Part 19
"Tiedätkö", sanoin, "että olemme jo kaiken kaikkiaan olleet yhdessä kuusi kuukautta? Meidän elämäntapaamme ei juuri voi sanoa iloiseksi. Sinä olet nuori, minä niinikään; jos sattumalta yhdessäolomme ei sinua miellyttäisi, niin voinko luottaa siihen, että sanot sen minulle suoraan? Omasta puolestani tunnustaisin, jos niin olisi. Ja miksi en sitä tekisi? Onko rikos rakastaa? Onko rikos rakastaa vähemmän tai lakata rakastamasta. Mitä ihmeteltävää olisi siinä, jos meidän iällämme kaipaisi vaihtelua?"
Hän pysähtyi. "Meidän iällämme?" sanoi hän. "Puhutko minulle? Sinä näyttelet nyt vuorostasi."
Veri nousi päähäni. Tartuin hänen käteensä.
"Istu tuohon", sanoin, "ja kuuntele minua."
"Mitä hyötyä siitä olisi? Sinä et puhu itse nyt."
Häpesin omaa juontani ja luovuin siitä.
"Kuule minua", toistelin painolla. "Pyydän sinua istumaan tähän viereeni, ja joskin tahdot itse vaieta, niin suostu ainakin kuulemaan minua."
"Minä kuulen. Mitä on sinulla sanottavaa?"
"Jos joku sanoisi minulle tänään: 'Sinä olet kurja raukka', nousisi koko olentoni kapinaan. Olen yhdenkolmatta vuotias ja olen jo kerran tapellut. Tiedänhän itse omassatunnossani, onko tuossa väitteessä perää, mutta siitä huolimatta pitäisin velvollisuutenani lähteä kohtauspaikalle, asettua vastatusten ensimäisen loukkaajan kanssa ja uskaltaa elämäni -- minkätähden? Todistaakseni, etten ole pelkuri, sillä muutoin uskoisivat ihmiset sitä. Tuo sana vaatii aina saman vastauksen huolimatta siitä kuka sen lausuu ja kuinka usein se lausutaan."
"Se on totta; mutta mihin tahdot tulla?"
"Naiset eivät taistele, mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen, ettei ole olemassa ketään, sukupuoleen katsomatta, olipa että hänen elämänsä muutoin on säännöllinen kuin kellon kulku, joka ei kerran saisi nähdä kaikkensa joutuneen epäilyksen alaiseksi. Ajatteles, kuinka moni välttää tämän kohtalon. Mitä silloin tapahtuu? Jos hän on mies, odottaa häntä häpeä, jos hän on nainen, unohdus. Sekä miehelle että naiselle sattuu siis tilaisuuksia, jolloin hän joutuu epäilyksen alaiseksi. Jos nainen on rohkea, nousee hän paikaltaan, huomauttaa läsnäolostaan ja istuutuu taas. Miekanpisto ei todista hänen tapauksessaan mitään. Hänen täytyy puolustaa itseään, mutta hänen täytyy myöskin itse takoa aseensa. Jos joku vieras häntä häväisee, voi ja täytyy hänen häntä ylenkatsoa. Jos hänen rakastajansa häntä loukkaa, ja hän rakastaa tätä, ei hän voi halveksia loukkaajaansa. Silloin on kysymys elämästä."
"Naisen ainoa vastaus on äänettömyys."
"Sinä erehdyt. Rakastaja, joka epäilee häntä, loukkaa epäilyksellään koko hänen elämäänsä, tiedän sen. Mitä todistavat silloin hänen kyyneleensä, hänen menneisyytensä, hänen uskollinen kärsivällisyytensä? Jos nainen vaikenee, menettää rakastaja hänet omasta syystään ja aika tekee oikeutta naiselle. Eikö totta, se on sinunkin ajatuksesi?"
"Ehkä äänettömyys ennen kaikkea."
