Part 14

Päästäkseen sille kallionkielekkeelle, jolla istuimme, täytyi kulkea puoli peninkulmaa metsätietä, siis mennen tullen peninkulman matkan. Brigitte ei pelännyt väsymystä eikä yötä. Joskus lähdimme matkaan yhdentoista aikaan ja tulimme kotia vasta aamupuoleen. Tällaisia pitkiä kävelyretkiä varten pukeutui Brigitte siniseen puseroon ja miehen housuihin, väittäen ettei hänen tavallinen pukunsa soveltunut retkiin metsän viidakoissa. Hän kulki tietä edelläni, varmoin askelin, samalla kertaa niin suloisen naisellisena ja lapsellisen reippaana, että tavan takaa pysähdyin häntä katselemaan. Oli kuin hän kerran vauhtiin päästyään olisi suorittanut vaikean mutta pyhän velvollisuuden. Hän marssi eteenpäin kuin sotamies heiluttaen käsivarsiaan ja laulaen täyttä kurkkua. Äkkiä saattoi hän pysähtyä, juosta luokseni ja suudella minua. Niin tapahtui tavallisesti menomatkalla. Paluumatkalla nojautui hän käsivarteeni eikä laulanut enää, vaan nyt kuiskasi hän korvaani salaisuuksia hiljaisella äänellä vaikka olimme yksin metsässä peninkulmien päässä ihmisistä. En muista, että paluumatkalla olisimme vaihtaneet sanaakaan, joka ei olisi sisältänyt rakkautta tai ystävyyttä.

Eräänä päivänä pyrimme omaa tietämme kallionkielekkeelle, s.o. menimme suoraan metsän läpi seuraamatta mitään tietä. Brigitte kulki niin reippaasti, ja pieni samettilakki hänen paksuilla hiuksillaan sai hänet niin muistuttamaan urheaa poikaa, että unohdin hänen olevan naisen enkä rientänyt kohta hänen avukseen, kun tie kävi vaikeaksi. Useamman kerran täytyi hänen huutaa minua avukseen kavutessaan kallioseinää, kun minä, häntä ajattelematta, olin kiiruhtanut edelle. En voi sanoa, minkä vaikutuksen tekikään keskellä metsää, kirkkaassa, ihanassa yössä, puoleksi iloinen, puoleksi valittava naisääni, joka lähti pienestä pojanhahmosta, joka kapusi jyrkännettä pitäen kiinni kivistä ja puunrungoista, voimatta kuitenkaan päästä eteenpäin. Otin hänet käsivarsiini. "Kas niin, rouvaseni", sanoin hänelle nauraen, "te olette rohkea vuorivaeltaja, mutta te revitte rikki valkeat kätenne, ja huolimatta raudoitetuista suurista kengistänne, sauvastanne ja sotilaallisesta ulkonäöstänne, näen että teitä täytyy kantaa."

Kun pääsimme kallionkielelle, olimme aivan hengästyksissämme. Kannoin olkani yli juoksevassa nahkahihnassa vesipulloa. Perille tultuamme pyysi Brigitte minulta sitä, mutta olinkin sen pudottanut samoinkuin tulensytytysvehkeet, joita käytimme lukeaksemme nimet viittapylväistä, kun olimme eksyksissä, mikä tapahtui alinomaa. Minulla oli tapana kavuta pylväiden päähän; kun olin päässyt tarpeeksi korkealle, oli saatava tuli syttymään ja palamaan juuri sen verran kuin tarvitsin lukeakseni puolittain kuluneet nimet pylväissä. Kaiken tämän teimme nauraen ja leikkien kuin kaksi lasta. Olisi pitänyt nähdä meidät tienristeyksissä, missä tuli tavailla kokonaisen viiden kuuden viittatolpan nimet! Mutta tuona iltana olivat kaikki tuli-vehkeemme jääneet jonnekin metsään. "No niin", sanoi Brigitte, "niinpä vietämme yön täällä; olenkin hiukan väsynyt. Tämä kallionkieli on tosin hiukan kova vuoteeksi, mutta teemme itsellemme alustan kuivista lehdistä. Istukaamme tähän älkäämmekä enää sitä surko."

