Part 7

Hän painaa ja kiemurtelee ja nytkii, vieläpä pureekin minua ranteisiin, mutta pienet käteni ovat nyt niin voimakkaat, että pitelen häntä niin kauan kuin tahdon ja lasken hänet minne tahdon.

Hellevi Kolarila, viimeinen nainen kuumaa, kärsinyttä heimoa, kirjoittaa jälkeentuleville uudelleen koskitarut.

Kas, merenneito! Oletkohan kaunis! Kaunis, kaunis, kaunis! lauloit meille päivisin. Voima, totuus, ja viisaus! Merenneidon mielisanoja! Mutta yöllä... joka kolarilaisista yöllä saa merenneidon kiini, se näkee sen oikean ruumiin, kuulee sen oikean kielen, joka on kummallista kylmää sekotusta todesta ja valheesta. Kohotan sinut korkeammalle! En naisen ruumista löydäkään... vaan kovan suomuisen rinnan ja kynnet rinnoissa. Sydämen kohdalla on aukko, josta vierii simpukan helmiä, se on merenneidon kiteytynyttä naurua. Viheriäistä sylkeä tuiskuaa kylmiltä huulilta ja silmissä kipinöitsee kiukku.

— Mutta istuhan, merenneito, ja puhu!

— Ei ole mitään tapahtunut, en ole mitään tehnyt! Minä olen ystäväsi ja sinä olet minun rakkain lapseni!

— "Se, mitä ei kerrota, ei ole tapahtunut", sinä tarkoitat, merenneito?

— Ei saa kertoa, ei saa, ei saa! On saatanallista, jos kaikki kerrotaan, mitä tapahtui.

— Siis tapahtui jotain, merenneito, mutta sinä et tahdo sitä kertoa.

— En, sillä olen ystäväsi, sinä suurisilmäinen elämän-eläjä!

— Ja siksi vaikenet sen, mitä sinä teit...! Mutta nyt, merenneito, olen minä julma ja kylmä, kylmempi kuin napojen jää, sillä nyt valokuvaan sinut ja kynnet rinnoissasi, ja maataan sinut omain silmäisi kirjavilla väreillä... Mitä silloin teet, merenneito?

— Lakkaan kiusaamasta kolarilaisia.

— Miksi sanoit totuuden!?

— Minussa ei ole mikään mahdotonta. Mutta vaikka minun voimani veisitkin, niin peijakkaan, voima elää, hänen, joka nousi takanani, kun puhuttelit minua siellä kammiossasi.

— Nyt elämme ne hetket uudestaan, merenneito! Olen nyt niin herkkä ja älyävä... ymmärrän kaikki aivan toisin kuin ennen. Sinä tiedät kyllä, mikä on tehnyt minut niin ilkeän henkeväksi, sinä tiedät, kenen käskystä tuli minun viimeinen vieraani, ruma, irvistelevä, kiljuva, pööbeliltä ja synniltä haiskahtava...

— Mutta ei se minun kammioni ollut, vaan rouva U:n!

— Rouva U:n! Kuka oli sitten rouva U!

— Kyllä se olin minä, sinun merenneitosi.

— Ja siis oli sinun kaikki se halpa, jonka näin, kun ensikerran astuin sisään... ensin ahnehtivan, varastelevan, matalan, tunteettoman naisveren sattumalta synnyttämä, sitten koristusten, hienouden, hengen kouristuksia sairastavan käden erehtyviä, pettäviä, hävettäviä siirtoja?

— Oli, niin oli, mutta anna se anteeksi, todellakin häpeän, mutta välimme ei saisi rikkoutua, ei sinun kanssasi koskaan. Olen ylpeä, että olet ystäväni.

— Miksi häpeät ja miksi pyydät anteeksi?

— Ei saisi tulla ilmi, että minä tein kolarilaisten veret rutiturmeltuneiksi, rumensin sinun äitisi demi-monde-naiseksi ja annoin Ristolle ja Helleville lapsen... ja, ja...

