Part 10

Kun pappi oli mennyt, palasi iloisuutemme. Lähdimme puutarhan perällä olevaan kasvimajaan.

Rouva Pierson hoiteli kukkiaan samalla hellyydellä kuin lintujaan ja sairaita talonpoikiaan. Hän tahtoi että kaikilla oli hyvä hänen ympärillään, jokaisen piti saada vesipisaransa ja auringonsäteensä, jotta hän itse saattoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen pieni kasvimajansa oli ihastuttavan hyvästi hoidettu. Kun olimme lopettaneet kävelymme, virkkoi hän:

"Herra de T., nyt olette nähnyt pienen maailmani. Te olette nähnyt kaiken mitä omistan ja tässä loppuu valtakuntani."

"Rouva Pierson", vastasin minä, "isäni nimi on avannut minulle ovet tähän taloon. Jos se hankkisi minulle luvan tulla vastakin tänne, saisi se minut uskomaan, ettei onni ole minua kokonaan unohtanut."

Hän ojensi minulle kätensä ja minä puristin sitä kunnioittavasti, uskaltamatta viedä sitä huulilleni.

Kun iltasella menin vuoteeseeni, väikkyi pieni valkea talo silmissäni ja ajatuksissani näin kuinka olin kulkenut kylän läpi ja kolkuttanut talon portille. "Sydänparkani", huudahdin yksinäisyydessäni, "kiitos Jumalan, sinä olet vielä nuori, sinä voit elää, rakastaa!"

VI

Olin eräänä iltana rouva Piersonin luona. Enemmän kuin kolmen kuluneen kuukauden aikana olin käynyt hänen luonaan melkein joka päivä -- ja siinä on kaikki mitä minulla on siitä ajasta kerrottavaa. "Olla niiden läheisyydessä, joita rakastaa, on tarpeeksi", sanoo La Bruyère. "Puhummeko heidän kanssaan, ajattelemmeko heitä vaiko aivan muita asioita, se on yhdentekevää. Meille riittää, että saamme olla heidän läheisyydessään".

Rakastin niinkuin en koskaan ennen. Kolmen kuukauden aikana olimme tehneet yhdessä pitkiä kävelyretkiä, olin päässyt osalliseksi hänen rakkaudentöistään, samoilimme puhellen ja uneksien varjoisia teitä, hän hevosella ratsastaen, minä jalan, keppi kädessä. Siellä täällä noputimme jonkun mökin oveen. Metsän reunassa oli pieni penkki, missä häntä iltapäivällä aina odotin. Ilman erikoista sopimusta tapasimme siellä toisemme säännöllisesti. Aamuisin harrastimme lukemista ja musiikkia, iltasin pelasin tädin kanssa kamiinin ääressä korttia niinkuin isäni muinoin. Rouva Pierson oli aina läsnä ja täytti kokonaan mieleni hymyilevällä olennollaan. Mitä teitä oletkaan, sallimus, vienyt minut onnettomuuteen! Mikä leppymätön kohtalo lepäsikään elämäni yllä! Mutta turha valittaa sen, jonka elämä kerran on ollut niin vapaa, niin täynnä lepoa ja toivoa. Ei ole olemassa mitään ihanampaa kuin rakastaa!

Tuntea elävänsä voimakkaasti ja syvästi, tuntea olevansa ihminen, Jumalan luoma -- se on rakkauden ensimäinen lahja. Rakkaus on selittämätön kaikessa salaperäisyydessään. Kuinka maailma sen kahlehtiikaan, tahraa sen lialla, hautaa sen ennakkoluulojen vuoren alle -- aina nousee rakkaus, voimakkaana ja kohtalokkaana; laki, jota se tottelee, on yhtä iäinen kuin se laki, jonka mukaan auringot kiertävät taivaalla rataansa. On olemassa side terästä kestävämpi, jota emme voi nähdä tai käsin koskettaa. Kohtaamme ensi kerran jonkun naisen, luomme häneen katseemme, puhumme sanan hänen kanssaan emmekä koskaan häntä unohda. Miksi muistamme juuri hänet emmekä ketään toista? Kysy järjeltäsi, kokemukseltasi, päältäsi, sydämeltäsi ja vastaa, jos voit. Sinä näet kaksi olentoa, toisen täällä, toisen tuolla ja niiden välillä ilmaa, tyhjyyttä. Oi hullut ihmiset, jotka yritätte selittää rakkautta! Se ei ole puhettanne vaan tunteitanne varten. Sinä olet vaihtanut katseen tuntemattoman olennon kanssa, joka kulki ohitsesi, ja samassa hetkessä on jotakin sinussa liikkunut. Sinä olet juurtunut maahan kuin kätkössä lepäävä siemen, joka äkkiä tuntee kuinka elämä nostaa sitä päivää kohti ja kuinka se alkaa tehdä vartta ja terää.