Ilta oli mitä ihanin. Kuu nousi takanamme ja Brigitte katsoi kauan aikaa, kuinka se hiljalleen kohosi taivaanrannalla metsän peittämien harjujen yli. Kuta kirkkaammin se levitti valoaan, sitä hitaammaksi ja suruvoittoisemmaksi kävi Brigitten laulu. Hetken kuluttua kumartui hän puoleeni ja kiersi käsivartensa kaulaani. "Älä usko", sanoi hän, "etten ymmärtäisi sinun sydäntäsi tai että sinua moittisin siitä kärsimyksestä, jota minulle tuotat. Ei ole sinun syysi, että sinulta puuttuu voimaa unohtaa mennyt elämäsi; sinä olet rakastanut minua rehellisesti, ja vaikka rakkautesi veisi minut kuolemaan, en katuisi, että olen tullut omaksesi. Sinä uskoit, että syntyisit uudelleen elämään ja että minun käsivarsissani unohtaisit niiden naisten muiston, jotka ovat tuhonneet sinut. Ah, Octave, hymyilin ennen sille varhaiselle elämäntuntemukselle, josta sanoit tulleesi osalliseksi ja josta ylpeilit kuin lapset, jotka eivät mitään tiedä. Luulin, että minun tarvitsi vain tahtoa, jotta kaikki mikä oli hyvää sydämessäsi tulvisi huulilleni ensi suudelmastani. Sinä luulit niin itsekin, mutta me petyimme molemmat. Ah, lapseni, sinulla on sydämessä haava, joka ei tahdo parantua; varmaan olet paljon rakastanut sitä naista, joka sinut petti, enemmän kuin minua, ah, paljon enemmän, koskapa en voi köyhällä rakkaudellani hävittää hänen kuvaansa; hän on varmaankin julmasti sinut pettänyt, koskapa minä olen turhaan sinulle uskollinen. Ja kaikki muut, mitä ovatkaan he, kurjat, tehneet myrkyttääkseen nuoruutesi. Ne nautinnot, joita he sinulle möivät, ovat varmaankin olleet hyvin voimakkaat, koskapa pyydät, että minä matkisin heitä! Sinä muistat heitä ollessasi minun vierelläni. Ah, lapseni, se on julminta kaikesta. Näen sinut mieluummin raivoavana ja kohtuuttomana, kuulen sinun mieluummin syyttävän minua kuvitelluista rikoksista, kostavan minulle sen pahan, mitä ensimäinen rakastajattaresi on sinulle tehnyt, kuin näen kasvoillasi tuon kaamean iloisuuden, tuon elostelijan ylenkatseellisen huolettomuuden, joka äkkiä kuin kipsinaamio tulee meidän huuliemme väliin. Sano, Octave, mistä se tulee? Miksi toisina päivinä puhut halveksien rakkaudesta ja niin surullisesti pilkkaat meidän hellimpiä kaksinpuhelujamme? Minkä vallan onkaan saanut ärtyisten hermojesi yli kauhea elämä, jota olet viettänyt, kun vielä nyt sellaiset väärät syytökset tahtomattasi tulevat huulillesi? Niin, tahtomattasi, sillä sydämesi on jalo, sinä häpeät itse omia tekojasi. Sinä rakastat minua liiaksi ollaksesi kärsimättä, kun näet minun kärsivän. Ah, minä tunnen sinut! Ensi kerran kun näin sinut sellaisena, valtasi minut kauhu, josta ei sinulla ole aavistusta. Luulin, että sinä olit vain elostelija, että olit ehdoin tahdoin vietellyt minut teeskentelemällä rakkautta, jota et tuntenut, että sinut näin sellaisena, jollainen todella olet. Ah, ystäväni, toivoin kuolemaa. Minkä yön vietinkään! Sinä et tunne elämääni, et tiedä, etten maailmassa ole saanut lempeämpiä kokemuksia kuin sinä. Ah, elämä on suloinen, mutta vain niille, jotka eivät sitä tunne.

