Part 12
He eivät olleet ajaneet kovin kauas kylästä, kun Laila heräsi mietteistään siihen, että hänen pulkkansa törmäsi Ainon ahkioon. Syytä, miksi Aino oli peuransa pysähdyttänyt, ei tarvinnut kysyä, sillä kylästä kuuluva helvetillinen melu selvitti sen kyllä. Äkkiä Aino taas tempasi poronsa juoksuun, ja Laila arvasi hänen luulevan, että Vorna oli huomannut heidän pakonsa ja pannut heti toimeen yleisen hälyytyksen. Pian hän kuitenkin pysähtyi taas harkiten kuuntelemaan. Heidän pakonsa ei voinut enää tuota melua selvittää.
He olivat nyt sillä paikalla, jossa Sepän piti heidän tuloaan odottaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt. Jäätävä tunne valtasi Lailan ja hän kirkaisi kauhusta. Ainon poro hyppäsi säikähtyneenä syrjään ja samalla ilmestyi vanha lappalainen metsästä kiireesti heidän eteensä!
-- Isä!
Laila vaipui nyyhkyttäen isänsä kaulaan. Mutta Staalo rupesi heti hätäillen kiiruhtamaan:
-- Pian matkalle, pian. Luulimme, ettette olleet päässeetkään lähtemään, kun rupesi tuo melu kuulumaan, ja siksi hiihtivät Seppä ja Lippo sinne katsomaan. Nyt kotia kohti kiireesti, sillä he kyllä jälkenne löytävät. Meidän ei tarvitse...
Hän pysähtyi, sillä karjalaistyttö oli tarttunut lujasti hänen käsivarteensa. Viitaten kylään päin, jossa taivas oli ruvennut oudosti punoittamaan, kysyi Aino tukahtuneella äänellä:
-- Mitä merkitsee tuo tuolla?
Vanha lappalainen astahti hiukan syrjään.
-- Vainolaisiksi arveli niitä Seppä. Pohjalaisten kostajajoukoksi, joka lienee samonnut tänne veljesi jälkiä. Mitäpä se muutakaan voinee olla?
Ainon silmät laajenivat kauhistuksesta ja tuskallinen epätietoisuus kuvastui hänen kasvoillaan. Äkkiä hän kääntyi taluttamaan poroaan kylään päin. Silloin riensi Staalo hätään.
-- Armahaiseni! Älä mene sinne, sillä siellä odottaa sinua tuho. Ethän kuitenkaan voi mitään tehdä. Ehkä veljesi hyvinkin pitää puolensa. Malta ja odota, miten taistelun käy...
-- Minun täytyy, minun täytyy, vakuutti tyttö tuijottavin silmin, yhä hankkiutuen ajamaan, mutta Staalo tarttui hänen ajohihnaansa.
-- Älä mene, armahda toki! Kiitä, että olet kauheasta kohtalosta pelastunut. Aja sinne, missä on teikäläisiä, niin ehkä ehdit ap...
Staalo huomasi, että hänen ei oikeastaan sopinut tästä huomauttaa, koska kerran Seppä ja Lippo olivat menneet taisteluun. Tyttö ei näyttänyt kuitenkaan häntä kuulevan, vaan heittäysi pulkkaansa lähtien ajamaan kotiin hurjaa vauhtia. Staalo kääntyi tyttäreensä ja sanoi kiirehtien:
-- Joudu lapsi!
Mutta Laila ei liikahtanutkaan, vaan tuijottaen jäykästi eteensä kysyi:
-- Siis Vorna ja Seppä voivat siellä joutua taisteluun?
-- Voivat lapsi, voivat.
-- Ja molemmat, tai ainakin toinen heistä voi saada surmansa?
-- Se on hyvin luultavaa.
Laila painoi kädet silmilleen ja kirkaisi luonnottomasti:
-- Isä, minä en voi lähteä! En.
Vanha lappalainen katsoi tyttäreensä aivan typertyneenä.
-- Et voi lähteä? sammalsi hän.