Olimme kahden huoneessa, ikkuna oli auki, ja sen läpi kuulin pienen puutarhan laidassa olevan suihkukaivon loiskinan. Jumalani! Olisin halunnut laskea joka pisaran, joka putosi sillä aikaa kuin siinä istuimme kahden ja puhelimme. Silloin huumaannuin niin, että olin menettää järkeni.

Sanotaan, ettei mikään tunne ole niin nopea kuin vastenmielisyyden tunne, mutta minä luulen, että ihminen vielä nopeammin aavistaa, onko hän tuleva toista rakastamaan. Pienimmätkin sanat saavat silloin syvällisen merkityksen. Yhdentekevää, mitä huulet sanovat, kun sydämet puhuvat. Mikä sanomaton sulo onkaan naisen katseissa, joka vetää sydäntämme puoleensa. Alussa tuntuvat kaikki sanat, joita vaihdetaan, pelokkailta kokeilta, mutta pian valtaa selittämätön ilo, on kuulevinaan kaiun omista sanoistaan, ja sydän alkaa lyödä kiihkeämmin. Kuinka suloinen on jokainen kosketus, jokainen pieni lähestyminen! Ja kun viimein saa varmuutta vastarakkaudesta, kun on toisessa löytänyt sisarsielunsa, jota on etsinyt, mikä rauha laskeutuukaan silloin sieluun! Puhe lakkaa itsestään; toinen tietää etukäteen, mitä toinen aikoo sanoa. Sielut ojentuvat toisiaan vastaan ja huulet vaikenevat. Mikä hiljaisuus, mikä unohdus!

Vaikka olin rakastanut rouva Piersonia ensi näkemästä saakka ja vaikka rakkauteni oli kasvanut hulluuden rajoille, oli kuitenkin kunnioitukseni häntä kohtaan niin suuri, etten ollut sanonut hänelle siitä sanaakaan. Jollei hän olisi kohta niin avomielisesti tullut minua vastaan, olisin ehkä ollut rohkeampi ja antanut ilmaisun niille rajuille tunteille, jotka valtasivat minut joka kerta kun minun piti lähteä hänen luotaan. Mutta hänen luottavassa avomielisyydessään oli jotain, joka hillitsi minut. Lisäksi tiesin hänen kohtelevan minua ystävällisesti isäni takia. Tämä sai minut vieläkin enemmän hillitsemään itseäni, koska tahdoin olla isäni nimen arvoinen.

Sanotaan että puhua naiselle rakkaudesta on samaa kuin tehdä hänelle rakkaudentunnustus. Me puhuimmekin siitä harvoin. Mutta joka kerta kun satuin koskettelemaan tätä aihetta, käänsi rouva Pierson puheen toisaalle. Miksi hän niin teki, sitä en ymmärtänyt; teeskentelyä se ei ollut. Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa sellaisissa tapauksissa saivat melkein ankaran, vieläpä kärsivän ilmeen. Kun en ollut koskaan kysynyt häneltä mitään hänen entisestä elämästään ja kun en tahtonutkaan sitä udella, jätin kohta tämän aiheen.

Sunnuntaisin pidettiin tanssit kylässä ja hän meni niihin melkein aina. Silloin oli hän pukeutunut, vaikkakin yksinkertaisesti, tavallista hienommin. Hänellä oli kukkia hiuksissa, joku vaalea nauha tai muuta sellaista. Koko hänen olentonsa tuntui nuoremmalta ja välittömämmältä. Hän rakasti tanssia hauskana ruumiin harjoituksena, ja hän karkeloi sydämensä pohjasta. Hän istui tavallisesti aivan orkesterin vieressä. Väliajoilla puhui ja naureskeli hän kylän tyttöjen kanssa, jotka hän tunsi melkein kauttaaltaan. Minuakin kohteli hän tällöin vapaammin kuin tavallisesti. En tanssinut, koska minulla oli surua, mutta seisoessani hänen takanaan ja huomatessani, kuinka tuttavallisesti hän minua kohteli, jouduin useammin kuin kerran kiusaukseen tunnustaa hänelle rakkauteni.

