puhuu rakastetusta. Koko luonto oli kuin kallis monisärmäinen kivi, jonka jokaisesta pinnasta loisti tuon salaperäisen nimi. Tunsin halua syleillä kaikkia, jotka hymyilivät ympärilläni, tunsin olevani veli kaikelle joka eli. Rakastettuni oli luvannut viettää yön kanssani ja minä vein hitaasti, häneen katsoen, maljan huulilleni.

Kun käännyin ottamaan lautasta, putosi haarukkani. Kumarruin nostamaan sen maasta ja kun en sitä kohta löytänyt, kohotin pöytäliinan kulmaa nähdäkseni paremmin. Silloin näin että rakastajattareni jalka lepäsi erään nuoren miehen jalalla, joka istui hänen vieressään. Heidän jalkansa olivat kuin yhteen punoutuneet ja aika ajoin hivelivät ne toisiaan hellästi.

Kun taas nousin istuvaan asentoon, olin täydellisesti kylmä. Pyysin toisen haarukan ja jatkoin ateriaani. Rakastajattareni ja hänen naapurinsa olivat myöskin aivan levolliset, he puhuivat keskenään vähän ja tuskin katsoivat toisiinsa. Nuori mies oli nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja puheli leikillisesti toisen naisen kanssa, joka näytteli hänelle kaulakoristettaan ja rannerenkaitaan. Rakastajattareni istui liikkumatta, silmät kaipuusta jäykkinä ja kosteina. Pidin heitä molempia silmällä aterian kestäessä enkä huomannut heidän liikkeissään tai heidän kasvoissaan mitään, joka olisi voinut ilmiantaa heitä. Kun oli päästy jälkiruokaan, annoin serviettini pudota lattialle ja kun kumarruin sitä ottamaan, näin heidät äskeisessä asennossa, hellästi toisiaan vasten puristuneina.

Olin luvannut rakastajattarelleni seurata häntä hänen asuntoonsa. Hän oli leski ja siis täydellisesti vapaa. Ainoastaan eräs vanha sukulainen asui hänen kanssaan, hänen turvanaan. Kun kuljin eteisen läpi, sanoi hän minulle: "Lähtekäämme, Octave, minä olen valmis." Puhkesin nauramaan ja jätin hänet sanaakaan sanomatta. Kuljettuani jonkun askelen asetuin istumaan kadun kulmaukseen. En tiedä mitä ajattelin, olin tullut kokonaan tyhjäksi rakastajattareni uskottomuuden tähden. En ollut koskaan ollut mustasukkainen hänelle enkä epäillyt häntä mistään. Mutta se, minkä olin juuri nähnyt, oli riittävä todistus. Oli kuin minua olisi lyöty nuijalla päähän, enkä muista hetkistä kadunkulmauksessa muuta kuin että katsoessani koneellisesti taivaalle, näin tähden putoavan ja otin juhlallisesti hatun päästäni tervehtiäkseni tuota hetken kipinää, jossa runoilijat näkevät häviävän maailman.

Tulin kotia levollisena ja tunteettomana, kokonaan kykenemättömänä ajattelemaan. Aloin riisuutua ja menin vuoteeseen. Mutta tuskin olin laskenut pääni patjalle, kun kaikki koston henget valtasivat minut sellaisella voimalla, että nousin äkkiä ja painauduin koko pituuttani seinää vasten ikäänkuin olisin muuttunut puuksi. Hyökkäsin sitten huutaen vuoteesta, käsivarret suorina, voimatta kulkea muuta kuin kantapäillä, kun varpaani olivat koukistuneet hermovedosta. Tässä tilassa vietin noin tunnin ajan, tylsänä ja kankeana kuin luuranko. Se oli ensimäinen raivokohtaukseni.

