Part 17

Kun Smith oli iltasin lähtenyt luotamme, istuimme ääneti tai puhuimme hänestä. En tiedä mikä uteliaisuus sai minut päivä päivältä Brigitteltä pyytämään uusia tietoja hänestä. Brigitte ei kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä jo olen kertonut; hänen elämänsä ei ollut koskaan ollut muuta kuin mitä se nytkin oli, köyhä, huomaamaton ja kunniallinen. Se oli kerrottu muutamin sanoin, mutta tahdoin kuulla, en tiedä miksi, siitä yhä uudelleen.

Tarkemmin tutkien oli sydämeni sisimmässä salainen suru, jota en tahtonut itsellenikään tunnustaa. Jos tämä nuori mies olisi saapunut onnemme päivinä, jos hän olisi tuonut Brigittelle merkityksettömän kirjeen, puristanut hänen kättään hänen astuessaan vaunuun valmiina lähtöön, olisinko kiinnittänyt vähintäkään huomiota siihen? Mitä olisin välittänyt siitä, tunsiko hän minua vai oli tuntematta Oopperassa tai hänen kyyneleistään, joiden syytä en tiennyt, jos olisin ollut onnellinen? Mutta vaikka en voinutkaan arvata syytä Brigitten suruun, näin kuitenkin hyvin, ettei entinen käytökseni, hänen vastaväitteistään huolimatta, ollut vieras sille. Jos olisin ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla sen kuuden kuukauden aikana, jonka olimme eläneet yhdessä, ei mikään maailmassa, sen tiesin, olisi voinut häiritä rakkauttamme. Smith oli tavallinen nuori mies, mutta hän oli hyvä ja avulias, hänen yksinkertaiset luonteenominaisuutensa muistuttivat suuria puhtaita viivoja, joita silmä käsittää kohta ja ilman vaivaa. Neljännestunnin kuluttua tunsi hänet jo; hän herätti luottamusta, joskaan ei ihailua. En voinut karkottaa mielestäni ajatusta, että jos hän olisi ollut Brigitten rakastaja, olisi tämä ilolla kohta lähtenyt matkaan hänen kanssaan.

Olin vapaasta tahdostani lykännyt lähtöpäivämme tuonnemmaksi, mutta nyt kaduin jo sitä. Brigitte kiiruhti myöskin lähtöämme: "Mikä pidättää meitä? Olen jo terve ja kaikki on kunnossa." Mikä minua todella pidätti? En sitä itsekään tiennyt.

Istuen kamiinin edessä tarkastelin vuoroin Smithiä, vuoroin rakastajatartani. Näin, että he olivat molemmat kalpeita, vakavia ja vaiteliaita. En tiennyt syytä heidän alakuloiseen mielialaansa, mutta tahtomattani sanoin yhä uudelleen itselleni, ettei sen takana ollut kahta salaisuutta vaan yksi. Tässä eivät enää puhuneet entiset, sairaalloiset epäluuloni, vaan vastustamattomat vaistot. Mitä omituisia olentoja me olemmekaan! Tunsin iloa saadessani jättää heidät kahden lieden ääreen ja itse lähteä samoilemaan ilman päämäärää Seinen rannoille, missä nojautuneena kaiteeseen tuijotin uneksien veteen samoin kuin muutkin kodittomat katujenkiertäjät.

