Part 3
Maan mato ryömii kohden suurta päivää, mut minä kuljen korven suureen siimekseen pois lehdon vihrehiltä veräjiltä, käyn rotkorauniolle, haudan teen, ma hautaan kaikki, min talvi kaas, ja päivän iloihin palaan taas.
Tuhlaajapoika.
En tahdo tulla niinkuin tuhlaaja, kuin kerjäläinen kunniata vailla, vaikk' kaiken perintöni hukkasin ja rapaa söinkin vierahilla mailla.
Ja vaikka sielu nälkään nääntyikin, niin suuri olin yhden suuren hetken, viel' ilohuumein, kuvin kirjavin ma muistan elämäni rikkaan retken.
Isäni majassa nyt riemuitaan, juon tulomaljan, kuulen laulut, hypyt, mut veljet, kylänmiehet, huomatkaa, on otsallani kokemuksen rypyt.
En tinkiä ma tahdo lahjoista, syön ennen muukalaisten luona rapaa, te luontohoni älkää luottako, ma tahdon olla niinkuin kotka vapaa.
Vasikan tänään jos te syötätte mut huomena jo kätenne on saita, niin lähden köyhempänä etsimään taas hengen tuhlareita — kuninkaita.
Tuulos 30/VIII/08.
Tulikaste.
Ma yksin loppuun kamppaella saan, ei öistä tuskaani saa nähdä kukaan, mun täytyy, täytyy nousta itseäni vastaan, niin vaikka paraat vuodet menis mukaan.
Ma mielikuviani vastaan käyn, yön ahdistusta, joka jäytää mieltä, mun täytyy kauhun kahlevalta alas painaa ja lyödä pelon peikonpäitä tieltä.
Ma omaa sieluani penkoan siks kunnes ehdin valon vahvan asteen, pois kurjat houreet häätää saan ma terästahdoin, ja sielu käyköön kovan tulikasteen.
Mun täytyy veren palot sammuttaa vaikk' kaikki onni ehkä siitä jäytyy, siis selvä tie, ei muiden niskaan taakkaa siirtää, mun loppuun kamppaella täytyy, täytyy!
Ma elän!
Ma elän, ah, mikä riemu, mikä riemu ja soitto nyt suonissa soi, näin sydän ei koskaan oo sykkinyt, mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
Ma voisin jo olla vainaa alla kalman kukkain ja tumman yön, ei, ei, minä elän, ma tunnen sen, kuinka sieluni kasvaa kamppaillen kohti tähtiä kautta korkean työn!
Ma elän, ma elän, ma elän! Sulle, Elämä, korkea lauluni soi! Pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon, taas elämän nuori kuningas oon, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
H:linna kesällä 1908.
Vuorivaeltajan lauluja.
Metsäsatu.
1.
Ma kuljen metisessä metsässä, sen suhina mieltäni viihtää, puut, pensaat, juuret ääniä saa, ja hämärä hymisten hiihtää.
Ma kuuntelen tiaisten tiukuja, kun hiistakat kivissä kiistaa, mun eessäni polku kisailee, ja metsä tiukkuvi riistaa.
Mun kulkuni on kuin sininen tie, jota salainen sattuma johtaa, tien käänteessä kuuset kumartaa, havulinnat ja lähteet hohtaa.
Sinipiiat ja haltiat piiriin käy, katinkultaiset paaterot paukkaa, yli raunioaittojen aarteiden pyhä hirvi hilpeenä laukkaa.
Näen karjaa kaitsevan Tellervon, näen Tapion tasaiset pellot, nyt soi simapilli ja hiljaista on, taas kaikuvat kirkon kellot.
Ja peikot ne villeinä vuorilla käy ja kiviä kirkolle heittää. — Näen Marjatan aholla astuvan, hän silmänsä pelosta peittää.
Hän ryysyisnä harhasi päivin öin, veripilkkkuja näki hän kuussa, hän kylistä korpeen ajettiin, hän on istunut jalkapuussa.
Hän lankee ja nousee ja lankee taas, on ihanat silmät veessä, ah, taivainen ihana ilmestys: pyhä paimen seisoo eessä.
2.
