Part 11

Raivoisa riemun ja vihan huuto kuuluu ja Lippo kiiruhtaa taas ulos. Mitä on tapahtunut? Edelleen on kylä tyhjä ja tuli saa tehdä rauhassa tehtäväänsä. Lippo kiertää kuumimman paikan ja saapuu taas näkemään verisen taistelun hurjuutta.

* * * * *

Karjalaiset sissit olivat alati uudistuvilla ryöstöretkillään, joilla he joutuivat taistelemaan väliin huomattavienkin joukkojen kanssa, oppineet panemaan arvoa järjestyneeseen hyökkäykseen. Niinpä he nytkin, päästyään kylästä ulos, riensivät Arhipan neuvoa totellen yhteen, ja järjestyivät siinä ryhmäksi, joka toisiinsa luottaen tiheänä rivinä järkkymättä otti vastaan suomalaisten sissien hajanaiset, joskin voimakkaat ryntäykset. Ja käyden viivyttelemättä itse hyökkäykseen lakaisivat he edestään kaikki suomalaiset, jotka kiiruhtaen kaikkialta paikalle olivat vielä hetkisen hajallaan, joskin jo lukuisammat. Ja kun kujalta kuuluva suomalaisten kauhistunut huuto ilmoitti, että jotakin erikoista oli siellä tapahtunut, minkä vielä vahvisti heidän kiireellinen tulonsa sieltä, saivat karjalaiset hetkiseksi yhä enemmän rohkeutta.

Tulisesti innosti heitä Arhippa vanhus. Hän se komensi heidät liikkeelle, milloin salaman nopeaan yhteis-iskuun, milloin yhtä nopeaan peräytymiseen, milloin tuhoisaan töytäykseen sinne, missä riviä uhattiin murtaa. Niin pojat, puhelee hän, jaksakaamme hetkinen vielä, niin jo on väsynyt vihollisemme. Lapsemme ja vaimomme ovat jo turvassa. Mitä siitä, jos kylä palaa, tehdään uusi. Kohta saapuu Vorna tänne ja silloin vasta alkaa leikki. Lyökää pojat! Sinä, vanhus siinä, lyö. Iske niin, että yksi sivallus riittää. Ei uskoisi, että vielä heiluu tapparasi noin. Nyt pojat, yhteen taas, keihäät pitkälle noita vastaan. Lesonen, veliseni, koskaan et paremmin lyönyt.

Näin Arhippa puhelee ja hänen miehensä kiittävät häntä siitä mielessään. He eivät tosin mitään kehoituksia tarvitse, sillä peto, jonka kurkulle on puukko laskettu, taistelee henkensä edestä luonnottomilla voimilla, mutta he ovat silti hänelle kiitollisia. On niin ikäänkuin rattoisampi otella. Totuttuhan näihin oli taisteluihin, mutta ensi kertaa oli nyt oma koti kysymyksessä. Kammottava paikka! On niinkuin ajatus kangistuisi tuijottamaan vain sitä, että kenties on pian kaikki menetetty. Mutta siksipä juuri täytyi lyödä niin, että oma henki olisi sitten ainoa, että edes sen saamiseen vainolainen herpoutuisi.

Arhippa taistelee, mutta miettii levottomana, minne jäi Vorna? Luoja, kuka tuolla tulee? Ah, sehän onkin se uusi suomalainen. Olisiko siis Vorna kaatunut? Missä on Muhoksen musta Nykyri, kun ei häntä näy? Jokohan tekivät selvää pojasta? Sitten on kaikki mennyttä. Pian se nähdään, sillä jos on hengissä, niin kohta tänne kiiruhtaa. Täytyy kestää, täytyy. Nyt vasta tosi tuleekin. Näkyvät puolestaan paremmin järjestäytyvän, noudattavan esimerkkiä. Hei poikani. Reima hyökkäys tuonne, etteivät pääse meistä oppia ottamaan. Pysykää yhdessä tarkoin. Keihäät tanaan. Nyt. Voimalla. Yhtaikaa laukaiskaa jouset sieltä takaa. Voi kun olisi vielä Vorna tässä.