Mutta jokin selittämätön pelko pidätti minua siitä. Pelkkä ajatuskin, että tekisin hänelle tunnustukseni, sai minut vakavaksi keskellä iloista hälinää. Olin joskus aikonut kirjoittaa hänelle, mutta poltin aina kirjeeni, kun olin tullut puolitiehen.

Sinä iltana, josta tässä on kysymys, olin syönyt päivällistä hänen luonaan ja katselin ympärilleni hänen rauhallisessa huoneessaan, ajatellen, kuinka tyyneksi elämäni oli muodostunut siitä lähtien kuin olin oppinut hänet tuntemaan. Sanoin itsekseni: "Miksi vaatia enempää? Eikö tämä riitä sinulle? Kuka tietää, ehk'ei ole Jumalan tahto, että saat enempää. Jos tunnustaisin hänelle rakkauteni, mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän kieltäisi minua enempää tulemasta luokseen. Ja tekisinkö tunnustukseni kautta hänet tai itseni onnellisemmiksi kuin nyt olemme?"

Seisoin pianoon nojaten, kun tätä ajattelin. Mieleni kävi yhä raskaammaksi. Päivä teki laskua. Hän nousi sytyttääkseen kynttilän. Kun hän jälleen istuutui, näki hän kyyneleen kimaltavan silmässäni. "Mikä teidän on?" kysyi hän. Minä käänsin pääni pois.

Etsin turhaan jotakin selitystä, ja kun tahdoin välttää hänen katseitaan, nousin ja menin ikkunan luo. Ilma oli lempeä, kuu kohosi lehmuskujan yli, missä olin nähnyt hänet ensi kerran. Vaivuin syviin ajatuksiin, unohdin kaikki, vieläpä hänen läsnäolonsakin, ojensin käteni taivasta vasten ja aloin nyyhkyttää.

Hän oli noussut ja seisoi takanani. "Kuinka teidän on?" kysyi hän uudelleen. Vastasin hänelle, että isäni kuolema oli niin elävästi tullut mieleeni, kun olin katsonut autioon laaksoon. Senjälkeen sanoin hyvästit ja lähdin.

En osannut itselleni selittää, minkätähden olin päättänyt vaieta tunteistani. En mennyt kotia, vaan aloin kuin mielipuoli harhailla kylässä ja metsissä. Istuin jollekin penkille ja nousin taas kohta. Puoliyön aikaan vaelsin taas rouva Piersonin talon eteen. Hän oli ikkunassa. Kun näin hänet, tunsin vapisevani ja tahdoin kääntyä takaisin, mutta jäin kuin lumottuna paikoilleni ja istuuduin hetken päästä penkille ikkunan alle.

En tiedä, oliko hän nähnyt minut, mutta kohta kun olin istuutunut, kuulin hänen laulavan erään romanssin kertosäkeitä, ja kukkanen putosi olkapäälleni. Se oli sama ruusu, jonka illalla olin nähnyt hänen povellaan. Otin sen käteeni ja vein sen huulilleni.

"Kuka siellä on? Tähän aikaan! Tekö?"

Ja hän mainitsi nimeni.

Puutarhan veräjä oli puoleksi avoinna. Nousin sanomatta sanaakaan ja lähdin puutarhaan. Kuljin kuin unissakävijä ja pysähdyin keskelle ruohokenttää.

Samassa näin hänen tulevan portaille. Hän näytti epäröivän näköiseltä ja silmäili ympärilleen kuun valossa. Hän astui jonkun askelen minua vastaan, minä tulin häntä kohti. En voinut puhua, lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen käteensä.