-- En. Minun täytyy estää heidän kuolemansa.
-- Kuinka voisit sen tehdä? Sehän on mahdotonta.
Laila ei enää vastannut. Pelästyneen ja kauhistuneen isänsä lupaa tai kieltoa odottamatta hyppäsi hän pulkkaansa lähtien ajamaan. Töin tuskin Staalo selviytyi häntä seuraamaan, hätäisenä, sekautuneena tyttärensä oudosta käytöksestä ja tapahtuneesta odottamattomasta asiain käänteestä.
* * * * *
Laila oli tuntenut sydämessään, ettei hän voinut paeta pois silloin, kun hänen kohtaloansa tuolla kylässä ratkaistiin.
Laila vapisi kiihkosta. Töin tuskin hänen isänsä sai pysäytetyksi hänet metsän reunassa, ettei hän syöksynyt kylää ympäröivään sissilaumaan suinpäin. He käänsivät poronsa vesakkoon, jossa tapasivat Ainonkin kalpeana edessään olevaa kamalaa näytelmää katsomassa. Staalo vaati jyrkästi, että kierrettäisiin metsää myöten kylän toiseen päähän, sillä sieltä pääsi vesakon turvissa aivan kujan suulle saakka.
Laila suostui neuvottomana isänsä ehdotukseen ja metsää myöten he lähtivät umpilunta kiertämään varovasti kylän toiselle puolelle. Vanha lappalainen oli huomannut, ettei hän saisi nyt tytärtänsä paikalta poistumaan, ennenkuin oli tullut ratkaisu parhaillaan käynnissä olevassa taistelussa, mutta hän pani parhaansa ainakin estääkseen häntä syöksymästä varomattomasti tuonne taistelevien joukkoon. Siksi hän ohjaili porojansa tiheimpiä viidakoita myöten. Niin kului päivä pitkälle ennenkuin he olivat saapuneet vesakkoon kylän lähistölle.
Kylä paloi jo silloin kauttaaltaan. Pienellä aukealla metsän ja palavan pirtin sekä ahtaan kujan suun välillä oli useita ruumiita. Kauempaa kuului yhä hurjaa taistelun melskettä, mutta tällä kohdalla ei ollut ketään. Vapisevin huulin osoitti Laila isälleen lappalaispukuisen miehen ruumista.
XXI.
Aslakin ja Staalon lähtiessä hyppäsi Aino ahkioonsa ja lähti ajamaan toisaalle, aluksi ajattelematta, minne. Sissien hyökkäys oli vaikuttanut tärisyttävästi hänen muutenkin luonnottomasti rasitettuun mieleensä, yhdellä iskulla kääntäen hänen kostonhimonsa haikeaksi katumukseksi ja itsensä syyttelemiseksi. Kaikki se ajatustoiminta, joka hänen tunnekuohunsa keskeltä pääsi johonkin johdonmukaisuuteen, kohdistui haluun voida jotakin tehdä äidin, veljen, suvun ja kotikylän hyväksi. Hän suorastaan kadehti niitä, jotka olivat saaneet jäädä kylään taistelemaan ja vaikkapa kuolemaankin; se oli heille helpompaa kuin hänelle ajella täällä kiven raskaalla tunnolla ja kipeällä häpeällä. Kaikki esiintyi hänelle nyt toisessa valossa ja veljen kuva ilmestyi hänen eteensä surullisen syyttävänä, niin miehekkäänä ja uljaana.
Hän ajeli neuvotonna metsässä sinne tänne, kunnes saapui järven rannalle, johon kylän palo näkyi kaikessa komeudessaan. Tuskallisella sydämellä lähti hän ajamaan paloa kohti, enää vaaraansa ollenkaan ajattelematta. Kun hän oli tullut melko lähelle, näki hän, kuinka kyläläisensä purskahtivat kaikista rantasolista pakosalle kuin jousen selältä ja kuinka kolme sissiä kiiruhti heitä ajamaan takaa. Aino hoputti peuraansa, joka tulipaloa peläten vauhkona karkaili syrjään. Hän näki, kuinka sissi ampui ja kaatui itse ammuttuna, ja hänen sivutsensa hiihti nuori äiti pelosta mieletönnä, vetäen ahkiossa lastaan, jonka hartiat pitkä nuoli oli armotta lävistänyt. Hän näki, kuinka vanha, korkeavartinen vaimo äkkiä kääntyi vihamiestä vastaan.