— Sekö vaan ei saisi tulla ilmi?

— Ja että... mutta eihän kukaan vaan kuuntele, ei ainakaan minun peijakkaani, hän, minun lunastajani ja vapahtajani ja mukavin fanttasiani.

Ole huoleti! Peijakkaat ovat kuuroja, kun tarkoitus pyhittää keinot! Mitä hyödyttää rakkaus, kun tulee se, joka näyttelee rakkautta. Yhdellä naurulla voittavat merenneidot rakkauden naiset. Mutta kyllin rikas olen jättämään sinulle lunastajasi! Mutta kerro lisää, näen että sanojesi suolanen sylkeminen helpottaa sinua.

— Ja kun sinä sanoit, ettet enään voinut olla Ristolassa, eikä sinulla ollut muutakaan majaa, missä olisit pääsi kallistanut, lupasin sinulle kultaa Kolarilan koskesta sillä ehdolla, että antaisit minulle rakkautesi Tummaan Soittajaan, niinkuin se olisi minun rinnastani noussut ja minun laulunani helkkynyt.

— Se olikin ehdotus!

— Mutta sitä et tahtonut, vaikka tiesit, kuinka suuri minun sympatiani oli sinua kohtaan ja silloin suutuin ja kirosin sinut ja vannoin itsekseni, että olisit vielä taipuva tahtooni, kun hätä tulisi.

— Ja sitten!

— Olin tulla mielipuoleksi tai olin kuolevinani synnytystuskiin, joilla ei ollut mitään synnytettävää!

— Sinä olet hauska merenneito, kuka sinua ymmärtää! Mutta puhu enemmän koska käyt huvittavaksi.

— Kuuluisuutta ja suitsutusta minä tahdon, itseriemua ja paljon rakastuneita miehiä kylmien käsieni kuumiksi leikkikaluiksi. Minä, minä, minä! huusin sinulle! Heikko voimaa kumartakoon. Naurun voima minulla oli ja sanojen voima, mutta sanat eivät saaneet sisältöä, sillä minulla ei ollut rakkautta. Siksi etsin niitä, jotka myisivät minulle rakkautensa.

— Löydätkö?

— Emme myy rakkauttamme, vastaavat kaikki idiootit, kernaimmin lahjoitamme.

— Sinä olit pahassa pulassa, merenneito parka.

— Niin olin. Puhuin sinulle ihanimmasta ystävyydestä (olit monta kertaa ollut niin tuhma sinua oli helppo pettää) ja sanoin: voimaihmiset antavat ystävilleen valmiit maailmat! Anna minulle rakkautesi tummaan Ossian soittajaan ja minulta saat kultaa. Niin vaihetamme maailmoja! Et kuitenkaan itse osaa rakkauttasi käyttää. Kaikki suuri rakkaus vaikenee. Se on rumaa, jos sinä naisena rakkautesi laulat. Ja, jos et anna, niin varastan... sinä olet minun vallassani, minulla on sinun laulusi soittajalle. Niin hienotunteinen kuin sinä, ei itseänsä puolusta. On ylimyksellistä kantaa syyt, jos on syytön! Minä varastan... Ja silloin huusit sinä halveksivasti, ikäänkuin minua sinun kunnioituksesi olisi liikuttanut: "Ota kaikki muu, mitä löydät, kokoo pitkin varkaisin sormin, tyhjennä laatikkoni! Minun sydämelläni on monta tuhlattua rakkautta, monta poljettua ruusua, joihin inhoan sormillani koskea. Ota, vie! Mutta rakkaudestani Ossian soittajaan en luovu. Se on minun. Voin kuolla rakkaus sylissäni, mutta en siitä luopua!" No, onhan se melkein niin, sanoin minä ja kokosin sinun poljetut ruususi, mutta ne tuoksuivat jo happamilta. Mutta olinkin jo silloin varastanut sinulta laulusi soittajalle, hätipiti varastinpa kuitenkin! Enkä antanut sulle antejani, en kultaa enkä muuta. Maailmalle sait mennä. Sai tullakin luoksesi nälkäpeto ja tulee vastakin. Ja minulla on myös sanani kuiskattava koskenpojan korvaan. Saa nähdä, tokko opit voimaihmisiä palvelemaan, pieni, opitko oikein ymmärtämään moderneja filosoofeja, opitko kunnioittamaan niitä, jotka osaavat hymyhuulin ja viattomin silmin pettää, valehdella ja varastaa. Sillä viekas nainen on maailman sielu.

