Part 2
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (vetää hellästi käden pois. Sydämellisen yksinkertaisesti puhuen). Johan nyt, Friedl! Ei pidä ottaa kaikkea niin raskaasti! Hyvä Jumala, mitäpä silloin muut tekisivätkään. Ajatteles nyt vain myllärin Seppiäkin, joka tuli umpisokeaksi — mitä onkaan sinun onnettomuutesi sen rinnalla — ja hänkin elää vielä; kysy häneltä, haluaisiko hän kuolla... silloinpa hän nauraa sinulle vasten naamaa... tahi Pionin Peteriä, joka viime talvena menetti molemmat jalkansa tukinhakkuussa... hyvä Jumala, kuinka se mies parka valitti ja vaikeroi... kuolla... heti kuolla... heti olisi toivonut kuolevansa... ja katsoppa häntä tänä päivänä, kuinka hilpeä hän nyt on... aina valmis leikinlaskuun... ja kuinka makeita savuja hän piippunysästään vetelee! Ja mitä siinä vielä puhut kerjuupussista ja posetiivista... mene nyt, sitähän et usko itsekään. Me pistämme tavaramme kokoon ja lähdemme vaeltamaan... lähdemme pois vuorilta alas laaksoon... ainahan sieltä jonkin aitiopaikan löytänemme... minä menen kehruutehtaaseen, ja tottapahan sinäkin saanet jotakin toimeentuloa... ehkä pääset päällysmieheksi... tai kirjeenkantajaksi... tai joksikin muuksi... mutta kuka nyt kohta lankee epätoivoon! Mitä onkaan meidän kahden jo täytynyt kestää, mitä kovia, kovia aikoja... kuinka olemmekaan laahustaneet vuoden toisensa jälestä, sitten kun naimisiin menimme! — Muistelehan vain, minkälaista oli kotimatkamme kirkosta tultua... hääruokanamme oli paistettuja perunoita ja hapanta maitoa... ja syötyä istuuduit sinä veistelypenkkisi ääreen, ja minä rupesin lattian pesuun! (Vaitiolo.) Huoletonta ei elämämme koskaan ole ollut, mutta aina on kuitenkin jalkeille päästy! Ja kyllä me tälläkin kertaa tästä selviydymme, ja kaikki on taas muuttuva parhain päin! (Nostaa hänen päätään hellästi.) Friedl! Pää pystyyn!
FRIEDL (tarttuu hänen käteensä, rohkaistuna). Aivan niin, Anna! Jumalan nimeen sitten! Tukekaamme toisiamme! (Walderille.) Herra tohtori, leikatkaa siis. Leikatkaa ja polttakaa... jäähän minulle vielä yksi käsi työntekoon ja kaksi tervettä jalkaa juoksemiseen!
TOHTORI WALDER (iloisena). No niin! Sillä tavalla! (Osoittaen Sonnleitnerin emäntää.) Kenellä tuollainen tuki on hänen on mahdoton joutua epätoivoon!
FRIEDL. Oikein sanottu, herra tohtori... hävetä saamme me jokainen... me miesväki tuollaisen vaimon edessä!
TOHTORI WALDER (kehoittaen lähtöön). Mutta älkäämme nyt myöskään hukatko enää hetkeäkään! Selvintä on, Sonnleitner, että me nyt heti valmistamme teille vuoteen omaan rekeemme ja ajamme yhdessä vuorelta alas suoraa päätä sairashuoneelle.
FRIEDL (miehekkäästi). Niin... niin! Kuinka vain tahdotte! Minä tyydyn kaikkeen!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Minä lähden matkaan!
TOHTORI WALDER (kääntyy menemään). Onhan meillä toki vähän tilaa urhoolliselle Sonnleitnerin emännällekin! (Friedlille.) No niin... laittakaapa siis kuntoon... (Sonnleitnerin emännälle) ja tuokaa te meille pari patjaa ja joku peite, jotta saisimme reen hiukan pehmeämmäksi!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (lähtien oikeanpuoliselle ovelle). Kyllä! Tuossa paikassa! (Poistuu.)