Ainon sydäntä kouristi sanomaton tuska. Hän tempasi suksikeihään lähelle hiihtäneeltä naiselta, ja läksi syvässä lumessa juoksemaan äitiänsä kohti. Hänen peuransa karkasi hurjistuneena kauas jäälle kuin paeten sekin. Ja Aino juoksi, mutta ei ehtinyt ajoissa tuhoisaa iskua estämään. Kuin raivotar syöksyi hän kolmatta miestä vastaan, mutta silloin tämä pakeni.
Hän tuntee sanomattoman katkeraa tuskaa, mutta kyynel ei irtaukaan. Tuntuu kuin kaikki elämän lähteet olisivat kuivaneet. Kuin tajutonna silittää hän äitinsä veristä päätä.
Mikä se oli?
Kujan suulta oli kuulunut raivoisia huutoja. Säikähtäen hyppäsi Aino äitinsä suksille ja kiirehti piiloon pienen rantasaunan taakse. Kuin pahantekijä kyyristäytyy hän sinne nähdessään veljensä juoksevan äidin ruumista kohti. Hän huomaa, että veljen kasvot ovat veriset ja harmaat, että katse on kiihtynyt ja outo, ja hänen sydäntänsä kouristaa haikea tuska ja katumus. Hän tuntee halua rynnätä veljensä luo ja anoa häneltä tekoansa anteeksi, mutta hän ei uskalla sitä tehdä. Väristen kuulee hän katkeran, kamalan naurun kajahduksen, ja näkee, yhä syvemmälle piiloonsa hautautuen, Vornan tuovan äidin ruumiin saunaan. Kun veli sitten syöksyy nuolena tiehensä, jää Aino jäykästi hänen jälkeensä tuijottamaan.
Hetkisen on hän siinä neuvottomana ja aikoo juuri lähteä liikkeelle, kun peräytyykin kiireesti piiloonsa takaisin. Kummastuen näkee hän vanhanpuoleisen suomalaisen tuovan selässään vaivaloisesti vanhaa seppää, jonka vaatteet olivat kärventyneet, parta puoleksi palanut ja joka oli nähtävästi pyörtynyt. Kiireesti vei suomalais-ukko kannettavansa saunaan, sulki oven ja poistui nopeasti, itsekseen alati haastellen ja jupisten.
Aino hiipi saunaan, jonka valaisi luukusta tuleva päivä himmeästi. Hän meni ja katsoi äitiinsä. Vainajan kasvot näyttivät tässä hämärässä melkein eläviltä, ellei suuri haava olisi toista todistanut. Hän tarttui jo kylmenneeseen käteen, mutta heitti sen samalla, sillä häntä pelotti yksinäisyys, kalma ja kuolema. Hän vilkaisi kuin peläten vanhaan seppään ja oli kirkaista kauhusta. Ukon silmät olivat auki ja katse oli suunnattu häneen. Aino näki selvästi, että ukko tiesi hänen salaisuutensa ja syytti nyt häntä kivenkovalla ankaruudella. Aino väistyi peläten ovelle saakka ja pakeni ulos.
Nyt paloivat ranta-aitatkin ja kuumuus oli saunan luona melkein sietämätön. Aino ymmärsi, että pian syttyisi sekin. Hän meni uudelleen sisään koettaakseen pelastaa seppää tulen käsistä, mutta se olikin turhaa; vanhus oli jälleen sulkenut silmänsä ja kuolema oli hänet vapahtanut. Uudelleen syöksyi Aino ulos, tietämättä, minne kääntyä.