"Sinä et ole, rakas Octave, ensimäinen mies, jota rakastan. Sydämeni sisimmässä lepää surullinen tarina, jonka tahdon sinulle kertoa. Isäni oli, minun vielä ollessani aivan nuori, määrännyt minut erään vanhan ystävänsä ainoalle pojalle. He olivat naapureita ja omistivat kumpikin pienen maatilansa, suunnilleen samanarvoisen. Molemmat perheet tapasivat toisensa joka päivä ja elivät siten ikäänkuin yhteiselämää. Isäni kuoli; olin jo aikoja sitten kadottanut äitini. Silloin otti minut luoksensa tätini, jonka tunnet. Eräs matka, joka hänen täytyi tehdä, pakoitti hänet kuitenkin jättämään minut jonkun ajan kuluttua tulevan appi-isäni huostaan. Tämä ei koskaan kutsunut minua muuksi kuin tyttärekseen; ja koko seudulla oli niin yleisesti tunnettua, että minä menisin naimisiin hänen poikansa kanssa että me saimme mitä suurimman vapauden keskenäisessä seurustelussamme.

"Tämä nuori mies, jonka nimeä sinun on tarpeetonta tuntea, näytti aina rakastaneen minua. Se mikä vuosikausia oli ollut lapsuuden ystävyyttä, muuttui ajan mukaan rakkaudeksi. Hän alkoi, kun olimme kahden, puhua minulle onnesta, joka meitä odotti; hän kuvasi minulle kärsimättömyyttään. Olin ainoastaan yhtä vuotta häntä nuorempi; mutta hän oli naapuruudessa tehnyt tuttavuutta erään huonotapaisen miehen, erään teollisuusritarin kanssa, jonka neuvoja hän oli alkanut kuunnella. Kun minä antauduin hänen hyväilyilleen lapsen luottamuksella, päätti hän pettää isänsä, syödä sanansa meitä molempia kohtaan ja jättää minut tehtyään minut onnettomaksi.

"Hänen isänsä oli aamulla kutsunut meidät huoneeseensa, ja siellä, koko perheen läsnäollessa, ilmoittanut, että hääpäivämme oli määrätty. Saman päivän iltana tapasi hän minut puutarhassa, puhui minulle rakkaudestaan tulisemmin kuin koskaan ennen, sanoi, että, koska hääpäivämme oli määrätty, hän jo piti itseään puolisonani, ja että hän oli sitä Jumalan edessä ollut syntymästään saakka. Minulla ei ole muuta puolustuksekseni sanottavana kuin että olin nuori, tietämätön ja herkkäuskoinen. Antauduin hänelle ennen kuin olin hänen vaimonsa, ja viikko sen jälkeen lähti hän isänsä talosta; hän pakeni yhdessä erään naisen kanssa, jonka hänen uusi tuttavansa oli hänet tutustuttanut. Hän kirjoitti meille lähtevänsä Saksaan, emmekä sen jälkeen häntä nähneet.