Kun he puhuivat oleskelustaan N:ssa ja kun Brigitte käytti melkein äidillistä äänensävyä muistuttaakseen toiselle siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä, oli se minusta kiusallista, mutta samalla tunsin omituista huvia. Tein heille kysymyksiä; puhuin Smithin kanssa hänen äidistään, hänen sisarestaan ja hänen suunnitelmistaan. Annoin hänelle tilaisuutta esiintyä edullisessa valossa ja pakotin hänet vaatimattomuudestaan huolimatta, paljastamaan arvonsa. "Tehän pidätte paljon sisarestanne?" kysyin häneltä. "Milloin aiotte naittaa hänet?" Hän vastasi punastuen, että talous maksoi paljon, että se voisi tapahtua ehkä kahden vuoden kuluttua, ehkä ennenkin, jos hänen terveytensä salli hänen suorittaa eräitä ylimääräisiä töitä, joista hän sai eri palkkion. Hänen kotiseudullaan oli, kertoi hän, eräs verraten varakas perhe, jonka vanhin poika oli hänen ystävänsä, ja että hän oli viimemainitun kanssa jo melkein sopinut kaikesta, joten onni saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Hän mainitsi niinikään, että hän oli luovuttanut sisarelleen osuutensa siihen pieneen perintöön, jonka heidän isänsä oli jättänyt; hänen äitinsä tosin sitä vastusti, mutta hän taivuttaisi kyllä hänet, sillä nuoren miehen tuli elää kättensä töillä, kun sitä vastoin nuoren tytön kohtalo ratkaistiin hänen hääpäivänään. Sillä tavoin paljasti hän eteemme koko elämänsä ja koko sisimpänsä ja näin, että Brigitte kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasin häntä ovelle ja jäin siihen seisomaan ajatuksissani, liikkumatta, aina siksi kunnes hänen askeltensa kaiku oli kuollut portaissa.

Kun palasin sisään, tapasin Brigitten riisuutumassa. Katseeni kiintyivät ihaillen hänen suloiseen ruumiiseensa; näin hänen sukivan pitkiä hiuksiaan, kiinnittävän nenäliinansa niiden ympärille ja kääntävän vartaloaan hameen liukuessa hänen yltään -- muistuttaen Dianaa, joka nousee aalloista. Hän meni vuoteeseensa, minä kiiruhdin omaani. Ei tullut mieleenikään, että Brigitte pettäisi minua tai että Smith olisi häneen rakastunut; en aikonut pitää heitä silmällä enkä koettaa yllättää heitä. En pitänyt lukua mistään. Sanoin itselleni: "Brigitte on hyvin kaunis ja tuo Smith parka on kunnon poika. He ovat molemmat hyvin surullisia ja minä myöskin." Tällaiset ajatukset olivat pakahduttaa sydämeni samalla kertaa kun ne tuottivat lohdutusta.

Aukaistessamme matka-arkkujamme, huomasimme, että meiltä vielä puuttui joitakin pikkuesineitä. Smith otti tehtäväkseen hankkia ne meille. Hän oli alituiseen toimessa ja hän väitti, että hänelle oli suuri ilo suorittaa hänelle uskottuja tehtäviä. Eräänä päivänä palatessani asuntoomme tapasin hänet lattialla polvillaan sulkemassa erästä matkalaukkua. Brigitte istui pianon ääressä, jonka olimme vuokranneet viikottain Parisissa oleskelumme ajaksi. Hän soitti erästä noista vanhoista lauluista, joihin hän taisi panna niin paljon tunnetta ja jotka olivat käyneet minulle niin rakkaiksi. Jäin eteiseen avoinna olevan oven taakse. Jokainen sävel tunkeutui sydämeeni; en ollut koskaan kuullut hänen laulavan niin surullisesti ja hartaasti.

Smith kuunteli ihastuksella; hän oli polvillaan lattialla, pitäen kädessään matkalaukun hihnaa. Hän kierteli sitä sormillaan, päästi sen sitten putoamaan ja tuijotti vaatteihin, jotka hän juuri oli itse laskenut laukkuun, levitettyään valkean liinan niiden yli. Hän jäi samaan asentoon vielä laulun vaiettua. Brigitte katsoi, kädet yhä edelleen pianon koskettimilla, kaukaisuuteen. Näin nyt toisen kerran, kuinka vedet putoilivat Smithin silmistä, olin itsekin purskahtamaisillani itkuun, ja, tietämättä mitä tein, astuin huoneeseen ja ojensin hänelle käteni.

