Part 6

Voitko sen tuntea! Kevät, voima, ihminen on edessämme, ympäröi meidät, tunkeutuu sieluumme... ilmat tuoksuvat... selittämätön salainen hedelmöittyminen tapahtuu, kaunein ihanteellisissa syttyy ja hehkuu, jokainen verisolu pulppuaa luonnon, naisen iloa ja me tiedämme, mitä menemme tahtomaan! Saamme nyt vasta elämäntaidon, kasvamme ihmisiksi, ymmärrämme nyt olennaisen, ikuisen itsessämme... naisen... hienostuneen ja voimakkaan... leikkivän ystävän...

Nainen on kulttiveerattu! Ah, kuinka tämä on jotakin aivan muuta, kuin maisteriksi lukeminen yliopistoissa, riehua näyttämöllä ja telmiä kulissien takana, kirjoittaa kirjoja ja romaaneja ja kaikkea muuta tätä alempaa, jolla yhteiskunta ja nykyaika sivistyttää meitä onnettomia, kutsuen meitä vailla todellista kukoitustamme "suuriksi", jos vaan olemme produseeranneet jotain, jota arvostelijat ja yleisö kolmenkertaisella hyvähuudolla tervehtivät!

Mutta älä tahdo nähdä tuota naisraukkaa hänen nukkuessaan. Silloin paljastuisi ehkä hänen suuruutensa!

Niin, katsos, minusta ilman tätä hienoa tulista, rakastavaa ja seurustelevaa miestä, ei nainen voi aavistaa itseänsä, tietää mahdollisuuksiaan, hänelle ei herää noita prinsessatunnelmia, joissa hernepapu kymmenen polstarin alla häiritsee.

Mitä Sinä luulet?

Olemmeko me vaan näissä kerroksissa, tässä maassa niin onnettomia, vai onkohan kaikkialla jo yhtäläistä, kaikkialla luonnonvastaisia vaatimuksia naisesta ja naiselta?

Niinkuin esim. muutamat nuoret kirjailijamme! Nuorimmat... kuinka hauskoja, äkäsiä, potkivia! Olemme siitä puhuneet: Paljasta yhden yön unta... tulehtunutta, hirveän meluavaa... kulttiveerattu nainen on kokonaan jätetty lukuunottamatta. Ah, ne nuoruuttansa riehuvat pimeät egoistit! Uskoa avioeroon heissä on, mutta ei naiseen! Meitä he eivät tule auttamaan, eivätkä lapsiansa, ellei ihmeitä tapahdu!

Mutta satuni unohdankin. Kuinka ihanaa unohtaakin, sieluuni on jo kyllin kylvetty unta ja tuskaa...

Niin, täällä on kuitenkin noussut jotain, jotain itämaiden öistä...

Niinkuin mielikuvituksen tumma kukka, yksinään erämaan laidassa...

En ole hänestä sinulle ennen puhunut, — itse kerran sivumennen mainitsit hänen runojaan, jolloin vaikenin, ettet ymmärtäisi salaisuuttani, sillä minulla on hän elänyt koko kevään mielikuvituksessani kaiken elämänhaluni aiheuttajana.

Hän on aivan nuori, nuori kuin hoveja hurmaava Goethe kerran! Ei niin muotokypsä, ehkä ei niin uskoton, vaan hiljaisempi, synnittömämpi, jos uskaltaisin sanoa: — kristusmaisempi...

Hänen nimensä on Ossian, vanhaa aatelissukua. Perhe on asunut talvet Puolassa ja kesät kotimaan saaristossa. Nyt debyteeraa poika äkkiä pääkaupungin yleisölle salanimisellä runoteoksella, joka herättää tavatonta huomiota, mutta vielä enemmän hän itse ilmestyessään seuraelämään. Jo parin kuukauden kuluttua ovat nuoret kokoontuneet hänen ympärilleen ja perustaneet oman koulun. Hän ei ole jäänyt aivan yläilmoihin, vaan astunut alas, ottanut orjan muodon päällensä ja on nyt keskipisteenä kaikelle luovalle ja mielikuvitusrikkaalle taiteilijapiirille.

Voit arvata sen, että naiset ovat rakastuneet, missä hän liikkuu heidän keskuudessaan. Meilläkin, kesken kaikkea riehuntaa, leipä- ja puukkotaisteluja, on pääkaupungissa heräämäisillään ihanteellinen seura- ja kulttuurielämä. Joku on sanonut, että naiset tulevat ystäviksi häntä ihaillessa. Naiset ystäviksi samaa miestä ihaillessa! Se on minulle uutta!

