Part 18

Tällä tavoin lykätessäni päivästä päivään lähtöäni, menetin voimani ja uneni, ja vähitellen, huomaamattani katosi kaikki elämänhaluni. Istuessani pöytään, tunsin kuolettavaa kyllästystä, ja yöllä unissani seurasivat minua Smithin ja Brigitten kalpeat kasvot, joita päivällä lakkaamatta tarkastelin. Kun he iltasin lähtivät teatteriin, kieltäydyin tulemasta mukaan, mutta kun he olivat menneet, lähdin sinne yksin, kätkeydyin katsomoon ja tarkastelin heitä sieltä. Toisinaan teeskentelin jotakin asiaa viereiseen huoneeseen ja jäin sinne tuntikaudeksi kuuntelemaan heitä. Toisinaan tunsin voimakasta halua saada aikaan riitaa Smithin kanssa ja pakottaa hänet kaksintaisteluun. Käänsin hänelle selkäni, kun hän puhui kanssani, kunnes hän hämmästyneenä tuli luokseni ojennetuin käsin. Toisinaan ollessani yksin yöllä kaikkien nukkuessa tunsin kiusausta mennä ja aukaista Brigitten kirjesäiliön ja lukea hänen paperinsa. Kerran täytyi minun lähteä ulos voidakseni vastustaa kiusausta. Mitä on minun vielä sanottava? Toisena päivänä tunsin halua veitsi kädessä uhata tappaa heidät, jolleivät he sanoisi, miksi he olivat niin surullisia, toisena päivänä tahdoin kääntää raivoni itseäni kohtaan. Kuinka häpeän kirjoittaessani tätä! Ja jos joku olisi minulta kysynyt, mikä pani minut menettelemään tällä tavoin, en olisi voinut hänelle vastata.

Tutkin, epäilin, kiusasin itseäni, kulutin päivät teroitellen korviani ja yöt kylpien kyynelissä, vakuutin itselleni, että kuolisin tuskasta ja luulin, että minulla oli syytä siihen, tunsin yksinäisyyteni ja heikkouteni tappavan kaiken toivon sydämessäni, kuvittelin, että kuulin jotain epäiltävää enkä kuullut muuta kuin kuumeisen valtimoni lyönnit yön pimeässä; toistelin lakkaamatta joutavia sananparsia, sellaisia kuin: "Elämä on unta, mikään ei ole täällä pysyvää", sadattelin Jumalaa omassa rinnassani -- siinä nautintoni, tärkeä askarteluni, jonka hyväksi uhrasin rakkauden, raikkaan ilman ja vapauden.

Kautta Jumalan, oli hetkiä, jolloin vielä ajattelin vapauttani! Kaiken hulluuteni, kaiken tyhmyyteni keskellä havahduin joskus näkemään asemaani. Se saattoi tapahtua tuulenhenkäyksestä, joka löi kasvojani vasten, tai jonkun kirjansivun vaikutuksesta, jota luin -- kun joskus sattui, että otin käteeni jonkun muunkin kirjan kuin uudenaikaisen roskakirjailijan tuotteen, jotka yleisen terveyden nimessä jo olisivat kiellettävät. Mainitessani näistä hyvistä hetkistäni tahdon kertoa yhdestä, sillä ne olivat hyvin harvinaiset. Luin eräänä iltana Constant'in "Muistelmia" ja löysin niistä seuraavat rivit:

"Salsdorfilta, eräällä saksilaisella välskärillä, joka oli prinssi Christianin palveluksessa, murskasi Wagramin taistelussa kranaatti toisen säären. Hän makasi kentällä melkein hengettömänä. Viidentoista askeleen päästä hänestä kaatuu Amédée de Kerbourg, joka oli jonkun, en enää muista kenen, adjutantti, rinta kuulan lävistämänä ja oksentaa verta; Salsdorf näkee, että jollei tämä nuori mies saa apua, kuolee hän halvaukseen. Hän kokoo viimeiset voimansa, laahautuu hänen luokseen, iskee hänen suontaan ja pelastaa hänen elämänsä. Salsdorf kuoli Wienissä neljä päivää sen jälkeen kuin hänen jalkansa oli leikattu."