"Olitko sinä saapuvilla?" kysyi Brigitte. Hän vavahti ja näytti hämmästyneeltä.

"Kyllä", vastasin minä. "Laula vielä, rakkaani, minä pyydän. Salli minun vielä kuulla ääntäsi."

Hän alotti, vastaamatta minulle, uudelleen saman laulun; se sisälsi myöskin hänelle muistelman. Hän huomasi, kuinka liikutettuja minä ja Smith olimme ja hänen äänensä värisi. Viimeiset tuskin kuuluvat sävelet tuntuivat kaikkoavan äärettömyyteen; hän nousi ja suuteli minua. Smith piti vielä kättäni kädessään; tunsin, kuinka hän puristi sitä kovaan ja kuumeisesti. Hän oli kuoleman kalpea.

Eräänä toisena päivänä olin tuonut mukaani albumin kivipainokuvia, jotka esittivät sveitsiläisiä maisemia. Katselimme sitä kaikki kolme ja joka kerta kun Brigitte löysi jonkun maiseman, joka häntä miellytti, syventyi hän sitä katsomaan. Etenkin eräs kuvista, joka esitti maisemaa Vaudin kanttoonissa, läheltä Briques'in tietä, tuntui häntä miellyttävän ennen muita. Kuvassa näkyi vihreä laakso, missä karja käyskenteli omenapuiden varjossa: kaukaisuudessa nähtiin pieni puinen taloryhmä sekä yksityisiä töllejä siellä täällä laaksossa ja lähiseudun kukkuloilla. Etualalla, puun juurella, istui nuori tyttö leveä olkihattu päässä, ja hänen edessään seisoi maalaisrenki, joka tuntui raudoitetulla sauvallaan näyttävän hänelle, mitä tietä oli tullut, sillä hän osotti koukertelevaa vuoriin häviävää polkua. Heidän takanaan kohosivat alpit lumipeitteisine harjoineen, joita laskeva aurinko kultasi. Ei voinut ajatella mitään samalla kertaa kauniimpaa ja yksinkertaisempaa kuin tämä maisema. Laakso muistutti vihreää järveä ja maiseman yksinkertaiset ääriviivat olivat lepo silmälle.

"Lähdemmekö tuonne?" kysyin Brigitteltä. Otin esiin lyijykynän ja piirustin muutamia viivoja kuvaan.

"Mitä sinä teet?" kysyi hän.

"Koetan", vastasin, "eikö olisi mahdollista saada muutamalla vedolla tuota tyttöstä muistuttamaan sinua. Hänen kaunis päähineensä sopisi sinulle mainiosti, luulen, ja uskonpa että voisin ehkä saada tuon kunnon vuoristolaisenkin hiukkasen näköisekseni."

Leikkini näytti huvittavan häntä suuresti; ja hakien esiin veitsen alkoi hän raappia pois kuvan henkilöiden kasvonpiirteet. Hän tahtoi että minä tekisin hänen kuvansa, hän koettaisi puolestaan tehdä minun. Kuviot olivat hyvin pienet, joten emme olleet ylen vaativaisia. Sovimme, että piirustuksemme olivat siksi näköiset, että meidät saattoi niistä tuntea. Nauroimme makeasti pilaamme, kun palvelija pyysi minua hetkeksi huoneesta; jätin kirjan auki lähtiessäni.

Kun tulin takaisin oli Smith syventynyt niin täydellisesti kivipiirroksen tarkasteluun, ettei hän nähnyt minun tuloani. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin olin, istuttuani kamiinin ääreen, alkanut puhua Brigitten kanssa. Silloin kohotti hän päätään. Hän katseli meitä kumpaakin hetken, sanoi nopeat jäähyväiset, ja kun hän meni ruokasalin läpi, näin, kuinka hän löi otsaansa.