"Sellainen on, muutamin sanoin kerrottuna, elämäni tarina; mieheni tunsi sen, samoinkuin sinä nyt sen tunnet. Olen hyvin ylpeä, ja minä vannoin yksinäisyydessäni, ettei kukaan mies saisi minua toista kertaa kärsimään mitä silloin kärsin. Sitten näin sinut ja unohdin valani, mutta en tuskaani. Minua on kohdeltava hellävaroin; jos sinä olet sairas, olen sitä minäkin. Hoivatkaamme toinen toistamme. Sinä näet, Octave, että minä hyvin tiedän, mitä menneisyyden muistot ovat. Myöskin minut panevat ne joskus tuntemaan sinun läheisyydessäsi tuskallista katumusta; mutta minulla on enemmän rohkeutta kuin sinulla, kenties siksi että olen enemmän kärsinyt. Minun on kuljettava edellä, vaikka sydämeni on vielä heikko eikä ole varma itsestään. Elämäni täällä kylässä oli niin rauhallista ennen kuin sinä tulit, olin monta kertaa luvannut itselleni, etten siitä luopuisi. Kaikki tämä tekee minut vaativaiseksi. Mutta samantekevä, olen sinun. Olet hyvinä hetkinäsi sanonut, että sallimus on antanut minun toimekseni valvoa kuin äiti sinun elämääsi. Se on totta ystäväni; en ole joka päivä rakastajattaresi, usein olen ja tahdon olla äitisi. Kun tuotat minulle kärsimyksiä, en enää näe sinussa rakastajaani; sinä olet vain sairas lapsi, epäluuloinen tai itsepäinen, jota tahdon hoivata ja parantaa löytääkseni hänessä sen, jota rakastan ja jota aina tahdon rakastaa. Antakoon Jumala minulle siihen voimaa", lisäsi hän, katsoen taivasta kohti. "Suokoon Jumala, joka meidät näkee ja kuulee rukoukseni, äitien ja rakastavaisten Jumala, suokoon hän minun suorittaa loppuun tämän tehtävän! Joskin menehdyn sen alla, joskin kapinoiva ylpeyteni, sydämeni, joka tahtomattani voi pakahtua, joskin koko elämäni..."

Hän ei lopettanut lausettaan, nyyhkytys keskeytti sen. Jumalani! Näin hänen polvistuvan, ristivän kätensä, jotka hän painoi kiveä vasten. Tuuli huojutti hänen pukuaan ja kanervikkoa ympärillämme. Hento ja ylevä olento! Hän rukoili rakkautensa puolesta. Nostin hänet käsivarsilleni. "Oi sinä ainoa rakkauteni", sanoin hänelle, "sinä rakastajattareni, äitini ja sisareni! Rukoile minunkin puolestani, että voisin rakastaa sinua niinkuin ansaitset tulla rakastetuksi. Rukoile, että voisin elää, että sydämeni puhdistuisi sinun kyyneleistäsi, että se muuttuisi pyhäksi hostiaksi, jonka voisimme jakaa Jumalan edessä!"

Paneusimme maata kalliolle. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, yläpuolella kaartui taivas täynnä kimaltelevia tähtiä. "Tunnetko tuon?" kysyin Brigitteltä. "Muistatko ensi päiväämme?"

Kiitos Jumalan, ettemme koskaan tämän illan jälkeen palanneet kallionkielelle. Se on jäänyt alttariksi, joka on pysynyt puhtaana; se on yksi elämäni harvoja muistoja, joka vielä liukuessaan silmieni ohi on puettu valkeaan.

IV

Kun eräänä iltana kuljin torin poikki, kuulin kahden miehen keskustelevan jotenkin kovalla äänellä: "Hän kuuluu kohdelleen häntä huonosti."

"Se on naisen syy, miksi hän valitsi sellaisen miehen, joka on ollut tekemisissä vain katutyttöjen kanssa? Hän saa kärsiä oman hulluutensa tähden."

Lähestyin heitä pimeydessä, saadakseni nähdä, keitä he olivat, mutta huomattuaan minut, he poistuivat.

Kun saavuin Brigitten luo, oli hän hyvin levoton. Hänen tätinsä oli vaikeasti sairaana eikä hänellä ollut aikaa puhua kanssani kuin muutaman sanan. En saanut tavata häntä kokonaiseen viikkoon, mutta kuulin, että hän oli lähettänyt noutamaan lääkärin Parisista; lopulta sain eräänä päivänä sanan, että voin tulla hänen luokseen.