Paljon pieniä juttuja on liikkeellä nykyisistä ihastuksista. Niistä sittemmin kahvijuoruiksi!

Tietysti on joukossa hullunkurisiakin ihailijattaria, mutta eivät kuitenkaan kaikki ole sellaisia, jotka leikkaavat ihailtujensa nimiä sanomalehdistä ja syövät ne voileipäinsä päällä!

Voin mainita, että neiti K:n kauniit runot olivat hänelle sepitetyt. Ajattele, nyt jo "salainen syy" yhteen ja toiseen päämäärään, eikä suinkaan rumimpiin.

Eteenpäin menoa meissä siis, samalla syvempää ja keveämpää, tulisempaa ja viehkeämpää — nuoruuteen nousemista.

Sinä kysyt, tunnenko hänet?

Tunnen ja en! Lähetän Sinulle laulut 'Kolarilan aurinkokello'. Siitä näet, mitä heinäkuu-iltapäiväni ovat uskaltaneet uneksia, miten runollinen ja onneton kesäni on!

Pöydälläni on hänen muotokuvansa. Metsäruusut varjostavat sitä äänettömin tunnustuksin...

Iltapäivisin, kun aurinko ulottaa säteensä kammiooni, hillitysti ja viileästi syntyy minulle tunnelma, kuin olisin nuori linnanneito, joka käy luostarin kappelissa polvistumassa, rukoillen, että Neitsyt-äiti sammuttaisi hänen luvattoman rakkautensa maan kuninkaaseen...

Niin on uneni mahdoton! Yhtä mahdoton kuin elämäni uneni sammuttaa...

Muuta en voi!"

* * * * *

Hellevi lakkasi kirjoittamasta. Oli tullut myöhä. Koski lauloi synkän Miihkalin takana. Hiljaa kihosi yössä istujan silmään kyynel, pää vaipui voimatonna alas... — — —

Kyyneleet tulivat tulvaten kesän myrskyjä?

KOIRA SAATTAA HELLEVIÄ RISTOLASTA.

Syksy oli tullut Ristolaan ja syksyn mukana vallaton tuulipoika, joka armotta riisti vanhoilta uhkeilta puurouvilta niiden keltaset ja punaset lehtikorut, kieputti kirjavaa saalistaan ilmassa, ajoi takaa maassa, potkien viimein kyllästyneenä leikkikalunsa kasoiksi nurkkiin ja kuoppiin. Pikkunen, kesän hymyillyt ja ilosena poikana loiskutellut Kolajärvikin synkisti sinisen silmänsä miehen tuimemmissa aikeissa, ärjähdellen silloin tällöin kuin vihoissaan hänkin. Mutta öisin lähtivät kaikki pimeyden peijakas-vekarat mielenosotuksille... ilmassa vihelsi, sylki, huusi, vinkui, ulvoi ja nauroi ja ritisten ratisten pani risut ja kuivuneet oksat, kun huimat risapöksyt kiitivät läpi pensaikkoiden.

Ristolan naiset puuhasivat ahkeraan asuinhuoneissa. Oli herätettävä viehättäviä syystunnelmia! nyökäyttivät he nauraen Ristolle, joka ihmetteli naistensa yhtäkkistä luonteenmuutosta. Heidät myös oli ottanut syksyn työintoinen henki. Aili oli kesänsä "keikkunut", Hellevi "uneksinut". Sentapaista herkuttelua oli nyt saatu kylliksi. Jäsenet notkeina ja taistelunhaluisina, silmät lujempina ja kirkkaimpina heittäytyivät he kunnioitettuun "hyödylliseen" ja saivat siten arvostelijansa ja moittijansa naamat venymään pitkiksi. Kyökin ja ruokasalin pöydät täyttyivät tuoksuvista hedelmistä ja vehmaista vihanneksista. Keittokirjat olivat auki ja keskusteltiin melkein yksinomaan ruokaresepteistä, ruumiin muodostamisesta ravinnon, kylpyjen ja hieromisen avulla ja muusta sellaisesta... Toisina päivinä käytiin nautinnolla asuinhuoneiden kimppuun. "Talo taidetta huokuisi vaan", hyräili Hellevi. Ristolan ei tarvitsi hävetä iloisia, teräväsilmäisiä maalaripoikia, jotka silloin tällöin majoittuivat kauniille paikkakunnalle.