"Ehkä, sanot? Totta tosiaan, menetän sinut, ellet vastaa minulle. Olen tehnyt päätökseni: lähden yksin."
"Hyvä, Octave..."
"Hyvä", huudahdin, "ajattelet, että aika tekee sinulle oikeutta? Sano ainakin tähän niin tai ei."
"Niin, toivon, että niin tapahtuu."
"Sinä toivot. Kysy sitä vilpittömästi itseltäsi, minä pyydän. Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulla on tilaisuus puhua kanssani. Sinä sanot rakastavasi minua ja uskon sen. Minä epäilen sinua; onko tarkoituksesi antaa minun lähteä ja luottaa siihen, että aika tekee sinulle oikeutta?"
"Ja mistä epäilet sinä minua?"
"En tahtonut sitä lausua, koska pidin sitä tarpeettomana. Mutta tässä kurjuudessa voi se olla yhdentekevää. Sinä petät minua, sinä rakastat toista -- kas siinä meidän molempien salaisuus."
"Ketä?" kysyi hän.
"Smithiä."
Hän painoi kätensä huulilleni ja kääntyi pois. En voinut puhua enempää. Loimme molemmat silmämme maahan ja vaivuimme ajatuksiimme.
"Olen paljon kärsinyt", alkoi hän puhua, voimiaan ponnistaen, "ja otan taivaan todistajakseni, että antaisin elämäni sinun puolestasi. Niin kauan kuin minulle jää pienikin toivon kipinä, olen valmis edelleen kärsimään, mutta vaikka sillä ehkä kiihotan vihaasi, ystäväni, täytyy minun sanoa, että olen nainen. On turhaa pyrkiä kauemmas kuin inhimilliset voimat riittävät. En milloinkaan aio vastata viittaukseesi. Kaikki mitä tällä hetkellä voin tehdä on pyytää sinulta polvillani, että vielä lähtisit kanssani."
Hän polvistui näitä sanoja lausuessaan; minä nousin paikaltani.
"On todella typerää luulla", sanoin katkerasti, "että voisi saada naista tunnustamaan totuuden! Mies joka sitä yrittää, saa osakseen vain halveksumista ja hän ansaitsee sitä todella. Totuutta eivät saa tietää muut kuin ne, jotka lahjovat hänen kamarineitsyensä ja hiipivät hänen vuoteensa luo kuullakseen, mitä hän puhuu unissaan, vain ne, jotka itse tekeytyvät naisiksi saadakseen alennuksessaan nähdä kaikki mitä pimeässä tapahtuu. Mutta mies, joka avoimesti kysyy totuutta, joka rohkeasti ojentaa kätensä tuota pelottavaa almua kohti, hän ei saa sitä koskaan. Häneen nähden ollaan varuillaan, vastauksen sijasta, kohotetaan hänelle olkapäitä, ja jos hän kiivastuu, niin noustaan kuin hyveessään loukattu vestaali ja lausutaan tuo naisellinen oraakkelisana, että epäluulo tappaa rakkauden ja ettei voi antaa anteeksi kysymystä, johon ei voi vastata. Ah Jumala, mikä kärsimys! Milloin on tämä loppuva?"
"Kun tahdot", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Olen siihen yhtä kyllästynyt kuin sinäkin."
"Jätän siis sinut kohta; ja aika tekee sinulle oikeutta! Aika, aika! Sinä julma rakastettu, muista tämä hyvästijättöni! Aika! Ja kauneutesi, rakkautesi, onni, mihin on se kaikonnut? Sinä kadotat siis minut ilman kaipausta? Niin sinä ajattelet varmaankin, eikö totta, että mustasukkainen rakastajasi on kerran saava todistuksen viattomuudestasi ja että hän silloin on ymmärtävä, minkälaista sydäntä hän on haavoittanut? Hän on itkevä häpeäänsä, hän on menettävä ilonsa ja unensa ja hän on elävä vain muistaakseen, että hän olisi voinut elää onnellisena. Mutta sinä päivänä, kun tuo tapahtuu, on ehkä hänen ylpeä rakastajattarensa kalpeneva nähdessään kostonsa ja sanova itselleen: 'Jospa olisinkin tehnyt sen!' Ja usko minua, jos hän on rakastanut, ei ylpeys voi häntä lohduttaa."