"Tätini on kuollut", sanoi hän, "olen kadottanut ainoan sukulaiseni maan päällä. Olen nyt yksin ja aion jättää tämän seudun."

"Enkö minä sitten ole mitään sinulle?"

"Kyllä, ystäväni. Sinä tiedät, että rakastan sinua ja usein luulen sinunkin rakastavan minua. Mutta kuinka voi ottaa sinua lukuun? Ah, olen rakastajattaresi, ilman että sinä olet rakastajani! Sinuun soveltuvat Shakespearen surulliset sanat: 'Tee itsellesi puku kirjavasta kankaasta, sillä sinun sydämesi muistuttaa tuhatväristä opaalia.' Ja minä, Octave, lisäsi hän näyttäen minulle surupukuaan, olen pyhittänyt itseni yhdelle värille enkä pitkään aikaan tule kantamaan muuta."

"Lähde täältä, jos tahdot. Tapan itseni tai seuraan sinua. Ah, Brigitte", lisäsin heittäytyen polvilleni hänen eteensä, "sinä olet siis tuntenut jääneesi yksin, kun näit tätisi kuolevan! Se on julmin rangaistus, minkä olet voinut minulle tuomita; en ole milloinkaan niin syvästi tuntenut, mikä onnettomuus rakkauteni on sinulle. Sinun täytyy karkoittaa tuo hirveä ajatus; olen sen ansainnut, mutta se tappaa minut. Ah, Jumalani, en siis mitään merkitsisi sinun elämässäsi tai merkitsisinkö vain sen kärsimyksen kautta, jota sinulle tuotan?"

"En tiedä, kuka meitä vakoilee", sanoi hän, "mutta viime aikoina on meistä levitetty omituisia huhuja täällä kylässä ja sen ympäristössä. Toiset väittävät, että syöksyn perikatoon ja syyttävät minua kevytmielisyydestä, toiset taas pitävät sinua tunnottomana ja vaarallisena miehenä. On päästy, en tiedä millä tavoin, salaisimpienkin ajatustemme perille; mitä yksin luulin tietäväni -- sinun käytöksesi vaihtelevaisuuden ja ne surulliset kohtaukset, joihin se on antanut aihetta -- kaikki on tunnettua. Täti parkani kertoi sen minulle; hän oli tiennyt sen kauan aikaa mitään minulle siitä mainitsematta. Ken tietää eikö se jouduttanut hänen loppuansa? Kun tapaan kylätiellä vanhoja ystävättäriäni, tervehtivät he minua kylmästi tai poistuvat, kun heitä lähestyn. Yksinpä talonpojantyttäreni, jotka pitivät niin paljon minusta, kohottavat olkapäitään, kun he sunnuntaitansseissa näkevät paikkani soittolavan juurella olevan tyhjän. Mistä tuo kaikki johtuu? Sinä ymmärrät sitä varmaan yhtä vähän kuin minä; mutta minun täytyy lähteä täältä, en voi sitä enää kestää. Ja lisäksi tämä kuolintapaus, tätini äkillinen ja kauhea tauti, ja ennen kaikkea tämä yksinäisyys! Rohkeuteni pettää. Ystäväni, ystäväni, älä jätä minua!"

Hän itki. Näin viereisessä huoneessa joukon hujan hajan heitettyjä vaatteita, matka-arkun lattialla ynnä muita merkkejä, jotka puhuivat lähtövalmistuksista. Oli selvää, että hän oli aikonut lähteä matkaan ilman minua kohta tätinsä kuoltua, mutta että häneltä oli puuttunut siihen voimia. Hän oli itse asiassa niin lamassa, että hän tuskin jaksoi puhua. Hänen asemansa olikin kauhea, ja minä olin sen sellaiseksi tehnyt. Hän ei ainoastaan ollut onneton, häntä loukattiin julkisesti, ja se mies, jonka olisi pitänyt olla hänen turvansa ja lohdutuksensa, tuotti hänelle vaan lisää huolta ja tuskaa.