Kun olin lukenut nämä rivit, heitin kirjan luotani ja aloin itkeä. En kadu niitä kyyneliä; ne lahjoittivat minulle onnellisen päivän. En tehnyt muuta kuin puhuin Salsdorfista enkä välittänyt mistään. Sinä päivänä ei mieleeni juolahtanut epäillä ketään. Uneksija parka, oliko minun muistutettava itselleni siitä, että olin kerran ollut hyvä? Mitä hyödytti minua ojentaa epätoivoisena käteni taivasta kohti, kysyä itseltäni, miksi olin syntynyt maailmaan, katsoa ympärilleni, eikö joku kranaatti vapauttaisi minua kaikesta? Ah, se oli vain salama, joka silmänräpäykseksi halkoi yötäni.

Kierrettyään kauan itseänsä kuin eräät dervishit, jotka pyörivät itsensä ympäri, kunnes he tulevat tajuttomiksi, väsyy ajatus vihdoin, jättää hyödyttömän työn ja pysähtyy kauhistuneena. Siinä tilassa tuntuu kuin ihminen olisi ontto ja kuin hän olisi kaivautunut itseensä niin syvälle kuin mahdollista. Siellä, samoinkuin vuorten harjoilla ja kaivosten syvyydessä puuttuu ilmaa. Itse Jumala kieltää pyrkimästä etemmäs. Siellä, kuoleman kylmyyden jäätämänä, unhoitusta janoten, pyrkii sydän ulos rinnasta syntyäkseen uudelleen. Se koettaa ahnaasti hengittää ilmaa, se pyytää kaikelta, joka sitä ympäröi, elämää, mutta se löytää ympäriltään vaan omia harhakuvia, joihin se juuri itse on tyhjentänyt voimansa, ja jotka nyt saartavat sitä kuin pahat henget.

Ei ollut mahdollista, että tätä kestäisi kauan. Väsyneenä epätietoisuuteen, päätin tehdä kokeen saadakseni tietää totuuden.

Lähdin tilaamaan matkahevoset kello kymmeneksi illalla. Olimme vuokranneet kaleesit matkaa varten ja annoin määräyksen, että kaiken piti olla valmiina sovittuun aikaan. Kielsin samalla myöskin mainitsemasta mitään rouva Piersonille. Smith tuli luoksemme päivälliselle. Kun asetuimme pöytään, teeskentelin olevani tavallista iloisempi ja, puhumatta aikeistani, vein keskustelun matkaamme. Sanoin Brigittelle, että luopuisin siitä, jollei hänkään ollut siitä huvitettu; sanoin, että viihdyin niin hyvin Parisissa, etten pyytänyt parempaa kuin saada jäädä sinne niin kauan kuin hänkin siellä viihtyi. Aloin ylistää kaikkia niitä huveja, joita tässä kaupungissa oli tarjolla. Puhuin tanssiaisista, teattereista ja huvipaikoista, joita tapasi joka askelelta. Lyhyesti, mainitsin, että kun kaikki olimme tyytyväisiä, niin en nähnyt mitään syytä matkaan enkä aikonut siis lähteä ensi hätään.

Odotin, että hän olisi vaatinut toteuttamaan matkasuunnitelmamme Geneveen ja itse asiassa hän niin tekikin. Se tapahtui kuitenkin verraten heikosti; mutta kohta kun hän oli lausunut ensi sanansa, olin myöntyvinäni hänen haluunsa. Senjälkeen johdin keskustelun muihin asioihin, ikäänkuin kaikki olisi ollut sovittu.