Tanssien tuli työ tehdyksi ja Risto ympäröittiin sellaisella ilon, ylimielisyyden ja hullaantuneitten pilapuheiden tulvalla, että hän nousi kuin juovuksissa kahvipöydästä ja uhkasi viimeisellä järkirääsyllään hirttää itsensä lähimpään pensaaseen, ellei hän muuten jo särkyisi riemun runsauteen.

Naisten kiltimmät ja älykkäimmät enkelit, suoja ja vapaus liihoittivat ilmassa. Siksi kukoistivat heidän kaikki puutarhansa.

Eräänä tällaisena iltapäivänä tuli Hellevi ruokasaliin ja istui perkaamaan mustia viinimarjoja, hengittäen mielihalulla hedelmien tuoksua.

Erityisen kiitollinen hän oli! Jäisi nyt Ristolaan talviksi ja kesiksi. Työtä ja ansiota tuli kylän kansakoulussa, kolme tuntia päivässä apuopettajana.

Niin viehkeää, erityisen viehkeää oli aavistuksissa... vahanpehmeinä nousisivat hänen eteensä tulevat päivät, astuisivat äänettä levänneestä yöstä ja taipuisivat alttiina muodostettaviksi juuri niinkuin hän tahtoi. Ei hän nyt uneksisi, voimistelisi vaan äänetönnä ja älykkäänä kaikessa, mitä tarvittiin. No, tietysti hän sentään pienet hämärä- ja tähtitaivastunnelmansa pitäisi, mutta sehän oli myös tulevaisuuden peltojen kyntämistä. Kun elämä tulisi, olisi hän taitava...

Hellevi katsoi kelloa. Kummallista, missä Aili viipyi, jo kolme tuntia. Aamupäivällä oli vallaton ollut melkein liian villi. Istunut paitahihasilla kyökin ikkunalla ja hakannut pihvilihat "porilaisten marssia" hoilaten. Rovasti sattui tulemaan, jäi kuuntelemaan akkunan alle ja taputti käsiään... se vanha hyväntahtoinen. Aili kiljahti ja katosi kuin ammuttu.

— — Saisi tulla jo nyt... olisi lystikästä kerrottavaa... Risto oli myös poissa, palannut kyllä aamupäivällä kaupungista, mutta kadonnut sitten, pitäjälle kai...

Hellevi oli taas istunut kauvan aikaa ja uudelleen viehättynyt hiljaisuuteen, kun Risto vihdoin astui sisään.

Onnellinen Hellevi huudahti ilosesti, mutta Risto näytti kummalta! Tervehti oudolla tavalla, lyhyesti ja välttelevästi, silmät tummina ja terävinä.

— Mikä nyt, mikä nyt!

Risto iskikin heti syihinsä, punasena harmista:

— En sinua enään ymmärrä...

— Mitä ihmettä...!

— Onneksi olet julaissut sen salanimellä, nyt ei sitä käsitä muu kuin oma suku, lisäksi sentään lähimmät perhetuttavat. Ja siinä onkin jo kyllin skandaalia. Ostin kirjan sattumalta kaupungissa ja toin sen Ailille aamupäivällä. Hetken kuluttua puhuu Aili lukemastaan "hebreaa" ja minun on myös katsominen. Kirjasi on juuri parhainta "tuohikulttuuria", olet toki itse miellyttävämpi. Tässä nyt seistään... Aili uskoo mahdottomiin, petoksiin muka! Mitä kummaa olet haaveillut! Jumalan nimessä!

— Rakas Risto — —! Missä on Aili? Missä on kirja!

— Etkö tunne sitä jo kylliksi?

Mutta Hellevi syöksyi etsimään Ailia, jota oi löytynyt mistään. Vihdoin kiiti hän pahoja aavistaen ylös vinttikamariinsa. Pöydälle oli heitetty iltapäiväposti ja — uusi kirja... — — —

"Kuuru, kuuru lymmyä... Kuuru, kuuru lymmyä..."

Illalla myöhemmin kulki Hellevi huoneessaan ilmeet ehkä hiukan jäykkinä ja kokosi tavaroitaan kahteen matkalaukkuun.

Huulet vaikenisivat, mutta elämä juoksisi. Hellevin oli jättäminen Ristola, sen hän ensiksi ymmärsi.