— Paljon olet puhunut ja kiitän sinua. Olet huomaamattasi antanut minulle suuremman lahjan kuin odotinkaan: merenneitojen totuuden. Se on välistä kostea, limanen ja suolanen, välistä kiiltävä, kipunoiva, räiskyvä ja sähähtelevä, välistä tuhma, tympäsevä, matala ja häpeevä. Sen korkein aste on nauru ja sen vaarallisimmat houkutuskeinot ovat viattomat, kummeksivat silmät, sanoilla ja lemmellä teeskentely. Sen minulle annoit.

— Niin, ja se minua kiukuttaa. Mutta elä kerro kenellekään!

— Olet itse kertonut. Mutta sano minulle vielä, kenen hengenhehkua olivat ne rivit, joilla ensikerran minut lumosit herkkänä iltana? Kuka oli "draamasi" kirjoittaja?

Mutta merenneito ei vastannut.

Sätkien, potkien luikersi se irti, huusi ja ilkkui:

Minun voimani veit, Kolarilan kultainen kyy! Mutta peijakkaani voimat elävät. Hän, piti pitkäänokkaa, hän vie minut muille maille, markkinoille, toista ihmislaatua pettämään. Kelpaa niille katinkulta, kivikova leivänkyrsä. Sinä tapetaan, tottapuhuva kyy!

Merenneito hyppäsi kosken kivillä, hytkytteli ruumistaan, riehui ja nauroi...

Oli yö, mustaa ja kuutamoista, kohisevaa...

Ja kuului kuin laulua:

Ja kuitenkaan, ei kuitenkaan, ei sitä kukkaa nousekaan!

Mutta virran pinnalla kellui hetken kuluttua suuri viheriäinen kupla särkyen kuohukiveä vastaan.

Se oli merenneito, joka haihtui höyrynä ilmaan, leijaillen hetken kirjavana huntuna kuun säteissä.

Synkkänä, myrkytettynä kyseli Hellevi itseltään: mikä olen minä ja isieni heimo, jota turhat kuplat hurmaavat, pettävät ja turmioihin syöksevät...

Tai: onko jokainen totuuden sirpale verellä ostettava?

* * * * *

— Mutta nyt iski nälkä lujemmin kyntensä Hellevin rintakoppaan eikä enään hellittänyt.

Oli saaminen jotain.

Seinän takana kuorsasi perhe, joilta hän oli vuokrannut huoneen. Eteisessä oli heidän ruokakaappinsa.

— Minä varastan noilta, ajatteli Hellevi, kernaimmin kuolen tai varastan, kuin kellekään ilmoittaisin häpeääni: kuinka vähän minua rakastetaan. Sillä ainoastaan niiden naisten luo, joita ei rakasteta, tulee nälkäpeto, uskoi Hellevi.

— Minä varastan noilla hienoilla kalpeilla sormillani, hienosti hymyillen... ensi tilaisuudessa ostan sitten lapselle omenoita... suuret orvokkisilmät kirkastuvat ja minä suutelen niitä kiitollisuudeksi, etteivät ne nähneet salaisuuttani: kuinka vähän minua rakastetaan.

Hellevi nauroi hiljaa.

Hän ottaa tietysti.

Hullua epäillä ja peljätä. Voihan hän sen aamulla sanoakin... jos kehtaa, ne näyttävät niin sivistymättömiltä.