"Ja miksi ei", lisäsin, "Smith tulisi mukaamme? Hänellä on tosin toimensa, joka pidättää häntä, mutta hän voinee saada vapautta. Sitäpaitsi on hänellä taipumuksia, jotka, vaikkei hän tahdokaan niistä hyötyä, voivat missä hyvänsä hankkia hänelle toimeentulon vapaana taiteilijana. Tulkoon hän muitta mutkitta; vaunut ovat suuret ja niissä on kyllä sijaa hänellekin. Nuoren miehen täytyy katsoa ympärilleen maailmassa, ei ole mitään surumielisempää kuin nuori mies, joka sulkeutuu kammioonsa. Eikö totta, Brigitte? Kas niin, ystäväni, koeta sinä saada hänet taipumaan siihen mitä hän ehkä kieltäisi minulta. Koeta saada häntä uhraamaan meille kuusi viikkoa ajastaan. Lähdemme yhdessä ja pieni matka Sveitsiin meidän kanssamme on tekevä, että hän suuremmalla ilolla palaa toimistoonsa ja töihinsä."

Brigitte yhtyi minuun, vaikka hän hyvin tiesi että tämä pyyntöni oli vain leikkiä. Smith sanoi, ettei hän voinut lähteä Parisista menettämättä paikkaansa ja valitti, ettei hän siitä syystä voinut ottaa vastaan kutsuamme. Olin antanut kantaa huoneeseen pullon hyvää viiniä, ja koettaen edelleen, puoleksi nauraen, puoleksi vakavasti taivuttaa häntä, vilkastuimme kaikki. Päivällisen jälkeen poistuin hetkeksi katsomaan, että määräyksiäni oli noudatettu. Senjälkeen tulin taas sisään iloisen näköisenä, istuuduin pianon ääreen ja ehdotin, että laulaisimme hiukan. "Viettäkäämme iltaamme täällä", sanoin. "Uskokaa minua täällä on hauskempi kuin teatterissa. En osaa soittaa, mutta kuulen teitä. Pyytäkäämme Smithiä soittamaan niin aika kuluu nopeammin."

Brigitte ei antanut pyytää itseään useammin, hän lauloi sydämensä halusta ja Smith säesti häntä sellollaan. Palvelija oli tuonut sisään kaikki mitä tarvittiin lämmintä boolia varten ja pian ilahdutti loimuva liekki meitä kirkkaudellaan. Muutimme pianon luota pöydän ääreen, palasimme taas pianon luo, tartuimme sitten kortteihin. Kaikki meni kuten olin suunnitellut eikä kukaan ajatellut muuta kuin hetken huvia.

Silmäni olivat erottamattomasti kiintyneet seinäkelloon ja odotin kärsimättömästi, että se osottaisi kymmentä. Levottomuus kalvoi mieltäni, mutta minulla oli kyllin voimia ollakseni näyttämättä sitä. Hetki oli lopultakin lyönyt, kuulin ajurin piiskan viuhinan ja hevosten kavioiden kapseen pihalta. Brigitte istui vieressäni; tartuin hänen käteensä ja kysyin häneltä, oliko hän valmis lähtemään. Hän katsoi minuun ihmeissään, luullen varmaankin, että lasken leikkiä. Sanoin hänelle, että hän päivällisen aikaan oli mielestäni ollut niin päättäväinen, etten ollut epäillyt lähettää hakemaan hevosia, ja että siksi juuri olin käynyt ulkona. Samassa tuli hotellin palvelija ilmoittamaan, että tavarat olivat vaunuissa ja että vain meitä odotettiin.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi Brigitte. "Tahdot siis lähteä tänä yönä?"

"Miksi en tahtoisi", vastasin. "Olemmehan jo sopineet, että lähdemme Parisista."

"Nytkö siis heti?"

