Part 2
Kas haaveksijat, laulajat käy soittain laulumetsiin, ne elämätä pakenee ja elämää ne etsii, ne haaveilevat kirjavista seikkailujen maista, mut noille onnen orjille ei onni koskaan paista.
Mut mannun orjat ontuvat ne leipäsarkaa kyntää ja kullan ääntä himoten ne toistaan vastaan ryntää, ne tahtoo kaataa metsämme ja kauniit laulupuumme ja tukkia ne tahtoisivat kullallansa suumme. Mut vaikka metsät kaadettais, on meillä korkeet vuoret ja vaikk'ei meillä leipää oo, niin meill' on mielet nuoret, me oomme ilon oppaita, kai mieron tielle jäämme, mut kaukorantain kullassa suur'unelmat me näämme, kas kullankuokkijoista jää vain kuokat, jotka maatuu, mut meidän laulut lentelee, vaikk' kuoppaan ruumis kaatuu.
Ristitarbassa.
Ainä nurmella istun illalla, näen puiden vihreät verhot, ja ympäri ristien harmaiden käy karkelomieliset perhot.
Ja toukat kierivät lehdillä, tuhatjalkoja maassa ryömii, maan alle ne hitaasti kiemurtaa puuristeihin madonsyömiin.
Pääkallo ruohosta irvistää kuin vielä se nauraisi vaivoin, mies oli kai haudankaivuri, joka omaa kuoppaansa kaivoi.
Hän lauleli päivät iloissaan ja nukkui kuorsaten yönsä ja kuokkansa ääreen nukahti toraveikolle jättäen työnsä.
Mitä maailma on, mitä ikuisuus, joka taivaan otsalla päilyy, kun ihminen on kuin varjo vain, joka täällä hetken häilyy?
Miks paistaa päivä ja loistaa kuu, miks myrskyt purttamme paiskaa, kun elämän rannalla loistaa luut, koi syö sekä ruoste raiskaa.
Täällä mieli taistoissa taivaltaa, ja äänet huutoihin hukkuu, se autuas on, ken hiljaa käy, se myös, ken nurmessa nukkuu.
Pois kadotuksien kauhistus, että kaikki on musta multa, vielä elämän kannelta soittaa voin, vielä mulla on voimaa ja tulta!
Ma tahdon kauhuni kukistaa ja myrskyissä voimaani koittaa; minä tahdon kuololle hymähtää ja kompalauluja soittaa.
Impilahti, vanhalla kylänhautausmaalla 1901.
Pääsiäiskellot.
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, ihmiset hiljaa kulkee, ylitse hankien ihmiset käy, mitä ne rintaansa sulkee? Hankien alla on vihreää, koska se heräjää?
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, kaukana maailma pauhaa, sinne ma tahtoisin taisteluun, täältä en löydä rauhaa, tahtoisin lumisten Alppien taa, missä on vihreä maa.
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, kammion seiniin soinnut riutuu, rinnassa polttaa, pistää ja lyö, päiväni hämyyn hiutuu, käsiini lasken sairaan pään, tahtoisin etelään!
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, kolkko ääni rinnassa soimaa. Soispa myrskyn kellot nyt, soispa ne mulle tahtoa, voimaa! Hiljaa hiipien tulee yö, levoton sydän lyö.
Vuorivaeltaja.
(Pekka Haloselle omistettu).
Vuorten iljankoihin taivaat hohtaa, ihmishengen jälkeä ei kohtaa, viimat viiltää, ikijäiset huiput siellä kiiltää loistoss' auringon, siellä maailma on suuri, avara, ja katse kantaa kauas korkealle äärettyyden rantaan.
Siellä ihmiset on kääpiöitä; synkät, harmaat vuoret miettii öitä, jolloin tuotiin alkusora, Luojan taide luotiin, tähdet usvain taa, merten helmaan maa sekä kaikki kaunis, jylhä, suuri, uhmaajain ja titaanien ylväs muuri.
Kunnian kukkuloilla kylmät viimat vinkuu; sammuu tulikuumat kiimat, tunteet jäätää, elon laaksosta ne vuoriin häätää öisen etsijän valost' elämän, korkeelle, miss' alkaa unten ukset, piilee aatteen aarteet, kaarneet arvoitukset.