Mutta eikö tällaisista varkauksista jo rangaistukin? Olikohan monellakin rikoksentekijällä samanlainen tunne kuin hänellä: ei kehdannut kenellekään tunnustaa, että oli niin kurja, ei sietänyt lähimmäiseltään hävytöntä, halveksivaa sääliä.

Miltähän kuuluisi, jos hänestäkin tehtäisi sanomalehtiuutinen: Ylioppilas, neiti Hellevi Kolarila varastanut j.n.e. Ja tuon ne uskoisivat tietysti!

Tunsiko hän ihmisiä, sydämiä? Hän oli kadottanut uskonsa inhimillisyyteen, siitä asti, kun merenneito petti.

Oliko siellä maailmalle ainoatakaan ihmistä häntä varten, joka saattoi halveksimatta päästää pahasta pulasta? Ei, ei. Siksi hänen piti varastaa, hänen... ilosen lemmenkeijukaisen!

Hellevi hiipi ovelle.

Nyt piti onnistua... onnistua, niinkuin kaikessa muussakin välttämättömässä.

Ainakin minuutin seisoi hän käsi ovenrivassa... avasi sen sitten henkeään pidättävän jännittyneesti... eteisen kaapille oli vaan viisi askelta... joka askeleella hän pysähtyi ja kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän tuli perille.

Taas hän kuunteli...

Jos joku tulisi, saattoi sanoa mitä tahansa... mutta kun juuri seisoisi kaapilla ovi avattuna, eikö olisi sentään myrkyttävää siinä keksiä tekosyitä...? hänen, syntejä, häpeöitä kauhistuvan...

Tämä tosin ei ollut muuta kuin pieni rikos vanhaa Mooseksen moraalia vastaan. Toisin uudet "voimaihmiset!" Varastaa oli väkevämmän oikeus! Isoäidiltä Hellevi varmaan oli perinyt häpeevän kristillisen ruumiinsa. Sääli.

Kaapin ovi oli raollaan ja varas avasi sen sormellaan.

Nälkäiset silmät katselivat ja tutkivat.

Leipäkori oli tyhjä, eikä mitään muutakaan! Oi, kuinka kurjaa, kuinka köyhiä ne olivat! Pienellä lautasella oli kastekkeen jätteitä, sormenpäänkokoisia lihapaloja.

Ehkä "unkarilaista pihviä", tunsihan Hellevi keittokirjat.

Hän otti lihansiruista muutaman, niin ettei vähentymistä huomannut. Kuinka viisas varas!

Joku lujasti kääritty paperipussi nojasi seinää vastaan.

Varmaankin aamuksi kahvileipää.

Jos uskaltaisi katsoa edes!

Ovi rasahti.

Moralisti oli tyrmistyä.

Kauan aikaa oli hän hengittämättä.

Rasahdusta ei enään toinen seurannut ja Hellevi uskalsi taas katsoa kaappiin.

Vapisevin sormin rupesi hän avaamaan ratisevaa paperipussia.

Saatuaan sen auki, kohtasi hänen ahnehtiva katseensa leivän kuoria ja kannikoita, oudon perheen jyrsimiä, nähtävästi aiottu sian tai koiran ruuaksi.

Pienet enkelit varmaankin itkivät taivaassa hänen puolestaan ja pyyhkivät silmiään lyhkösiin paidan liepeisiinsä. Ei kehtaisi Moses tukistaa häntä "sianravasta" ja saattaa hänen ylleen ikuista häpeää taivaan kirkastetun kansan edessä.

Hän valikoitsi kaksi siistiä kannikkaa, otti vielä pari "unkarilaista pihviä", pani varovasti pussin kokoon ja lähti vavahdellen jännittävälle paluumatkalle.

Ah! söikö turvassa kammionsa keinutuolissa. Musiikkia oli kuorsaus seinäntakana. Hm! Kahden kuukauden vanha oli hänen nälkäpetonsa, mutta tänä iltana oli se ollut hävyttömin. Ja merenneito väitti, että hän oli sen lähettänyt... hm... mutta neitohan oli kupla, joka oli haihtunut ilmaan kirjavana höyrynä kuun säteissä...