"Niin, olemmehan olleet valmiit jo kuukauden päivät. Näithän, ettei ole muuta puuttunut kuin sitoa matka-arkkumme vaunuihin. Kun kerran olemme päättäneet, ettemme jää tänne, niin onhan parasta lähteä niin pian kuin suinkin. Omasta puolestani olen sitä mieltä, ettei ole syytä lykätä mitään huomiseen. Olit tänään halukas matkaan ja päätin sentähden käyttää tilaisuutta hyväkseni. Miksi yhäti odottaa ja vitkastella? En enää kestä tätä elämää. Tahdothan sinäkin lähteä, eikö totta? Niinpä lähtekäämme siis, kaikki riippuu sinusta."

Seurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Brigitte meni ikkunan ääreen ja näki, että hevoset todella olivat valjaissa. Minun äänensävystäni ei ollut epäilemistä ja vaikka lähtö tuntui hiukan äkkipikaiselta täytyi hänen myöntää itse antaneensa siihen aihetta. Hän ei voinut kieltää omia sanojaan eikä keksiä mitään syytä matkan lykkäämiseen. Hän tekikin kohta päätöksensä. Tehtyään ensin joitakin kysymyksiä ja saatuaan selville että kaikki oli kunnossa, alkoi hän etsiä jotain ympäri huonetta. Hän tarttui hattuunsa ja huiviinsa, laski ne taas käsistään ja alkoi uudelleen etsiä. "Olen valmis", sanoi hän hetken kuluttua, "lähtekäämme." Hän otti käteensä kynttilän, tutki minun huonettani ja omaansa, avasi kaapit ja laatikot. Hän kysyi kirjelaatikkonsa avainta, jonka hän sanoi kadottaneensa. Mihin hän olisi sen kadottanut? -- hänellä oli se tunti sitten kädessään. "Lähtekäämme siis, olen valmis, Octave", puhui hän äärimmilleen kiihottuneena. Tämän sanottuaan alkoi hän etsiskelynsä uudelleen ja istuutui lopulta meidän viereemme.

Istuin sohvassa ja katselin Smithiä, joka seisoi edessäni. Hän ei ollut vaihtanut ilmettä eikä osottanut hämmästystä enempää kuin suruakaan. Mutta kaksi hikipisaraa kihosi hänen otsalleen ja minä kuulin pelimarkan ratisevan hänen käsissään ja putoavan lattiaan. Hän ojensi meille yht'aikaa molemmat kätensä. "Hauskaa matkaa, ystäväni", sanoi hän.

Uusi hiljaisuus. Tarkastelin häntä yhä edelleen ja odotin, että hän lisäisi jotain. "Jos tässä on jotain salaista, niin milloin olen sen keksivä, jollen juuri tällä hetkellä?" ajattelin. "Heillä täytyy kummallakin olla se huulillaan. Kun se astuu esiin hämärästä, tartun siihen kiinni."

"Rakas Octave", sanoi Brigitte, "missä ajattelet, että pysähdymme? Aiottehan kirjoittaa meille, Henri? Ettehän unohda sukulaisiani ja teettehän mitä voitte hyväkseni?"

Smith vastasi liikutetulla äänellä, mutta näköjään tyynenä, että hän tekisi kaikkensa palvellakseen häntä. "En voi vastata mistään", lisäsi hän. "Ja päättäen niistä kirjeistä, joita olette saanut, ei ole paljon toiveita. Mutta ei ole minun syyni, jollen, kaikesta huolimatta voi pian lähettää teille joitakin hyviä uutisia. Luottakaa minuun."

Lausuttuaan meille vielä joitakin ystävällisiä sanoja, valmistautui hän menemään. Nousin ja lähdin ennen häntä; tahdoin viimeistä kertaa jättää heidät vielä hetkeksi kahden: ja kohta kun olin sulkenut oven takanani, sovitin mustasukkaisuuden koko raivolla silmäni avaimenreikään.

"Milloin saan taas nähdä teidät?" kysyi Smith.

"Ette koskaan", vastasi Brigitte. "Hyvästi Henri." Hän ojensi toiselle kätensä. Smith kumarsi ja vei käden huulilleen ja minä ehdin töin tuskin kadota pimeyteen. Smith meni ohi näkemättä minua.