Nään kuninkaan ma kultatuolillaan, ja kivet kiiltää valtikastaan, nään nuoren vaimon, joka vapisee ja ilmaan nostaa sylilastaan.
Nään tuomarit ma virkaviitoissaan, lain sanoja ne suustaan syytää, nään oven suussa punapyövelin, ja vaimo kieltää sekä pyytää.
Hän muistaa prinssin nuoren, hehkeän, mi unohtaen isäns linnan vei neitseen vyötäisille kätensä, kun lehtoon uinahtivat rinnan.
Ja sammalvuotehella suudellen, kun taivaall' lemmen tähti väikkyi, he raukenivat rakkauteensa, kun veri lämpeni ja läikkyi.
Hän lumos sinisillä silmillään ja kietoi kirsikkaisin huulin, ja sitä katehet ne kanteli, ja taijaks tuomaritkin luuli.
3.
Näen kansan krouveista hoipertavan, se pyövelivuorelle vyörii. Näen auringon laskevan tornien taa, ja säteet paalulla pyörii.
Siell' lavall' on Marjatta polvillaan, hän kiertää rukousnauhaa, hän linnanporttihin tuijottaa, kun puiset torvet pauhaa.
Ma kuulen kimeän kiljunnan, kun säilä välkkyy ja suihkaa — nään kultaisen, vierivän kiharapään, ja kansa ulvoo ja uihkaa.
Yli vuorten pitkät varjot käy, tulet tuikkivat laaksoon tummaan, tien varsilla portot keimailee, yökrouveissa kansa hummaa.
Ritari Hurjapää.
Hyvästi emo, hyvästi veikko, hyvästi Marjana, morsian nuori, hyvästi metsä, missä torvella soitin, hirvet hiihdin ja karhut voitin, kajahti jylhä Kiljanvuori, karjasi Kiljan vanha peikko.
Hyvästi kuutamon kisatanner, hyvästi hilpeä lahden laine, lähtee nyt ritari Hurjapäinen, ritarin sydän on täällä jäinen, terve vieras meri ja maine, taivahantakainen kultamanner!
Linnani alla laihot läikkyy, kisoissa kaartaa neitojen parvet; maineeni ei ole mannunorjain, en ole polkija niskojen norjain, viihdyn, kun kiertää juomasarvet, suihkavi säilät, ja silmät säihkyy.
Anteeksi, äiti, on luontoni hurja, veikoille valtakruununi singoin, etsin miestä taljalla vahvaa, ken ei pelkää käyttää kahvaa, lyödä ja leikkiä vinkuvin lingoin, anteeks, Marjana, armas, kurja!
Ällös itke, en jäädä saata, levoton vereni yöhön ajaa, seikkailuissa ja rauhaa vailla elää tahdon ma vierailla mailla, lähellä kalman kankaan rajaa siunaan, kun sorrun, syntymämaata.
Suureksi sieluni kasvaa annan, soittaen riennän suurihin sotiin, itse kuoleman tilille vaadin; verten ruusuista seppeleen laadin, Marjana, sulle — jos palaan kotiin, — keihääni kärjessä ylpeenä kannan.
Saksilaiset sisaret.
Vanhassa Bolognass' on sairashuone, ei siellä yöllä aatos rauhaa saane, se ennen vanhaan oli luostarina: "Convento delle suore salesiane."
Siell' ennen taivaan totuus tarjottihin, nyt elon kiirastuli, houre, vale, palatsi kellertävä kaltereineen, nyt "Manicamio provinciale."
Öin Santo Lucan kellot holviin kaikuu, ei moni kurja haave löydä unta: luostari elää; kulkee kummitellen menoissa vanha, pyhä sisarkunta.
Holvien alla vahatuikut liehuu kuin ennen aikaan pyhän kevätpaaston, ritarileikkein, rajun lemmen aikaan, suurien seikkailuiden, naisten raaston.
Santo Isaion kammiosta yhtyy riveihin nunna, hento, nuori donna, ritari Monti Pisan sotakilpi, varjona kulkee Spiga, tumma konna.
Ihana Barbara kuin keltaruusu, otsa kuin vaha, joka loistaa yöstä, verhotuin katsein käy ja mustin ripsin, kultainen näky taivaan ruusuvyöstä!