Tunsin syvästi syyllisyyteni ja häpesin itseäni. Niin monen lupauksen, niin paljon kiihkeän odotuksen, niin monen toivomuksen jälkeen, olin siis saanut aikaan vain tämän -- ja ainoastaan kolmen kuukauden kuluessa! Luulin omistavani aarteen sydämessäni, mutta siellä olikin vain katkeraa sappea, varjoa ja onnettomuutta sille naiselle, jota jumaloin. Ensi kerran näin itseni todella kasvoista kasvoihin. Brigitte ei moittinut minua mistään, hän oli tahtonut matkustaa, mutta ei voinut; hän oli valmis uudelleen kärsimään. Kysyin itseltäni, eikö minun pitänyt jättää häntä, eikö minun ollut paettava hänen luotaan ja vapautettava häntä siitä painajaisesta, joka oli häntä kiusannut.

Nousin ja menin viereiseen huoneeseen, missä istuin Brigitten matka-arkulle. Nojasin otsani käsiini ja istuin liikkumatta kuin kuollut. Näin ympärilläni puolitekoisia kääröjä, hujan hajan huonekaluille heitettyjä vaatteita. Ah, tunsin ne kaikki! Hellyyteni ulottui kaikkeen, joka oli kosketuksessa hänen kanssaan. Aloin muistella kaikkea pahaa, mitä olin saanut aikaan; näin Brigitten uudelleen käyskentelevän lehmuskujalla, valkean kauriin juostessa hänen jälessään.

"Millä oikeudella uskallat", huusin itselleni, "tulla tänne, kädelläsi koskea tuohon naiseen? Kuka on antanut sinulle luvan tuottaa hänelle kärsimyksiä? Sinä järjestät tukkasi peilin edessä ja lähdet itsetyytyväisenä surevan rakastajattaresi luo; sinä heittäydyt samoille tyynyille, joilla hän on rukoillut sinun ja itsensä puolesta ja kosketat huolettomasti hänen hentoja käsiään, jotka vielä värisevät. Sinä osaat hyvin kiihottaa voimattomia aivoja ja rakkausinnoissasi puhut eräänlaisella lämmöllä kuin asianajaja, joka astuu silmät punaisina oikeussalista, missä hän on joutunut häviölle. Sinä näyttelet tuhlaajapojan osaa, sinä leikittelet kärsimyksillä, sinä murhaat neulanpistoilla. Mitä olet sanova Jumalalle, kun tekosi on täyttynyt? Mitä on tuleva naisesta, joka sinua rakastaa? Minne sinä liu'ut, minne putoat, sillä aikaa kun hän nojautuu sinuun? Millä mielellä olet kerran saattava hautaan kalpean ja onnettoman rakastettusi, joka juuri on menettänyt ainoan olennon, joka häntä suojeli? Niin, niin, varmaan olet hänet kerran vievä hautaan, sillä sinun rakkautesi hivuttaa ja tappaa hänet, sinä olet uhrannut hänet raivottarillesi. Jos sinä seuraat tuota naista, on hän kuoleva sinun kätesi kautta. Ole varuillasi! Hänen hyvä enkelinsä epäröi, hän on tuonut kuoleman tähän taloon, karkoittaakseen siitä tuhoatuottavan ja häpeällisen intohimon. Hän on saattanut Brigitteen lähtöajatuksen, hän kuiskaa kenties juuri nyt hänen korvaansa viimeisen varoituksensa. Sinä murhamies ja pyöveli, ole varuillasi! Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"

Siten puhuin itselleni; samassa sattuivat silmäni sohvankulmassa makaavaan pieneen juovikkaaseen pumpulipukuun, joka jo oli kokoonkääritty matkalaukkua varten. Se oli ollut yhden meidän onnenpäivämme todistaja. Kosketin sitä ja otin sen käteeni.

"Jättää sinut", sanoin, "jättää sinut! Sinä rakas vaate, tahdotko lähteä ilman minua?