"Tiesin tämän, Octave", sanoi hän. "Mutta koska asia on näin pitkällä, täytyy teidän matkustaa. Tehän olitte tervetullut joka päivä luokseni. Eikö siinä ollut tarpeeksi? Mitä voin tehdä? Olen antanut teille ystävyyteni. Olisin mielelläni nähnyt, että teilläkin olisi ollut voimaa antaa minun pitää ystävyytenne."

VII

Rouva Pierson seisoi hetken ajan ääneti ikäänkuin odottaen vastausta, kun hän oli lausunut nämä sanat. Kun en surultani voinut sanoa sanaakaan, veti hän hiljaa kätensä kädestäni, astui pari askelta takaisin, pysähtyi vielä kerran ja lähti senjälkeen hiljalleen sisään.

Pysyin liikkumatta paikallani. Olin odottanut, että hänen vastauksensa olisi sellainen kuin se oli; päätin myöskin kohta matkustaa. Nousin ja kuljin verta vuotavin sydämin mutta päättäväisesti kierroksen puutarhassa. Katsoin hänen taloaan, hänen huoneensa ikkunaa. Sitten avasin veräjän, mutta ennenkuin lähdin painoin huuleni sen lukkoon.

Kun tulin kotia, sanoin Larivelle, että hän laittaisi matkakapineeni kuntoon, sillä olin päättänyt lähteä ennen auringon nousua. Mies parka oli aivan ymmällään, mutta annoin hänen tietää, että hänen tuli vain totella eikä kysyä. Hän toi suuren matkalaukun ja aloimme yhdessä laittaa sitä kuntoon.

Viiden aikaan aamulla, kun päivä alkoi koittaa, kysyin itseltäni, minne aioin matkustaa. Tätä en ollut ennen ajatellut ja se vei koko päättäväisyyteni. Menin ikkunan ääreen ja katsoin joka suunnalle. Suuri heikkous valtasi minut, olin nääntyä väsymyksestä. Heittäysin nojatuoliin. Ajatukseni alkoivat sekaantua ja kun vein käteni otsalleni oli se märkänä hiestä. Ankara kuume pani kaikki jäseneni vapisemaan. Minulla ei ollut voimaa muuhun kuin laahautua Lariven avulla vuoteeseeni. Ajatukseni olivat niin epäselvät, että vaivoin muistin, mitä oli tapahtunut. Niin kului päivä. Illalla kuulin torvisoittoa kylältä. Siellä pidettiin tavanmukaisia sunnuntaitanssiaisia. Lähetin Lariven katsomaan, oliko rouva Pierson siellä. Kun Larive ei tavannut häntä sieltä, lähetin hänet rouva Piersonin kotiin. Sieltä palasi hän ilmoittaen, että ikkunaluukut olivat suljetut ja että palvelija oli sanonut emäntänsä lähteneen tädin kanssa matkalle. Heidän aikomuksensa oli viettää muutamia päiviä erään sukulaisen luona N:ssa, pienessä verraten etäällä olevassa kaupungissa. Mutta hän oli kirjoittanut minulle kirjeen. Sen sisältö oli seuraava:

Kolme kuukautta on kulunut siitä kuin opin teidät tuntemaan, ja viimeisen kuukauden ajan olen tietänyt teidän kantavan minua kohtaan tunnetta, jota teidän iässänne tavallisesti kutsutaan rakkaudeksi. Samassa olen ollut huomaavinani teissä vakavan tarkoituksen voittaa tunteenne ja salata se minulta. Olin jo ennen kunnioittanut teitä, tein sitä nyt vielä enemmän. En myöskään moiti teitä siitä mikä on tapahtunut ja että teidän voimanne ovat pettäneet.

Se mitä pidätte rakkautena ei ole muuta kuin intohimoa. Tiedän hyvin, että monet naiset koettavat sitä herättää, vaikka heidän tulisi mieluummin pitää ylpeytenään miellyttää ilman sellaisia keinoja. Että sekin voi käydä vaaralliseksi, näkyy teidän suhteestanne minuun.

Olen muutamia vuosia teitä vanhempi. Pyydän, ett'ette koeta minua enää tavata. Turhaan koettaisitte unohtaa hetkellisen heikkoutenne. Se mikä meidän välillämme on tapahtunut, ei saa uudistua enempää kuin sitä saa unohtaa.

En jätä teitä ilman surua. Aion olla poissa muutamia päiviä ja jollen palatessani tapaisi teitä, pitäisin sitä viimeisenä ystävyytenne ja kunnioituksenne osotuksena.