TOHTORI WALDER (peräytyen Rollerin kera vasemmalle). Tulkaa siis, herra Roller! Nyt minä teille näytän, mitenkä aivan yksinkertaisella tavalla saadaan valmistetuksi tilapäinen vuode sairaan kuljettamista varten! (Molemmat poistuvat.)
Yhdeksäs kohtaus.
(Gebhart Friedl, Sonnleitnerin Emäntä.)
Sonnleitnerin emäntä (Tuo kamarista vuodevaatteita ja aikoo poistua ulko-ovesta.)
FRIEDL (huutaen hänen jälkeensä). Anna! Se ei käy päinsä! Täytyyhän sinun jäädä tänne! Kuinkas lapset tulisivat yksin toimeen...
GEBHART (veistelypenkiltä, keskeyttämättä työtään, yksinkertaisesti). Lapsukaisista minä kyllä pidän huolen!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (poistuen ulko-ovesta). Niin, olettehan niin hyvä, herra Perathoner! (Poistuu.)
FRIEDI, (liikutettuna). Gebhart! Jumala sinulle palkitkoon kaiken sen, mitä sinä meille näinä kuutena viikkona tehnyt olet! Ole niin hyvä äläkä jätä meitä nyt pulaan, kunnes olemme päässeet pahimman ohi! Minähän nyt kerran olen sellainen pahan ilman lintu!
'GEBHART (puhellen veistelypenkiltä päin, reippaasti, ei vailla huumoria). Sellainenhan sinä oletkin ollut jo pienestä pitäin! Muistatkos kerrankin koulussa... kun minä olin heittänyt opettajaa paperipallolla... keskelle nenää... ja sinä mies parka sait selkääsi, koska hän piti sinua syyllisenä, etkä sinä tahtonut ilmiantaa minua! Ja sitten myöhemmin, senkin muistan minä vielä vallan hyvin, kun olimme yhdessä sotaväessä... kuinka me huoneeseemme päästyä aina hyökkäsimme puisiin matkakirstuihimme käsiksi... kuinka sinä joka ilta kaivoit paperista esiin ilta-ateriasi ja aina työnsit minulle suuremman makkaranpalan... ja minä huomasin sinusta, kuinka itse olit nälissäsi kuin susi... (Vaitiolo.) Ja nyt, kun sinulle kerran käy huonosti, nytkö jättäisin minä sinut pulaan? Kylläpä olisin silloin vaivainen raukka! Sitä et tule näkemään, Friedl!
Kymmenes kohtaus.
(Gebhart, Friedl, Sonnleitnerin emäntä.)
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (astuu jälleen tupaan kannettuaan tarvittavat vuodevaatteet rekeen. Toimeliaan kiireellisesti Friedlille). Nyt minä vielä kiireesti pistän sinulle kokoon pari paitaa ja jonkun nenäliinan... ja pian olen minä sitten itsekin valmis! (Poistuu kamariin, jonka ovi jää raolleen, niin että voi kuulla äidin puhelevan lasten kanssa.)
FRANZL (kamarissa). Äiti! Lähdetkö sinä pois kotoa?
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Minä tulen pian takaisin, Franzl... tulen pian takaisin!
FRANZL. Lähteekö isäkin pois kotoa? (Sonnleitnerin emäntä rauhoittaa lapsia ja sulkee oven.)
Yhdestoista kohtaus.
(Gebhart, Friedl, Vanha Perathoner, sitten Sonnleitnerin emäntä.)
PERATHONER. (tulee ähkien sisälle, henkäyksissään). Olen etsinyt koko myllytien... vaan missään ei näy jälkeäkään Meixnerista!
GEBHART. Tuskin olitte päässyt ulos ovesta, kun hän jo tuli tänne kirkkopolkua pitkin! (Nousee työstään.) No turkanen, isäukko! Tehän nyt läähätätte!
PERATHONER. Niin... jos sinulta rahaa mielii saada, niin saakin pitää kiirettä!