Kun olin jäänyt kahden Brigitten kanssa, tunsin surun kouristavan sydäntäni. Hän odotti minua, viitta käsivarrella, ja hänen mielenliikutuksensa oli liian ilmeinen, jotta sitä olisi voinut ymmärtää väärin. Hän oli löytänyt avaimen, jota hän äsken oli etsinyt, ja hänen kirjelaatikkonsa oli avoinna. Menin istumaan paikalleni kamiinin ääreen.

"Kuule minua", sanoin uskaltamatta häntä katsoa, "olen ollut sinua kohtaan niin rikollinen, että minun täytyy odottaa ja kärsiä välittämättä kaikesta. Muutos, joka sinussa on tapahtunut, on tehnyt minut niin epätoivoiseksi, etten ole voinut kieltää itseäni kysymästä syytä siihen. Tänään en enää kysy. Jos sinun on vaikea lähteä, niin sano minulle. Olen alistuva."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" vastasi hän.

"Niinkuin tahdot, mutta ole vilpitön. Kuinka kova isku minua kohdanneekin, olen siihen alistuva nurkumatta. Mutta jos minun täytyy sinut menettää ikiajoiksi, niin älä anna minulle turhia toiveita, sillä, kautta Jumalan, en voi niitä kestää."

Hän kääntyi äkkiä minua kohti. "Puhu rakkaudestasi äläkä tuskastasi minulle."

"Ah, rakastan sinua enemmän kuin elämääni! Rakkauteni rinnalla on tuskani vain unelma. Tule kanssani maailman ääriin, missä voin elää ja kuolla sinun kauttasi!"

Näitä sanoja lausuessani astuin askelen häntä kohti. Hän kalpeni ja peräytyi. Hän koetti turhaan pakottaa hymyilyn tuskasta vääntyneille huulilleen. Nojautuen kirjelaatikkonsa yli, sanoi hän: "Silmänräpäys! Minun täytyy vielä polttaa muutamia papereitani." Hän näytti minulle kirjeet N:sta, repi ne rikki ja heitti tuleen. Sitten otti hän käsiinsä toisia papereita, jotka hän levitti pöydälle. Ne olivat kauppiaiden laskuja ja niiden joukossa oli muutamia, jotka eivät vielä olleet maksettuja. Tarkastellessaan niitä alkoi hän puhua vilkkaasti, posket punoittavina kuin kuumeessa. Hän pyysi minulta anteeksi vaiteliaisuuttaan ja käyttäytymistään Parisiin tultuamme. Hän osotti minua kohtaan enemmän hellyyttä ja luottamusta kuin koskaan ennen. Hän hykerteli nauraen käsiään ja ennusti mitä hauskinta matkaa. Hän oli pelkkää rakkautta tai oli ainakin olevinaan sitä. En voi sanoa, kuinka kärsin tuosta teeskennellystä ilosta; tuossa surussa, joka kielsi itsensä, oli syvempi tuska kuin mitä kyyneleet ja moitteet voivat tulkita. Olisin mieluummin nähnyt hänen olevan kylmän ja välinpitämättömän kuin tekevän tuolla tavoin väkivaltaa itselleen. Kaikki oli kuin parodiaa onnellisista hetkistämme. Sanat olivat samat, nainen oli sama ja hyväilyt olivat samat, mutta se mikä kaksi viikkoa sitten olisi saanut minut rakkaudesta juopumaan, se herätti tällä tavoin toistettuna vain kauhuani.

"Brigitte", sanoin äkkiä, "mikä on se salaisuus, jonka minulta kätket? Jos rakastat minua, miksi näyttelet tuota hirveää näytelmää?"

"Minä?" huudahti hän melkein loukkautuneena. "Mikä saa sinut uskomaan, että minä näyttelisin?"