Sinne nousin hinnall' elämäni kalmankylmät huiput edessäni. — Rintaa viilsi vaikka kaikki ympärilläin kiilsi kirkkain timantein. Sydämmelle vein käteni, mi etsi ystävätä, elämää, kun vuoti haavat, huusi hätä.
Näin ma erakkona elämäni, kävin tuomioni, käräjäni sielussani kilvoitellen Jakobpainiani; kalmaa uhmaten, voimaa vuotaen epätoivon kurjat kuilut kävin, karaistuin ja kasvoin mielin ylentävin.
Teiltä sain ma, vuoret välkkyväiset, kylmät järjen leimut, mietteet jäiset vaarat kestää. Vietit, vallat ei saa nyt mua estää, jotka juhliin pyys. Kylmä ijäisyys! Sulle uhraan ilot, haaveet nuoret, erakko nyt laaksoon käy, hyv' yötä, vuoret!
Helsinki 1904.
Vieraalla maalla.
Vierahalla maalla itken, kidun, kuihdun hiljalleen, oksaan kypressin ma surren ripustin jo kanteleen.
Uupui usko, kuoli laulu, aatos himmyy, sekaantuu, kanneltani kaijuttavi tuskan taimi, murheen puu.
Itkee kannel rannall' Arnon kukkiessa toukokuun, siltain varjoon vaipuu tähdet aallon kultakuvailuun!
Laula kannel Suomen yöstä, nyt on koivu lehdessään, sairas on sun helkyttäjäs, kaikki herää elämään.
Kaikki herää, käet kukkuu, koivut vuotaa mahlajaa, sydämmeni vuotaa verta, kyyneleet juo vieras maa.
Juo ne julmin, ahnein huulin kunnes kaikki loppuun juo, kypressien varjot viimein laulajalle levon suo.
Firenze, Santa Maria novellan sairashuone toukok. 1906.
Tulilintu.
Piazzaa kuljin yksin tungosteillä niin yksin kuin en koskaan kulkenut, äkkiä seisahduin ja hätkähdin kuin astunut ma oisin ruumiille.
Pois siirsin jalan kivilaatalta, johonka aika piirsi sankar'nimen, kaikkien tulisieluin oppi-isän.
En kuullut enään kamasaksoja, en kuullut tuhmain aasein huutoja, en ihmisäänten tyhjää toitotusta, en nähnyt enään torikyyhkyjä, mi suihkukaivoll' likaisina kylpi.
Tuntui kuin soinut oisi pyhä hymni mun pääni päällä sekä siipein suihke, katseeni nostin sinitummaan ilmaan kuin nähnyt öisin suuren tulilinnun tuhasta kirvonneena kirkkauteen, hälveten kuin heljä hengen näky, kohoten kuolemattomuuden ääriin mykkänä läpi mykän avaruuden maailman tuskanhuuto povessaan, sen vasta laulaaksensa taivahissa istuen Jumalansa olkapäällä. — — — — — — — — — — Savonarola, taivaan tulilintu.
Sairashuoneessa.
Kelmeät kasvot, nälkäiset silmät nään sekä kuulen voihkaukset: Cane Dio! Porpa Madonna! Soi kuin naukuisi Tuonelan ukset. — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Vihreä valo kammiossa, kalman kylmä väri väilyy. — Katossa suuri lukki kutoo mustan verkon ja päälläni häilyy. — — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Tuntuu kuin pyöreestä akkunasta vyöryisi maailmanpalon laava, seisoisi aika, sammuisi sydän, rinnassa aukeisi vanha haava. — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Ah, eikö armoa, apua missään! Turhaan kohoon ja voimani kerään, vaivun kuin hautaan ja varjouneen, aivoissa hirveät kuvat ma herään. — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Huoneessa tunnen jo kalman hajun, en voi itkeä —, onnetonna kuuntelen yössä, helvetti huutaa: Cane Dio! Porca Madonna! — Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Santa Maria novelia 1906.
Sairasvuodeunelma.
Ken oot, joka hiljaa hiipien käyt mun sairasvuoteeni ääreen, sinä pyyhit otsalta kylmän hien ja muutat kuuman kääreen?