Mies, jonka olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani, oli läheisimpiä ystäviäni. Lähdin seuraavana päivänä hänen luoksensa, mukanani nuori asianajaja Desgenais. Hankimme pistoolit, yhden todistajan lisää ja ajoimme Vincennes'in metsään. Matkan kestäessä vältin puhumasta vastustajani kanssa tai häntä millään tavalla lähestymästä, ja siten pidin kurissa haluni lyödä häntä. Raivonpuuskat ovat mauttomia ja tarpeettomia, kun laki sallii todellisen taistelun. Mutta en voinut olla häntä silmilläni tarkastamatta. Hän oli lapsuudenystäviäni ja me olimme vuosien mittaan tehneet toisillemme monen monta palvelusta. Hän tunsi suhteeni rakastajattareeni ja oli monet kerrat selittänyt, että hän piti sellaisia suhteita pyhinä ja että hänelle olisi mahdotonta kilpailla ystävänsä kanssa, jos hän sattuisi rakastamaan samaa naista. Sanalla sanoen, olin täydellisesti luottanut häneen ja luulenpa, etten ole puristanut kenenkään ihmisen kättä sydämellisemmin kuin hänen.

Nyt katselin uteliain, ahnain silmin tuota miestä, jonka olin kuullut puhuvan ystävyydestä kuin jonkun antiikin urhon, ja jonka äsken olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani. Ensi kerran elämässäni näin todellisen hirviön ja mittailin häntä sentähden hurjin silmäyksin saadakseni selville kuinka hän oli luotu. Vaikka olin tuntenut hänet kymmenvuotiaasta lähtien ja elänyt hänen kanssaan mitä sydämellisimmässä sovussa ja ystävyydessä, tuntui minusta kuin en olisi koskaan ennen häntä nähnyt. Tahdon käyttää vertausta.

On olemassa espanjalainen, kautta koko maailman tunnettu näytelmäkappale, missä taivaallinen oikeus lähettää kivipatsaan iltavieraaksi elostelijan luo. Mies ei menetä malttiaan, vaan ottaa kohteliaasti vastaan vieraansa, mutta samassa hetkessä kun hän tarttuu patsaan ojennettuun käteen, valtaa hänet kuoleman kylmyys ja hän lankeaa tainnoksissa maahan.

Joka kerta kun elämässä olen huomannut, pannessani luottamukseni ystävään tai rakastajattareen, tulleeni petetyksi, olen tuntenut jotakin, jota en voi verrata muuhun kuin kivipatsaan käden antiin. Olen todella tuntenut kuin marmorin kosketuksen, ikäänkuin todellisuus olisi koko jäätävässä kylmyydessään painanut huulilleni suudelman. Ah, useammin kuin kerran on tuo kammottava vieras kolkuttanut oveeni, useammin kuin kerran olemme viettäneet iltaa yhdessä.

Niin pian kuin alkuvalmistukset olivat tehdyt, asetuimme, vastustajani ja minä, ampumalinjalle ja lähestyimme askel askeleelta toisiamme. Hän ampui ensin ja haavoitti minua oikeaan käsivarteen. Otin kohta aseen toiseen käteeni, mutta en jaksanut sitä enää nostaa. Voimani pettivät ja minä vaivuin toiselle polvelleni.

Silloin näin vihamieheni lähestyvän levottomana ja kuoleman-kalpeana. Todistajani tulivat samassa luokseni, nähtyään, että olin haavoittunut. Mutta hän työnsi heidät pois ja tarttui haavoittuneeseen käteeni. Hänen hampaansa olivat yhteenpuristetut eikä hän voinut puhua. Näin hänen tuskansa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheimmat mitä mies voi kokea. "Mene matkaasi", huusin hänelle, "ja pyyhi kyyneleesi hänen liinoihinsa...!" Hän oli tukehtua itkuunsa, minä niinikään.

Minut kannettiin vaunuihin ja vietiin lääkärille. Haava osottautui vaarattomaksi, kuula ei ollut koskenut luuhun, mutta olin niin kiihdyksissä, että oli mahdotonta kohta sitoa käsivarttani. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, näin ikkunassa vapisevan käden. Se oli vihamieheni käsi -- hän pyrki uudelleen luokseni. Puistin päätäni vastaukseksi hänen mykkään kysymykseensä. Vaikka tunsin, että hänen katumuksensa oli vilpitön, olin niin raivoissani, etten voinut antaa hänelle anteeksi.