Menojen jälkeen alkaa juhlatelme, salissa notkuu nunnain herkkupöydät, loimuvi soihdut, heiluu helminauhat, nuorimman sisaren, oi, mistä löydät?
Ihana donnasi, Barbara sorja, ritari Monti, hiipii luostartarhaan, hio nyt sanasi kuin jalo miekkas, Bolognan kaunein ruusu yksin harhaa.
Suhiskaa kastanjat nyt Barbaralle, ei messukirjaansa nyt armas tavaa, Montille kuulun Parman voittajalle ens lemmen pyhät sydänlehdet avaa!
Kuuli sen Spiga seisten käytävässä, unohti vanhat säännöt luostarkunnan, hekumat paradiisin niin hän vaihtais öisehen syleilyhyn kauniin nunnan.
Tietää sen kuu ja tähdet, satakieli, Barbara sydäntarinansa haastoi, kypressin varjot tietää, kuinka Spiga illalla immen kammiohon raastoi. —
Olivi tuoksui siitinpölytuoksuin, viikunapuilla kiilsi kultakaste, herätti päivä laakerin, mi peitti kuollehen Spigan muurin laattaa vasten.
Aamuinen messu kaikuu kappelista, kyyhkyjen kuherrus soi kaikkialta, ruusulta ruusulle jo perhot leijaa, tikari Montin välkkyy muurin alta.
Santo Isaion kammiossa makaa huulilla vaahto, ripset kyynelveessä Bolognan ruusu hourein huokaellen Madonnan jalokivikuvan eessä.
Kuuletko, kuuletko, taas juhla jatkuu, vuossatain läpi mandoliinit soivat, ylitse palatsein käy kuu, yön soihtu, tarhassa ritarit taas ailakoivat!
Kuuletko huudon yöstä muurin luota, kalmako kolkuttavi portin rautaa? Näetkö nunnan, joka tarhaan hiipii, yksöisen lapsen salaa soraan hautaa?
Iloinen intohimon hurja temmel, myrkkyä lempi, sota, veri mettä! Näetkö sisarien harmaan joukon muurihin pirskoittavan pyhää vettä?
Värit ja valot, öiset hetket väilyy, luostarin ristikkohon tuuli ammuu, näetkö salesilaisten siskoin hunnut, jo holvein hämyyn valoliekit sammuu?
Kirjavain mielikuvain sekasorto, kuulehan nunnalasten itkun kuoro! Pelkäätkö lemmen tulta, hurja hullu, yöhönkö sammua on järkes vuoro?
Kimmo ja kynsi muurin punalaattaa, ei pyhä vesi huuhdo mullan luita, levoton salaisuus, yö kaikki peittää, vai oisko kaikki hullun haaveiluita!
Bologna huhtik. 1906.
Nuorelle nunnalle.
Näin notkuvan nuoren vartalos, kun astelit luostaritarhaan, näin silmies hiljaisen, hehkuvan yön ja ma mietin, sä kätkeyt harhaan.
Miks kätkeyt luostarimuurien taa, kun on poskillas ihanin rusko, voit vieläkin palaa ja armastaa vaikka Luojaan oisikin usko!
Sun huules on vihityt suutelemaan, ei Neitsyeen ristiin ja vaivaan, sydänmyrskysi kammioss' sortavat sun, myös ulkoa löydät sä taivaan.
Sun sielusi elämän rakeet lyö kuin luostariruusun halla, sun rintasi riehuu haluineen myös kaamean kaapusi alla.
Novgorodissa, naisiuostarissa käytyä 23/V 1897.
Lemminkäisen pako.
(Valter Juvalle omistettu.)
Tule tuuli ja pursi puhkaa, laula, liekuta Lemminkäistä, heitä helmoihin Vellamon, miekkamiestä nyt vaino uhkaa; poroks poltettu koti on, kumu kuuluvi Pohjan häistä, kuuluu huikeista häistä!
Singo ilmaan ja singo pohjaan, nosta pilvihin vainopurtta, aalto vallaton laitaan lyö, kotirannoilta kauvas ohjaa, mene päivä ja tule yö, nouse merestä myrskyn hurtta, huutava meren hurtta!