Hellevi meni akkunan luo, veti uutimet syrjään ja katsoi ulos.

Tumma salaperäinen taivas kaartui hänen edessään kuin ääretön, verhottu silmä, syvänä ja ajatusrikkaana.

Akkunaan näkymättömän kuun säteet värisivät vastaisella seinällä, kalpeina, arkoina, viluisina. Mutta etäämpänä nousi vanha linnantorni uhaten yön ilmoihin julistaen vihollisilleen: joka miekkaan tarttuu, se ei huku.

Kyyneleet puhkesivat hitaina ja suurina maailmalle työnnetyn silmiin... jäivät värisemään pehmeinä helminä pitkiin ripsiin ja vierivät yksitellen alas, tipahdellen avonaiselle rinnalle.

— Koska kohtaan Tumman Soittajan? kysyi rakastava talviyön taivaalta.

Siellä ylhäällä vaiettiin...

Ääretön silmä katsoi kysyjää salaperäisenä... kohtalona... elämänä...

Sellaisen uneksijan kysymyksiin ei kannattanut vastata...

RISTO.

Seuraavana päivänä oli kaikki seisahtunutta Hellevin maailmassa... elämä edessä oli kivikovaa, ankaran totta, lävistämätöntä.

Hän virui pitkällään vuoteellaan ja koitti, koitti keksiä, mikä keino toisi vähemmän tuskaa, mutta kaikki tuntui yhtä häpeälliseltä, yhtä loukkaavalta ja paljastavalta.

Hän pudisti päätään ja tunsi itsensä tyhjäksi kuin idiootti. Elimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu. Ah! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila! Itsellä vaan oli pakottava tunto olemassaolostaan, toiset eivät siitä mitään tietäneet.

Mutta tämä oli omituista! Keskellä kulttuuria ja hyvinvointia, itse hengen liepeissä kiini, kuivua vähitellen kuin märkä pilkku pöydällä haihtua suuren, ahnaan, ryöstävän elämän mullantäytteeksi, pieni, haaveileva nainen.

Ei Hellevi voinut itse tehdä mitään puolestaan. Lahjoittajasydän inhosi brutaalien "hankkimisen" vaivannäköä.

Hän saattoi kulkea viikkokausia tärkeä kirje taskussaan kykenemättä lainaamaan siihen postimerkkiä, jos rahat olivat loppuneet.

Sellainen oli luonto.

Ainoa keino oli aina lopuksi — kuolema. Mutta sekin inhotti nyt väsynyttä. Hänen koko olentonsa nousi viimeisellä vastustamiskyvyllään sitä kauheata melua vastaan, joka syntyi ihmisen tehtyä itsemurhan. Hän tunsi vihaa, että ystävät ja tutut, joita hän monissa hädänhetkissään ei ollut voinut lähestyä, nyt viimeisen turman tultua saisivat jalomielisiä liikutuksia hänen toivottoman loppunsa kustannuksella, itkisivät ja murehtisivat, kantaen kukkia multakummulle. Mutta vielä enemmän häntä inhotti ja kammotti, että tuntemattoman talon pööbeli kerääntyisi katselemaan ja koskettelemaan hänen ruumistaan, hommaten siihen lisäksi poliiseja, sanomalehtimiehiä ja ruumiinavaajia. Mitä tekemistä niillä oli hänen ruumiinsa kanssa? Eikö heidän yhteis- ja ihmiskuntansa ollut varastanut hänen iloansa ja onneansa? Ainoastaan ponnistelemalla oli hän voinut verhota kaikki ne haavat, joita he olivat iskeneet. Tahtoivatko he nyt hänen kuoltuaan anastaa hänen ainoansa, hänen tuskansa, ruumiinsa! Naisen ruumis, se kuului ainoastaan lemmitylle, rakkaimmalle, mutta ei poronkerääjille! Ah, yhteiskunnassa analyseerasi, hoiti ja viljeli moni laitos ihmisporoja, mutta ei ihmisiä ja heidän hedelmätarhojaan.