Kun panin merkille tuon tuskaisen liikkeen, nousin ja sulkeuduin huoneeseeni. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" toistelin itsekseni. Sitten panin käteni ristiin rukoillakseni ... ketä? En tiedä. Ehkä hyvää enkeliäni, ehkä onnetonta kohtaloani.

IV

Sydämeni kehottamalla kehotti minua lähtemään, mutta kaikesta huolimatta vitkastelin vielä. Omituinen, katkera mielihalu naulitsi minut joka ilta paikoilleni. Kun Smithin oli määrä tulla luoksemme, en löytänyt mitään lepoa, ennenkuin olin kuullut ovikellon soivan. Kuinka on mahdollista, että meissä on todella jotain, joka rakastaa onnettomuutta?

Joka päivä sai joku sana, joku yksityinen katse, kuin salamanisku, minut vapisemaan, joka päivä horjutti joku toinen sana, joku toinen katse epäluuloani. Mikä oli syynä, että aina näin heidät molemmat niin surullisina? Mikä oli syynä siihen, että minä puolestani jäin liikkumattomana heitä tuijottamaan, sensijaan että ennen samanlaisessa tilaisuudessa olin joutunut suunniltani raivosta? Minulla ei ollut voimaa liikahtaa paikaltani, minulla, joka olin ennen osottanut raivoisaa itämaista mustasukkaisuutta. Kulutin päiväni odottaen, mutta en olisi voinut sanoa, mitä odotin. Iltasin istuin vuoteeni laidalle, sanoen itsekseni: "Ajatelkaamme, mitä on tehtävä." Kätkin pään käsiini ja huudahdin: "Mahdotonta!" ja niin kulutin taas seuraavan päivän.

Smithin läsnäollessa osotti Brigitte minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin meidän ollessamme kahden. Eräänä iltana, juuri kun olimme vaihtaneet kovia sanoja keskenämme, kuuli Brigitte hänen äänensä eteisestä; hän tuli kohta istumaan polvelleni. Smith puolestaan, ollen aina rauhallinen ja alakuloinen, näytti alinomaan tekevän itselleen väkivaltaa. Hänen pienimmätkin liikkeensä olivat hillityt, hän puhui vähän ja hitaasti, ja sentähden pistivätkin vaistomaiset väkivaltaiset mielenliikutukset hänessä sitä enemmän silmiin.

Voinko siinä asemassa, jossa olin, kutsua sitä levottomuutta, joka minua kalvoi, uteliaisuudeksi? Mitä olisin vastannut, jos joku olisi minulle sanonut: "Mitä tämä kaikki sinuun kuuluu? Sinä olet vain utelias." Ehkä ei levottomuuteni kuitenkaan ollut muuta.

Muistan, että näin kerran Pont Royalin alla miehen hukkuvan. Olin muiden uimakoululaisten kanssa paraikaa vedessä ja kaksi uinnin opettajaa seurasi meitä veneessä. Oli keski-kesä, meidän veneemme oli tavannut toisen uimakoulukunnan, joten meitä oli enemmän kuin kolmekymmentä sillan kaarien alla. Äkkiä sai eräs nuori mies keskellämme halvauksen. Kuulin huudon ja käännyin. Näin kahden käden haparoivan vedenpinnassa, sitten kaikki katosi. Sukelsimme heti, mutta turhaan; vasta tunnin päästä saatiin vedestä ruumis, joka oli takertunut puulauttaan.

En koskaan unohda, mitä tunsin sukeltaessani virtaan. Katsoin ympärilleni joka suuntaan hämärässä, syvässä vedessä, joka humisten aaltoili ympärilläni. Sukelsin niin syvälle kuin voin päästä henkeäni pidättäen, sitten nousin taas pinnalle, vaihdoin joitakin kysymyksiä uimatoverieni kanssa, jotka olivat yhtä hätääntyneitä kuin minäkin, ja lähdin taas jatkamaan ihmis-kalastustani. Olin täynnä kauhua ja toivoa. Ajatus että kaksi käsivartta tarttuisi kiihkeästi kaulaani, tuotti minulle selittämätöntä iloa ja kauhua. Ja vasta kun voimani olivat kokonaan lopussa, nousin venheeseen.