Olin luullut voivani puhua kylmästi, mutta en ollut enää oman itseni herra. Kävelin nyt vuorostani kiivaasti edes takaisin. On olemassa katseita, jotka ovat kuin miekan terä ja jotka sattuvat toisiinsa kuin säilät. Sellaisia oli ne silmäykset, joita Brigitte ja minä tuona hetkenä vaihdoimme. Katsoin häneen niinkuin vanki katsoo koppinsa ovea. Murtaakseni sen sinetin, jota hän kantoi huulillaan ja pakottaakseni hänet puhumaan, olisin voinut uhrata sekä hänen että oman elämäni.
"Mitä sinä tahdot minusta? Mitä haluat, että sinulle sanoisin?" kysyi hän.
"Sano mitä kannat sydämmelläsi. Oletko kyllin julma pakoittaaksesi minua sitä toistamaan?"
"Ja sinä, sinä itse", huudahti hän, "etkö ole sata kertaa julmempi? Sanot hulluksi sitä miestä, joka toivoo saavansa tietää totuuden. Hupakko on se nainen, voin puolestani sanoa, joka toivoo, että häntä uskotaan! Sinä tahdot tietää salaisuuteni, mutta minulla ei ole muuta salaisuutta kuin että rakastan sinua. Mutta sinä etsit vaan jotakin toista. Sinä syytät minua kalpeudesta, jonka olet itse aiheuttanut. Minä hupakko! Olen tahtonut kärsiä hiljaisuudessa, salata sinulta kyyneleeni ja sinä koetat päästä niiden jäljille käyttääksesi niitä todistuksina rikollisuudestani. Minä hupakko! Olen halunnut lähteä kanssasi merien taakse, jättää Ranskan, kuollakseni kanssasi, kaukana kaikesta, joka minua on rakastanut, sitä sydäntä vasten, joka minua epäilee. Hupakko! Uskoin, että totuudella olisi katseensa, äänenpainonsa, josta sen tuntisi. Ah, kun ajattelen sitä, olen tukahtua kyyneliini! Miksi lainkaan houkutella minua mukaan tällaista loppua varten, joka ikiajoiksi veisi rauhani? Päätäni pyörryttää, en tiedä mitään."
Hän kumartui itkien puoleeni. "Minä hupakko!" toisti hän sydäntä särkevällä äänellä.
"Ja mitä on tämä kaikki?" jatkoi hän. "Kuinka kauan aiot jatkaa? Mitä voin tehdä alati uusiutuville epäilyksillesi? Sanot, että minun tulee puhdistaa itseni niistä. Mistä? Siitäkö, että tahdon lähteä kanssasi, rakastaa, kuolla ja kärsiä? Jos teeskentelen iloa, loukkaan sinua. Uhraan kaikki matkustaakseni kanssasi, mutta, jos todella olisimme lähteneet, emme olisi matkustaneet virstaakaan, kun jo olisit katsonut taaksesi. Mitä teenkin, herätän suuttumustasi ja pilkkaasi. Ah, rakas lapseni, jospa tietäisit, mikä jäätävä tuska on nähdä sydämen yksinkertaisimpiin sanoihin vastattavan epäilyksellä ja pilkalla! Sinä menetät siten elämän ainoan onnen: kyvyn rakastaa koko sydämellä. Sinä olet surmaava kaikki jalot ja hienot tunteet niissä, jotka sinua rakastavat, ja sinä olet itsekin lopulta uskova vain kaikkein karkeimpaan. Sinulle ei rakkaudesta jää muuta kuin sitä mikä on näkyvintä ja mitä voi sormella koskettaa. Sinä olet nuori, Octave, ja sinulla on pitkä elämä edessäsi. Sinä olet saava toisia rakastajattaria. Ylpeys, josta mainitsit, merkitsee vähän eikä se ole minua lohduttava. Mutta suokoon Jumala, että kerran kyynel silmissäsi palkitsisi minulle kaikki ne, jotka nyt saat minun silmistäni vuotamaan."