Hän kuunteli tarkoin. Tulen huminan ja vinkuvan tuulen läpi kuului selvänä ja pelottavana taistelun ryske. Aino tunsi oman väkensä huudon, josta taas kaikui urheus ja luottamus. Vorna siellä taistelee, ajattelee hän ylpeydellä, hyppäsi suksilleen ja läksi varovasti hiihtämään pitkin järven rantaa.
Pysytellen rantatörmän suojassa ja pajupensaitten varjossa pääsi hän niin kauas, että tuli aivan aamullisen tiensä viereen. Vähän matkan päästä siitä ulottuikin hän näkemään taistelutantereelle, jossa miehet ottelivat yhtenä rykelmänä. Mutta päätä pitempinä muita näki hän kaksi valtaista vartta huojumassa, näki, miten milloin rautavarsinen tappara välähti ilmassa, ja kipeästi pisti silloin hänen rintaansa. Sanattomana ja tuijottavin silmin jäi hän katsomaan taistelua ja odottamaan sen loppua.
* * * * *
Hetkeksi antoi Laila Aslakin ruumiin ääressä surullensa vallan, mutta sitten hän kääntyi isäänsä päättäväisesti.
-- Minun täytyy mennä tuonne, sanoi hän viitaten taistelupaikalle päin.
-- Älä mene, älä lapsi, rukoili lappalainen tuskaisena. Lähdetään pois, sillä mitä heidän taistelunsa oikeastaan meihin kuuluvat. Molemmat puolet ovat meille samallaisia vihollisia. Lähdetään ajamaan kiireesti kotiin päin, oman väkemme jälkeen, sillä Seppä ja Lippo kyllä päänsä pelastavat ja jälkemme löytävät.
Laila katsoi isäänsä pitkään ja aikoi juuri vastata, kun hänen huomionsa samalla kiintyi kiivaaseen huutoon, joka kuului taistelupaikalta päin ja tuntui jotakin komentavan. Hän tunsi äänen; se oli varmasti Vornan, ja siksi hän unohti vastauksensa isällensä, kuunnellen tarkoin.
Mutta huuto lisäytyi monenkertaiseksi kiljunnaksi, joka tuntui hajoavan usealle haaralle. Samalla syöksähti heidänkin ohitseen kiivaalla vauhdilla pakenevia karjalaisia, joita voitonriemuiset sissit ajoivat takaa. Mutta karjalaiset hajosivat kaikki eri suunnille, jolloin sissit pian huomasivat viisaimmaksi palata takaisin. Huohottaen tuossa jo palasi muutamia, ja vasta nyt heidän huomionsa kiintyi lappalaiseen ja hänen tyttäreensä.
-- Kuka sinä olet? kysyi eräs epäluuloisesti ja kiivaasti.
Staalo selitti.
Miehet katsoivat Lailaan ja eräs naurahti jo.
-- Vai tämä se on tyttö, jota tuo pitkä suomalainen tuli täältä perimään. Hyvä oli, että sattui tulemaan, kun ei ole enää musta Nykyri myljymässä. Muutenpa ei tiedä, miten olisi käynytkään.
Sylkäisten jatkoi puhuja sitten hikeä pyyhkien:
-- Mutta ellei Vornaa saada hengiltä, niin tästä tulee kiivas lähtö sittenkin. Eipä taideta toisiin kyliin ehtiäkään, sillä pian on ympärillämme karjalaisia kuin sääskiä, kunhan kaikki pakenijat pääsevät sanaa viemään.
Laila tarttui hänen käteensä kiivaasti.
-- Eikö Vorna kaatunutkaan?
-- Ei.
-- Eikä Seppäkään?
-- Ei.
-- Missä he sitten ovat?
-- Missä lienevät toistensa perässä kuin näätä ja orava.
Mies viittasi taistelupaikalle päin ja katsoi kummastuneena Lailaan. Mutta odottamatta enempää selvitystä hyppäsi tyttö ahkioonsa ja lähti hurjasti ajamaan. Tulesta ja savusta hullaantunut poro otti villin vauhdin. Ennenkuin Staalo kerkesi perään, oli Laila jo kadonnut.