Seppä raivoo, sillä hän ei ehdi miehiään mielikseen järjestää. Karjalais-ukko saapuu tuulena paikalle ja edestä täytyy väistyä. No nyt taas, miehet.

Suomalaisten raivo kasvaa ja vimma ei tunne enää rajoja. Nykyrin kuolema on kostettava hinnalla millä hyvänsä. Sokeasti he ryntäävät joka haaralta, ja karjalaisjoukko horjuu kuin myrskyssä. Mutta jylhänä kajahtaa silloin Arhipan kehoittava huuto ja uudelleen hakevat he tukea toisistaan iskien ja pistäen epätoivon voimalla. Arhipan sydämessä kuitenkin rupeaa tuntumaan siltä, että pian ollaan käsikähmässä mies miestä ja kahta vastaan, ja silloin...

Missä viipyy Vorna? Nyt häntä jo kipeästi tarvittaisiin? Jokohan tappoivat hänet? Kostan kuolemasi vielä vanhoillanikin. Tuossa tulleekin tappajasi. Sama olkoon. Jospa häntä minäkin eteesi astunen. Vielä lienee ukolla hiukan vaikkua kynnen alla...

Seppä ryntää karjalaisten riviä vastaan tappara koholla. Joukko painuu hänen edessään mutkalle kuin olisi tuulispää sitä ahdistanut. Pelottavalla nopeudella ja vauhdilla iskee raskas ase, eikä voi kukaan sen edessä kestää. Maahan mätkähtää mies kuin salaman iskemänä, ja halaistu kallonsa näyttää ilkeälle, veren punatessa puhdasta lunta. Kaikki jo väistyvät hänen edestään, rivi jo särkyy...

Ei vielä. Arhippa astuu ryntääjää vastaan, ja huutaa jylisten miehille pitämään puoliansa. On kuin olisi ukko entistä paremmalla tuulella, koska hymyilee kuin oluttuopin ääressä juttujaan lasketellessaan. Miten onkaan tanakka ja juureva vartalonsa, hartiat leveät ja jalat kuin patsaat. Herännyt tuuli vinkuu ja heiluttaa hänen tuuheata partaansa. Käsissä on verinen tappara, jota taitavasti käyttelee. Vaikka itse Vornalle vertoja vetäisi. Milloin eteen, milloin taakse hän astahtaa, milloin nopeasti kumartuu, väistää sivulle, notkeasti kuin nuori poika, ja koko ajan tapparansa viuhuu ilmassa, pelottavana, uhkaavana. Jopa pysähtyy pitkä suomalainen, iskee kuin salama, ei osaa, jo itse väistää; siitä hämmästyy, iskee malttamattomasti, ja hiuskarvan verran puuttuu, ettei mestaa häntä Arhippa. Siitä jo ymmärtää, että toisin on oteltava, ja alkaa maltilla ja harkiten hänkin asettansa heiluttaa. Hän tuijottaa valkeaan päähän kuin sen katseillaan lävistääkseen, hän puree hammastaan ja hän panee iskuihinsa voimaa kuin aikoisi härän tappaa. Tuolle Arhippa hymyilee, sillä hän huomaa vastustajansa voimiltaan verrattomaksi, mutta tottumattomaksi niitä käyttämään. Miten olisi koko vainolaisjoukolle käynytkään, ellet sinä, reima mies tänne sattunut? Aavistanpa, että olet se, joka Onton surmasit. Enpä ihmettele, kun näen sinut, sillä tuskinpa on Vornakaan täysin vertaisesi. Vielä et kuitenkaan tapella osaa, niin että katso itseäsi. Kas, mistä nyt äkkiä tuon iskun hoksasit? Pitipä vähällä, etten päätäni menettänyt...