Hän nousi.
"Onko minun se siis sanottava? Onko minun sanottava, etten kuuden kuukauden aikana ole kertaakaan paneutunut levolle, sanomatta itselleni, että kaikki on turhaa, ettet ole koskaan parantuva, etten ole noussut yhtenäkään aamuna vuoteesta ajattelematta, että minun on vielä koetettava, ettet ole sanonut minulle sanaakaan, joka ei ole antanut minun tuntea, että minun on lähdettävä luotasi, ettet ole minua hyväillyt ilman että olisin tuntenut, että minun olisi mieluummin ollut kuoltava? Onko minun sanottava, että päivästä päivään, hetkestä hetkeen, horjuen pelon ja toivon vaiheilla olen tuhannet kerrat ollut kiusauksessa koettaa lopullisesti voittaa joko rakkauteni tai tuskani? Onko minun kerrottava, että niin pian kuin avasin sydämeni sinulle, viskasit ivallisen katseen syvään sen sopukoihin saakka, ja että kun sen taas suljin tunsin omistavani aarteen, johon yksin sinulla oli omistusoikeus? Onko minun kerrottava kaikista niistä heikkouksista ja salaisuuksista, jotka tuntuvat lapsellisilta sen mielestä, joka ei niitä kunnioita? Onko minun mainittava, että kun vihoissasi lähdit luotani, sulkeuduin huoneeseeni lukeakseni ensi kirjeitäsi? Onko minun kerrottava, että on olemassa eräs valssi, jota en koskaan turhaan soittanut, kun kovin ikävöin sinua palaavaksi? Ah, minua onnetonta, kuinka kalliiksi ovat kaikki mykät kyyneleeni, kaikki hellät mielettömyyteni tulleet! Nyt tahdon itkeä. Koko minun tuskani ei ole ollut miksikään hyödyksi."
Tahdoin keskeyttää hänet.
"Anna minun puhua. Kerran on minun se sinulle sanottava. Sano, miksi minua epäilet? Kuuden kuukauden aikana olen ajatuksineni, ruumiineni ja sieluineni kuulunut vain sinulle. Mistä uskallat sinä minua epäillä? Tahdotko lähteä Sveitsiin? Olen valmis, kuten näet. Luuletko, että sinulla on kilpailija? Kirjoita hänelle kirje ja minä panen nimeni sen alle. Mitä on meidän tekeminen, mihin lähteminen. Tehkäämme päätös. Emmekö ole aina yhdessä. Miksi jätät minut? En voi olla samalla sinusta kaukana ja sinua lähellä? Sanot, että miehen täytyy voida uskoa rakastajattareensa; se on totta. Rakkaus on joko hyvä tai paha voima; jos se on hyvä, täytyy siihen luottaa, jos se on paha, täytyy siitä parantaa. Tämä on uhkapeliä ja meidän sydämemme ja elämämme ovat siinä panoksina. Se on kauheaa! Tahdotko kuolla? Se on pian tehty. Kuka olen siis kun minua voi niin epäillä."
Hän pysähtyi peilin eteen.
"Kuka olen siis", toisteli hän. "Mitä minusta ajattelet? Silmäile kasvojani."