XXII.
Vorna katsoi pilkaten vastustajaansa. Jos hän itse selviää leikistä hengissä, ei ole läheskään kaikkia menetetty, vaikka paljon onkin. Vanha seppä on kuollut, samoin äiti, ehkä siskokin, ja useita parhaista miehistä. Kuollut on ukkoloista urhein, Arhippa taatto, jonka vertaista ei ole toista. Tuossa hän makaa rauhallisena kuin omalla penkillään.
Voi, kuinka mielelläni kuolemasi kostaisin, mutta en voi sitä nyt, sillä tappajasi ei ole tavallinen mies. Mistä lieneekään vastaani lennätetty? Ehkä kaikki on näin jumalissa päätettyä pääni menoksi? Muuten ei olisi tuhostani mitään tullutkaan.
Vorna melkein naurahtaa, kun tällaiset ajatusten välähdykset sekunniksi taistelun lomassa hänen aivoihinsa ilmestyvät. Hetki hetkeltä hänestä käy yhä selvemmäksi, että ottelu on nyt toivotonta ja että tavallaan suurempi vahinko tehdään viholliselle sillä, että paetaan sen edestä niin monin miehin kuin suinkin. Ja silloinhan jäisi Seppä yhäkin Lailasta epätietoiseksi eikä olisi vähääkään lähempänä päämääräänsä. Ja kun naapurikylistä apuun kiiruhtavat miehet, jotka varmaan heti päivän noustua olivat nähneet sankan sotasavun ja arvanneet, mistä olisi kysymys, paikalle tulisivat, olisi heille joku jo kaukana vastassa tietoa antamassa ja opastamassa. Kylliksi oli hän jo näyttänyt, että ei ole hänen eteensä astumista. Ja ehkäpä Seppä, epätietoisena Lailasta, ryntää häntä yksin takaa ajamaan. Mahdollistahan on silloin, että he ottavat yhteen jossain muualla, missä ei ole todistajia. Vielä ei tiedä, kuinka taistelu siinä tapauksessa saattaisi päättyä.
Vorna tuntee hiukan väsymystä, sillä hänen voimiansa on tänään kysytty ylenmäärin. Sitä ei kuitenkaan huomaa muusta kuin siitä, että hän ei enää hyökkää niin tulisesti kuin aikaisemmin, vaan ottelee puolustaen ja tyynesti, käyttäen vain taitoansa, mutta säästäen voimiansa. Sepän tappara oli kuin vahingossa päässyt äsken hipaisemaan lappeallaan hänen vasenta olkapäätänsä täräyttäen sitä niin, että hermoissa tuntui hiukan arkuutta. Vorna huomaa sen, minkä aikaisemmin Arhippakin, että Sepästä kehittyy tapparan käyttäjä joka iskulta. Äsken vasta hän joutui taisteluun ja nyt jo heiluttaa asettaan kuin olisi se valettu hänen käteensä. Koskaan ei ollut Vornan edessä vielä sellaista miestä seisonut.
Sepän kasvoille on levinnyt kalpeus ja hänen silmiinsä on tullut kiihkoinen hehku. Vaikka hän tuntee joka hetki olevansa mitä suurimmassa hengen vaarassa, ryntää hän kuitenkin sokeasti uskoen onneensa ja yhä lisääntyvään taitoonsa. Hänen voimansa tuntuvat pian olevan virkeimmillään ja hän antaa iskujensa sataa sakeasti kuin rakeiden. Kun hänen miehistään joku äsken olisi tahtonut häntä auttaa ja pistää Vornaa keihäällä takaa päin, ärjäsi hän synkästi kieltäen, sillä yksin tahtoi hän miehensä voittaa. Mutta hänen kieltonsa kuullessaan ymmärsi Vorna, mistä oli kysymys, ja ponnahti äkkiä salamannopeasti ja joustavasti kuin ilves taaksepäin: miekan välähdys vain ja mies kieri hangella verissään, jotavastoin Vorna itse oli entisellään ällistyneen Sepän edessä, pilkaten lausuen hänelle iskunsa evästykseksi:
-- Kiitti kun varoitti. Sano toistekin.