Et haasta mulle kuin haastoi muut, tään maailman kieltä et haasta, on katsees verhottu hämärään kuin keijujen unelmamaasta.
Kai toisessa vuoteessa jossakin ma lapsena kuutamoilloin sun hahmosi unessa nähnyt oon, oli rintani rauhainen silloin.
Sen jälkeen usein ma valvonut oon syyssynkkää yötä monta, oon kurjuudessani miettinyt monta aatosta onnetonta.
Yön musta henki on puhunut mun korviini kadotusta, sun silmies armaassa sinessä on päivän heijastusta.
Kas suruttaret ne suloiset mun vuoteeni ääressä nyyhkii, sun silmissäs vielä onnen nään, kun kätesi otsaani pyyhkii.
1905.
Italia ihmemaa.
Italia ihmemaa, josta haaveilin ma läsnä illoin, miksen sua nähdä saa, milloin vapahana laulan, milloin?
Italia, lemmen maa, kauniiks kasvatit sa tummaa lasta, sairaan silmä nähdä saa tyttäres vain vangin akkunasta.
Italia, Danten maa, Firenze, en kulje kukkihisi, taivas täällä kangastaa, täällä hehkui mulle helvettisi.
Macciavellin, vihan maa, kuvan tahras Toscanasi saasta... enkö koskaan nähdä saa kuvaa rakkahasta kotimaasta?!
Firenze, keväällä 1906.
Miserere nostri.
Santo Lucan kellot soi pyhän äidin ruusuvyöstä, päivä paistaa sairasvuoteeseen, missä havahdin ma äsken yöstä.
Santo Lucan kellot soi, yöhön katoo aivo-aaveet, niinkuin linnun sydän sykähtää, vielä huumaa mua sairaat haaveet.
Santo Lucan kellot soi, pater noster holviin kaikaa, kädet kaareen nostan rukoillen niinkuin ennen herkkään lapsuusaikaan.
Santo Lucan kellot soi, korviin onnen loppuun juoneen, oman käden kurjan käyttäjän, vangin vieraan, tylyn sairashuoneen.
Santo Lucan kellot soi, tuoksut tulvaa kastanjasta. — Miserere nostri, Domine, johda valoon sielun vankilasta!
Motto a di.
Mun vuoteeni jalkopäässä on tahrainen sinkkitaulu ja kirjoitus, koska ma synnyin ja toimeni: kynä ja laulu!
Sen piirsi saastainen sormi, ei rakkaus johtanut kättä vaan julkea elämän pilkka, è morto on täyttämättä.
Lie kaikki kuin säännöt määrää, ne hoitaja täyttää tarkkaan, kun joku kammioon kuolee, hän nostaa kolme markkaa.
Oo huoleti, toivosi täyttyy, saat kohta jo sulkaasi käyttää, niin kirjoitustaitosi eistyy, saat kuolinpäiväni täyttää.
Näen rohdoista löyhkäävät sormes, sä naurat kuin julkea portto, kuin tärkeät säännöt määrää sä tauluun piirrät: è morto...!
Hän kuitilla rahansa nostaa, oi, elämän murhepilaa! Mies ruumiini paarille heittää, chiantia krouvissa tilaa.
Firenze, Santa Maria novellan sairashuone toukok. 1906.
Teräskynä.
(Kaarlo Kytömaalle omistettu).
Lauloit ennen kynäkulta, terässäsi välkkyi viini, ennen kuljit karkelohon, nyt sä tartuit tahraan kiinni.
Teräs tuikki kipeneitä, aatos liikkui päivän mailla, nyt jo uuvut puolitiehen, teräst' oon kai itse vailla.
Keskipäivään tieni taittuu, elämäni viini hyytyy, aatos harhaa, tyhjään hukkuu, tylsään puoli-uneen tyytyy.
Itke, itke kynärukka, työni huutaa sydänverta, kerran näin ma suurta unta, uneksi nyt viime kerta!
Loista, laula joutsenlaulus, vielä kerran sytä, soita, pärsky yöhön punaviiruin, singo myrskysalamoita!
Houruttaret yössä tanssii, kiljuu kärki kynän hauraan, yli pöydän varjo väilyy, akkunassa aaveet nauraa.