Pitkälliseen, kiduttavaan itsemurhaan, siihen auttoi koko maailma, mutta äkkiä tehdystä kaakatti se kuin vanha typerä, pelästynyt kana.

Hellevi muisteli katkerasti Ristoa. Olisi saanut Risto edes ymmärtää. Juoksisiko Hellevi nyt kuin mikäkin juorutäti ja päivittelisi. Jos ei Risto voinut ymmärtää, mikä oli Hellevin olennolle mahdollista ja mahdotonta, sai hän olla ilman. "Se ottaa syyn, ken jaksaa sen kantaa".

Hän naurahti.

— Yhden ainoan ihmisen tein minä ystäväkseni, nostin hänet korkeimmalle pylväälleni, liputin ja rummutin — —! Mutta kuka olisi uskonut, että merenneidon limasista hampaista erkani näin paljon myrkkyä?

Parasta olla ajattelematta... koittaa sammua... koittaa nukkua... itsestään.

Ei kyennyt hänen mielikuvituksensa olosuhteitaan luomaan.

Sellainen oli luonto.

* * * * *

Kello viiden tienoissa sai hän kirjeen. Se oli Ristolta.

Hellevi luki:

"Rakas tyttö! Olen kaikki ymmärtänyt vähitellen. Suo minulle anteeksi tyhmä lyhytnäköisyyteni. Mutta takasin kotiin en voi Sinua vielä kutsua, sillä Ailia en saa vakuutetuksi jopa hän puhuu avioerostakin. Lapsellista, naurettavaa, harmittavaa on nyt elämä Ristolassa. Mutta tulisin mielelläni puhelemaan kanssasi ja torumaan Sinua, ettet ollut avomielinen ja suora vanhalle veljellesi. Kuka naisia ymmärtää! Kirous! Suo anteeksi!

Olen kaupungissa ja tulen luoksesi säntilleen kello 5. Se Sinun pitää suoda.

Risto."

Hellevi vapisi... Ah Risto! Rakas Risto! Ainoa pelastus.

Tuossa tuokiossahan kello oli 5.

* * * * *

Risto tuli säntilleen.

He tervehtivät hiukan noloina ja alakuloisina, mutta tulivat vähitellen luonnollisiksi ja Hellevin täytyi kertoa alusta loppuun asti, miten kaikki paha oli tapahtunut.

Risto kirosi matalasti.

— Minua harmitti aina, kun hänestä puhuit. Sanoinkin, että hän pettäisi ystävyytesi. Ulkomailla on ihmisellä monet "affäärit". Itse ei rakastu kehenkään, mutta houkuttelee alituisesti miehiä suhteisiin saadakseen kerskailla voitoistaan. Tietysti etsii hän samalla edullista "liittoa". Jutut hänestä ovat sangen tympäiseviä. Ja sinä! Sinulla on ihmeiksi asti aina niin kauheat fanttasiat ja "horriibeli" maku kaikessa. Koulutyttönä olit jo sellainen.

— Niin, toru nyt! Kyllä osaan saan sinua vastaankin väittää. Ensivaikutukseni ihmisestä on aina jotenkin selvä ja oikea. Sitten kiinnyn vastakohtaan ja alan runoilla. Jos hän käyttää samaa kieltä, samoja termejä kuin minä kaikesta hyvästä ja kauniista, on minun vaikea olla uskomatta häneen. Luuletkos, että niitä on niin monta pienissä olosuhteissa, jotka edes viitsivät kuunnella kaikkea sitä uutta, mikä ilmassa suhisee. Ja rouvahan puhui "voimaihmisistä"...