GEBHART (ottaa veistelypenkiltä loput kaksi guldenia ja antaa ne vanhukselle). Kas niin... isäukko! Tässä onkin vielä jälellä täsmälleen kaksi guldenia! (Ottaa kahvin ja leivän veistelypenkiltä ja asettaa ne uunipenkille. Hyväsydämisesti.) Ja tässä on vielä tilkka kahvia ja leipää! Istukaa nyt mukavasti tässä lämpimän uunin kupeella ja maistukoon särpimenne oikein hyvältä! (Menee jälleen työhönsä, jota jatkaa seuraavan kohtauksen aikana innokkaasti.)
PERATHONER (sijoittuu uunipenkille ja maiskuttaa mielissään). Ah! Kylläpä tämä maistuukin! Minusta näyttää, että sinä tänään kuljet antohousuissa! (Alkaa syödä.) Soo! Kahvi ei maistu pahalta... siinähän on oikein sokerinpalakin!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (tulee lähtövalmiina kamarista, käsivarrellaan miehen päällysviitta ja liinavaatteita). Kas niin! Herran nimessä! Takin hihaan et saa kättäsi pistetyksi, vaan minäpä toinkin sinulle viitan... siihen minä kiedon sinut hyvästi, se ainakin pitää lämmintä. (Asettaa viitan vuoteelle, levittää sitten liinavaatteet pöydälle ja alkaa niitä huolellisesti järjestellä ja niistä kääröä muodostella. Hetkisen vaitiolon jälkeen Friedlille, pöydän luota lähtemättä.) Friedl! Oletko huolissasi?
FRIEDL (päättävästi). Noo... Anna... noo! Me kaksi tuemme toisiamme... Jos kohtalo kolhii kämmenelle, niin annamme me takapoukkoa jaloillamme! Eikö niin!
Kahdestoista kohtaus.
(Edelliset. Suutarin eukko.)
SUUTARIN EUKKO. (tulee ulko-oveen hiljaa koputettuaan tupaan, pieni käärö käsissään. Hintelö, kalpea, nukkavierussa puvussa, päässä huivipahainen. Hyvin vähäsanainen. Jää seisomaan aivan ovipieleen.)
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (on koputuksen kuultuaan lähestynyt ovea, ei tunne sisäänastuvaa.)
SUUTARIN EUKKO (yhä ovipielessä, ohuella, ujolla äänellä). Mieheni lähetti terveisiä... (Kopeloi kääröään.)
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (yhä vielä tuntematta häntä). Niin.... kuka... (Tuntee hänet.) Ah! Suutarin vaimo! Tuossa tuokiossa en olisi teitä laisinkaan tuntenut! Onpa harvinaista nähdä teitäkin kerran!
SUUTARIN EUKKO (vetää paperista esiin pienet huopakengät). Hän ei voi lähteä ulkoilmaan... hänellä on niin kiinteä yskä... (ojentaa Sonnleitnerin emännälle kengät.) Tässä nyt ovat ne huopatöppöset!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (ottaa ne vastaan, iloisena). Voi, sepä hauskaa! Kolmeen viikkoon ei lapsi ole osannut muusta puhuakaan kuin töppösistä! (Kiiruhtaa kamarin ovelle, huutaen sinne.) Annele! Katsoppas, mitä minulla on...
Kolmastoista kohtaus.
(Edelliset. Annele.)
ANNELE (rientää tupaan, riemuissaan). Töppöset...
FRIEDL (vuoteelta päin). No niin! Jumalan kiitos!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (näyttää lapselle kenkiä). Katsoppas tänne... kuinka kauniit... kuinka lämpöiset! Kauvan... kauvan olet saanut odottaa... mutta nyt ne kuitenkin tulivat, eikö niin... (asettaa lapsen eräälle tuolille istumaan.) Kas niin! Nyt vedämme ne heti jalkaan... niin käyvät jalat lämpimiksi... sitten voit mennä kävelemään... (Laskeutuu toiselle polvelleen ja ryhtyy pukemaan kenkiä lapsen jalkaan. Tarkastaen niitä vielä kerran.) Oikein sirot ja siistit ne ovatkin!
SUUTARIN EUKKO (vaatimattomasti). Hän on pannut parastaan... minkä suinkin on osannut!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (ikäänkuin sattumalta). Mitäs ne sitten maksavat?