"Sinua epäillään!" huudahti hän, kääntyen peilikuvansa puoleen. "Te kalpeat kasvot, teitä epäillään! Te kuopalle painuneet posket, te väsyneet silmät, teitä epäillään ja teidän kyyneleitänne! Tyhjentäkää kärsimystenne malja. Antakaa niiden suudelmien, jotka ovat kuivanneet kyyneleenne, sulkea luomenne! Astu maan kylmään poveen, sinä horjuva ruumis, joka et enää jaksa pysyä suorana. Kun olet haudassa, uskotaan sinua ehkä, jos epäilys uskoo kuolemaa. Sinä surun haamu, millä rannalla tahdot harhailla ja valittaa? Mikä on se tuli, joka sinua kalvaa? Sinä teet matkasuunnitelmia, sinä, jonka toinen jalka jo on haudassa! Kuole! Jumala on todistajasi, että olet tahtonut rakastaa. Mitä rakkauden aarteita onkaan sydämessäsi herätetty; mitä unia onkaan sinun annettu nähdä ja millä myrkyillä sinut nyt surmataan. Mitä pahaa olet tehnyt, kun suoniisi on sytytetty tämä hehkuva kuume, joka sinut hivuttaa kuolemaan? Mikä hulluus onkaan saanut vallan siinä olennossa, joka jalallaan työntää sinut hautaan, sillä aikaa kun hänen huulensa puhuvat sinulle rakkaudesta. Mitä on sinusta tuleva, jos vielä jäät elämään? Etkö ole jo kärsinyt kyllin? Mitä todistuksia voit antaa tuskastasi, kun ei sinua, joka olet itse elävä todistus sanojesi totuudesta, uskota? Mitä kärsimyksiä aiot vielä itsellesi varata, joita et jo olisi kokenut? Millä uhrauksilla olet lepyttävä sammumattoman, kyllästymättömän rakkauden? Sinä olet vain tuleva pilkan esineeksi ja turhaan olet etsivä jotain autiota seutua, missä ohikulkeva ei osottaisi sinua sormellaan! Olet menettävä kaiken häpeäntunteen, vieläpä ulkonaisen siveytesi varjon, joka on ollut sinulle niin kallis; ja se mies, jonka tähden olet alentanut itsesi, on oleva ensimäinen sinua rankaisemaan siitä. Hän on moittiva sinua siitä että elät vain häntä varten ja että uhmaat maailmaa hänen tähtensä, ja kun ystäväsi tuomiten kuiskuttavat ympärilläsi on hän epäilevä heidän katseissaan liiallista myötätuntoa sinua kohtaan. Hän on syyttävä sinua petoksesta, jos vielä joku käsi puristaisi kättäsi tai jos autiossa elämässäsi tapaisit jonkun ohikulkijan, joka sinua säälisi. Jumalani, muistatko kesäpäivää, kun päähäsi painettiin valkea ruususeppel? Tuoko otsa todella sitä kantoi? Ah, ettei se käsi, joka ripusti sen rukouskappelin seinälle, ole muuttunut tomuksi niinkuin sekin! Oi kotilaaksoni, oi vanha tätini, joka nyt lepäät rauhassa, oi lehmukseni, valkea kauriini ja kunnon talonpoikani, jotka piditte minusta niin paljon, muistatteko vielä, että olette nähneet minut onnellisena, ylpeänä, levollisena ja kunnioitettuna? Kuka on tuonut tielleni tämän muukalaisen, joka on raastanut minut teidän luotanne? Kuka on antanut hänelle oikeuden astua kyläni polkuja? Ah, onneton, miksi käännytkin häntä kohti tuona ensi päivänä, jolloin hän sinua seurasi? Miksi otit vastaan hänet kuin veljen? Miksi avasit hänelle ovesi ja ojensit hänelle kätesi? Octave, Octave, miksi olet rakastanut minua, jos kaiken täytyi päättyä tällä tavalla!"
Hän oli pyörtymäisillään, vein hänet nojatuoliin istumaan ja hän vajosi siihen pää olkaani vasten. Hirvittävä ponnistus, mitä sellaisella katkeruudella minulle puhuminen oli häneltä kysynyt, oli vienyt kaikki hänen voimansa. Loukatun rakastajattaren asemasta tapasinkin valittavan ja kärsivän lapsen. Hän sulki silmänsä, puristin hänet käsivarsiini ja hän makasi liikkumatta sylissäni.