Jollei hurjistelu aivan tylsistytä ihmistä, on sen seurauksia muun muassa omituinen uteliaisuus. Olen ennemmin kertonut, mitä tunsin käydessäni ensi kertaa Desgenais'n luona. Tahdon selittää asian lähemmin.

Totuus, joka on näön luuranko, tahtoo, että jokainen ihminen, kuka hän lieneekin, kerran elämässään, kun hänen hetkensä on tullut, koskettaa sen luita, jotka joku ohimenevä haava on paljastanut. Sitä voi sanoa maailman tuntemiseksi ja se ostetaan aina kokemusten hinnalla.

Nyt tapahtuu, että toiset peloissaan väistyvät tämän kokeen edestä; toiset, heikkoina ja säikähtyneinä, liehuvat edes takaisin kuin varjot. Muutamat, ehkä parhaat, kuolevat siitä kohta. Suurin osa unohtaa, ja niin menevät kaikki kuolemaan.

Mutta on olemassa ihmisiä, onnettomia ihmisiä, jotka eivät väisty, eivät horju, eivät kuole eivätkä unohda. Kun heidän vuoronsa tulee koskettaa kärsimykseen, toisin sanoen totuuteen, lähestyvät he sitä varmoin askelin, ojentavat kätensä ja mielistyvät, oi kauhua -- kuolleeseen ruumiiseen, jonka he ovat nähneet veden syvyydessä. He tarttuvat siihen, puristavat sitä itseään vastaan, he palavat halusta oppia sitä tuntemaan, he näkevät senjälkeen kaiken toisessa valossa, he eivät tee enää muuta kuin epäilevät ja kokeilevat, he kulkevat maailmassa kuin Jumalan lähettäminä vakoojina, heidän ajatuksensa ovat terävät kuin nuolet ja heidän povessaan syntyy hurja peto.

Elostelijoille on enemmän kuin muille ominainen tämä raivo, ja syy siihen on varsin yksinkertainen: kun jokapäiväinen arkielämä on kuin sileä läpikuultava vedenpinta, on se maailma, jossa elostelijat liikkuvat, täynnä voimakkaita virtoja, jotka pakottavat heidät usein koskettamaan pohjaa. Lähtiessään tanssiaisista menevät he esimerkiksi huonomaineiseen paikkaan. Painettuaan valssin pyörteissä viattoman tytön käsiä ja kenties saatuaan hänet vavahtamaan, heittävät he viitat hartioilleen ja rientävät juomapöytään. Viimeinen sana, jonka he ovat lausuneet jollekin kauniille ja kunnialliselle naiselle, on vielä jälellä heidän huulillaan; he toistelevat sen ääneen nauraen. Mitä minä sanon? He ostavat parilla hopeakolikolla itselleen oikeuden nostaa vaatetuksen, joka on naisellisen kainouden suojana, hameen, joka tuntuu itse kunnioittavan sitä olentoa, jota se ympäröi, suojelemalla sitä siihen koskematta. Minkä käsityksen saavat he maailmasta? He tuntevat joka hetki olevansa kuin näyttelijöitä kulissien välissä. Kuka on tottuneempi kuin he sukeltamaan kaiken pohjaan ja käsittelemään kaikkea rohkeasti ja ilman kainostelua? Kuulkaa kuinka he puhuvat kaikesta: aina käyttävät he raaimpia, loukkaavimpia sanoja. Ne tuntuvat heistä vain tosilta, kaikki muu on heidän mielestään korupuhetta ja ennakkoluuloa. Jos he kertovat jonkun kaskun, jos he puhuvat kokemuksistaan, aina käyttävät he paljasta, rumaa sanaa. He eivät sano: "Tuo nainen on minua rakastanut"; he sanovat: "Olen omistanut tuon naisen"; he eivät sano: "Minä rakastan häntä"; he sanovat: "Minä haluan hänet"; he eivät sano koskaan: "Jos Jumala tahtoo", vaan aina: "Jos minä haluan". Toinen asia on, mitä he ajattelevat itsestään ja sanovat itsekseen.