SUUTARIN EUKKO (yhä vielä ovipielessä). Ne maksaisivat guldenin seitsemänkymmentä.
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Guldenin seitsemänkymmentä! Hyvä on! Viekää terveisiä miehellemme... ensi viikolla lähetämme rahat! (Aikoo vetää kengät lapsen jalkaan.)
SUUTARIN EUKKO (hyökkää äkkiä hänen luokseen ja tempaa häneltä kengät.)
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (aivan hölmistyneenä). Mitä nyt? Mikä teihin tuli? (Tarttuu kenkiin.)
SUUTARIN EUKKO. Ei ilman rahaa!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Ettekö te kuule? Ensi lauvantaina, sanon minä. Tottahan toki ne pari päivää jaksatte odottaa? (Aikoo tarttua kenkiin.) Antakaa ne tänne!
SUUTARIN EUKKO (uppiniskaisesti). Ei ilman rahaa!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (yhä kiivaammin). Saattehan te rahanne! Ilmaiseksi me emme tahdo mitään.
FRIEDL (vuoteelta päin). Suutarin vaimo! Koettakaa toki ymmärtää meitä.
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Vai käyvätkö nyt kaikki yht'aikaa meidän kimppuumme! Antakaas kun kerron teille kurjuudestamme...
SUUTARIN EUKKO (torjuen). Minä en oikein kuule sillä korvalla! Nähkääs, mieheni rykii niin kovasti, ja se on saanut korvani lummehduksiin! (Kääntyy lähteäkseen.) Niinpä lähden siis pois kenkineni! Näin joulun alla saa ne kyllä helposti kaupaksi!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (estelee häntä menemästä ovelle). Tehkää nyt toki lapselle mieliksi! Pulu parka on jo niin kauvan niistä iloinnut. (Aikoo tarttua kenkiin.) No niin, jätättehän ne siis tänne!
SUUTARIN EUKKO. Ei ilman rahaa!
FRIEDL. Kuulkaa, suutarin vaimo! Me pyydämme oikein hartaasti ja kauniisti...
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (pyytäen). Olettehan te itsekin äiti! Tiedättehän te itsekin, kuinka kipeästi se koskee... kuinka se painaa, kun ei lapsukaisilleen saa tehdyksi mitään hyvää ja rakasta... ja kun he sitten istuvat niin hiirenhiljaa nurkassaan... ja katselevat meihin suurilla silmillään... Jättäkää kengät tänne! Ajatelkaa, että joulu on ovella!
SUUTARIN EUKKO (puhkee puhumaan sydämensä katkeruudesta). Luuletteko te, että joulu on ovella vain teidän lapsianne varten? Mitä? Entäs minun lapseni! Ne kai eivät joulua tarvitsekaan teidän mielestänne, nuo likaiset suutarinpennut, mitä! Noo... noo, vaikka koko perheenne joutuisi hätään ja turmioon, niin minä en voi teitä auttaa! Ainakin on sitä ennen minun lapseni kerrankin saatava joulukuusensa! (Aikoo lähteä. Sonnleitnerin emäntä vaipuu tuolille, panee käsivartensa ristiin pöydälle ja alkaa voihkia. Vanha Perathoner katselee ihmeissään itkevää Sonnleitnerin emäntää.)
GEBHART (on tähän saakka istunut työhönsä syventyneenä veistelypenkin vieressä ja on vasta lopummalla näyttänyt hermostuneelta ja levottomalta. Samalla hetkellä, kun Sonnleitnerin emäntä itkien vaipuu tuolille, alkaa hänessä selvästi näkyä vaikea sielunkamppailu. Hänen katseensa kiintyy voimakkaan kiihtymyksen pakoittamana voihkivaan Sonnleitnerin emäntään ja kääntyy sitten vanhaan Perathoneriin. Suutarin eukko on jo päässyt ovesta ulos. Äkkiä heittää Gebhart pois kaiverruspuukkonsa, juoksee eukon perään, tempaa hänet takaisin tupaan ja vetää oven lukkoon. Vaivoin pidätetyn kiihtymyksen vallassa). Pysykää siinä! (Lähestyy vanhaa Perathoneria, joka yhä istuu uunipenkillä kahviaan mieluisasti hörppien. Gebhart saa vaivoin sisäisen suuttumuksensa hillityksi ja pyytää.) Isävanhus! Antakaa ne kaksi guldenia tänne!