Kun hän tuli tajuihinsa, valitti hän hirvittävää väsymystä ja pyysi hellällä äänellä minua jättämään itsensä, voidakseen mennä vuoteeseensa. Hän saattoi tuskin kävellä; kannoin hänet alkooviin ja asetin hänet hiljaa vuoteeseen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään tuskia; hän lepäsi kärsimyksensä jälkeen kuin matkamies, joka lepää väsymyksestä, eikä näyttänyt sitä enää muistavan. Hänen heikko ja hento ruumiinsa taipui ilman taistelua; olin todella, kuten hän oli sanonut, mennyt pitemmälle kuin hänen voimansa riittivät. Hän piti kättään kädessäni; syleilin häntä ja meidän vielä rakastavat huulemme yhtyivät kuin tietämättään. Ja niin nukkui hän, tämän kauhean kohtauksen jälkeen, sydäntäni vasten, hymyillen kuin rakkautemme ensi päivänä.
VI
Brigitte nukkui. Mykkänä ja liikkumattomana istuin hänen päänalaisensa vieressä. Niinkuin maamies rajuilman jälkeen laskee tähkäpäiden tuhoa pellollaan, niin menin minä itseeni tarkastamaan sitä pahaa mitä olin tehnyt.
Tunsin kohta, että se oli auttamaton. Jotkut kärsimykset ilmoittavat väkivaltaisuudessaan saavuttaneensa äärimmäisen asteensa, ja kuta enemmän häpeää ja katumusta tunsin, sitä selvemmäksi kävi minulle, ettei meillä äskeisen kohtauksen jälkeen ollut muuta neuvoa kuin sanoa toisillemme hyvästi. Kuinka rohkea Brigitte olikin, oli hän jo tyhjentänyt surullisen rakkautensa kalkin sakkaan saakka; ja jollen halunnut nähdä hänen kuolevan, täytyi hänen saada levätä kärsimystensä jälkeen. Oli usein sattunut, että hän oli minua ankarasti moittinut, vieläpä sanoilla, jotka ilmaisivat syvempää suuttumusta kuin hänen sanansa tällä kertaa. Mutta se, mitä hän äsken oli puhunut, ei ollut loukatun ylpeyden sanelemaa, se oli totuus, joka työnnettynä sydämen syvimpään sopukkaan, oli taittanut hänet murtautuessaan esiin. Nykyiset olosuhteet ja kieltoni lähteä hänen kanssaan tekivät kaiken toivon mahdottomaksi. Jos hän olisikin tahtonut antaa anteeksi, ei hänellä olisi ollut siihen kyllin voimia. Sitä todisti jo hänen unensa, joka muistutti kuolemaa ja joka oli loppuun saakka väsyneen. Hänen äkillinen hiljaisuutensa, lempeys, jota hän oli osottanut palatessaan tajuntaan, hänen kalpeat kasvonsa ja hänen suudelmansa, kaikki puhui minulle, että suhteemme oli lopussa ja että olin ainiaaksi repinyt rikki viimeiset yhdistävät siteet. Samalla tavalla kuin hän nyt nukahti, olisi hän nukkuva ikuiseen uneen ensi kärsimyksestä, jonka hänelle tuottaisin. Kello löi ja minä tunsin, että mennyt tunti oli vienyt mukanaan elämäni, joka oli yhteinen hänen kanssaan.
Kun en tahtonut kutsua palvelijaa sisään, olin itse sytyttänyt Brigitten lampun. Katselin sen heikkoa valoa ja ajatukseni lepattivat pimeässä kuin sen häälyvät varjot.