Arhippa huomaa, että verraton on edessä soturi. Vielä äsken oli taitamaton tapparamies, ja nyt jo käyttää iskutapaa, jota ei hänkään ole vielä koskaan hoksannut. Ihan silmissä hän aseeseensa perehtyy. Jospa olisin minäkin nuorempi vielä, niin ehkä olisi epätietoisempaa, kuka tälle tantereelle kellahtaisi. Nyt siitä saattaa olla varmakin, sillä vaikka keveästi vielä heiluu tapparani, niin silti tunnen, kuinka vanhuus jo raukaisee jäseniäni. Vai tapoit sinä Vornan! Mutta ehkä Vorna tappoi sitä ennen Nykyrin, koska häntä ei näy?

Arhippaa ihan naurattaa se ajatus ja hän huutaa miehilleen rohkaistuneena. Seppä ihan kummastuu halliparran käytöstä. Hänellä vilahtaa äkkiä sydämessä sääli, mutta hän ei ehdi siihen tunteeseen kuitenkaan huomiota panemaan, sillä hänellä on ukon kanssa täysi tekeminen. Hiukkasen jo äsken ukon terä pyyhkäisi vasenta olkapäätä. Kyllä onkin juureva äijä tämä. No, tuosta saat, ja tuosta, ja vielä. Arhippa hymyilee ja katsoo Seppää muhoillen silmiin. Eikö peijakas ukko ihan leppoisasti katsele kuin aikoisi sanoa, että noin poika, hyvä tulee jahka joutuu, mutta ei juuri vielä. Ja iskee vastaan kuin itse Vorna, niin että ihan tosissaan täytyy henkeään varoa. Ei tästä tullut mitään, ellei tuota vanhusta saa masennetuksi, sillä vielähän on itse Vorna jälellä, ja hän on pahempi pala. Tuossa äijä, ja tuossa, ja vielä... Ehditkö väistää yhäkin? Ehdit vielä, mutta kohta et enää.

Arhippa taistelee keveästi, mutta hän tuntee, että nyt alkaa syvältä sydämestä hiipiä jäseniin hiljainen ja vaisu puutumus. Hän ei ole tuntenut sitä ennen, mutta hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuntuu se yhtäkaikki hauskaltakin, sillä se tekee tulossa olevan levon ikäänkuin kaksin verroin kalliimmaksi. Kun nyt olisi Vorna täällä jatkamassa tätä ottelua, niin ehkä vielä voisi kaikki pelastua, mutta jos hän makaa tuolla kujalla pää halki, niin sitten on leikki lopussa. Enpä luullut näin käyvän. Vähiksi ovat jo miehet huvenneet ja hetken kuluttua on kaikki lopussa. Äkkiä ukko kuulee, kuinka hänen korvissaan alkaa soida. Se on tasaista ja kaunista ääntä ja tuntuu tulevan jostain kaukaa. Mitä ihmettä! Hänen miehensä taas kokoontuvat ja huutavat riemastuksesta rohkaistuneina. Mitä on tapahtunut?

Arhippa taistelee ja huomaa tämän, mutta ei vielä älyä miksi. Hän iskee taas, väistää, ja koettaa samalla silmätä ympärilleen. Vilaukselta vain, silmänräpäyksen verran, juuri kun on iskun väistänyt.