PERATHONER. (aivan tajuttomana). Mi-mitä?
GEBHART (joutuun). Älkää kyselkö kauvan! Antakaa tänne! Minä pyydän teitä!
PERATHONER. (on noussut, pistää kätensä kouristuksentapaisesti housuntaskuun ikäänkuin rahojaan varjellakseen. Tuskallisesti). Mitä? Minunko pitäisi antaa? Siitä ei tule mitään!
GEBHART (tarttuu hänen käteensä). Kyllä! Kyllä siitä tulee! Antakaa tänne! Näettekös... ei se hyödytä mitään! (Näyttää aikovan ottaa rahat väkivallalla.)
PERATHONER (väistyy peloissaan nurkkaan päin. Itkunsekaisesti). Noo... noo... minä en anna mitään... en mitään minä anna... (Gebhart käyttää väkivaltaa.) Mitä sinä uskallat... sinä... minun viikkorahani... vaivaistaloonko sinä minut ajat...
GEBHART (jonka katse taas kiinnittyy voihkivaan Sonnleitnerin emäntään, tukahdutetusti, rajusti). Ja vaikka sinun täytyisi mennä kapusiineilta kerjäämään luostarin lientä! Antakaa vain tänne... antakaa vain tänne... (ottaa häneltä läähättäen toisen rahan) kas niin... siinä on yksi guldeni... nyt vielä toinen... (avaa hänen nyrkkinsä) avatkaa vain sormet... (ottaa häneltä toisen rahan)... kas niin... näettekös nyt, sanoinhan minä jo! (Heittää rahan pöytään. Ottaa suutarin eukolta kengät.) Tänne ne töppöset!
SUUTARIN EUKKO (ottaa rahan pöydältä). Guldeni seitsemänkymmentä... (antaa lantteja takaisin) ynnä kolmekymmentä on yhteensä sata. (Poistuu.)
Neljästoista kohtaus.
(Edelliset, Paitsi Suutarin eukko).
GEBHART (lähestyy huopakenkineen lasta, joka on jäänyt aivan rauhallisena paikalleen istumaan. Laskeutuu toiselle polvelleen ja rupeaa kenkimään lasta.)
ANNELE (nauraen). Töppöset!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (on nostanut päätään, istuu pöydän ääressä ja tuijottaa kuin tajuttomana Gebhartia ja lasta. Samaten Friedl, joka on noussut istumaan vuoteelle.)
PERATHONER (nyyhkii nurkassa).
GEBHART (lapsen luona häärien, huomattavasti kiihtyneenä, mutta sydämellisesti). Isäukko... älkää olko millännekään! Saattehan te rahanne takaisin! Kun kerran on niinkuin on!
PERATHONER (nyyhkien). Ryöväsi isänsä... niinkuin maantierosvo...
GEBHART (saatuaan kengät lapsen jalkaan nousee lattialta). Hyvä Jumala... hyvä Jumala! Pitäisikö tuon lapsiraukan sitten palelluttaa jalkansa? Tuollaista vaivaista ei kenenkään pitäisi kadehtia!
PERATHONER. Ja minut hän lähettää kerjuulle... luostarinlientä kerjäämään...
GEBHART. Seis! Älkää vain panko omianne, isäukko! Sitä minä en ole sanonut!
PERATHONER (kääntyy vilkkaasti Sonnleitnerin emännän ja Friedlin puoleen). Sonnleitnerin emäntä! Sanoiko hän vai ei... että minun pitää mennä luostarinlientä kerjäämään? — Friedl, todista tässä minulle kunniasi ja omantuntosi mukaan... sanoiko hän niin vai ei?
FRIEDL (välittäen). Niin, minusta tuntuu, että hän siten sanoi... mutta hän ei sitä tarkoittanut...