Kun tulin kotia, vuoti haavani runsaasti verta. Voimattomuus vähensi suuresti vihaani, joka sai aikaan enemmän tuskia kuin haavani. Paneusin nautinnolla vuoteeseen enkä luule koskaan juoneeni mitään parempaa kuin oli se lasillinen vettä, joka minulle annettiin.

Vuoteeseen päästyäni sain kuumeen. Kyyneleeni alkoivat virrata. Olin luullut, että rakastajattareni saattaisi lakata minua rakastamasta, mutta en ollut uskonut, että hän voisi minua pettää. En voinut ymmärtää, kuinka saattaa nainen, jota ei sido velvollisuus eikä aineellinen pakko, teeskennellä rakastavansa toista ja itse asiassa rakastaa toista. Kymmeniä kertoja päivässä kysyin Desgenais'lta, kuinka sellainen oli mahdollista. "Jos olisin ollut naimisissa hänen kanssaan tai jos olisin maksanut hänelle, olisi asia ollut toinen. Mutta nyt -- miksi ei hän sanonut minulle, ettei hän minua rakasta, miksi pettää minua?" En ymmärtänyt, että voi valehdella rakkautta. Olin silloin lapsi, mutta minun täytyy myöntää, etten sitä vieläkään ymmärrä. Joka kerta kun olen rakastunut johonkin naiseen, olen sen hänelle sanonut, joka kerta kun olen lakannut jotakin naista rakastamasta, olen myöskin sen sanonut, vilpittömästi, ajatellen, että sellaisissa asioissa emme tahtomalla voi mitään ja että ainoa rikos on valhe.

Kaikkeen mitä kysyin, vastasi Desganais: "Hän on arvoton olento. Lupaa, ettet häntä enää tapaa." Lupasin sen hänelle juhlallisesti. Hän neuvoi minua lisäksi olemaan kirjoittamatta tuolle naiselle edes nuhtelemisen tarkoituksessa. Suostuin lupaamaan mitä hän pyysi, puolittain hämmästyneenä siitä, että hän saattoi luulla minun menettelevän toisin.

Kuitenkin oli ensimäinen tekoni, niin pian kuin taas olin jalkeilla, juosta rakastajattareni luo. Tapasin hänet yksin, hän istui suruissaan huoneen nurkassa ja hänen ympärillään vallitsi mitä suurin epäjärjestys. Nuhtelin häntä julmin sanoin -- olin menehtyä raivooni. Sanani panivat koko talon kaikumaan, mutta samassa puhkesivat kyyneleeni niin rajusti esiin, etten voinut enää puhua, vaan heittäysin itkien vuoteelle. "Sinä uskoton, onneton", nyyhkytin, "sinä tiedät että minä kuolen, mutta se tuottaa sinulle iloa. Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hän heittäytyi kaulaani ja sanoi, että kilpailijani oli hänet vietellyt tuona kohtalokkaana iltana, mutta ettei hän ollut koskaan ollut hänen. Hänet oli vallannut hetkellinen unohdus -- se oli virhe, mutta ei rikos. Hän näki, kuinka pahoin hän oli minua kohtaan menetellyt ja sanoi myöskin kuolevansa, jollen antaisi hänelle anteeksi. Hän käytti katumuksen kyyneliä ja tuskan kaunopuheisuutta lohduttaakseen minua. Kalpeana ja kiihtyneenä, puku aukireväistynä, hiukset valloillaan olkapäillä makasi hän lyyhistyneenä keskilattialla. En ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, kaikki aistini syttyivät katsoessani häntä, samalla kun vapisin inhosta häntä kohtaan.