— Hm! Mutta sinä annat elämän kiusata ja pettää itseäsi. Hullumpaa on kuitenkin sinun täällä olosi... mihin joudut noiden puol'eläinten kanssa? Ja kuitenkin, jos et mene naimisiin, on joku taideala sinulle ainoata toistaiseksi.

Hellevi naurahti ja vaikeni.

— Tietysti hankin sinulle ensialuksi välttämättömimmän. Mutta se ei riitä. Pitelet kovin taitamattomasti rahoja, kun pääset maksamaan...

— Itse olet opettanut minut niin ylpeäksi!

— Minulla on aina raja sentään, olosuhteitten mukaan. Ristolassakin rakennetaan, en sinulle nyt mitään kunnollisia summia saa kokoon, Kolarilaisiin ei näetkös luoteta tähän aikaan. Olisi ollut toista, jos olisit ollut kotona. Aili on lapsellinen, raukka. Minun syyni.

Risto kirosi taas.

— Lopeta tuo, rakas Risto! tiedät kuinka kiitollinen ja ilonen ja pahoillani olen kaikkine mahdottomuuksineni. — Niin, viimeinen asia! Tässä seurueessa ei minusta tule mitään. Minun kaltaiselleni on esiintyminen vaikeata kunnollisellekin yleisölle, saatikka sitten ihan roskalle roskan kanssa. Seurue työskentelee kaupungin juopottelevimmassa osassa, keskikaupunkilaiset eivät täällä koskaan liiku. En sitäkään alussa ymmärtänyt. Sinä et usko, minulla on aivan sietämätön tunne heidän harjoituksissaan. Olen kuin halvattu häpeästä: minne olen joutunut? Kuinka voisin niille paljastaa runouttani, intohimoani ja rakkauttani! Taide on iloa. Ei minulla ole mitään yhteistä iloa heidän kanssaan. On kuin sekaantuisi vereeni likaa ja myrkkyä, kun he kuuntelevat ja katselevat esitystäni. Seurustella heidän kanssaan on mahdotonta, tapoja ei minkäänlaisia... kaikki on alhaista vääryyttä.

— Tyhmä, kylmä, kyvytön olen ollut, saadakseni toistaiseksi rauhassa katsella. Ja he ovatkin pitäneet minua vaarattomana ja halveksineet... koko "pesä" päästä häntään asti...

— Epätoivoista! huudahti Risto.

Hellevi nauroi katkerasti.

— Niinhän onkin! Mutta minulla on yksi pikkunen tuuma nyt. Mitä luulet, jos eroaisin sieltä? Täällä on lähellä eräs lauluopisto. Siellä opetetaan samalla esiintymistä, lausumista ja plastiikkaa, on sanottu. Kenties voisin sitten päästä Suureen-teaatteriin, jossa täytyy olla parempaa. Opistossa on kaksi miesopettajaa laulussa, toinen ylemmän köörin johtaja on vielä ulkomailla, joku kapellimestari Braun, muistaakseni, innostunut musiikkimies, jotakin sellaista olen kuullut.

— Koita sitä, ota jo huomenna selvää kaikesta.

— Kiitos Risto! Mutta lopettakaamme näistä. Nähtyään sinut, sovittuani sinun kanssasi, on elämällä taas uusi viehätys. Nousen heti joustavasti kahden kuukauden alennuksesta. Olen nyt ruma ja kalpea, hyi! mutta koetan muuttua. Oi, Risto, onnellinen olen nyt jo, ihan heti!

— Vie minut jonnekin illastamaan ja kerron sinulle Satupojasta, ainoasta ystävästäni täällä. Hirviö on hänet varastanut, tämän kauniin lapsen, mutta poika aikoo kuulemma pian karata. Se on kärkäs kauneudelle, se hirviö, taiteen ja taiteilijoitten turmelija, ihmisten ja kulttuurin parasiitti!

LEPOAIKA.

Risto oli mennyt, mutta sitä ennen järjestänyt Hellevin pienet asiat.

Jos tyttö olisi taitava, saattoi hän välttää pahaan pulaan joutumisen.