"Mikä minut saa sitä uskomaan? Tunnusta minulle, rakkaani, että sinulla on kuolema sydämessäsi ja että kärsit hirvittäviä tuskia. Tässä on sylini, paina pääsi rintaani vasten ja itke. Silloin otan sinut ehkä mukaani, mutta en tuossa tilassa."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" toisteli hän vielä.

"Ei, kautta kuolemattoman sieluni, ei tällä hetkellä, ei niin kauan kuin joku valhe on meidän välillämme. Pidän enemmän tuskasta kuin tuollaisesta iloisuudesta."

Hän oli ääneti, hämillään siitä, etten antanut pettää itseäni kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta.

"Miksi petämme toisiamme?" jatkoin. "Olen siis vajonnut niin syvään sinun silmissäsi, että todella tahdot teeskennellä minulle? Luuletko siis olevasi tuomittu tähän surulliseen ja onnettomaan matkaan? Olenko siis tyranni, pyöveli, joka raastaa sinut mestauslavalle? Ethän pelkää vihaani, kun voit valehdella minulle tuolla tavoin?"

"Sinä erehdyt", sanoi hän, "minä pyydän; ei enää sanaakaan siitä."

"Miksi niin vähän suoruutta? Jollen olekaan uskottusi, niin ehkä voin saada saman kohtelun kuin ystävä. Jollen voikaan saada tietää, mistä kyyneleesi tulevat, niin enkö voi ainakin saada nähdä niiden juoksevan? Etkö luota edes niin paljon minuun, että uskot minun kunnioittavan suruasi? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Onko mahdotonta löytää mitään parannuskeinoa."

"Sinä erehdyt. Sinä saatat meidät molemmat onnettomuuteen, jos vielä minua kiusaat. Eikö siinä ole kyllin, että nyt lähdemme?"

"Ja tahdotko, että voisin lähteä, kun minun tarvitsee vain silmätä sinuun nähdäkseni, että tämä matka on sinulle epämieluinen ja että vain vasten tahtoasi seuraat mukana. Hyvä Jumala, mitä on se, jota minulta salaat! Miksi leikkiä sanoilla, kun ajatus on läpinäkyvä kuin lasi? Enkö olisi kurja raukka, jos näin ottaisin vastaan, mitä näen sinun vastoin haluasi minulle tarjoavan. Mutta kuinka on minun se hyljättävä, kuinka on minun tehtävä, jollet sinä puhu?"

"Ei, en seuraa sinua vastoin haluani, sinä erehdyt. Rakastan sinua, Octave. Älä kiusaa minua enää."

Hän pani niin paljon hellyyttä näihin sanoihinsa, että lankesin polvilleni hänen eteensä. Kuka olisi voinut vastustaa hänen katsettaan ja hänen äänensä sointua? "Jumalani!" huudahdin. "Sinä rakastat minua, Brigitte? Rakkaani, sinä rakastat minua?"

"Kyllä, rakastan sinua, kuulun sinulle. Tee minulle mitä tahdot. Seuraan sinua, lähtekäämme yhdessä, meitä jo odotetaan."

Hän puristi kättäni käsiensä välissä ja suuteli minua otsaan. "Niin, minun täytyy", kuiskasi hän, "minä tahdon olla sinun viimeiseen hengenvetooni saakka."

_"Täytyy"_, ajattelin itsekseni. Nousin paikaltani. Pöydällä oli vain yksi paperiarkki, jota Brigitte silmäili. Hän tarttui siihen, käänsi sitä ja antoi sen lopulta pudota maahan.

"Siinäkö kaikki?" kysyin.

"Niin, kaikki."

Kun olin tilannut hevoset, en ollut ajatellut, että todella lähtisimme. Olin vain tahtonut tehdä kokeen, mutta asiain pakosta oli siitä tullut täysi tosi. Avasin oven. "Hänen täytyy, hänen täytyy", kertailin ääneen. "Mitä merkitsee tuo sana, Brigitte? Mitä siinä on, jota en ymmärrä? Selitä minulle, muuten jään tähän paikkaan. Miksi sinun täytyy minua rakastaa?"