Voi taatto, miksi sen teit? Vastustamattomalla voimalla tuli tuossa tappara kohden valkohiuksista otsaasi. Kuului jysähdys. Veri punasi sinun uljaan pääsi, jalkasi murtuivat aitasi ja sinä kaaduit maahan kuin kelohonka, jonka myrsky kumoaa. Vielä silmänräpäyksen olisit kestänyt, niin olisit ymmärtänyt, että Vorna-poikasihan rinnallesi kiiruhti sinua auttamaan. Ehditkö nähdä, että hän oli sittenkin vielä elossa? Ehdithän toki, koskapa silmiisi ilmestyy eloa, kun kuulet uudelleen aseitten kalskeen päältäsi. Muodollesi leviää tuo muhoileva ilme, joka oli kaikille niin rakas, ja kuin voiton riemussa sulet silmäsi kuolemaan. Mitä oli enää väliä, kun Vorna sittenkin oli elossa, kun kuuli mainion miekan viuhunan? Hauska oli kuolla, sillä äkkiä tuntui ruumiissa ja sielussa niin sanomattoman suloista raukeutta, sellaista väsymystä, ettei koskaan ennen. Ja kuin hyvä henki lähestyi hiljaa tuo kaikki parantava ja korjaava pimeys, joka sulki syliinsä kuin pehmein vaippa ja kiidätti vinhalla vauhdilla pois kuin kesäinen kotivirta. Mikä onkaan soturille suloisempi kuin kuolema, silloin kun se on ansaittu pitkällä elämällä, paljolla verellä, kunnialla ja sorealla muodolla? Iske, Vorna poikani, iske...

* * * * *

Tuhkaansa luhistuu tuolla rakennuksia ja palon johdosta herännyt vinha tuuli ajaa säkeniä tulisena patsaana. Tuuli nostaa pilviä, jotka aamulla olivat hetkeksi hajonneet, ja kylmiä pakkaslumia alkaa tulla tuulen mukana. Luminen tanner on polettu veriseksi teuraskentäksi, jossa jo makaa kymmenittäin ruumiita, vuodattaen verta haavoistaan tai jo jäätyen vihansa ja raivonsa ilmeeseen. Veljenä makaa nyt siinä suomalainen ja karjalainen, ja unohdettu on nyt kosto. Kumpi kostaa ja mitä? Syyllinenkö syyttömälle vai päinvastoin? Kumpi on syyllinen?

Yhä jatkuu taistelu. Vornan tulo on uudelleen rohkaissut karjalaisten vaipuvan mielen, kun taas Seppä on muuttanut asian suomalaisten eduksi. Kun Lippo saapuu paikalle, näkee hän Arhipan kaatuneen sekä Vornan jo ottelussa Sepän kanssa.

Mutta suomalaiset päässevät pian voitolle, sillä karjalaiset ovat vähälukuisemmat, ja Vorna on väsyneempi kuin Seppä. Tämän huomaa Lippo ja jää tuskaisena tapahtumain menoa seuraamaan.

XIX.

Kun Vorna kiskaisi miekkansa irti Nykyristä, ymmärsi hän tehneensä teon, joka merkitsi hänelle suurta voittoa. Ja silloin vilahti hänen mielessään tunne, että ennen kuolemalle vihkiytymistään hän käy kylässään ja ryntää sieltä Arhipan avuksi, jonka arvasi jo panneen toimeen saamansa määräykset. Tämän ajatusvilauksensa toteutti hän myös samalla, kadoten ällistyneen Sepän edestä savun ja tulen keskelle.

Mikäli Vornalla oli puolustuksen johdolta ja taistelulta ollut aikaa muuta ajatella, olivat hänen mietteensä koskeneet Lailaa, Ainoa ja vanhaa Vornatarta. Alati oli hänellä kaikunut korvissa kysymys, minne Laila ja Aino olivat joutuneet, ja aamullisen pettymyksen katkeruus oli Aslakin kuoleman jälkeen jo ruvennut haihtumaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuosta aamullisesta kohtauksesta kulunut jo vuosia, ja kuin olisi hän nyt aivan toinen henkilö kuin tuo, joka ryösti Lailan uhratakseen hänet mieliteoillensa. Kuka hän olikaan? Haamu menneiltä ajoilta, jonka sydämessä rupesi kangastelemaan suru ja tuska kaiken sen kauheuden vuoksi, mikä hänen silmäinsä edessä tapahtui. Hän huomasi, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, miltä tuntui, kun vainolainen näin ryntäsi omaan kotikylään tehdäkseen siellä samaa, mitä hän oli niin usein tehnyt heidän kylilleen. Vasta oma onnettomuus sai hänen villissä sydämessään hereille inhimillisten tunteiden ensi ailahdukset ja ikäänkuin korkeana näkemyksenä vilahtivat hänelle silmänräpäykseksi rakkauden ja rauhan aavistukset. Mutta sakeana myrskynä ryntäsivät esille taas kaikki hurjan soturisydämen intohimot muodostaen niin hänen sielunsa ristiriitaisten tunteiden temmellyspaikaksi. Kamala oli nähdä tuo verinen ja korkeavartinen uros, kun hän synkkänä, miekka kainalossa, juoksi pitkin palavan kylän kujia.