Aatos seisoo... aivot värjyy, hämyttäret yötä kutoo... sairas pääni vaipuu pöytään, kynä itkee... taittuu... putoo.
Firenze keväällä 1906.
Ennen kuljin kuninkaana.
(Neiti D. Forsténille omistettu.)
Ennen kuljin kuninkaana, sydän paloi tuliahjoin, huoletonna laulun heitin säkenöiden kevein lahjoin.
Nyt ma käyn kuin pakolainen, toiset lahjat, toiset soinnut syvemmät ja synkeämmät, mut en rauhaa löytää voinut.
Ah, nyt tuntuu katkeralta vieraan onnen porttiin lyödä, säästää, sairas, rikas sielu rahvahalle rahaan myödä.
Tuulos, 18/VIII 1908.
Kiintotäbdet.
Ennen olin onnen loistolapsi, leikin, nukuin kodin kynnyksellä, kaksi kiintotähteä ma tunsin, loisti emon silmäpari hellä.
Niiden tähtein alla tieni kulki, mut ne elon myrsky peitti multa, usein kiinnyin suuriin kiertotähtiin, joiden luona tuikki virvatulta.
Nyt ma olen murheen musta lapsi, ei mua tuudi lämmin äidin povi, kalman kynnyksellä ryömin, huusin, mut ei auvennut sen julma ovi.
Firenze keväällä 1908.
Hädän hetkellä.
Jumala, Jumala, armoas kerjäsin, sinut ma kielsin, sinua herjäsin, sinut ma luotani ilossa työnsin, salassa, surussa aavistin, myönsin.
Jumala, Jumala, elämä, suojani, mistä sun löydän, Luojani, Luojani, suuri hämärä henkeni peittää, ethän sä tahdo heikkoa heittää!
Auta, auta henkeni sairaus, sovita hämäräin tekojen hairaus, sinussa herään ja tuhoni torjun. Jumala, Jumala, luoksesi horjun! — —
1903—4.
Ääni erämaassa.
Ma olen ollut ääni erämaassa, mi eksyi erehdysten ongelmiin, ei tunne sijaa se, kuss' avun löytäis, kuin koditon se aina kulki niin.
Se kohos autioille vuorimaille, se heljään avaruuteen ikävöi, se itki, etsi omaa soittajaansa, taas kuiluihin sen hirmumyrsky löi.
Maan taivaan väliä niin harhaan käyden ei missään löytänyt se lepoaan, ken sovittais sen suureen sävelluomaan, se turhaan etsi tarkoituksiaan.
Ikuinen, liitä ääni pyhään harppuun, se sua etsii, sielun soittajaa, sfeerien hymniin nosta heikko ääni, elämän kukkiin puhkeis erämaa!
Leijukaa kuin valkeet päiväperhot, niinkuin hopeekannel helkkyileisi, silmistä kun väistyis maa kuin varjo yön, tähdet sammuis, sydän valkeneisi.
Leijukaatte puhtaat aatokseni.
Teijukaatte puhtaat aatokseni illan hiutuvassa hämärässä niinkuin kirkkaat hiuteet talvitaivaalta salasointuisessa helinässä.
Lentäkäätte kuudanhienot hiuteet, pehmein hunnuin kaikki peittäkäätte murheen muistomerkit, kaikki kurjuudet, kaikki ruma loka, minkä näätte.
Tulkaa, tuutikaatte puhtahaksi, sillä sydäntäin jo jäätää huurre, peittäkäätte huvitulten hiilokset, rakkauden ruumisvaunun uurre.
Umpeen luokaa elon kisapolut, joihin vuoti elämäni viina, laskekaatte kauvas silmän siintämiin valkovaippa, kylmä paariliina.
Arnon rannalla.
Maan vieraan kalmankammioon mun päättyykö viime tieni? Lepääkö Suomeen lentäissään ees hetken lintu pieni,
itkeekö laulun haudallain, min vieraat kädet loivat Toscanan iltarusossa, kun Arnon aallot soivat?
Soittaisko suvimuistojaan keskellä vuorten lunta, tuutisko nuorna nääntyneen yksinäistä unta?
Kantaisko kukkaa hellä kasi istuttain sen multaan, nousisko sorja kypressi kuin patsas illan kultaan?