"Ei, en voi lähteä Brigitten luota; tällä hetkellä olisi se raukkamaista. Hän on menettänyt tätinsä, hän on yksin maailmassa ja häntä ahdistavat tuntemattoman vihamiehen juorupuheet. Tuo mies ei voi olla kukaan muu kuin Mercanson, hän on varmaankin kertonut meidän keskustelustamme Dalens'ista, ja kun hän näki minun olevan mustasukkaisen, on hän arvannut loput. Hän on varmaankin se kyy, joka on ruiskuttanut myrkkyään rakkaan kukkaseni terälehdille. Ensi tehtäväni on rangaista häntä, sitten olen hyvittävä Brigittelle sen kärsimyksen, jonka olen hänelle tuottanut. Minä mieletön, ajattelen lähteä hänen luotaan, kun velvollisuuteni on pyhittää hänelle elämäni, sovittaa vääryyteni, hyvittää hänelle onnessa, huolenpidossa ja rakkaudessa kaikki kyynelet, jotka olen saanut vuotamaan hänen silmistään. Olen hänen ainoa turvansa maailmassa, hänen ainoa ystävänsä ja suojelijansa. Minun velvollisuuteni on seurata häntä maailman ääreen, tehdä ruumiistani hänelle suojelusmuuri, lohduttaa häntä sen johdosta, että hän on minua rakastanut ja antautunut minulle."

"Brigitte", huudahdin astuen huoneeseen, johon hän oli jäänyt, "odota hetkinen, kunnes palaan."

"Mihin aiot mennä?" kysyi hän.

"Odota minua", sanoin vain, "äläkä lähde ilman minua. Muista Ruthin sanoja: 'Minne sinä menet, sinne menen minäkin, sinun kansasi on oleva minun kansani, sinun Jumalasi on oleva minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä tahdon minäkin kuolla ja tulla haudatuksi samaan multaan'."

Lähdin hänen luotaan ja juoksin Mercansonin tykö. Minulle sanottiin, että hän oli lähtenyt kotoa; astuin sisään odottamaan.

Olin istuutunut huoneen nurkkaan, papin nahkatuoliin, hänen mustan epäsiistin pöytänsä eteen. Aikani alkoi tuntua pitkältä, kun mieleeni tuli kaksintaisteluni ensimäisen rakastajattareni takia.

"Sain pistoolinluodin nahkaani", ajattelin itsekseni, "ja jälestäpäin pidettiin minua naurettavana narrina. Mitä on minulla täällä tekemistä? Pappi ei ole suostuva taistelemaan; jos etsin riitaa hänen kanssaan, vastaa hän, että hänen papillinen pukunsa vapauttaa hänet velvollisuudesta kuulla minua, ja niin saa hän vaan hiukkasen lisää aihetta juoruihinsa, kun minä olen lähtenyt. Mitä meistä sitten on puhuttu? Mikä itse asiassa tekee Brigitten levottomaksi? Sanotaan, että hän menettää hyvän maineensa ja että minä rääkkään häntä ja että hän on kyllin tyhmä sitä kärsiäkseen. Sellaisia tyhmyyksiä, jotka eivät liikuta ketään! On parasta antaa ihmisten puhua; välittää juoruista on kurjaa ja antaa niille vain lisää pontta. Voiko estää maaseutulaisia askartelemasta naapuriensa asioilla? Tai voiko estää tekopyhiä naisia panettelemasta sitä, joka ottaa itselleen rakastajan? Kuinka voisi tehdä lopun yleisestä huhusta? Jos sanotaan, että minä pitelen pahoin rakastajatartani, niin on minun asiani todistaa kulkupuhe vääräksi näyttämällä, että kohtelen häntä toisin, eikä taisteluvaatimuksella. Olisi yhtä naurettavaa etsiä riitaa Mercansonin kanssa kuin lähteä joltakin seudulta sentähden, että siellä on joutunut juorupuheen esineeksi. Ei, meidän ei ole lähdettävä täältä; se olisi tyhmyyttä. Siten antaisimme vain lisää aihetta juoruihin. Meidän ei ole lähdettävä matkaan enempää kuin meidän on muutenkaan välitettävä kulkupuheista."