Kun lähdin hänen luotaan, olin niin murtunut, etten nähnyt mitään ja tuskin jaksoin pysyä pystyssä. En halunnut häntä koskaan enää nähdä -- mutta neljännestunnin päästä palasin takaisin. En tiedä mikä epätoivon voima ajoi minua hänen luokseen. Minulla oli palava halu omistaa hänet vielä kerran, imeä hänen ihanasta ruumiistaan kaikki nuo katkerat kyyneleet ja sitten tappaa meidät molemmat. Inhosin ja jumaloin häntä. Tunsin että hänen rakkautensa oli turmioni, mutta elää ilman häntä oli minulle mahdotonta. Kuin salama syöksin hänen luokseen, ilmoittamatta tuloni, ja, tuntien hyvin talon, olin tuota pikaa hänen ovellaan.

Tapasin hänet istumassa peilinsä edessä, liikkumattomana ja ylt'yleensä jalokivillä koristettuna. Hänen kamarinaisensa suki hänen hiuksiaan ja itse piti hän kädessään punaista harsoa, jolla hän hiljaa hiveli poskiaan. Luulin että näin unta. Minusta tuntui mahdottomalta, että edessäni oli sama nainen, jonka olin neljännestunti sitten nähnyt makaavan huoneen lattialla kyynelten vallassa. Jäin seisomaan paikoilleni kuin patsas. Kuullessaan oveaan avattavan, käänsi hän päätään ja sanoi hymyillen: "Sinäkö siellä olet?" Hän aikoi tanssiaisiin ja odotteli kilpailijaani, jonka piti viedä hänet niihin. Kun hän näki, että tulija olinkin minä, puri hän huuliaan ja rypisti kulmakarvojaan.

Astuin askeleen ovea kohti. Samalla sattuivat silmäni hänen hienohipiäiseen, tuoksuavaan niskaansa, missä tukkaa piti koossa timanttinen neula. Tämä viettelevä niska oli mustempi kuin helvetti. Tukka oli kääritty kahteen palmikkoon, joihin oli pistetty hopeisia tähkäpäitä. Kaulan ja hartioiden valkeus pisti häikäisevänä esiin paksun tukan tummuutta vastaan. Tuossa käärityssä mustassa harjassa oli jotain hekumallisen kaunista, mikä samalla pilkaten tuntui muistuttavan minulle, minkälaisessa epäjärjestyksessä sen juurikään olin nähnyt. Hyökkäsin esiin ja löin tuota niskaa kerran käteni selällä. Nainen ei huutanut, hän kätki kasvonsa käsiinsä, ja minä poistuin nopeasti.

Kun tulin kotia, valtasi minut uudelleen niin kova kuume, että minun täytyi mennä vuoteeseen. Haavani oli auennut ja kärsin kovia tuskia. Desgenais tuli minua tapaamaan. Kerroin hänelle kaikki, mikä oli tapahtunut. Hän kuunteli minua tarkkaavasti ja käveli senjälkeen hetken ajan huoneessani neuvottomana edestakaisin. Lopuksi tuli hän luokseni ja puhkesi nauramaan. "Oliko hän ensimäinen rakastajattaresi?" kysyi hän minulta. "Ei, mutta viimeinen," vastasin hänelle.

Noin keskiyön aikaan, kun olin vaipunut rauhattomaan uneen, tuntui minusta kuin olisin unessa kuullut syvän huokauksen. Avasin silmäni ja näin rakastajattareni seisovan vuoteeni vieressä, kädet ristissä, kuin haamu. En voinut olla huudahtamatta pelosta, sillä luulin, että ilmestys oli sairaiden aivojeni tuote. Hypähdin vuoteesta ja syöksyin toiseen päähän huonetta. Näky seurasi minua. "Etkö tunne minua?" sanoi nainen, koittaen vetää minut luokseen. "Mitä tahdot minusta," huusin puolestani. "Päästä minut, muuten lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan!"

"Hyvä, tapa minut", vastasi hän. "Olen sinulle valehdellut, olen sinua pettänyt, olen säälittävä ja kurja olento, mutta rakastan sinua enkä voi elää ilman sinua!"

Katsoin häntä -- kuinka kaunis hän olikaan! Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänen silmissään kuvastui pohjaton intohimo. Hänen kaulansa oli paljas ja hänen huulensa tuntuivat palavan. Nostin hänet syliini.