Vai tasoittuisko tantereeks tai rikkaruoho peittäis, hautaani kiertäis kulkuri tai kiven ristiin heittäis!
Kypressin varjoon polvistuin hän rikkaruohot kitkee, kyynelet huuhtoo sydäntäin, niin enkeli vain itkee.
Tuntuu kuin sydän rauhan sais, maan alle vaipuis taakka, tuntuu kuin taivas aukenis ikuiseen kehään saakka.
Löytäiskö kukkakunnailtaan yön yksinäinen tuuli; maan tytär ehkä seisahtuis, kun haudan kuiskeen kuuli!
Ojennan kädet valohon, mi ihmisteitä johtaa. Haudalla tunnen enkelin: äitini kasvot hohtaa.
Huokaisko kesken hymyään, ruusuja, haaveiluita, kuivaisko silmän hunnullaan ja siunais vieraan luita?
En tiedä. — Yli hautani eksynyt pilvi kulkee; — ma kuutamossa siivet nään, mi haudan valoon sulkee.
Talvikukkia.
(Oskar Merikannolle omistettu.)
Talvi kukkii omia kukkiaan, päivä ei päily lehdillä milloinkaan, jäätynyt kyynel niiden sydän on, elämä kylmä, kolkko, arvoton.
Sydämmet jäätyy kylmiin kyyneliin, elämän iljanteihin ikuisiin, monenpa onnen yksi talvi lyö, syämmeni jääti yksi, pitkä yö.
Psalmeja.
1.
Riemuitkaa Herralle kaikki maa, kasvoinsa eteen langetkaa, hälle, mi maailman piirin loi, kiitoskanteleeni nyt soi!
Menkäätte porttiinsa ylistämään hänen suurta nimeään, sydämmelle hän rauhan suo, uudeksi ihmiseksi hän luo!
Herra on hyvä ja laupias, sydänten kaikkivaltias, armonsa pysyy, jos hukkuu maa, kaikki kantelot riemuitkaa!
2.
Herra, vesikosket paisuvat, vesikosket pauhinansa paisuttaa, hirmuisesti aallot syvyyksissä, suuret aallot yössä meuruaa.
Pilvenvaarut ovat väkevät, pilvenvaarut kiirii taivaan kiireellen, pilvenvaarut laahaa pitkin maata, tulivaarut iskee merehen.
Herra, väkevämmin itses vyötit, kestävämpi on sun henkes korkeus, ijankaikkisesta kaikkisuuteen pyhyys on sun huonees kaunistus.
Epitafium.
Ei kukaan aavista yön salaisuutta, vain yön ja vihan voimat mua soimaa, mut kaatunut en oman teon kautta, viel' uskoin elämään ma täynnä voimaa.
Ken kuolon esiripun saattaa nostaa, mi loppukohtauksen kätkee yöhön? Korkeempi valta, joka itsellensä kostaa? Maksettu käsi, joka johti kurjaan työhön?
Auliisti elo tahtoi lahjojansa jakaa, mut varhain hyytyi runoniekan huulet, mut ehkä ankeen, himmeen ajan takaa viel' yöstä hätähuudon kuulet.
Elämä haudan yli käyköön karkelolla, yön tilit tehdään kerran tuomiolla.
Firenze 19/V 1906.
Gloria Deö in éxcelsis!
Salainen suuri, tuntematon Mestarini, mi valkeuden, äärettyyden loit ja ajan, ihanan luonnon, meren, maan ja taivaan tuohukset, Sinulle soikoon laulu yli kuolon rajan!
Sen valan, jonka tein, kun hätä oli suurin, nyt täytän, julistan sun jumaluutes työtä, kuin ihmeen kautta pelastit mun uuteen elämään, kun kaikki sieluss' oli saastaa, keskiyötä.
Kuin aavistus sun hahmos kasvoi hämärässä, maan päällä tuskin koskaan enään kotiudun. Kyrie eleison! Väkevyyden myrskyn lähetit, loit syrjään verhon, hälvensit myös hengen udun.
Muurari, Rakentaja, Jahve, Paan tai Luoja tai Allah, Buddha, Kaikkeuden juuri, min nimen kannatkaan, kuin valo yli luomisyön ja suurten vetten ikihenkes liikkuu, Suuri.