Brigitte Pierson.

VIII

Kuume piti minut viikon päivät vuoteessa. Niin pian kuin olin siihen määrin voimistunut, että saatoin kirjoittaa ilmotin rouva Piersonille, että olin totteleva häntä ja aioin lähteä. Kirjoitin vakaan päätökseni mukaan, sillä en tiennyt, ettei minulla ollut voimia sitä täyttää. Tuskin olin lähtenyt matkaan ja ajanut muutamia virstoja, kun käskin ajurin pysähdyttää ja astuin alas vaunuista. Aloin kävellä tietä pitkin. Minun oli mahdotonta saada silmiäni kylästä, joka näkyi kaukaisuudessa. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen kävi minulle selväksi, että minun oli mahdotonta jatkaa matkaani ja että mieluummin kuolisin paikalleni. Annoin ajurille määräyksen kääntää ja ajaa Parisin asemasta, jonne olin aikonut, suorinta tietä N:n kaupunkiin, missä tiesin rouva Piersonin olevan.

Tulin perille kello kymmenen aikaan illalla. Kohta kun tulin majataloon, tiedustelin eräältä pojalta rouva Piersonin sukulaisen asuntoa ja ajattelematta enempää mitä tein lähdin sinne suoraa päätä. Palvelustyttö avasi oven. Saatuani tietää, että rouva Pierson oli kotona, pyysin palvelustyttöä ilmottamaan hänelle, että eräs lähetti tahtoi häntä puhutella herra Desprez'n puolesta. Mainitsin kyläpapin nimen.

Kun palvelustyttö oli lähtenyt toimittamaan asiaani, jäin seisomaan vähäiselle pimeälle pihalle, mutta kun alkoi sataa, menin rappukäytävän holvin suojaan, joka ei sekään ollut valaistu. Pian saapui rouva Pierson palvelustytön seuraamana. Hän kulki nopeasti eikä huomannut minua pimeydessä. Astuin askelen häntä kohti ja kosketin hänen käsivarteensa. Hän astui pelästyneenä askelen takaisin ja huudahti: "Mitä tahdotte?"

Hänen äänensä oli säikähdyksestä värisevä ja, kun palvelustyttö saapui paikalle kynttilöineen, huomasin, että hän oli aivan kalpea. Kysyin itseltäni oliko mahdollista, että minun tuloni oli hänet niin säikähdyttänyt, mutta päättelin, että hänen mielenliikutukseensa oli varmaan syynä luonnollinen naisellinen pelästys sen johdosta, että hänen käsivarteensa oli käyty kiinni.

Kuitenkin toisti hän, vaikka tyynemmällä äänensävyllä, kysymyksensä.

"Teidän täytyy antaa minulle tilaisuutta tavata teidät vielä kerran", puhuin hänelle. "Lähden matkaan, lupaan sen. Tahdon tehdä enemmänkin, tahdon myödä isäni talon, samalla kun lähden, ja asettua ulkomaille. Mutta teen sen vain sillä ehdolla että saan vielä kerran puhua kanssanne. Teillä ei ole minussa mitään pelättävää, mutta sitä vaadin."

Hän rypisti kulmiaan ja katsoi arasti ympärilleen. Sitten sanoi hän minulle melkein ystävällisellä äänellä: "Tulkaa huomenna aamupäivällä, otan teidät silloin vastaan." Senjälkeen meni hän sisään.

Seuraavana päivänä lähdin kahdentoista aikaan hänen luokseen. Minut vietiin huoneeseen, missä oli vanhat seinäverhot ja huonekalut. Tapasin hänet istumassa yksin sohvalla. Asetuin istumaan häntä vastapäätä.

"Hyvä rouva", sanoin hänelle, "en ole tullut tänne kertomaan, kuinka kärsin enkä kieltämään sitä rakkautta, jota teitä kohtaan tunnen. Te kirjoititte, että se, mikä on meidän kesken tapahtunut, ei voi unohtua, ja siinä olette oikeassa. Mutta kun sanoitte, että me emme sen takia voisi suhtautua toisiimme kuten ennen, niin erehdytte. Rakastan teitä, mutta siinä ei ole mitään loukkaavaa. Mikään ei meidän suhteessamme ole muuttunut, koska te ette rakasta minua. Ja minun käytöksestäni teitä kohtaan vastaa rakkauteni."