Antaa hauskasti nuoran luistaa, soita, vihuri, ruokopilliin! Emon kyynelt' en surra saa, maata matalaa en saa muistaa, tahdon punaisen pilven taa, vihan viettiin ja iloon villiin, iloon leimuvan villiin!
Tahdon painia meren kanssa, olla suuri ja olla ylpee, sairas uni ja usko pois! Nyt on vereni valloillansa, ken mun uhmaani estää vois, merenneidot kun yössä kylpee, keulan kuohuissa kylpee!
Tahdon suuria seikkailuita, joissa silmä ja säilä säihkyy, sodan oltta kun kyllin join, tahdon suudella simasuita, lemmen lehdossa leikamoin, rinnan aaltoset allain läikkyy, neitten rinnat ne läikkyy.
Siellä saarella vierahalla siskot sannalla karkeloivat, miehet kulkevat miekkavöin, kannel kaikuvi koivun alla, sinne juhlihin ikävöin, missä heleimmät naurut soivat, nuoret naurut ne soivat.
Lempeen lepytän joka lesken, enkä taljalla miestä väistä, syöksyn suurihin sotihin, ajan varsalla kisan kesken, kukan kuljetan kotihin, kaikkein kauneimman kassapäistä, kauneimman kassapäistä!
Jumalten lehdossa.
(Selim Palmgrenille omistettu),
Jumal'lehtohon päivä päilyy, lämmin läikkyvi yli veen, lehdet aukee, ja mesi huokuvi, linnut alkavat kisoineen.
Myrttilehdossa bulbullintu pylvään varjossa kuhertaa, hohtaa olivi, auer aaltovi vanhan temppelin harjan taa.
Siellä viattomat, valkeet immet uurnan liekkejä lietsoilee, kaikuu kattohon hymnit hilpeät, savu sininen tuoksuilee.
Mutta seedrien siimeksessä nuori Diana uneksuu paljain rinnoin ja katsein kirkkahin, otsan kaarella puolikuu,
Juoman jumala hymyhuulin lemmen tytärtä pyytää luo, viinin lehvillä lanteen kietovi, päivän kunniaks maljan juo.
Oinaan sarvella ilmaan soittaa karvarintainen, nuori Paan, vuohet telmivät, hiehot hyppivät, luomakunta on balteissaan.
Oksat taipuu ja latvat liikkuu, kauniit jumalat karkeloi, savun sinessä hymnit hilpeät pyhäin neitseiden suusta soi.
Haukka olalla kiivas kyttä puiden piilosta kavahtaa, paimentyttönen karjapolulla käsi povella vavahtaa.
Siinä seisovat siimeksessä vaiti, värjyen, ihmeissään, haukka kiljuen ilmaan kiirii, tyttö painavi alas pään.
Silmät janovat silmää, huulta, veri juoksee kuin salama, syliin syöksyvät kiertäin kirkuen nuoret ruumiit kuin tulessa! —
Siinä lempensä lähteen luona jumaljuomaa ne hetken joi, — Paan vain soitteli luomisinnossa, nuoret jumalat karkeloi.
Maailman valloittaja.
Ma lähdin valloittamaan maailmaa, jo pääsin vanhan tullin suuhun, korkeesta satulasta hyppäsin ja sidoin ratsun paalupuuhun.
Näin "Jokapaikan" vanhan kapakan, siell' ilolaulut, luutut soivat, näin akkunassa nuoren tytön pään, miss' unikukat kiemuroivat.
Ma tertun hattuhuni kiinnitin, viiniä tilasin ma kannun, näin kolme teiniraukkaa nurkassa ja vanhan tutun krouvar-Hannun.
Siell' ilveilijät, miettijät ma näin ja paljon janoovia muita, joill' ei oo kotia, ei kontua, vaan kirjavia seikkailuita.
Hei, teinit, ilveniekat, piiparit! Miks vaivaatte te aivokoppaa, ei riitaa kannuista mut naisista nyt heittäkäämme onnen noppaa!
Hiis menköön valloittamaan maailmaa, se maine on kuin ristituuli, kas, Hannun renska tääll' on makeaa, mut makeempi on Kertun huuli!