Kaikki tämä johtaa ehdottomasti laiskuuteen tai uteliaisuuteen. Harjoitellessaan siten itseään näkemään kaikessa pahinta, huomaavat he toisten yhä edelleen uskovan hyvään. Tällöin tulevat he joko niin välinpitämättömiksi kaikesta, että he tukkivat korvansa, taikka havahduttaa muun maailman melu heidät. Isä antaa poikansa mennä sinne minne niin monet muutkin menevät, minne itse Cato meni; hän sanoo, että nuoruuden ja hulluuden aika on pian ohi. Mutta kun poika palaa kotiinsa, katsoo hän sisartansa, ja tunnin kosketus raa'an todellisuuden kanssa riittää synnyttämään hänessä ajatuksen: "Sisarellani ei ole mitään yhteistä sen alhaisen olennon kanssa, jonka juuri jätin." Ja siitä päivästä lähtien on hän levoton.

Uteliaisuus syntiä kohtaan on häpeällinen tauti ja syntyy jokaisesta epäpuhtaasta kosketuksesta. Se on verrattavaa maankulkijain raakaan haluun nostaa hautakivet sijoiltaan. Se on sanomaton kärsimys, millä Jumala rankaisee niitä, jotka ovat langenneet. He tahtoisivat puolestaan uskoa, että kaikki voivat langeta samoin kuin hekin, mutta jos se todella tapahtuisi, tuottaisikin se ehkä heille vain epätoivoa. He etsivät ja hapuilevat; he panevat päänsä kallelleen kuin rakennusmestari, joka kokeilee kulmamittaimellaan, ja koettavat nähdä sen mitä he toivovat näkevänsä. Pahalle he hymyilevät, siinä mikä on epäilyttävää, näkevät he pahaa, ja hyvälle kääntävät he selkänsä. Ken tietää, ehkä lausuvat he suuren tunnussanan, ensimäisen, joka tuli Saatanan huulilta, kun hän näki taivaan sulkeutuvan takanaan. Ah, kuinka monta onnetonta on tuo sana luonut, kuinka paljon kurjuutta ja kuolemaa! Kuinka paljon toivorikasta laihoa on se niittänyt! Kuinka monta perhettä on raunioina siellä, missä tätä tunnuslausetta on seurattu! Sinä häpeällinen sana! Ennemmin kuin sinua seurata, ennemmin mennä kuin lammas teuraspenkille. Se on parempaa kuin olla henkevä ja lukea La Rochefoucauld'ia.

Mitä parempaa esimerkkiä voin antaa tästä kuin sen mitä nyt kerron? Rakastajattareni halusi lähteä kanssani ja minun tarvitsi sanoa vain sananen. Näin että hän oli surullinen, miksi siis vitkastelin? Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme lähteneet? Vain hetken tuska, ja kolmessa päivässä olisi kaikki ollut unohtunut. Jos olisin ollut yksin hänen kanssaan, ei hän olisi ajatellut muuta kuin minua. Mitä syytä oli minun tutkailla salaisuutta, joka ei häirinnyt onneani? Hän oli valmis lähtemään, ja sehän riitti. Yksi suudelma olisi selvittänyt kaikki; mutta kuulkaa mitä sen sijaan tein.