Hän heittäytyi sohvaan ja väänsi käsiään tuskasta. "Ah onneton, onneton!" sanoi hän, "sinä et koskaan voi rakastaa!"

"Niin, ehkä, uskon, että niin on, mutta kautta Jumalan, minä voin kärsiä. Sinun täytyy rakastaa minua, niinhän sanoit, hyvä, sinun täytyy myöskin minulle vastata. Joskin minä menettäisin sinut ainiaaksi, joskin nämä seinät kaatuisivat päälleni, en lähde täältä ennen kuin olen saanut tietää, mikä se arvoitus on, joka on minua kiusannut kuukauden ajan. Sinun täytyy puhua, muutoin lähden luotasi. Olkoon että olen hullu, raivopää, että tahallani hukkaan elämäni, että kysyn sinulta jotain, jota ei ehkä pitäisi tietää, että selitys välillämme kenties särkee onnemme ja kohottaa ylipääsemättömän muurin välillemme, olkoon että siten juuri teen mahdottomaksi matkan, jota niin olen toivonut; olkoon että se maksaa sekä sinulle että minulle, sinun on puhuttava tai minä luovun kaikesta."

"En, en, minä en puhu!"

"Sinun täytyy puhua! Luuletko ehkä, että olen antanut valheidesi pettää itseäni? Luuletko minun erehtyvän, kun näen sinun päivästä toiseen muuttuvan enemmän kuin päivä vaihtuessaan yöksi? Ja kun sanot minulle syyn olevan joissakin typerissä kirjeissä, jotka eivät ole sen arvoisia että niitä kannattaisi silmäillä alusta loppuun, niin kuvittelet, että uskon tähän tekosyyhyn sentähden, ettet halua mainita minulle muuta? Onko kasvosi siis kipsinaamio, josta ei voi nähdä, mitä sydämessäsi tapahtuu? Mikä käsitys onkaan sinulla minusta? En erehdy niin suuresti kuin luulet, ja varo, ettei äänettömyytesi paljasta mitä niin itsepintaisesti tahdot salata."

"Mitä siis luulet että sinulta kätkisin?"

"Mitä minä luulen! Sinä kysyt minulta sitä! Tahdotko siis uhmata minua vasten kasvoja? Tahdotko pingottaa kärsivällisyyteni äärimmilleen päästäksesi vapaaksi minusta? Niin, varmaankin haavoitettu ylpeytesi vain odottaa, että teen jotain äkkipikaisuudessani. Jos avoimesti sanoisin mitä ajattelen, olisi sinulla käytettävänäsi kaiken naisellisen tekopyhyyden asevarasto; sinä odotat, että syyttäisin sinua voidaksesi vastata, ettei nainen sellainen kuin sinä antaudu minkäänlaisiin selityksiin. Mihin loukatun ylpeyden katseihin osaavatkaan syyllisimmät ja halveksittavimmatkin olennot sinun sukupuolestasi verhoutua! Teidän pääaseenne on äänettömyys; en ole sitä eilispäivänä oppinut. Sinä et halua muuta kuin että sinua loukkaisin, sinä vaikenet, saadaksesi minua sitä tekemään. Niin taistele sydämeni kanssa, sen olet löytävä sieltä, missä tunnet oman sydämesi lyövän. Mutta älä yritä taistella päätäni vastaan, se on kovempi kuin rauta eikä väisty edestäsi!"

"Poika parka", kuiskasi Brigitte, "et siis aio lähteä?"

"En, en lähde muuta kuin rakastajattareni kanssa etkä sinä ole sitä tällä hetkellä. Olen taistellut kyllin, olen kärsinyt kyllin, olen kyllin raadellut sydäntäni! On aika jo päivän koittaa, olen elänyt yössä kyllin kauan. Niin, et siis tahdo vastata."

"En."