Hän muutti heti miellyttävämmin asumaan jonkun vanhan rouvan luo ja hankki pääsyn opistoon.

Oli parempi niin... ilma hieman puhdistui, hieman harventui, hieman vaihtui.

Hellevi sai pitkistä ajoista taas hengähtää, ja äkkiä iskettyjen surujen myrskyt rupesivat laimentumaan.

Rouva U. oli kokonaan unohdettava.

Ei olisi jaksanut kestää tämän kaikkien kepposten alituista hautomista, siksi oli inhon tunne niistä liian sakea ja tumma. Pelkäsi Hellevi kovin sielunsa saaneen katkeruudesta jonkun ikuisesti rumentavan vamman. Asian laita oli nimittäin siten, että kun hän oli lähtenyt rakkaaksi käyneestä Ristolasta ja suoraa päätä matkustanut Rouva U:n luo selitystä pyytämään, oli tämä ilkkuvasti nauraen kuunnellut kuvausta kasvattisisarusten yhteentörmäyksistä, vieläpä pilkannut ja häväissytkin Helleviä muka raukkamaisuudesta ja kehittymättömyydestä. Samalla oli rouva kuitenkin huomannut viisaammaksi yhä salata tekonsa ja tälläkertaa vielä kieltäytyä kirjailijakunniasta. Mutta kieltäytymystä helpottikin suuressa määrässä välinpitämättömät arvostelut, jotka salanimellä julaistusta teoksesta lausuttiin. Kadottaa Helleviä ei viekas rouva kuitenkaan mistään hinnasta tahtonut ja kävi hän äkkiä aivan oudolla tavalla imelän mairittelevaksi. Syyt siihen sai Hellevi pian aavistaa paremmin kuin selvästi, mutta silloin tunsikin hän voimakkaasti ylemmyytensä ja loukkaantui niin syvästi, ettei toinen millään keinolla enään saanut asiaa autetuksi. Oudoksuttavan alentavia ehdotuksia oli rouva uskaltanutkin tehdä, ja paljasti itsensä, miten syvästi hän oli käsittänyt, mitä oli elää yläpuolella "hyvän ja pahan". Rouva olisi nimittäin tahtonut palkita Hellevin luomaan kuvauksiinsa "skitsit", joille hän sitten olisi antanut "taiteellisen muodon". Siinä tapauksessa lupasi hän olla ikuinen kultakaivo turvattomalle. Ja varsinkin oli hän ahnehtinut "Aurinkokello" -kokoelmaa. Mutta näistä vastenmielisistä asioista on Hellevi jo ääneen ajatellutkin sinä ankarana yönä, jolloin hän tuskiansa helpottaaksensa mielikuvituksessaan kaikenlaisten satuolentojen kanssa leikitteli. Edellisenä päivänä oli kaiken lisäksi ilmaantunut eräs kovin hämmästyttävä seikka. Sattui hän nimittäin selailemaan sinikantisia päiväkirjavihkosiaan "Elokuun tarinasta", jotka hän oli pyytänyt rouvalta takasin. Mutta yhdessä vihossa näytti sisältö sangen kummalliselta, siinä oli otteita samasta "Kolarilan aurinkokellosta", Hellevihän oli kesällä lähettänyt osan hymneistään rouvalle. Tuttujen kohtien välillä oli vieraita lauseita. "Kirjeitä Ossianille" luki Hellevi kansilehdellä. Syvästi koski tämä uusi petos jo liiaksi haavoittuneeseen rintaan. Ei ollut epäilemistäkään: viime ulkomaamatkallaan oli rouva nähtävästi tutustunut runoilijaan, saanut sitten aikaan kirjevaihdon ja oli siinä muitta mutkitta rohkeasti höystänyt ja värittänyt ihailunsa Hellevin rakkaudella.

Ei ollut muuta tehtävää kuin lähettää kirjekopiat takasin omistajattarelleen. Ei ainoatakaan sanaa seurannut mukana mielenosotukseksi.