Hei, Hannu, tyttäres on ihana, hän suloll' liikkuu kirkkain elein, maa tääll' on heleä ja viini myös, mut Kertun silmänterä helein!
— Ma join jo hämärtäissä kaupungin, kun ruso taittui tornein nastaan, ma Kertun salaa huvitarhaan vein, kuin yö hän hiipi rintaa vastaan.
Nyt koko maailma on sun, on mun, haat, vuoret tuoksuu vihrehinä, ah, sydämmeni prinsessa sä oot, ja ritar' Yrjänä oon minä.
Mut älä katso, armas, kaupunkiin! Sen mustan kidan kataluuden jo tunnet huomena, se häväisee yön kauniin, suuren salaisuuden.
Kas, louhikäärmeet herää huomena, nuo tädit, joiden tunnen hampaan, ne monen maineen tahras myrkyllään, niin monen taivassilmä lampaan.
Ma ivan keihäällä kuin Yrjänä käyn lyömään louhikäärmeen päitä, niin, huomena — nyt sinut valloitan, tän' yönä viettäkäämme häitä!
Tarhassa hiipii hienohelma.
Tarhassa hiipii hienohelma, kuiskien kulkee neito nuori ja orvonkukkia kitkee. Kuoliko muori, kaatuiko taata, kun neitonen illalla itkee?
Taata se kyntää kyhnystelee, taata on vankka vaikka on vanha ja kyllä hän kynnön taitaa, muori se kutoa helskyttelee taatalle riihipaitaa.
Illan kasteessa istuu impi, miksikä itkee nurmella nuori ja kukkia kastaa neito, oiskohan kuopattu onneton sisko tai veikeä viljon veito?
Ei ole kuopattu sirkeä sisko, kisasta kisaan pyörii sisko, ja riemulla ei oo rajaa, veikko se rannan raukuja soutaa ja sorsan poikia ajaa.
Sitä se itkee neito nuori kirkon varjossa vaahteran alla, ja sydän suruja kantaa, kulta se ajaa keveästi Tuonelan kuutamorantaa.
Sunnuntai.
Saarnastuolistansa vanha pappi puhuu, otsaa hieroo, postiltaansa kääntää, vaahtera se kirkkoon varjon heittää, seinäin pyhimykset tomu peittää, puinen Simson nurkass' sormiansa vääntää.
Unisesti vierii papin heikko ääni, katsoo syrjäkatsein ruustinnaansa, rykii, tankkaa vanhan tavan mukaan. — Tokko saarnaa kuulee tänään kukaan? Tänään unohtaa hän verot, viljamaansa.
Emännät ja rouvat silkkihameissansa kultakorvarenkain hiljaa loistaa, tuskin ykskään syntiään nyt nyyhkii, ukot torkkuu, vuoroin hien pyyhkii, sillä silmistään ei untaan voi ne poistaa.
Väsyneesti laulaa laiha kanttorikin, valkokauluksensa peiliin hohtaa, pojat lehteriltä naisiin kurkkii, tytöt huivin alta salaa urkkii, kun ei äidin valpas silmä heitä kohtaa.
— Mutta päivä paistaa, seudun linnut laulaa, vanhat urut tuikkivat kuin tulta, pappi kiihtyy, katsoo suvi viljaa, taivaan armosta taas saarnaa hiljaa, koska rikkaan kasvun kantaa köyhä multa.
Päivä paistaa, vaahteroiden lehvät välkkyy, uruissa kuin ilosävel vyörii, unilukkarin jo haavi kilkkaa, ukot silmiin saavat ilmeen vilkkaan, syksytalkoissa jo miesten mielet hyörii.
Mikä Herran päivä, mikä kaunis päivä! Kuinka riemuin soivat kirkonkellot, ulos suvi-ilmaan tulvii virsi, loistaa joka mökin otsahirsi, kuultaa kultaloimin kaikki maat ja pellot.
Mäell' yhtyy kyläläiset, sukulaiset, vanha kersantti ja ruotuvaari muistellessa monta ilon juhlaa; haudan kukat tuoksujansa tuhlaa, päilyy taivaankannen väljä sinikaari.