"Niinkuin tahdot; siis odotan." Menin istumaan huoneen toiseen päähän, lujasti päättäen, etten nousisi, ennen kuin saisin tietää mitä tahdoin. Hän näytti miettivän astuessaan ylpeän näköisenä edes takaisin huoneessa.

Seurasin häntä ahnein silmin ja hänen hiljaisuutensa lisäsi vähitellen vihaani. En tahtonut, että hän huomaisi sitä. En tiennyt mitä tehdä. Avasin ikkunan. "Käskekää riisumaan hevoset ja maksakaa ajurille! En lähdekään tänä iltana!"

"Onneton!" huudahti Brigitte. Suljin ikkunan ja menin jälleen paikalleni istumaan enkä ollut kuulevinani hänen sanojaan. Olin niin raivoissani, että vain vaivoin saatoin itseäni hillitä. Hänen kylmä äänettömyytensä, hänen lannistumaton itsepintaisuutensa sai minut aivan suunniltani. Raivoni ei olisi ollut suurempi, jos minulla todella olisi ollut todistuksia siitä, että rakastamani nainen oli minut pettänyt. Nyt kun olin tuominnut itseni jäämään Parisiin, katsoin voivani mistä hinnasta hyvänsä pakottaa Brigitteä puhumaan. Koetin etsiä keinoja, millä voisin häneen vaikuttaa ja olisin mielelläni antanut kaikki mitä omistin, jos olisin sellaisen löytänyt. Mitä tehdä, mitä sanoa? Hän seisoi edessäni tyynenä, katsoen surullisesti minua kohti. Kuulin, kuinka hevoset riisuttiin valjaista; ne tömistivät jalkojaan ja niiden tiukujen helinä hävisi kadun humuun. Minun tarvitsi vain mennä ikkunaan saadakseni ne palaamaan, mutta minusta tuntui että ne nyt olivat lähteneet ikiajoiksi. Kiersin avaimen lukkoon ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Nyt olet kahden sen olennon kanssa, joka voi antaa sinulle elämän tai kuoleman."

Koettaessani ajatuksiini syventyneenä etsiä joitakin keinoja, joilla pääsin totuuden jäljille, muistui mieleeni eräs Diderot'n romaani, missä mustasukkainen nainen käyttää sangen omituista tapaa saadakseen selville epäilyksensä rakastajansa uskottomuudesta. Nainen sanoo rakastajalleen, ettei hän häntä enää rakasta ja että hän aikoo hänet jättää. Markiisi des Arcis (se on rakastajan nimi) menee ansaan ja tunnustaa, että hän puolestaan on myöskin väsynyt rakkauteensa. Kun olin aivan nuorena lukenut tämän kohtauksen, oli se minusta tuntunut sangen ovelalta ja muisto siitä sai minut vielä hymyilemään. "Ken tietää", päättelin mielessäni, "jos tekisin samalla tavoin, ehkäpä houkuttelisin Brigitten paljastamaan minulle salaisuutensa."

Raivoisasta vihasta muuttui käytökseni äkkiä viekkaaksi ja ovelaksi. Oliko sitten niin vaikeata saada nainen tahtomattaan puhumaan? Tuo nainen oli rakastajattareni; olisinpa hyvin heikko, ellen onnistuisi. Heittäydyin sohvaan vaivattoman ja välinpitämättömän näköisenä. "Kas vain, rakkaani", sanoin iloisesti, "emme siis ole sillä päällä, että uskoisimme toisillemme salaisuuksia?"

Hän katsahti minuun hämmästyneenä.

"Hyvä Jumala, meidänhän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tunnustaa totuus. Odotas, antaakseni sinulle hyvän esimerkin, tunnen halua alottaa: se herättää varmaan luottamustasi ja onhan hyvä puhua suoraan ystävien kesken." Varmaankin ilmaisivat kasvoni minut, sillä Brigitte ei ollut minua kuulevinaan, vaan käveli edes takaisin huoneessa.