Seppää ärsytti Vornan pilkallisuus ja hän ryntäsi uudelleen häntä vastaan, irvistäen tavoittaen tuota komeata päätä, joka väistyi hänen iskujensa tieltä kuin noiduttu. Ja yhä viipyy hänen kasvoillaan tuo arvoituksen tapainen hymy, joka koko kamppailun ajan on Seppää kiusannut. Häntä itseä ei hymyilytä, sen hän tunnustaa, sillä koskaan hän ei vielä ollut niin kamalassa leikissä käsinä. Ja hänenkin päässään vilahtaa ajatushäivähdys silloin tällöin. Missä lienee nyt Lippo? Kunhan ei vanhus olisi sortunut vihamiehen eteen. Missä lie Staalo? Ja missä Laila?
-- Missä Laila? ärjäisee hän uudelleen, mutta Vorna ei vastaa, vaan hymyilee salaperäisesti, ja silloin antaa Seppä pontta kysymykselleen iskulla, jonka väistämiseen tarvitaan Vornan koko voima ja taito.
Mutta äkkiä Vorna huutaa miehilleen käskyn hajautua pakoon kaikkialle ja pelastaa itsensä ken voi. Ja hänen huudostaan hölmistyneen Sepän edestä häviää hän itse liukkaasti kuin kärppä. Muutamalla huikealla sivalluksella lyö hän ahdistajansa loitolle ja on jo hyvän matkan päässä tantereella, ennenkuin ällistynyt Seppä huomaakaan, mitä on tapahtunut. Vilauksessa hän näkee muidenkin paenneen, miestensä hajautuessa kaikkialle uhrejansa takaa ajamaan. Neuvottomana silmää hän ympärilleen, näkee syrjemmällä sukset. Hänen aivoissaan vilahtaa mielihyvä; hän muistaa, että ne ovatkin Nykyrin sukset; hän pistää tapparansa vyöhönsä, ryntää suksille ja lähtee kiivaalla vauhdilla Vornan perään. Hän kuulee kyllä, että joku huutaa häntä, mutta hän ei jouda katsomaan, kuka se on, vaan hurjana suoriutuu tielle, jossa Vorna menee jo monen viitanvälin päässä. Mistä Vornakin sai sukset? vilahtaa kummasteleva kysymys hänen mielessään, mutta hän ei jouda sitä enempää pohtimaan, vaan hiihtää kovemmin kuin koskaan ennen.
* * * * *
Aino näkee piilostaan, että miehet lähtevät pakosalle, ja huomaa ilokseen, että veljensäkin tekee samoin. Vorna juoksee tänne päin, mutta raskaasti käy hänen kulkunsa pehmeässä lumessa. Tuolta lähtee jo takaa-ajaja suksilla ja saavuttaa varmasti pian. Sehän on itse Seppä.
Aino ottaa kiireesti suksensa ja vie ne tielle valmiiksi. Sauvat lyö hän pystyyn molemmin puolin. Sitten kiiruhtaa hän taas piiloonsa, sillä hän ei tahdo tavata veljeänsä.
Vorna juoksee joustavasti, mutta huohottaa jo. Äkkiä huomaa hän edessään sukset ja ilostuu. Miekkansa, jota hän tähän saakka on pitänyt kädessään, sujauttaa hän äkkiä tuppeen, nousee suksille ja on samalla mennyt.
Mutta ennenkuin Seppä ehtii paikalle, rientää Aino uudelleen metsästä ja asettuu Sepän tielle. Pois! ärjäisee tämä raivostuneena, mutta neito ei liikahda. Kun Seppä yrittää kiertää hänet, tuntien, kuka hän oli, ja haluamatta koskea häneen, heittäytyy tyttö hänen jalkoihinsa kietoen käsivartensa niiden ympärille. Hurjistuneena kumartuu silloin Seppä, nostaa hänet syliinsä väkivallalla ja viskaa hänet koppina syrjään nietokseen. Ennenkuin Aino sieltä selviää, on hän jo mennyt.