Hurja riemu täytti hänen sydämensä. Pääsivätpä, pääsivätpä kaikki verikoirien kynsistä, lauloi iloinen ääni hänen korvissansa. Pois on viety parhaat tavarat, naiset ja lapset, ja kalliiksi kävi Nykyrin joukolle tämä kostoretki. Saavatpa vielä nähdä, montako heistä paluuretkelle selviää. Ei ainoakaan, jos minä vain henkiin jäänen.

Lieneekö äiti-vanhani kunnolla mukaan päässyt? Ka, seppä-ukko! Kuuletko, mitä siinä istut? Jännekö katkesi? Hae toinen jousi. Pääsikö äiti mukaan, tiedätkö?

Mutta seppä ei vastaa, sillä hänen kohdalleen on vastailu maallisiin kysymyksiin loppunut. Hän tuijottaa vain kanteleeseensa polvillaan ja tulen yhä lisääntyvä rätinä huumaa hänen korviansa. Mutta kun Vorna uudistaa kovalla ja käskevällä äänellä kysymyksensä, näyttää hän vielä heräävän ja julma hymy leviää irvistyksenä hänen kasvoilleen. Hän viittaa rantaan päin ja pahaa aavistaen syöksyy Vorna sinne.

Hän hakee ranta-aittojen välisistä kujista, rannalta, kaikkialta sieltä, missä paenneiden jälkiä näkyy. Ja hän löytää äitinsä, joka ei ollutkaan päässyt muitten kanssa lähtemään.

* * * * *

Kun Arhipan merkkihuuto oli kuulunut ja pakolaisjoukko oli rynnännyt rantaan aittojen aukoista, ei se ollut tapahtunutkaan niin esteettömästi kuin Liposta tuolla kauempana oli näyttänyt. Ei, vaan pari kolme suomalaista, jotka eivät olleet ehtineet vielä taisteluun Arhipan joukon kanssa, ryntäsi heidän jälkeensä. Eellimäisin kerkesi ampumaan nuolensa, joka korkeassa kaaressa tullen iski viimeiseen ahkioon lävistäen siinä istuvan lapsen. Ei auttanut sekään, että vanha seppä puolestaan sai ammutuksi miestä selkään, sillä kaksi muuta jatkoi kiihkolla takaa-ajoa. Vapisten raivosta kiiruhti ukko jännittämään joustansa uudelleen, kun jänteensä raksahti poikki, ja hän sai jäädä sadatellen aseettomaksi.