Ristolle kirjoitti maailmalle lähtevä koditon:

"Rakas Risto. Kautta äitini muiston: kenellekään rakkaistamme en ole aikonut valmistaa loukkauksia. Ne ovat minulle yhtä uusia kuin Sinullekin. Ja niinkö vähän luulet minun omaavan ylpeyttä ja makua!

Ei muuta nyt... ehkä joskus enemmän, ehkä piankin...

Voita Aili rakkaudellasi ja epäluulot haihtuvat.

Minä lähden!"

Osoitettuaan kirjelipun Ristolle, jätti hän sen pöydälle, meni sitten alas suoraan renkitupaan ja pyysi pojan valjastamaan hevosen iltajunalle.

* * * * *

"Hunni", uskollinen ja älykäs metsäkoira, hyppi Helleviä vastaan, kun tämä illalla yksin kantoi laukkunsa pihalle.

Renki nosti laukut rattaille, neiti nousi jälkeen, ja kerjäävä Hunni pääsi mukaan.

Ketään ei näkynyt... Renki oli paikoillaan ja piiska läimähti.

Ristolan portti narahti kuin parahtaen...

Ristola... koti...

Hunni sai kuonolleen pari pisaraa ylhäältäpäin... se ynisi ja oli tyytyväinen.

— Hunni, Hunni, Hunni, Hunni!

Tuuli humisi uhkaavammin, tulisiko yöksi taas mielenosotukset...?

Nyt oli kirjavain peijakkaiden aika ja elämä.

Ajettiin Kolarilan kosken sivu. Vanha-Ryöppy mylläsi... kuutamo valaisi isien lehdon... eikö siellä kurkkinut rannan kivikossa pyöreä pää, vilahtanut kiiltävää valkeaa hartiaa ja laulanut äänensä surulliseksi teeskennellen:

"Ei sitä kukkaa nousekaan, tulipuna tuhmaa kukkaa..."

Ja sitten: nauranut, nauranut, nauranut...

TEAATTERIHIRVIÖ JA SATUPOIKA.

Hellevi seisoo kulissien takana erään pääkaupunkilaisen operettiseurueen jäsenenä. Joukko oli kirjavaa väkeä, taiteiden, kotien ja kaikenlaisten ammattien takasin sylkemiä, sulattamattomia aineksia, vanhoja piintyneitä teaatteri-ihmisiä ja harhailevia ulkomaalaisia.

Operetti menee kolmatta kertaa. Teaatterihirviö irvistelee kyynillisen tyytyväisenä. "Pelaaminen" on sille helpontunutta, sujuvaa, siihen ralliin juoksevaa kuin oli toivottavaa.

Ilma on täynnä parfyymi-, puuteri ja sminkkimolekyylejä, tomua ja paperossin sauhua, käytettyjen vaatteiden ja vanhojen huonekalujen hajua.

Hellevi on vetäytynyt seisomaan muurattuun seinänkomeroon.

Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla. Pää nojaten seinää vastaan seisoo hän laihtuneena, kalvenneena, voimattomana.

Hän vihaa ja inhoo...

Joka hetki olisi hän tahtonut paeta, joka hetki aikoo hän paeta...

Teaattterihirviö kurkistelee muurin takaa... tulee lähemmäksi ja liehuttaa suurta rotanhäntäänsä, panee sameat silmänsä imelään viiruun, hymyilee kyynillisesti, maiskuttaa kieltään ja puhelee kutkuttavin äänin.

Mutta Hellevi ei usko sitä, ei alkuunkaan:

— Kun tulin, niin luulin, että sinä olisit viekas, taitava, kumartaja, tai naurava, kevytmielinen, hillitön, tai loistelias, hekkumoiva, pyörryttävä, tai taidenarri, peijakas-parka! Mutta sinä olet sen lisäksi ja ennen kaikkia: tylsä ja typerä, harmaa ja kuiva, hiukan likasta limaa kuonollasi, raaka ja hapan, karvas ja kitkerä! voimattoman mätä, myrkkyinen, hajoava, peto, murhaava, teurastava, rääkkäävä. Mutta kun sinä esität itsesi, sanot sinä: taide, taidelaitos, taiteilija... ilosta väkeä! ja sinun pintasi höyryää sitä sanoessaan.