Eräänä iltana, kun Smith oli syönyt kanssamme päivällistä, olin vetäytynyt heidän seurastaan, jättäen heidät kahden. Juuri kun suljin oveni, kuulin Brigitten pyytävän teetä. Kun seuraavana aamuna tulin hänen huoneeseensa, satuin huomaamaan, että pöydällä teekannun vieressä oli vain yksi kuppi. Kukaan ei ollut käynyt huoneessa ennen minua eikä palvelija ollut kantanut mitään pois siitä mitä hän edellisenä iltana oli tuonut. Katselin ympärilleni keksiäkseni toista kuppia, mutta en löytänyt mitään.

"Oliko Smith myöhäiseen?" kysyin Brigitteltä.

"Hän oli puoliyöhön."

"Paneusitko omin neuvoin nukkumaan vai pyysitkö palvelijatarta avuksesi riisuutumisessa?"

"Riisuuduin yksin; koko talo nukkui."

Etsin yhä edelleen vapisevin käsin. Onko olemassa ilveilyä hullusta mustasukkaisesta miehestä, joka on kyllin typerä tutkaillakseen, mihin teekuppi on joutunut? Mistä syystä olisivat Smith ja rouva Pierson juoneet samasta kupista? Mikä jalo ajatus olikaan iskenyt päähäni!

Pidin kuppia kädessäni kulkiessani edestakaisin huoneessa. En voinut lopulta olla nauruun puhkeamatta. Löin kupin lattiaan. Se meni tuhansiksi säpäleiksi, joita kantapäilläni vielä murskasin.

Brigitte katsoi minuun sanaakaan sanomatta. Seuraavan kahden päivän aikana kohteli hän minua kylmyydellä, joka muistutti ylenkatsetta, ja huomasin, että hän koetti esiintyä Smithiä kohtaan vapaammin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti. Hän kutsui häntä hänen etunimeltään Henriksi ja hymyili hänelle tuttavallisesti.

"Haluaisin hengittää vähän raikasta ilmaa", sanoi hän päivällisen jälkeen. "Tuletko kanssani Oopperaan, Octave? Lähden mieluimmin jalan."

"En tule, jään kotia. Lähtekää ilman minua."

Hän tarttui Smithin käsivarteen ja lähti. Olin yksin koko illan. Edessäni oli paperiarkkeja, joille olisin halunnut kirjoittaa, selvittääkseni ajatuksiani, mutta en tuntenut kykeneväni siihen.

Niinkuin rakastaja, joka huomaa jääneensä yksin, vetää povestaan rakastettunsa kirjeen ja syventyy unelmiinsa, niin tunsin minä nautintoa voidessani syventyä syvään yksinäisyyteeni. Lukitsin itseni huoneeseeni saadakseni rauhassa antautua epäilyksilleni. Edessäni olivat tyhjät tuolit, joilla Smith ja Brigitte olivat istuneet; tarkastelin niitä ahnein silmin, ikäänkuin olisin voinut saada niiltä jotain tietää. Toistelin tuhansia kertoja mielessäni mitä olin nähnyt ja kuullut. Silloin tällöin nousin ja menin oven luo katsomaan matkalaukkujamme, jotka olivat asetetut seinää vasten ja olivat odottaneet kuukauden ajan. Raotin niitä varovasti ja katselin vaatteita ja kirjoja, joita hänen huolelliset pienet kätensä olivat järjestäneet. Kuulin vaunujen ajavan ohi; niiden jyske sai sydämeni lyömään kiivaammin. Levitin pöydälle Europan kartan, suloisten suunnitelmiemme todistajan, ja tässä huoneessa, jossa toiveeni olivat itäneet ja jossa ne olivat olleet toteutumaisillaan, antauduin mitä synkimpien aavistusten valtaan.