Kuin raivostunut naarassusi käännähti silloin tanakasti hiihtävä Vornatar päin takaa-ajajiaan. Kiivaalla vauhdilla tulevan miehen pidätti hän juurevasti suksikeihäällään, johon hyökkääjä oli suinpäin tunkeutua. Kiroten täytyi hänen antautua Vornattaren kanssa todelliseen taisteluun. Siitä tuli kuitenkin lyhyt. Nähdessään toisenkin takaa-ajajan kohta olevan kimpussaan vilkaisi Vornatar jäälle, jossa pakenijat hajautuen joka haaralle pyrkivät pakoon vimmatulla vauhdilla. Hänen katseensa ilostui, sillä hän oli varma, että he nyt todellakin pääsisivät pakoon. Kun suomalainen samalla raivostuen odottamattomasta esteestä kohotti tapparansa huikeaan iskuun, ummisti harmaahapsinen heimovaltiatar silmänsä kuin väsyneenä ja syöksi tapparasta välittämättä keihäänsä suomalaista kohti. Samalla kuin se lävisti miehensä, halkaisi tuima sotakirves harmajan pään, ja kuin elämästä ja taistosta väsyneenä lysähtivät molemmat hangelle vieretysten. Irvistäen katsahti heihin paikalle samalla saapuva suomalainen sissi, oli hetken neuvottoman näköinen, mutta kääntyi sitten suinpäin pakoon, sillä suoraan häntä kohti syöksyi tuossa nuori nainen, outo tuli silmissään.

* * * * *

Kuin jähmettyneenä katsoi Vorna äitinsä ruumista. Kun hän näki rakastamansa kasvot näin runneltuina ja kunnioittamansa hapset verin tahrattuina, tärisytti voimakas liikutus hänen varttansa ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hetkiseksi vaipui hän lohduttoman, pohjattoman surun valtaan, ummistaen vainajan silmät hänelle oudostuttavalla hellyydellä. Ja samalla vilahti hänen mielessään kuva eräästä toisesta harmaahapsisesta tuolla kaukana, ukosta, joka pelottomasti asettui hänen tielleen, kun hän nuoressa hurjuudessaan ja verijuopumuksessaan lähti ajamaan pakenevia takaa; hetkisen vain kesti se taistelu, ja niinkuin nyt tuossa, makasi silloin siinä hänen edessään vanhus halaistuin otsin. Tuntui kuin juuri nyt olisi kylmä teräs hänen omiin aivoihinsa tunkeutunut.

Vorna puhkeaa hirvittävään nauruun, joka kajahtaa kuin korpin ronkkuminen. Hän itsekin säikähtää omaa ääntään, koppaa äitinsä syliinsä ja katsoo, minne hänet saattaisi suojaan. Tuossa on vanha sauna melkein kuin piilossa, ja sinne lauteiden perälle pimeään vie hän ruumiin. Kuin väkivallalla riistäytyy hän sitten irti, kuuntelee muutaman sekunnin saunan ovella ja puhaltautuu hurjaan juoksuun.

* * * * *

Juuri kun hän ryntää taistelupaikalle, kuuluu jysähdys ja hän näkee Arhipan kaatuvan. Siinäkin halkesi harmaa pää, -- vilahtaa kuumana tuskan huutona hänen mielessään. Miksi en tullut hetkeä aikaisemmin? Elossa olisit vielä taattoni. Hänen katseensa on outo, kun hän hurjalla kiljunnalla, vastaten raukenevien miestensä tervehdykseen, heittäytyy taisteluun miehen kanssa, jonka hän arvaa Sepäksi. Kuin unessa on hän näkevinään hyväksyvän, muhoilevan ilmeen Arhipan kasvoilla, ja sitten tapaa hän itsensä ennentuntemattomalla raivolla ja voimalla antamassa ja väistämässä iskuja.

Vorna nousee kohtaloaan vastaan jättiläisvoimin. Milloin oli tämä taistelu alkanut, sillä sitä oli kestänyt niin kauan? Tuntuu kuin olisi vuosisatanen tuosta aamusta, jolloin hän rauha sydämessä läksi viemään ilon sanomaa sortamalleen. Kuinka muuttui se näin mustaksi murheeksi? Kuka muutti sen? Minäkö itse, vai tuo korkea mies, joka tuossa silmiini vihaisesti tuijottaa? Vai tuoko musta uros, joka tuolla hangella makaa? En tiedä, sillä minun täytyy taistella paremmin kuin koskaan ennen, ellen aio sortua. Vielä en sorru, sillä ehtymättömät ovat voimani enkä tunne väsymystä. Varo itseäsi, tapparaniekka, sillä miekkani osaa sekä lyödä että pistää.