Ainon mielen täyttää kiitollisuus siitä, että hän edes täten oli voinut veljeänsä auttaa. Hän yrittää takaisin metsään, kun samassa lujat kädet tarttuvat häneen ja vievät hänet huudoista ja valituksista, pyynnöistä ja rukouksista huolimatta palavaan kylään päin.
Kuin jäykistyneenä oli Lippo seurannut taistelun kulkua, rukoillen ja toivoen sen pikaista ja onnellista päättymistä. Sivumennen oli ohi kiiruhtava karjalainen heristänyt keihästään hänellekin, arveluttavan läheltä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt, mutta Lippo oli ne kaikki helposti väistänyt. Vaikka taistelu ei ollut oikeastaan kestänyt kovin kauan, oli se kuitenkin ollut hänestä niin pitkä kuin ijäisyys. Tuskaisena pohti hän siinä, mistä hakea Lailaa ja mitä tehdä, jos Seppä kaatuisi, kunnes karjalaisten ja Vornan äkillinen pako tuli hänellekin yllätyksenä. Ennenkuin hän pääsi ymmärtämään, mitä oikeastaan oli tapahtunut, huomasi hän Sepän painaltavan Vornan jälessä. Hän koetti huutaa häntä pysähtymään sekä luopumaan takaa-ajosta, mutta turhaan. Neuvottomana mietti hän siinä, mitä tehdä, hätäillen kiiruhtaen edestakaisin verisellä tantereella, kunnes hetken kuluttua poro kuin noidan nuoli porhalsi hänen sivutsensa. Hämmästyksekseen huomasi hän Lailan istuvan ahkiossa ja koetti huutaen pysäyttää häntäkin, mutta yhtä turhaan; vilauksessa oli ajaja kadonnut. Ja tuskin oli hän ehtinyt tämän asian täysin ymmärtämään, kun hänen uudeksi hämmästyksekseen toinen poro kiidättää hänen ohitseen Staaloa, joka pyrkii tyttärensä perään. Lippo ei huoli häntä puhutella, viittaa vain Lailan perään ja lähtee hakemaan suksiansa.
* * * * *
Sissit ovat luopuneet takaa-ajosta ja kokoontuvat vähitellen taistelupaikalle. Väsyneinä ja verisinä hakevat he esiin eväskonttinsa, ottavat kylän hiiloksesta palavia hirrenpäitä nuotioksensa ja ryhmittyvät niin tuliensa ympärille. Tuolla kiskaisee muuan karjalaisen ruumista syrjemmäksi.
-- Siirryppäs, veikkonen, elävien tieltä, sillä kyllä sinulle riittää nyt lämmintä muutenkin. Mene tuohon tappajasi Viitalan Matin viereen, sillä kai nyt sovitte, joskin äsken vielä kovasti riitelitte.
Miehistä joku hymähti. Äskeisen kuolemanriehunnan jälkeen oli tuntunut hiukan jäykältä, mutta nyt rupesivat kielet vertymään. Muuan jorahti palansa välistä:
-- Nykyriltä löivät pirut pään halki.
-- Niin tekivät. Lakkasi kerran sekin myljymästä.
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes taas joku arvosteli:
-- Huonosti meitä onnisti tällä kertaa. Ellei tuota pitkää Vornan vastustajaa olisi ollut, niin kuka tietää, miten olisi käynyt. Tappelivat kuin riivatut. Olivat nähtävästi varoillaan. Tästä on poistuttava kiireesti, sillä muuten ovat pian niskassamme.
-- Niin ovat. Mutta kohta alentuu tuo kylän hiilos siksi, että saamme käydä katsomassa, olisiko sieltä mitä otettavaa. Vaikka paljoahan emme pysty mukaan viemään, kun niin vähiksi hupenivat miehemme. Juutin Jussikin tuossa maata keijottaa silmät auki kuin jäniksellä.