Mutta jättihirviö iskee kiimaista silmäänsä ja liehuttaa suurta rotanhäntäänsä:

— Puhu minusta vaan, niin — nuolasen kättäsi. Piiskaa minua vaan kautta koko ruumiin, yhtaikaa sinne tänne, ropsis, ropsis! Minun karvassani on paljon, mikä minua kiusallisesti kutittaa ja kaipaisi kyhnyttämistä!

Mutta älä erikseen kajoa minun päähäni eikä häntääni, ei silmääni eikä korvaani, ei sormeeni eikä varpaaseeni, ei kylmääni eikä kuumaani, ei makeaani eikä happameeni, sillä sinä päivänä, jolloin siihen kajoat, olet sinä uudella kuolemalla kuoleva: minä purskutan sinun yllesi kauheimpani.

— Poistu, pesä, älä tukehuta minua höyryilläsi!

— No, mutta, mutta...! Kyllä minä olisin sinun ystäväsikin, sinulla on niin värisevät huulet ja erinomainen tunnepohja, tarvitset vain pikkusen avausta! mutta sinun pitää ottaa jotakin minun silmästäni tai korvastani, minun kurkkuni murinasta tai vaikka vaan minun aivastuksestani! Jotakin todellisuudesta, toiminnasta, _minun_ avuistani ja kyvyistäni.

— Poistu, valehteleva saasta, tai puhkasen vanhatkin silmäni, tukin korvani, nyhtäsen kieleni, sammutan älyni...! Sillä sinusta en ota, enkä sinulle mitään anna. Se on jo kyllin, että saat kerskailla käynnistäni ruttoisessa valtakunnassasi.

Teaatterihirviö poistuu mutisten halveksien ja ivaten:

— Avuton, kyvytön, heikko, hullu, omia piruettejansa hyppii...

Ja seinät säestävät: heikko, hullu, heikko, hullu...

* * * * *

Hellevin silmät ovat ruvenneet kuumeisesti loistamaan ja poskilla on kaksi punasta täplää.

Eikö kukaan kanna häntä pois, eikö kukaan silitä hänen hiuksiaan ja vie viileätä juomaa huulille...?

Mutta kaukaa kuuluu vain hirviön kyynillinen nauru, kun se nielee rahaa, mainetta, sieluja ja ruumiita.

* * * * *

Äkkiä muuttuu ilma tummaksi, sinertävän viheriäiseksi... näyttämöllä on kuutamo.

Hirviön poika, hymyilevä Satu (Hellevi luulee varmasti, että poika on varastettu) kulkee leikkivin, joustavin askelin sinne tänne, tarttumatta kiini. Sillä on lapsen avonaiset silmät ja lapsen hellät huulet. Sen nenä on korkea ja valkoinen, hienosti vainuava prinssin nokka, otsa matala ja kulmat suorat. Keltaset hiukset ulottuvat olkapäille, päät käheröittynä. Yllänsä on sillä sininen samettipuku, päässä leveä hattu liehuvine sulkineen, toisessa kädessä miekka ja toisessa ruusu. Pyörähtelee korkeilla koroillaan ja katselee itseksensä hymyillen suuriin kengänsolkiinsa.

Leppyneen Hellevin silmään kihoaa suuri liikutuksen kyynel. Omituinen uusi, hellänkattara tunne täyttää hänen sydämensä. Kuinka hoitamattomalta näyttääkään Satupoika, lapselliselta ja kodittomalta! Niin paljon naivia leikinhalua ja niin vähän puhtaita leikkikaluja Mutta tänä iltana on satupojan kuitenkin hyvä olla, hän on nyt onnellisimmilla huipuillaan. Myös hiukan taiteilija-unta! Myös hiukan rakkaudenjanoa!

Satupoika tulee Hellevin luo... he vastaavat toistensa hymyihin ja poika puhuu ilosesti ja salaperäisesti.

Hän oli tehnyt virheitä näyttämöllä, huomasiko Hellevi? Vaihtanut etukirjaimet parista sanasta toisiinsa.

— Te olette sellaisia järjestymättömiä luonnonvoimia, sanoo Hellevi nauraen.

Satu tekee villin ilmeen, kumartuu eteenpäin ja on riehuvinaan... Niin hän on järjestymätön luonnonvoima!

Hämärä on viehkeä... Hellevi horjuu ruumiinsa heikkoudesta, mutta tunteet ovat taas suloiset. Kätensä korkealla ristissä rinnan yli, leikkii hän sormillaan ja katselee kynsiensä muotoa.