Mitä lienenkin sanonut ja tehnyt, ei ajatus Brigitten jättämisestä ollut vielä koskaan tullut mieleeni. Olin sadat kerrat tahtonut lähteä hänen luotaan; mutta jokainen, joka on rakastanut, tietää, mitä se merkitsee. Ne olivat vain ohimeneviä epätoivon tai vihan puuskia. Niin kauan kun tiesin hänen rakastavan minua, olin myöskin varma omasta rakkaudestani. Ensi kerran nousi voittamaton kohtalo meidän välillemme. Tunsin painostavaa väsymystä, joka esti minua näkemästä mitään selvästi. Olin painautunut alkoovin viereen, ja vaikka ensi hetkestä lähtien olin käsittänyt onnettomuuteni koko laajuuden, en tuntenut sen johdosta mitään tuskia. Sen mitä ajatukseni käsitti -- sitä ei heikko ja säikähtänyt sydämeni tahtonut nähdä. "Kas niin", sanoin itsekseni, "ei ole epäilystä siitä. Sinä olet tämän tahtonut ja tehnyt. On aivan varma, ettemme enää voi elää yhdessä; en tahdo tappaa tätä naista -- siis täytyy minun jättää hänet. Se on päätetty, lähden huomenna."
Puhuessani näin itselleni, en ajatellut erehdyksiäni, en menneisyyttä enkä tulevaisuutta; en muistanut Smithiä enkä mitään muutakaan tänä hetkenä. En olisi voinut sanoa, mikä oli saattanut minut nykyiseen mielentilaani tai mitä olin tehnyt tunnin aikaan. Tuijotin huoneen seiniin ja luulen, että ainoa ajatukseni oli, millä vaunuilla huomenna lähtisin.
Olin verraten kauan tässä oudon tyynessä tilassa. Olin kuin mies, joka on saanut tikarin iskun rintaansa: hän tuntee ensin vain teräksen kylmyyden, hän ottaa vielä horjahtaen muutamia askelia, ihmetellen, mitä on tapahtunut. Mutta vähitellen pursuaa veri esiin, pisara pisaralta, haava aukeaa: tumma purppura punaa kentän, kuolema saapuu. Mies hätkähtää sen tuloa ja vaipuu kuin salaman lyömänä maahan. Siten kuuntelin, näköäni kylmänä, kuinka onnettomuus lähestyi. Toistin hiljaa itselleni, mitä Brigitte oli sanonut, ja järjestelin esineet hänen ympärilleen sillä tavoin kuin tiesin hänen niitä pitävän yön aikaan. Katselin häntä, menin ikkunan luo, painoin otsani ruutua vasten, silmäilin pimeää raskasta taivasta ja palasin taas vuoteen luo. Lähteä huomenna, se oli ainoa ajatukseni, ja vähitellen tuli sana _lähteä_ minulle ymmärrettäväksi. "Ah, hyvä Jumala!" huudahdin äkkiä. "Menetän rakastajatar raukkani, en ole siis osannut oikein häntä rakastaa!"
Hätkähdin näitä sanojani, ikäänkuin joku toinen olisi ne lausunut. Ne värähtivät koko olennossa kuin myrskyn puuska tuulikantelessa. Yhdessä hetkessä syöksyi kahden vuoden tuska sydämeeni ja sen jälessä nykyhetken tuska. Kuinka voin kuvata sellaista kärsimystä? Ehkä yhdellä sanalla niille, jotka ovat rakastaneet. Olin tarttunut Brigitten käteen ja hän kuiskasi unessaan nimeäni.