"Niinkuin tahdot", sanoin hänelle, "mutta kautta Jumalan, isäni pään kautta vannon, että tapan sekä sinut että minut."

Otin veitsen kamiininpielestä ja pistin sen päänalaiseni alle.

"Octave", sanoi hän, hymyillen ja suudellen minua, "älä tee mitään tyhmyyksiä. Tule, lapseni. Hurjuutesi rasittaa sinua, sinulla on kuume. Anna minulle veitsi." Näin että hän koetti tavotella veistäni.

"Kuule, mitä sanon sinulle", vastasin. "Minä tiedän kuka sinä olet ja miten sinä leikit kanssani. Mutta minä en leiki. Olen sinua rakastanut niinkuin vain mies voi rakastaa, ja kirouksekseni ja kuolemakseni rakastan sinua yhä vielä, tiedä se. Sanot, että sinäkin rakastat minua, mutta kaiken pyhän nimessä vannon, että jos tänä iltana olen sinun rakastajasi, kukaan toinen ei ole sitä huomenna." Kun olin tämän sanonut, menetin kokonaan tajuntani ja aloin houria. Nainen heitti viitan hartioille ja lähti kiireesti luotani.

Kun Desgenais'lle kerroin tästä tapahtumasta, sanoi hän: "Miksi et pitänyt häntä luonasi? Oletko niin kyllästynyt häneen? Hän on todella kaunis nainen!"

"Sinä lasket leikkiä", vastasin hänelle. "Luuletko todella, että voisin pitää tuota naista rakastajattarenani? Luuletko, että koskaan suostun jakamaan kenenkään kanssa? Ajattele, että hän itse tunnusti olleensa toisen! Vai haluatko, että unohtaisin rakkauteni saadakseni omistaa hänet? Jos sinun tapasi rakastaa on sellainen, niin säälin sinua."

Desgenais sanoi, että hän rakasti vain keveitä naisia eikä ottanut asiaa niin vakavasti.

"Rakas Octave", lisäsi hän, "sinä olet hyvin nuori, sinä vaadit paljon kauniita asioita, joita ei lainkaan ole olemassa tässä maailmassa. Sinä uskot aivan merkilliseen rakkauteen. Ehkä olet sinä itse mahdollinen sellaiseen, mutta itsesi vuoksi toivoisin, ettet sitä olisi. Sinä saat, ystäväni, toisia rakastajattaria, ja kerran olet katuva sitä mitä tapahtui tuona yönä. Kun tuo nainen tuli sinua tapaamaan, rakasti hän sinua varmaan. Tällä hetkellä ei hän sitä ehkä enää tee, vaan lepää jo toisen sylissä. Mutta hän rakasti sinua tuona yönä, tässä huoneessa -- mitä liikuttaa sinua kaikki muu? Sinulla olisi ollut ihana yö, sinä olet kerran, ole varma siitä, katuva, ettet pyytänyt häntä jäämään, sillä hän ei palaa enää. Nainen antaa anteeksi kaikki, paitsi sen, että hänet työntää luotaan. Hänen rakkautensa sinuun näyttää olleen tavaton, kun hän noin päätä pahkaa tuli luoksesi, hyvin tietäen syyllisyytensä ja saattaen odottaa, että ajaisit hänet pois. Usko minua, sinä kadut vielä tuota yötä, eikä se enää koskaan uudistu."

Kaikki mitä Desgenais puhui oli erinomaisen yksinkertaista ja vakuuttavaa, harkittua ja koettua. Minua kylmäsi, kun kuulin häntä. Kun hän puhui, tunsin pelottavaa halua lähteä vielä kerran tapaamaan rakastajatartani tai kirjoittaa ja pyytää häntä tulemaan luokseni. En jaksanut nousta vuoteesta. Estyin siten häpeästä tavata häntä uudelleen kilpailijaani odottelemasta tai ehkä suorastaan toisen miehen sylistä. Mutta minä saatoin vielä kirjoittaa hänelle. Ja vastoin tahtoani kysyin itseltäni, mahtaisiko hän tulla, jos kirjoittaisin.