Vorna riehuu kalpeana kuin kuolema. Veri tippuu pienestä haavasta hänen otsassansa kasvoille ja parralle antaen hänelle kamalan näön. Kauhistuen katselevat häntä suomalaiset sissit, mutta uutta rohkeutta saavat karjalaiset. Taas he hakevat tukea toisistaan ja ryntäävät rohkeasti jo hiukan arkailevien sissien kimppuun.

Sen huomaa Seppä ja hänen teräksinen äänensä komentaa miehiä tavalla, joka vaikuttaa ratkaisevasti. Hivenen herpoutunut vimma nousee entistä suurempaan paloon ja äheltäen ryntäävät taistelevat taas vastakkain. Seppä on kuin huumautunut. Hän ei ole vielä oikein ymmärtänyt sitä, että hänen edessään on nyt jo toinen vastustaja, sillä niin yhtä menoa on kamppailua jatkunut. Mutta saamalla hänelle selviääkin, että nyt hän on silmästä silmään katsomassa sitä miestä, jonka vuoksi hän on näille maille saapunut. Hän ärjähtää vastustajalleen.

-- Missä on Laila?

Kysymyksen kuullessaan vetää Vorna kasvonsa kummastuneeseen ilmeeseen. Sitten hän äkkiä ymmärtää, ettei Laila olekaan Seppää pakonsa jälkeen tavannut, vaan luulee tämä tytön olevan jossain hänen vankinaan. Siis hänellä on yhäkin käytettävänään voimakas ase, jolla Seppään vaikuttaa. Hymyillen kolkosti vastaa hän lyödessään:

-- Mitä Lailasta huolehdit! Omistasikin on tarpeeksi.

XX.

Tuona kohtalorikkaana yönä, jolloin paosta Ainon kanssa sovittiin, jäi Laila hänen lähdettyään mitä ristiriitaisimpien tunteitten valtaan. Hän oli tietysti iloinen siitä, että pääsi lähtemään pois vankeudesta, jossa häntä uhkasi häpeä, mutta toisaalta tuntui hänestä, ettei hän iloinnut siitä niin paljon kuin olisi pitänyt. Aslak, joka innolla oli ottanut neuvotteluun osaa, oli huomannut jonkunmoista epäröintiä, ja katsonut häneen hiukan kummastellen. Sen nähdessään oli Laila säpsähtänyt ja koettanut osoittaa yritykseen innostustaan. Kun Aino oli lähtenyt ja he olivat jääneet pimeään, koetti Laila selittää itselleen ristiriitaisia tunteitaan.

Hän ei ymmärtänyt, että Vorna oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen olemallakin melkoisesti toista kuin mitä hän oli uskonut ja pelännyt. Julmuuden ja raakuuden sijasta olikin hän osoittanut eräänlaista lempeyttä ja sääliväisyyttä, avomielisyyttä ja tunteellisuutta, jota hän ei ollut osannut odottaa. Vornan kuva väikkyi nyt hänen mielessään jonkunmoisessa lempeässä ja surumielisessä valaistuksessa, jonka rinnalla Sepän harvasanainen kiinteys -- se täytyi Lailan itselleen myöntää -- ei tuntunutkaan niin miellyttävältä.

Laila itki hiljaa nurkassaan. Hänellä kävi kaiken lisäksi sääliksi Aslak, jonka piti jäädä tänne hänen sijaansa. Hän sanoi:

-- Ellen uskoisi varmasti, ettei Vorna tee sinulle mitään pahaa, en ikinä suostuisi jättämään sinua tänne.