Sen maailmoille julki julistaa ma tahdon, ei järjestystä viisaampaa, mi meitä ohjaa, ken, Mestari, sun käsialaas meisselöidä vois, ken mitata vois ijäisyyden meren pohjaa!
Soi kaukainen ja pyhä ääni sydämmessä, sen kerran perintönä Eedenistä toimme, se avain on, mi johtaa sielun templisokkeloon, mut Luojan irvikuvaks itsemme me loimme.
Luonnosta, Ikuisesta kauvas kirposimme kuin jalo siemen maasta, jonka Luoja kynti, me ihmisaattein, kirkoin taivaan täytimme, hyveeksi paheen teimme, synniks sen, mi ei oo synti.
Kiitetty korkeuden kirkas, koskematon, miljoonin kuoroin laulaa sulle luomakunta, kuolemankysymysten porttiin aatos kimmahtaa, unissakävijöitä oomme, elo unta.
Kiitetty, annat lempeen lohdun, unen lahjan, kun musta myrsky soittaa suruun pääni, herätät kukkatuoksuillas ja päivänsäteilläs kuin sieluuni sois paratiisilinnun ääni.
Kiitetty, etten syntynyt ma sokeana, koin kirkkaan tähden nään, kun yössä kidun, kiitetty, että annat järjen hienon, hilpeän, työn ilon, vaimon, äidin, lapsen... iki-idun.
Kiitetty ollos, koska annoit laulun taidon ja kanteleen, mi iloks ihmisten loit soimaan, Sinulle, Virittäjä, soikoon korkein lauluni, sun nimes kaiku nostakoon sen valtavoimaan!
Kun lahjas takaisin sä otat laulajalta, kun kilvoitukseni ma kestin, vihdoin voitin, kuin elin kuolla suo mun soittoon nuorten sävelten, ja anna uusi, kirkas, kantavampi soitin!
Tuulos 23/VIII/08.
Sairashuoneen portilla.
(Toivo Tuhkaselle omistettu.)
Yön mailla henkeni käynyt on, oon kitunut vuoteessa kiinni, nyt päivä valtaa mun valollaan, ja kevät huumaa kuin viini.
Ma taakseni katson kuin Tuonelaan, yön kauhuja värjyen torjun, kuin elämän kyllyyttä juopuneen ma ristikkoportilta horjun.
Sen taakse tummukoon entisyys yön varjoon tuskan ja tuonen, nyt elämän viini virratkoon taas täyttäen sairaan suonen.
Ah, kauniimpi sille elämä on, ken Tuonelan portille tohti, hän kulkee kuin autuuden aurinkoon, hän kulkee elämää kohti.
Kotiinpalaaja.
1.
Taasen armas tuomi tuoksuu, tintit puissa piipii, Luojan luonto vihannoi, ja purot polskaroi.
Vihreen lehdon veräjillä päivän säde hiipii, mut ei sielussani, oi, nyt kevätenteet soi.
— Sillä kuolleet on lapsuuden laulut, lie mennyt jo ilo muu, jo himmeni silmä seijas, ei herätä vihreä puu.
Vaan elämän mylvivät myrskyt, mun herättää voivat vain, sillä maailman pikarista ma myrkkyä juoda sain.
2.
Kukat kirjavat loisti, kun ketoa kuljin, ma tuijotin nuoriin, leikkiviin lehtiin, käet kukkui ja kiurut lemmessä lensi, kun pellolla raskaita toukoja tehtiin.
Ma maailman katuja kuljin yksin, niin usein ma kasvoni päivältä peitin, ma tuhlaripojan polkuja etsin ja kultani lokaviemäriin heitin.
3.
Kuin ennen ei luonnon laulu soi, kuin ennen ei niityt vihannoi, niin vieras on käenkin ääni.
Sillä turman tuoksun ma kanssani tuon, naissilmään ma riettaan katseen luon, ja väsynyt on mun pääni.
Oon väsynyt tietoihin vaivaisiin, niin iloihin maisiin kuin taivaisiin, ma kuljen tyhjin toimin.
Ma käyn ohi kirkon muurien, yli toivontaimien juurien, ja kalman kukkia poimin.
4.