Hän tahtoi keskeyttää minut, mutta minä jatkoin:

"Sallikaa minun jatkaa. Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, että rakkaus on vielä voimakkaampi kuin se kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan ja kaikki lupaukseni. Sanon sen teille vielä kerran, etten aio kieltää rakkauttani. Te olette myöskin itse sanonut minulle, että olette tietänyt tunteestani teitä kohtaan. Ainoa syy, joka on estänyt minua puhumasta siitä teille, on ollut pelko menettää teidät. Pelkäsin, ettette enää haluaisi senjälkeen nähdä minua kodissanne -- ja sehän onkin ollut seuraus. Mutta pankaa minulle ehdoksi, että ensi sanasta, jonka mainitsen rakkaudestani, ensi ajatuksesta tai liikkeestä, jolla rikon sitä syvää kunnioitusta, jota teitä kohtaan tunnen, te suljette minulta ovenne. Te luulette, että olen rakastanut teitä kuukauden ajan, mutta minä olen rakastanut teitä ensi päivästä. Te ette lakannut minua tapaamasta, vaikka sanoitte huomanneenne tunteeni teitä kohtaan. Jos silloin tunsitte minua kohtaan niin paljon luottamusta, että piditte mahdottomana, että minä teitä loukkaisin, minkätähden olen nyt menettänyt luottamuksenne? Olen tullut sitä pyytämään teiltä takaisin. Minkätähden olen sen menettänyt? Olen polvistunut eteenne, mutta en ole lausunut sanaakaan. Se mitä silloin saitte tietää, oli teille jo tuttua. Olin heikko sentähden että kärsin. Olen vasta kahdenkymmenen vuotias, mutta se mitä olen nähnyt elämässä, on herättänyt sellaisen kyllästyksen (voisin käyttää voimakkaampaa sanaa), että en tiedä mitään paikkaa maailmassa, missä tahtoisin elää. Ainoastaan teidän puutarhanne neljän muurin sisäpuolella voin elää; te olette ainoa olento maan päällä, joka on saanut minut rakastamaan Jumalaa. Olin jättänyt kaiken toivon ennen kuin teidät näin. Onko teillä sydäntä riistää minulta ainoa päivänsäde, jonka sallimus on minulle jättänyt? Olenko herättänyt teissä pelkoa ja millä tavalla? Jos luulette eron lopettavan kärsimykseni, niin erehdytte, sillä minun haavojani ei voi parantaa. Kaksi kuukautta sitten olisi se ehkä ollut mahdollista, ei enää. Mutta en pelkää mitä tulee tapahtumaan. Ainoa onnettomuus, joka voisi minulle sattua, on menettää teidät. Pankaa minut koetukselle! Jos kärsimykseni käyvät minulle ylivoimaisiksi, lähden pois. Te voitte olla varma, että lähden pienimmästäkin viittauksestanne vaikkapa tällä hetkellä. Voitteko menettää mitään, jos vielä kuukauden tai kahden ajan sallitte minun nauttia ainoasta onnesta, mikä minulla koskaan on ollut."

Odotin hänen vastaustaan. Hän nousi äkkiä, mutta istuutui taas. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen: "Vakuutan teille, asia ei ole niin." Sain sen vaikutuksen, että hän etsi sanoja ja koitti vastata niin säälien kuin suinkin.

"Sanokaa minulle sanakin", huudahdin nousten seisomaan, "ja minä tottelen. Kuinka se tuleekin kuulumaan, olette minulle aina sama, mutta jos teidän sydämessänne on sääliä minua kohtaan, olen siitä teille kiitollinen. Sanokaa minulle sanakin. Tämä hetki ratkaisee elämäni."

Hän puisti päätään ja näytti epäröivän mitä vastata.

"Luulette ehkä, että minä parannun? Vannon teille, että, jos lähetätte minut täältä, niin..."

Kun sanoin tämän, katsoin taivaanrantaan ja tunsin olemukseni ytimiin asti niin hirvittävän yksinäisyyden tunteen, ajatellessani, että minun täytyisi lähteä hänen luotaan, että vereni oli jäätyä. Nousin seisomaan hänen eteensä ja koko elämäni oli keskittyneenä siihen katseeseen, jonka kiinnitin hänen huulilleen, odottaen vastausta.