Kuinka oli tämä mahdollista? En tuntenut vihaa enkä mustasukkaisuutta, vain rajatonta surua. Minulla ei ollut epäluuloja, mutta kuitenkin epäilin. Inhimillinen ymmärrys on siinä suhteessa omituinen, että se tekee itselleen satoja surun aiheita siitä mitä se näkee ja siitä huolimatta mitä se näkee. Aivot muistuttavat itse asiassa inkvisitsionin vankikammiota, jonka seinillä riippuu niin paljon kidutuskoneita, joiden tarkoitusta ja muotoa on mahdotonta ymmärtää, vaan jotka saavat ihmetellen kysymään, ovatko ne hohtimia vai leikkikaluja. Sano minulle, mikä ero on, jos sanoo rakastajattarelleen: "Kaikki naiset pettävät" tai: "Sinä petät minua"?

Se mikä päässäni tapahtui, oli ehkä yhtä kekseliästä kuin sofistain viisastelut; se oli eräänlaista kaksinpuhelua järkeni ja omantuntoni kanssa. -- Jospa menetän Brigitten! sanoi järki. -- Hän lähtee kyllä kanssasi, sanoi omatunto. -- Jospa hän pettää minut? -- Kuinka hän pettäisi sinut, hän, joka testamentissaankin pyytää rukoilemaan puolestasi! -- Jospa Smith rakastaa häntä? -- Mieletön, mitä se sinua liikuttaa, kun tiedät, että hän rakastaa sinua? -- Jos hän rakastaa minua, miksi on hän sitten surullinen? -- Se on hänen salaisuutensa, kunnioita sitä sellaisena. -- Jos otan hänet mukaani, tuleeko hän onnelliseksi? -- Rakasta häntä, niin hän on onnellinen. -- Miksi näyttää hän pelkäävän kohdata tuon miehen katsetta, kun hän luo silmänsä häneen? -- Koska hän on nainen ja toinen nuori mies. -- Miksi kalpenee Smith äkkiä, kun Brigitte katsoo häneen? -- Siksi että hän on mies ja toinen on kaunis nainen. -- Miksi heittäytyi hän itkien syliini, kun kävin häntä tapaamassa? miksi löi hän eräänä päivänä otsaansa? -- Älä kysy asioita, joita ei sinun tarvitse tietää. -- Miksi ei minun tarvitse niitä tietää? -- Siksi että olet heikko ja vaillinainen ja siksi että salaisuus on Jumalan. -- Mutta minkätähden kärsin? Miksi en voi ajatella tätä kaikkea vapisematta sisimmässäni? -- Ajattele isiäsi ja tee mikä on hyvää. -- Mutta miksi en voi sitä tehdä? Miksi vetää paha minua puoleensa? -- Lankea polvillesi ja tunnusta syntisi; jos uskot pahaan, olet sitä myös tehnyt. -- Jos olen tehnyt pahaa, onko se minun syyni? Miksi on hyve minut pettänyt? -- Onko sinulla syytä kieltää valoa, siksi että itse kuljet pimeydessä? Miksi tahdot kuulua pettureihin? -- Siksi että pelkään itse tulevani petetyksi. -- Miksi kulutat yösi valvoen? Tähän aikaan nukkuvat lapset. Miksi olet nyt yksin? -- Siksi että ajattelen, epäiIen ja pelkään. -- Milloin aiot rukoilla? -- Kun taas uskon. Miksi on minulle valehdeltu? -- Miksi valehtelet itse, raukka, ja vieläpä tällä hetkellä? Miksi et kuole, kun et voi kärsiä?

Näin puhui ja vaikeroi minussa kaksi riitelevää ääntä ja kolmas huusi: "Ah, missä on viattomuuteni, missä ovat menneet ajat!"

V

Mikä pelottava mahti onkaan ihmisajatus, turvamme ja suojamme, kaunein lahja, jonka Jumala on meille antanut! Se on meidän ja se tottelee meitä; me voimme lingota sen avaruuteen, ja kun se kerran on jättänyt heikot aivomme, tekee se ihmeitä.