GEBHART (tarttuu hämmentyneenä päähänsä). No hyvä! Minä sanoin siis siten! Minä en sitten ollenkaan tiennyt, mitä kulloinkin puhun! (Isäänsä päin kääntyen, hyvänä.) Minä en lähetä teitä kerjuulle... isävanhus! Tiedättehän te, ett'en teitä koskaan ole hyljännyt... enkä koskaan hylkää... ennemmin olen itse syömättä...
PERATHONER. Ryövännyt... ryövännyt on hän minut!
GEBHART (pyytäen). Kuulkaa, isä, älkää sanoko: ryövännyt! Herra siunatkoon! Vääntäähän se jokaisen ihmisen sydäntä, kun näkee tuollaisen pikku pulu raukan itkevän!
PERATHONER. Mutta vanha isä ulvokoon niin paljon kuin haluttaa!
GEBHART. Mitä joutavia! Me! Sehän on jo taas aivan toista! Me olemme täysikasvuisia! Vaan tuollainen lapsi... isäukko... tuollainen lapsukainen... tuollainen avuton olento, joka tuskin osaa vielä isän nimeä sanoa... (Menee jälleen työhönsä. On huomattavan levottomassa ja hermostuneessa tilassa.)
ANNELE (on iloissaan hypähtänyt Sonnleitnerin emännän luo). Äiti, katso... töppöset!
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (joka jo taas on alkanut järjestellä liinavaatteita ja tekee työtään merkillisen hajamielisenä, kuin tajuttomasti, nostaa lapsen korkealle ja suutelee sitä nyyhkien useat kerrat rajusti. Laskee hänet lattialle, jatkaa työntekoaan.)
PERATHONER (yltyen ivalliseksi). Ah! Ah! Ah! Kas... kas... sitä Gebhartia! Millainen sydän hänellä on... kuin voisämpylä... niin pehmeä... niin pehmeä... ja juuri lapsia kohtaan...
GEBHART (heittää veitsen taas kädestään, menee joutuun isän luo, kiihtyneenä). Kuulkaa, isäukko! Minä pyydän teitä! Jättäkää minut rauhaan! (Tarttuen päähänsä, avuttomasti.) Päätäni jo muutenkin pyörittää kuin myllynratasta! (Ryhtyy jälleen työhönsä.)
PERATHONER (ottaa lapsen syliinsä, istuutuu). Annele! Hyvä on sinun nauraa! Tällaisesta pienestä, sievästä lapsukaisesta tietysti kaikki ihmiset pitävät! Jos jotain haluat, niin ei muuta kuin ulvot... silloin saat kaikkea! Tiedätkös, ihmisten sydäntä vääntää, kun näkee tällaisen pikku pulu raukan itkevän... Vaan kun on vanhaksi käynyt, silloin ei enää ole minkään arvoinen! (Nostaa lasta leuasta ja katselee sen kasvoja. Sitten hämmästyneenä.) Mutta — mutta mitäs tämä on! Annappas kun katson! (Katsoo tarkemmin.) Sinun pikku silmäsihän ovat aivan kuivat... Annele, sano... oletko sinä sitten itkenyt?
ANNELE (nauraen). En! En minä ole itkenyt!
PERATHONER (kompuroi Gebhartiin päin, joka kiihtyneenä istuu työtään tehden, ja nykäisee häntä, hiljaa). Kuuletkos, Gebhart! Annele sanoo, ett'ei hän olekkaan itkenyt!
GEBHART (pelokkaasti). Jumalan tähden, isäukko! Älkää minua enää kiduttako! Armahtakaa toki minuakin edes hiukan...
PERATHONER (ilkeämielisesti). Olisitko ehkä sekoittanut toisiinsa pikku pulun ja (Sonnleitnerin emäntää osoittaen) ison pulun?
GEBHART (hypähtää pystyyn, voimatta hillitä kiihtymystään). Nyt minä sanon teille viimeisen kerran! Minä tahdon päästä rauhaan... rauhaan... rauhaan! (Istuutuu uudelleen.)