Nousin ja aloin kulkea huoneessa. Kyynelvirta kostutti poskiani. Ojensin käsivarteni ikäänkuin vielä tarttuakseni entisyyteeni, joka pakeni luotani. "Onko tämä mahdollista?" toistelin itsekseni. "Menettää sinut! En voi rakastaa ketään muuta kuin sinua. Lähdetkö iäksi luotani? Elämäni, rakkaani, ihailtuni, pakenetko luotani, enkö saa sinua koskaan enää nähdä? Enkö koskaan, enkö koskaan!" Lausuin viime sanat ääneen, kääntyen nukkuvan Brigitten puoleen, ikäänkuin, pyytäen häneltä vastausta. "En koskaan, en koskaan ole siihen suostuva! Ja minkätähden kaikki tämä? Miksi sellainen ylpeys? Eikö siis ole mitään keinoa hyvittää sitä pahaa, jonka olen sinulle tehnyt. Minä rukoilen, etsikäämme yhdessä. Etkö ole antanut minulle anteeksi tuhansia kertoja? Sinä rakastat minua, sinä et voi jättää minua, sinulta puuttuu voimia siihen. Mitä luulet että voimme tehdä, jos eroamme?"
Äkillinen raivo valtasi minut. Kuljin huoneessa edestakaisin, puhuin järjettömiä sanoja ja etsin jotain esinettä, jolla olisin voinut päättää päiväni. Lopuksi lankesin polvilleni ja löin päätäni vuoteen laitaan. Brigitte liikahti ja minä hillitsin kohta itseni.
"Jospa herättäisin hänet!" puhelin vavisten. "Mitä teetkään, mieletön? Anna hänen nukkua aamuun asti, sinulla on vielä yö häntä katsoa."
Istuin entiselle paikalleni. Pelkäsin niin herättäväni hänet, että tuskin uskalsin hengittää. Sydämeni tuntui pysähtyneen samassa hetkessä kuin kyyneleeni. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän jäseniäni, ja ikäänkuin pakottaakseni itseni olemaan hiljaa, sanoin: "Katsele häntä, se on sinulle vielä sallittu."
Minun onnistui lopulta tyynnyttää itseni ja tunsin lempeämpien kyynelten kostuttavan poskiani. Raivokohtaustani seurasi syvä liikutus. Minusta tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä huokauksia. Kumarruin Brigitten pään yli, nähdäkseni hänet viimeistä kertaa, ikäänkuin hyvä enkelini olisi kehoittanut minua painamaan hänen rakkaat piirteensä sieluuni.
Kuinka kalpea hän oli! Hänen silmissään, joita ympäröivät sinertävät renkaat, kimalteli vielä kyyneliä. Hänen vartalonsa, ennen niin kevyt, tuntui koukistuneen raskaan taakan alla; hänen laihtunut poskensa lepäsi hänen heikossa kädessään ja hänen otsallaan näytti olevan merkkejä kärsimyksen verisestä orjantappurakruunusta. Muistin mökin, jossa ensi kerran tapasimme. Kuinka nuori hän olikaan silloin, kuusi kuukautta sitten! Kuinka hän oli iloinen, vapaa ja suruton! Mitä olin tehnyt tuosta kaikesta? Oli kuin joku tuntematon ääni olisi toistanut minulle vanhan laulun, jonka jo aikoja sitten olin unohtanut:
Altra volta gieri biele, Bianch'e rossa com' un' fiore; Ma ora nò. Non son più biele, Consumatis dal' amore.
Tuota vanhaa laulua oli ensimäisen rakastajattareni tapana laulaa ja minusta tuntui kuin nyt ensi kerran olisin ymmärtänyt sen surumielistä murrekieltä. Toistelin sitä, ikäänkuin olisin sen tähän saakka säilyttänyt muistissani käsittämättä sen arvoa. Miksi olin sen oppinut ja miksi muistin sen nyt? Tuossa makasi hän, kuihtunut kukkani, valmiina kuolemaan, rakkauden murtamana.
"Katsele häntä", sanoin nyyhkien itselleni. "Katsele häntä! Ajattele niitä, jotka valittavat etteivät heidän lemmittynsä pidä heistä. Sinun rakastajattaresi pitää sinusta ja on kuulunut kokonaan sinulle. Ja sinä menetät hänet, et ole osannut rakastaa."