Satupoika on tänä iltana miellyttävä, herkkä ja juttelunhaluinen. Saisi olla hänen veljensä, saattaa hänet pois...

Yllätyksenä värähtää Hellevin korvaan pojan kuiskutus:

— Te puhutte aina...

Hellevi hämmästyy... ei hän ollut mitään sanonut pitkään aikaan, seisonut vaan haaveissaan katsellen ja kuunnellen, kuin imien ravintoa näkymättömistä utareista.

Hymyilevä Satu jatkaa:

— Te puhutte silloinkin, kun olette ääneti teidän silmänne ja huulenne puhuvat. Ja alituisesti teidän ilmeenne vaihtuvat, ajatukset liitävät kuin päivänpaiste tai varjot teidän otsallanne. Huulet värisevät... minusta on kuin kuulisin sanat...

Hellevi on yllätetty herkimmässään. Hän on samalla hämillään ja onnellinen.

Sadun sanojen tuoksua! Mitä tarvitsi Hellevi enempää! Sanoista joi hän elämää ja viehättyi, sanoista joi hän myrkkyä ja uupui. Hän osasi elää ja kuolla sanasta.

Mutta mitä on Satu ymmärtänyt? Mitä hän tiesi värisevistä huulista, kuiskauksien enteistä, joita ei kuiskata...

Satupoika hengittää hiukan kiihkeästi.

Hän onkin nuori ritari, valmis taistelemaan ja lempimään, kumartuen Helleviä kohti, saa hän seinäkomeroon ahdasta.

Kuinka heikko olenkin tänä iltana! huudahtaa Hellevi pelastuakseen. Olen lukenut liian paljon.

Satu oikasee itsensä suoraksi.

— Kun me miehet tulemme noin heikoiksi, niin me juomme! sanoo hän uljaasti kuin sotajoukkojen johtaja.

Mitähän Satumies sanoisi, jos Hellevi kertoisi oikeat syyt heikkouteensa, jos hän kertoisi kaikki... inhonsa teaatterihirviöön, taistelunsa erään toisen hirviön kanssa, joka odotti illalla ikävässä asunnossa. Kertoisi äidistä ja koskesta Ristosta ja Tummasta Soittajasta ja merenneidon viimeisestä kepposesta. Kaikki muistaa Hellevi tänä iltana, muistaa polttavin sinisin ja punasin sanoin. Hänen sielussansa on kaikki ohjatonta ja samalla hurjan ankaraa, kuumeista ja kummallista...

Niin, viimeinen salaisuus, se on pahin!

Se on niin syvä ja onneton, että ujostutti sen olemassaolokin.

Mitähän Satu sanoisi, jos Hellevi äkkiä pyytäisi:

— Anna minulle ruokaa, minun on nälkä.

Ja mitä, jos kulissihirviökin sen kuulisi... kuinka se kävisi kummallisen kirjavaksi kasvoiltaan... ehkä se sylkisi palan leipää...!

Mutta kaunis Satu silloin varmaakin ujostelisi ja menisi pois.

Poika Hellevin vieressä ei kuitenkaan mitään tiedä eikä kuule. Yhä uljaammin ja leikinhaluisemmin se kertoo ja kuvaa.

— Mutta Hellevi ei myöskään enään mitään kuule... hän on kadottanut tajuntansa ja pyörtynyt seinää vastaan.

Mutta Satu luulee, että tyttö kuuntelee silmä ummessa, sillä huulet hymyilevät ja värähtelevät...

Kun Hellevi taas katsoo, on hänestä Pojan silmät kuin kaksi tulikaivoa... ne suurenevat ja suurenevat... hän horjahtaa eteenpäin ja putoaa ja uppoaa...

Hellevi kadottaa taas tajuntansa.

Viimeksi kuulee hän kuin unessa sanat: — Katso, hänellä on nuoli kädessään ja hän miettii, singoittaako sen...

Samassa huutaa hirviö poikaansa. Se menee nopeaan tanssivin askelin. Se suuri lapsi, jossa oli hiukan taiteilija-unta... hiukan rakkaudenjanoa...

NÄLKÄPETO JA MERENNEITO.