Palasin Brigitten luo. Puolen tunnin sisään muutin kolme kertaa mieltäni. Neuvoin häntä luopumaan matka-aikeistaan; kerroin hänelle myöskin mitä olin aikonut tehdä ja miksi olin sen jättänyt tekemättä. Hän kuunteli minua kärsivällisesti; kuitenkin sanoi hän tahtovansa lähteä. Tädin kuoleman jälkeen oli talo käynyt hänelle kammottavaksi. Kuitenkin onnistui minun lopulta saada hänet muuttamaan mieltään. Vakuutimme toinen toisellemme, että halveksimme maailman kulkupuheita ja ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota ja ettemme aikoneet muuttaa missään suhteessa jokapäiväisiä tapojamme. Vannoin hänelle, että rakkauteni oli lohduttava häntä kaikissa hänen suruissaan, ja hän oli uskovinaan sanojani. Sanoin hänelle, että minulle nyt oli käynyt täysin selväksi epäoikeutettu menettelyni, että käytökseni tästälähin oli oleva todistus katuvasta mielestäni, että tahdoin puhdistaa sydämeni kaikesta siitä hapatuksesta, mikä siinä vielä oli jälellä ja ettei hänen enää tarvinnut kärsiä, ei ylpeyteni enempää kuin oikkujenikaan takia. Ja surullisena ja kärsivällisenä, kädet kiedottuna kaulaani, taipui hän selvään oikkuun, jota itse pidin järjen kipinänä.

V

Eräänä päivänä, tullessani Brigitten luokse näin oven olevan avoinna pieneen huoneeseen, jota hän kutsui kappelikseen. Siinä ei ollut muita huonekaluja kuin pieni alttari ristineen sekä muutamia maljakoita kukkineen. Seinät ja uutimet olivat valkeat kuin lumi. Hän sulkeutui toisinaan tähän huoneeseen, viime aikoina kuitenkin verraten harvoin, sitten kun vietin suurimman osan ajastani hänen luonaan.

Nojauduin ovenpieleen ja näin Brigitten istuvan lattialla sinne tänne heitettyjen kukkasten keskellä. Hän piti kädessään pientä kuivunutta seppeltä, jonka hän hypisteli rikki.

"Mitä teet?" huudahdin minä. Hän säpsähti ja nousi.

"En mitään", vastasi hän, "tämä on vain lasten leikkikalu, vanha ruususeppel, joka on kuihtunut tässä kappelissa. Siitä on aikaa kun sen tänne ripustin. Tulin tänne vaihtaakseni kukkaset toisiin."

Hän puhui värisevällä äänellä ja kuin pyörtymäisillään. Muistin, että olin kuullut häntä kutsuttavan Ruusu-Birgitteksi. Kysyin häneltä, eikö se ehkä ollut hänen ruusukruununsa, jota hän hypisteli rikki.

"Ei", vastasi hän kalveten.

"Kyllä", huudahdin, "elämäni kautta! Anna minulle palaset!"

Poimin ne lattialta, asetin ne alttarille ja jäin hetken ajan niitä ääneti katsomaan.

"Enkö sitten tekisi oikein", puhui Brigitte, "jos ottaisinkin ruususeppeleni seinältä, jossa se on riippunut niin pitkät ajat? Mitä hyödyttävät nämä kuihtuneet jäännökset? Ruusu-Brigitteä ei enää ole olemassa, enempää kuin niitä ruusuja, jotka antoivat hänelle nimensä."

Hän lähti. Kuulin valituksen, kun ovi sulkeutui välillämme. Lankesin polvilleni ja itkin katkerasti.