Ilonaisten kanssa ma nauroin, valeveljien kanssa ma join, sanat suuret huumasi pääni, ma itseäin ilkamoin.
Täällä puhdas on neitosen uni, täällä vieras vaeltaja oon, täällä kyntäjän tiellä kuljen, sanat hukkuvat hongikkoon.
5.
Pois, sittenkin pois! Pois maailmaan, missä voimani kasvaa uhmailemaan, missä henkeni tekoihin heräät Veren vihoja tääll' olen paossa, täällä pienien pyyteiden raossa kamasaksat kultaa kerää.
Pois sinne, miss' ikuiset salamat lyö, missä naiset on myrkkyä, juopumus yö, miss' ei ole rajaa, rantaa, missä maineen maljoja maistellaan, miss' elosta, kuolosta taistellaan, ja voittajat kruunuja kantaa!
1903.
Jääbyväismalja.
( Viiniveikkosille).
Maljani täyden veripuna maljan kohotan ilmaan, juon sen pohjaan asti, elämä kuohuu, veri, voima, ilo liikkuu, keväinen päivä paistaa ihanasti.
Kultainen kiitos, iloviiniveikot, minulle avasitte uudet ukset elämän taikasaliin, hetken seikkailuihin, missä ei käyneet vakaat kamppailukset.
Iloa hurmaavaa ma hetken nautin, nauroin ja join, ja imin sanoistanne huumausmyrkyn mehut turhiin ilvetöihin, nähnyt en alhaisia temppujanne.
Elämänjanossani usein etsin ylempää tarkoitusta sanain takaa, itsekkyys irvisteli silmäreijästänne, tahdoitte kylläisnä vain ilot jakaa.
Rakennus raukes, katos ilmalinna, yksin mä seisoin täynnä ihmishätää, kullattu kunnia ei voinut mua auttaa, ympärilläin näin vain tuhmaa, mätää...
Iloinen kiitos, tyhjät ystäväni, ma kokemuksistani teitä kiitän, mitä te sieluhuni salaa kylvää saitte, hyvää ja pahaa, sen nyt loppuun niitän.
Hyvästi, joudot illan iloperhot, elämä kutsuu mua uuteen juhlaan, itseni voittoon, kylmään, kovaan kamppailuhun, missä vain aatteilleni voiman tuhlaan.
Iloisten pöytäin luota työhön lähden, kutsuu mua kädet, joita painaa taakka, maljojen ääressä mua hetken muistelkaatte, hyvästi, maljanne juon sakkaan saakka.
Bukefalo.
Mun veren villivarsa maahan löi, se löi mun korkeasta satulasta, päin kuiluja se eksyi juoksemaan ja kiiti kirmahdellen karsinasta.
Yön varjot kintereillä kiersivät kuin skorpioonit, jotka rintaa viilsi, mun varsani ne ajoi vaahtohon, ja hiiden tuli silmässänsä kiilsi.
Se korskui, kaatui, etsi kuolemaa, jo alla kurimusten pyörteet ärjyi... Kun päivä taasen puhkes piilostaan, se seisoi vavisten ja hiljaa, värjyi.
Kuin Aleksander suuren ratsukin vain omaa varjoaan se vielä pelkää, se syrjähyppyyn ilmaan kaarestaa, kun nousen taas sen silkkihienoon selkään.
Oi, Bukefalo ylväs, vallaton, yön kuiluille sun tyhjä kammo johti, sun kammos poljen tulikannuksin ja pakoitan sun käymään päivää kohti.
Pää pystyyn! Vaikka yli kuilujen! Ei skorpioonit meiltä niskaa taita. Hei, heppani, nyt oikein lähdetään me valloittamaan viidenvirran maita!
Taas päivä paistaa.
Taas päivä paistaa maille, mättähille ja koivut punertaa ja viidat viherjöi, niin iloissansa juoksi rannan riippa, kun liplatellen laine santaan löi, taas samettiruoko ja piilipuu veen rajaan niin somasti kuvastuu.
Jo joutui uunilintu, kivitasku, tiltaltti lepikössä yksin leikamoi, puukotaansa jo palas kottarainen, ja heinäsuorsa suossa pulikoi, jo koppelo tanssivi soinnallaan, ja käki se soittavi huiluaan.