FRIEDL. Perathoner! Jättäkää nyt jo tuo mies parka rauhaan!
PERATHONER (tekeytyen viattomaksi). No niin, mitä olen minä sitten sanonut? (Gebhartille.) Mitä sinä puhut itsesi tuollaiseen kiihkoon? En minä sille mitään voi, ett'ei Annele ole itkenyt! Jos sinä erehdyitkin hänestä ja Sonnleitnerin emännästä... no niin, mitä se nyt sitten on?
GEBHART (hypähtää pystyyn, koettaa tukkia vanhuksen suun, kasvavan pelon vallassa). Minä pyydän teitä.... minä rukoilen... katsokaas, minä olen niin väsynyt, niin loppuunkulunut... (nojautuu epätoivoisena pöydän yli) kunpa jo olisin lopussa!
PERATHONER (teeskennellen säälivänsä häntä). Gebhart! Niinkö kovasti se sinuun koski?
GEBHART (suurimman tuskan vallassa). Te saatte vielä tänä päivänä rahanne, olkaa nyt vain hiljaa, minä myyn taskukelloni... tahi minä varastan... tahi vaikkapa... tapan jonkin...
PERATHONER. Mene... mene! Kuka nyt niin raivoisaksi rupeaa! Muuten, kun tuo korea vaimoihminen niin ulvoen virui tuossa pöydän vaiheilla... niin satuttihan se hiukan verran minunkin hermojani! Vaan sinähän yht'äkkiä kävit rajuksi kuin villi eläin... nähdessäsi hänen itkevän... silmiesi herkun... salaisen rakastettusi!
GEBHART (vaipuu viimeisen sanan kuultuaan yht'äkkiä masentuneena alas. Antaa kätensä riippua aivan hervottomina ja on kaikesta kokonaan välinpitämätön).
PERATHONER (kohottaa keppiään). Ja vanhan isäsi sinä lähetät luostarinlientä kerjäämään... Sinä retkale... sinä häpeemätön... sinä kirottu... (Lyö Gebhartia.)
GEBHART (välittämättä mistään, liikahtamatta paikaltaan). Antaa tulla! Lyökää minut murskaksi! Minun puolestani kyllä! (Perathoner poistuu.)
Viidestoista kohtaus.
(Edelliset, paitsi Perathoner.)
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (joka tällä välin on saanut nyyttynsä järjestykseen ja vienyt sen Friedlin vuoteelle, on seurannut tapahtumaa yhä kasvavalla sisäisellä levottomuudella. Nyt hyökkää hän yht'äkkiä Gebhartin luo ja syleilee häntä). Oi, sinä hyvä ihminen... sinä rakas... sinä hyvä!
GEBHART (painaa hänet silmänräpäyksen ajan rajusti rintaansa vasten). Mitä siitä, vaikka isä kiroaisi minut ikuiseen turmioon, kun vain sinä... sinä...
FRIEDL (Gebhart ja Sonnleitnerin emäntä ovat siksi peränurkassa, ettei Friedl voi heitä vuoteelta päin oikein nähdä suuren kaapin sivulta. Hän on jo ennemmin vaivaloisesti noussut leposijaltaan, voidakseen nähdä mitä Gebhartin ja tämän isän välillä tapahtuisi. Näkee nyt molemmat toiset. Hämmästyneenä). Mitäs teillä kahdella... siellä...
SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (hätkähtää kun unesta heräten kuullessaan Friedlin äänen). Hyvä Jumala! (Tarttuu otsaansa, ikäänkuin vasta nyt tajuihinsa tullen.)
GEBHART (on myös hypähtänyt äkisti pystyyn. Seuraavan kohtauksen ajan pysyvät hän ja Sonnleitnerin emäntä vaiti, seisoen lähellä toisiaan seinän vieressä. Gebhart on painanut paljaat käsivartensa ristiin rinnalleen ja tuijottaa synkkänä lattiaan).
ANNELE (hypähtää uuninpenkiltä alas ja sipsuttelee Friedlin vuoteen luo. Sievistelee uusilla kengillään). Katso... isä... töppöset!