"Kuulkaa, mitä sanon", puhui hän vihdoin. "Teidän matkanne tänne oli hyvin sopimaton. Ei saa näyttää siltä, että olette tullut tänne yksistään minun tähteni. Tahdon sentähden antaa teille tehtäväksi toimittaa kirje eräälle perheeni ystävälle. Jos matka on teistä pitkä, niin voittehan viipyä jossakin välillä, sillä kirje ei ole kovin kiireinen. Luulen, että pieni matka on tekevä teille hyvää. Ystäväni asuu Strassburgissa. Te voitte pysähtyä välillä Vogeseille. Kuukauden tai mieluummin kahden kuluttua, kun tulette luokseni tekemään selkoa lähetti-toimestanne, tapaamme taas ja silloin voin helpommin antaa teille vastaukseni."

IX

Samana iltana sain rouva Piersonilta kirjeen, joka oli osotettu herra R. D:lle Strassburgissa. Kolmen viikon kuluttua olin toimittanut tehtäväni ja olin taas kotona.

En ollut koko matkani kestäessä ajatellut muuta kuin häntä ja tunsin selvemmin kuin koskaan ennen, etten milloinkaan voisi häntä unohtaa. Kuitenkin olin päättänyt pitää tarkoin lupaukseni, jonka olin antanut hänelle. Varomattomuus, johon olin kerran tehnyt itseni syypääksi, oli tuottanut minulle niin kovia tuskia, etten suinkaan tahtonut toista kertaa joutua samaan vaaraan. Ja kun minulla ei ollut pienintäkään aihetta epäillä, ettei hän ollut suora minua kohtaan tai että hänen matkansa olisi ollut vain juoni, olin varma siitä, että hän pienimmästäkin rakkauden sanasta minun puoleltani olisi valmis sulkemaan minulta ovensa.

Hän oli poissa-ollessani laihtunut ja muutenkin muuttunut. Hänen hymynsä oli voimattomampi kuin ennen ja hänen huulensa olivat värittömämmät. Hän kertoi olleensa sairas.

Kumpikaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, mitä meidän välillämme oli tapahtunut. Huomasin, ettei hän tahtonut sitä koskettaa enkä minäkään halunnut ottaa sitä puheeksi. Aloimme pian vanhat tapamme naapureina, mutta seurusteluumme oli tullut jotakin soraäänistä, ikäänkuin teeskenneltyä ystävyyttä. Koetimme kumpikin turhaan saada välimme entisen laisiksi. Hän antoi minulle uudelleen luottamuksensa ja minä iloitsin siitä. Mutta meidän keskustelumme oli tullut merkityksettömämmäksi, ja sillä aikaa kuin vaihdoimme sanoja, puhuivat silmämme toista kieltä. Kaikessa mitä sanoimme toisillemme ei ollut enää, kuten ennen, jotain salaista tarkoitusta. Emme enää koettaneet tunkeutua toistemme sielujen syvyyteen. Hän kohteli minua hyvyydellä, mutta minä en oikein uskonut hänen hyvyyteensä. Kuljin vielä hänen kanssaan puutarhassa, mutta en enää metsissä ja kedoilla, kuten ennen. Kun olimme kahden, aukaisi hän vielä pianonsa, mutta hänen äänensä ei herättänyt enää rinnassani sitä nuoruuden innostusta, sitä tunnekuohua, joka on täynnä toivoja ja huokauksia. Kun lähdin hänen luotaan, ojensi hän aina minulle kätensä, mutta se lepäsi kylmänä ja elottomana kädessäni. Meidän luonnollisuutemme oli teeskenneltyä, me punnitsimme tarkoin pienimmätkin sanamme. Kaiken pohjalla oli syvä surumieli.

Tunsimme molemmat, että jotakin oli tullut väliimme. Se oli minun rakkauteni. Se ei näkynyt teoistani, mutta minun kasvoni puhuivat siitä. Kadotin iloisuuteni ja terveyteni. Ja tuskin oli kuukausi kulunut, kun jo olin kuin varjo entisestäni.