-- Se Vorna olisi pitänyt saada hengiltä, kuului eräs lausuvan.
-- Niin olisi, sillä muuten eivät lakkaa kostoretket täältä päin. Saattepa nähdä, että monta kuuta ei synny, ennenkuin ovat taas heikäläiset kostamassa.
Vaiettiin. Kuului katkera huokaus.
-- Milloin loppunevat nämäkin matkat?
Kysyjä oli kyllästynyt ja alakuloinen, mutta hurjana karkasi silloin pystyyn joukosta eräs nuori mies:
-- Ei ennen, kun on jokainen Vienan kylä porona niinkuin tuo tuossa ja miehet raatoina edessämme. Palaamaan lähdemme nyt, mutta vielä yhden käärmeen pesän välillä tuhkaksi panemme, ettei pidä kissan raunioilla naukaiseman. Liian kauan on tätä surkeutta kestänyt, eikä meillä ole ollut yön eikä päivän rauhaa. Nyt emme hellitä, vaan kerrankin näytämme, miten näistä sodista loppu tulee. Muistakaa, miehet, kotianne, vaimoanne ja sikiöitänne, joita on helvetin tulessa vuosia kärvennetty.
Puhuja vapisi kiihkosta ja kumea murina säesti häntä. Veren jano, joka äsken oli tuntenut hiukan tyydytystä, alkoi taas herätä, ja muisto kärsityistä vääryyksistä ja kestetyistä julmuuksista virkosi kirvelevän tuoreena. Ajatukset johtuivat kuitenkin muualle, sillä siinä samassa tuotiin Aino miesten keskeen ja töytäistiin tylysti nuotioiden piiriin.
-- Siinä on ainoa vanki, julisti toinen tuojista.
-- Niin näkyy, arvosteli heti joku, mutta siinäpä tuota onkin.
Joku kuului naurahtavan ja kaikki katselivat tyttöä uteliaasti. Jo ojentui joukosta käsi ja tarttui Ainoon, jolloin tämä säpsähtäen siirrähti.
-- Ka ka...
-- Rohkeammin ne Vornan miehet Iin tyttöjä tapailivat kuin sinä tätä. Eivät kysyneet, kelpasiko kosija, vaan kosimatta ottivat.
Puhujan ääni oli kylmä kuin rauta ja Aino kuuli sen kalpeana. Miehet olivat vaiti, toisten heistä hymyillessä pahanenteisesti. Kuului joku sanovan:
-- Olipa paha, ettei Viitalan Matti elänyt. Hän olisi tehnyt tässä samat konstit kuin karjalainen teki hänen morsiamelleen. Viedään mukaan tyttö, kun sattuu näin nättikin olemaan.
Miesjoukko laskee raakaa ja kauhistavaa leikkiään. Heidän mieleensä muistuu sarja kauhukohtauksia, joissa heidän omat naisensa ovat olleet uhreina, ja heille tuottaa erikoista nautintoa miettiä, miten kukin niistä olisi nyt tämän tytön tuskalla kostettava. Ainolle selviää siinä, että häntä mahdollisesti odottaa samallainen kauhea kohtalo kuin monia muita näiden retkien jalkoihin joutuneita nuoria naisia. Mutta hän on liian ylpeä armoa rukoillakseen.
Lippo hiihti kiireesti paikalle. Hän ehti kuulla miesten puheita ja puuttui asiaan:
-- Älkää tuottako kirousta päällenne, miehet, sanoi hän vapisevalla äänellä, vaan armahtakaa neitoa tässä. Hänhän on viaton, ja teette saman synnin hänet häväistessänne kuin ne tekivät, jotka teidän naisenne raiskasivat. Olkaa jalompia te.
-- Kuka sinä olet, äijä-paha? kysyi joku joukosta raa'asti, ja toinen kuului jupisten lisäävän:
-- Etpäs käynyt meitä auttamaan, vaan tyydyit vain katsomaan. Mikä lienetkin? Tytölle teemme mitä tahdomme. Hiihdä matkaasi nopeasti ja tee se hyvän sään aikana.