FRIEDL (istuutuu kuolemaan saakka masentuneena sängynlaidalle. Ei katso lapseen. Aivan koneellisesti). Niin... nyt... sinulla on... töppöset.
ANNELE (sipsuttaa hauskasti kamarin ovelle, joka on vähän raollaan, avaa sen ja menee kamariin iloisesti huudahtaen). Franzl! Töppöset!
Kuudestoista kohtaus.
(Edelliset. Tohtori Walder. Myöhemmin Roller.).
TOHTORI WALDER (tulee kiireesti ulkoa. Rientää Gebhartia ja Sonnleitnerin emäntää huomaamatta, suoraa päätä vuoteelle. Reippaasti). Kas niin! Nyt saatte tulla! Me olemme valmistaneet teille rekeen oikein mukavan ja lämpimän vuoteen! (Huomaa vuoteella. Sonnleitnerin emännän tuoman käärön.) Otatteko tämän mukaanne? (Tarkastaa kääröä.) Liinavaatteita! (Ottaa Sonnleitnerin emännän tuoman päällysviitan ja kietoo sen Friedlin ympäri, joka pää kumarassa istuu sängynlaidalla.) Kas niin! Se pitää lämpimänä! Ja nyt sitten Herran nimeen... (Huomatessaan Friedlin nytkähtävän kokoon.) Ei teidän tarvitse peljätä... en minä tee teihin kipeätä!
FRIEDL (työntää vapaalla kädellään viitan hartioiltaan).
TOHTORI WALDER. Antakaa toki viitan olla! (Kietoo sen jälleen hänen ympärilleen). Ulkonahan on jäätävän kylmä!
FRIEDL (työntää jälleen viitan pois.)
TOHTORI WALDER (ihmetyksissään). Mikä teitä vaivaa! Mikä teille on tullut? Pelkäättekö te sairaalaa? Älkää nyt olko niin taitamaton! Siellä on teidän sadoin verroin parempi olla kuin täällä! (Aikoo taas asettaa viitan Friedlin hartioille.)
FRIEDL (torjuu sen luotaan vapaalla kädellään).
TOHTORI WALDER (harmistuneemmin). Mutta Sonnleitner! (Aikoo taas kietoa viittaa Friedlin ympäri.) Olkaa toki järkevä! Eihän teidän tarvitse peljätä mitään! Me annamme teille jotain haisteltavaa, sitten te vaivutte uneen, ja herätessänne on koko toimitus suoritettu! Siis reippaasti nyt... tulkaa! (Asettaa viitan hänen ympärilleen.)
FRIEDL (pyyhkäsee viitan pois, soinnutlomasti). Antakaa olla!
TOHTORI WALDER. Älkää nyt viivytelkö! Minun täytyy lähteä kotiin! Joko taikka —
FRIEDL (kuten äsken). Antakaa olla!
TOHTORI WALDER (ärtyisästi ja ihmetellen). Mitä? Entäs teidän kätenne?
FRIEDL. Antaa olla!
TOHTORI WALDER (vihaisena). Ja antaa olla verenmyrkytyksenkin... ja teidän elämänne... ja vaimon ja lapset... Kaikkiko vain annettava olla? Nyt, yht'äkkiä! Mitä?
FRIEDL (lyhyen vaitiolon jälkeen). Vaimo kai löytänee itselleen toisen...
TOHTORI WALDER (ei ymmärrä mitä tehdä). Jumalan tähden! Mitä nyt on sitten teille tapahtunut? (Katselee ympärilleen kuin apua etsien.) Sonnleitnerin emäntä! Auttakaa toki minua! (Katsoo hetkisen tutkivasti Sonnleitnerin emäntää ja Gebhartia, jotka liikkumattomina maahan tuijottaen seisovat aivan toistensa vieressä. Kääntää sitten hitaasti katseensa Friedliin. Tarttuu järkytettynä Friedlin käteen.) Sonnleitner! Jääkää hyvästi! (Kääntyy lähteäkseen.)
ROLLER (ilmaantuu ovelle ja aikoo puhua. Tohtori Walder viittaa hänet vaikenemaan.)