-- Minuako! Mitä ihmettä sinä nyt minusta välittäisit! -- kuului hiljaa Aslakin ääni, nöyrästi ja alistuvaisesti, ehkä hiukan katkerasti. Hänen omalle osalleen ei onni suuresti parantuisi, joutui Laila Sepälle tai Vornalle, mutta siitä huolimatta oli paon onnistuminen hänelle kuitenkin yhtä tärkeä kuin Lailallekin: se oli ikäänkuin täyttymys sille sovituksen työlle, jota hän oli koettanut tehdä ryöstömatkalta saakka. Vaikka hän hiukan aavistikin Lailan ajatuksia, oli tuo kaikki yhäkin hänelle ikäänkuin ulkoista, jolla oli merkitystä vain sikäli kuin se koski hänen omaa pyrkimystään sisäiseen tyydytykseen.

* * * * *

Vornan sanat, että hän saapuisi aamulla heidän lähtöään katsomaan, olivat Ainolle mieluinen suunnitelmien täydennys. Nyt pääsisi hän erikoisesti häntä peräänsä houkuttelemasta, saisipa hänet ryhtymään takaa-ajoon yksin, mikä kaikki tekisi koston varmaksi. Katsottava vain olisi, että Vorna joutuisi paikalle vasta sitten, kun he jo olivat menneet, sillä muutoin menisivät kaikki puuhat myttyyn.

Heti kun yö hiukan oli kallistunut aamupuoleen, oli hän jo Aslakin kanssa valmiina poroineen. Tiu'ut oli otettu pois, joten pieninkään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kiireesti oli lähdettävä.

Kun Lailan piti istua pulkkaan, ojensi hän kätensä Aslakille ja sanoi syvällä surulla ja lempeästi:

-- Hyvästi Aslak! Tuhansin kerroin olet kaikki korvannut. Nyt en tiedä, kuinka sinua kiittäisin!

-- Joutukaa! kiirehti Aino.

-- Hyvästi Laila!

Se oli kaikki mitä Aslak sai sanotuksi. Hän meni pirttiin, pani oven salpaan ja painui vuoteelle kasvot käsiin painettuina. Ja hän tunsi aavistuksena, että nouseva päivä oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.

Mikä se oli?

Aslak kuuli, kuinka joku lähestyi ulkoa. Hän hyppäsi ovelle kuuntelemaan ja kuuli Vornan äänen.

Hän kiirehti takaisin vuoteelle koettaakseen pitää häntä niin kauan kuin mahdollista siinä uskossa, että pirtissä olija oli Laila. Ja sitten. Niin, sitten hän koettaisi tappaa Vornan.

* * * * *

Vinhalla vauhdilla kiisivät porot pitkin pimeätä kujaa. Lailan sydäntä ahdistivat pelottavat aavistukset. Hän käännähti pulkassaan nähdäkseen vielä kerran sen paikan, joka oli ollut niin monen sieluntuskan näyttämönä, mutta joka silti tuntui hänestä, omituista kyllä, tavallaan rakkaalta. Oli kuin olisi Vornan katse näkynyt pimeän läpi, surullisena, nuhtelevana, että miksi näin erosit, Laila?

Edellä Aino kiirehti poroaan pitkin pimeää metsätietä, ja hänen ajokkaansa pyrki voimakkaasti perään. Kauas heidän ei tarvitsisi ajaa, ennenkuin Seppä, Lippo ja isä yhtyisivät seuraan. Silloin heidän matkansa eroaisi Ainosta, joka siitä alkaen ajaisi toisaalle heidän kääntyessä kotiin päin...

Lailaa värisytti. Oliko hän nyt valmis lankeemaan Sepän syliin? Miksi tuli nyt häntä ajatellessa aina tunteeseen jotakin kylmää ja vierasta? Vaikka Seppä olikin rakas, niin silti. Oliko sitten Vorna todellakin tullut hänelle rakkaaksi?

Laila kyyristyi säikähtäen kuin olisi joku saattanut kuulla tämän hänen salaisen kysymyksensä, jonka vastausta hän pelolla ajatteli. Oli hyvä, että oli pimeä, joten kukaan ei saattanut tuota hänen kysymystään nähdäkään...