Mikä Herran päivä, kuinka heljään soivat kirkon räystäspääskyin viserrykset! Alttar' loistaa valkeudessansa, Simson päätä nyökkää nurkastansa, sädekehäss' seisoo pyhimykset.
Jotulportti.
Nuori Blässum astui alla Tanumartin linnan, kaipas kodin joulua, ja murhe täytti rinnan.
"Kunhan kotiin pääsisin, kun nyt on joulu-ilta!" huokas Blässum, "kirkonkellot soi nyt tunturilta."
Tuli Jotul jättiläinen: "jollet Blässum pelkää, istu Blässum Vaagelainen Jotul'ukon selkään!
Vaan jos katsot taaksesi, en matkaas voi ma taata!" Blässum lentää ilmassa ja kysyy: "näen maata?"
"Siellä Norjan selkä notkuu pilvenkantomailla, siell' on valta jotuleill', ei Tanun kuninkailla!"
"Kuules Jotul, mikä kaukaa tunturilta hohtaa?" "Siellä sisko Glitretind mun hirviäni johtaa."
"Mikäs tuolta yli virran kirkon takaa suikkii?" "Siellä vuorikammiostain kultalamput tuikkii."
Blässum lensi, Blässum seisoi kotitalon alla, vuori räiskyi säkenöiden, aukes pauhinalla.
Blässum katsoi taaksensa, kun Jotul vuoreen kääntyi, valo häikäs Blässumin ja silmät viistoon vääntyi.
Siksi aina Blässumeilla kieron silmän kohtaa, Jotulportti vielä nytkin kuutamossa hohtaa.
Norjassa 1900.
Itämainen unelma.
(Valfrid Hedmanille omistettu).
Sinne Sindhun maille ma ikävöin luo pyhien virtojen partain, missä korkein on päivä Himalain, yö suurin, hellin ja hartain.
Missä bulbul lemmestä laulelee, ja tiikeri kiertävi naaraan, miss' suurin onni on sammua ja vaipua virranhaaraan.
Missä Buddhan henki heimoissa käy, ikitotuuden, autuuden uksiin tiet jyrkät vie sekä Nirvânan suurunelmiin, unhoituksiin.
Missä maailman kehtolaulusta vielä viimeiset soinnut helää, missä sielun täytyy vaeltaa ja itse kuoleman elää.
Siellä asunnoilla autuain pois tähdille tarinoisin mun eloni synkän tarinan ja uudestasyntyä voisin.
Ma nousisin pyhälle vuorelle, kun aurinko matkansa alkaa, ma tahtoisin katsoa kaikesta pois, mikä toukkaa etsijän jalkaa.
Ja laaksohon kun minä kulkisin, ois maailma kaunihimpi, Malavika vastaani astua sais yötumma tanssijaimpi.
Efialtes.
Efialtes! Nimes kaikuu kammoin, mies sokeen, kurjan vietin johdattama, vaikk' kunniatta kuopattu oot ammoin, sä kautta aikain elät vielä, viel' oot sama.
Mist' imit kateuden myrkyn vereen, mi henkes saastuttanut on? Thessaliass' synnyit kauniin taivaan alla, miss' asui onni, asui jumalat, ja läpi Templilaakson virtaa mereen ihana Salamvria lähteilt' Olympon.
Äidinkö rinnoilt' imit orjan uskon, kun nuorta sydäntänsä rikos syytti, hiipikö salavuoteellensa yöllä kavala koiranaama, raaka skyytti?
Efialtes! Kurja Efialtesl Nimeäs mainitessa hyytyy huulet. Käyt valeliitoin ystäväsi luo, sun oppis kansan sieluun myrkyn tuo, kuuletko hätähuudon, vait oot, — kuulet.
Efialtes, sinä elät, viel' oot sama, sä tunnet vanhastaan sen oikoladun. Ajanko hengen olet johdattama, kasvatti korpilain tai laitakadun?
Petturin maine eikö rauhaa suone? Sun sielusi on niinkuin huorain huone, sen vuoksi käyttänyt et koskaan luutaa, se huone mädän löyhkää levittää, sen kävijään yön merkki ijäks jää, sen monet uhrit hulluina nyt huutaa.
Efialtes! Kurja Efialtes! Ei mitään maata sulla, mitään Luojaa, ei mikään kansa sua koskaan lemmi, ei mikään maa suo sulle mullass' suojaa, ei mikään aika voi sun tahraas pestä, ikuiset kirot huutaa syvyydestä!
Metsätäbtöset.
1.
Ne pienet metsätähtöset, ne metsän valkeet tähtipäät, ne herää päivää tervehtäin, kun keväällä on luonnon häät.
Kun peippoin soittokunta soi, ja helkkyy vihreet sammal haat, ne hymyy valkovaatteissaan kuin lapset viisivuotiaat.
On hopeekruunut kulmillaan ja silmiss' aamun kaste on, se helohelmin välkkyilee ens sätehissä auringon.
Ne lie vain metsänkeijuja niin valkeita kuin edelweiss, kuin kättä tarjoin toisilleen ne kesäyössä lauleleis:
2.
Maan tähtiä me olemme, me taivaan näämme hetken vaan, me oomme tähtein kuvia, niit' emme näe milloinkaan.
Vain hetkeks päivään heräämme, taas vaivumme maan multahan, on meillä yö ja pimeys, kun puhkee tähdet taivahan.
Me mullan alta kalpaamme, mut emme koskaan nähdä saa, kun taivas loistaa soihduillaan, ja välkkyy lumivalkee maa.
Mut metsä meille tarinoi: "te saitte taivaan valkeen vyön, te hiutaleina lensitte maan poveen aikaan jouluyön.
Kuin kirkkaat joulukynttelit te metsän yössä loistaen niin saitte talven kukkimaan yön yhden tuoksuen.
Siks teillä tähden tuike on, se taivahasta muistuttaa, kun katselemme multaan vain, ja aatoksemme mustaa maa.
Kuin kynttelit te loistatte, te saitte valkeen vaatevyön, kun pyhä paimen kulkeissaan loi kylvön aikaan joulu-yön.
Siks teidät kerran nähdessään myös ihmissilmä iloitsee, hän taivaan tarhaan katsahtaa ja puhtauteen kaipailee."
Tietäjän poika.
Legenda.
_Tietäjän poika_.
Isä! Kerro kaunis taru kerran vielä!
Tietäjä itäiseltä maalta.
Näimme kummallisen, kirkkaan tähden tiellä. — Ennustettu oli: kun se taivaall' loistaa, syntyy ruhtinas, mi maailmantuskan poistaa... — Missä tähti seisoo, kirkkahimmin hohtaa, siellä syntyy Suurin, sinne kaikki johtaa....
Tietäjän poika.
Silloin...?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Silloin jätin vaimon, kauniin maani, kultaa, mirrhamia kantoi karavaani, palmut kukkiin heräs kesken talven untaan, päällä päämme kaartui pyhä ikuisuus, eellä kulki tähti ihana ja uus' Betlehemiin, Juudan valtakuntaan.
Tietäjän poika.
Ihmelinnan näit? Tien varteen nään sun jäävän.
Tietäjä itäiseltä maalta.
Tähti seisahtuil Me näimme pienen läävän.
Tietäjän poika.
Läävän, johon yöpyy kurjat kerjäläiset?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Näimme vaimon, — lapsen kasvot säihkyväiset.
Tietäjän poika.
Entä tähti —?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Juhlavaatteet ylle puimme, mirrhamia suitsuttain me kumarruimme lasta ylistäin, min valo yöhön hohti.
Tietäjän poika.
Minne hukkui tähti, joka seimeen johti?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Miksi kysyt?
Tietäjän poika.
Mistä kumma aatos lähti —? Liikkuessa uskoitte: nyt liikkuu tähti! Seisoessa uskoitte: nyt seisoo tähti! Isä, ehkä heljä tähti, jonka näitte tiellä, yli elon erämaiden liikkuu vielä!?
Tietäjä itäiseltä maalta.
Jahve varjelkoon sua! Kautta pyhän tähden!
Tietäjän poika.
Tähden etsintään nyt erämaihin lähden.
Hymni.