Kun Hellevi yöllä tuli kotiin ja pukeuduttuaan iltapukuunsa, istui hän lamppuaan sytyttämättä keinutuoliin ja mietti:

— Muistan, kuinka ennen taistelin tuskaa vastaan: koitin sen unohtaa, ymmärtämättä unohtaa, mutta siitä asti, kun analyseerasimme suhteeni Ristoon, olen ottanut toiset tavat: tuskan kyytä pitää puhutella kiltisti kahden kesken, houkuttaa se näyttämään myrkkyhampaansa ja pahan lapsen potkiessa nykästä hammas... tai tappaa mato kokonaan. Mutta ensin tietää: mikä madon nimi, kuinka vaarallinen ja mitä vastamyrkyksi.

Kiukkusen silmät iskee tulta, pyhää tulta! luulee välistä, mutta voimakkaan käden polttava pihti niskassa ja toinen hampaissa, sätkiköön, potkikoon ja luikkikoon sitten häpeissään maan rakoon.

Säikähtyä sellaista pikku hävytöntä ja paeta taakseen katsomatta... ainahan se uudestaan väijyisi ja pistäisi meitä kantapäähän kauneimmilla nurmillamme.

Teitä on nyt hyvin monta, harmaita, ruskeita ja mustia matoja... kunhan saan aikaa, niin jutustetaan ja ihmettelen, tokko te sentään imenette minut ikuiseen uneen. Pikemmin te uinutte minun povelleni!

Mutta luonani on eräs henkevämpi vieras. Kutsumaton ja pelätty, luulee se taas. Ja yhtä ja toista se tietääkin...

Irvistelee tuossa sivullani, omaa rumuuttaan irvistelee! Kulissihirviökin sinun kaltaistasi häpee!

Koitan katsella muualle, etsin jotakin keltasta ja punasta liekkiä mustasta yöstä, jotakin silkkistä ja pehmeää sieluni untuvavuoteista.

Mutta silloin peto närkästyneimmin murisee:

— Se on minun, minun, mikä on kauneinta sinussa, kukkavalkeata, suloista hunajaa! En ole ensi kertaa luonasi. Henkeä saat, jumalallista, infernaalista, korkeuksista ja syvyyksistä! Liekkejä sieluusi, jotka syövät kivet hauraiksi, salamoina pistävät pimeyden peikkoja. — Mutta yhtä et! Sen olen minä vievä, merenneitojen, koskenpoikien kanssa vien minä: kauneudet ja päämäärät sinun rakkaudeltasi!

Niin se juttelee ja pitää seuraa, minun yöllinen vieraani, ruumiini hienostaja, niinkuin se sanoo.

Sen nimi on yhtä ruma kuin sen näkökin, kolkko, kiljuva, pööbeliltä, synniltä ja turmalta haiskahtava.

Harvoin sitä uskaltaa mainita hienot huulet.

Sillä kun se peto on runoilemassa ihmisen luona, on hänelle tapahtunut jotain alhaista. Ja kun se viipyy kauan, ei häntä oikein ihmiseksi luetakaan ja kun se tulee naisen luo, tietää tämä, että rakkaus ja suoja hänen ympärillään on heikkoa ja kun se tulee hienon naisen luo, tuntuu tämän sydämessä, kuin ainoakin askel eteenpäin olisi sulaa hulluutta.

Kammottavasti, kevytmielisen naisen leikkiä laskien istuttaa äiti luonto kirkkaan kukan myrkkyseen multaan. Kukan juuret hapuilevat turhaan oikeata ravintoaan hedelmään pyrkiäkseen. Silloin puhuu armoton peto ilkkuen:

— Katso, minun näköiseni olet, et kaunis kukka!

— Sinä luulit kukkaihminen, että silmäsi, korvasi, nenäsi ja kielesi olivat jumalan armosta valmiit sopusointuiseen kehitykseen, luotu korkeimpia tarkoitusperiä vartan, viemään ihmisiä maan päällä onneen... Luulit että sielusi ihmeellisiä soittoja kaikki rakastaisivat!

— Minä, minä sinua rakastan, viivyn luonasi vuodesta vuoteen. Yhä syvempi seura olen sinulle, kunnes syvyyteeni hukut. Minä kiihoitan sinun sydämesi punaset solut riehuvaan tanssiin, niinä myyn ne iloset, tanssivat linnut ja maksan sinulle kylläisten vatsojen naurulla. Keruubit pyörivät sinun pensselisi vedoista seinillä, sävelet kiirivät taivaitten ilmoille, luomisvoimasi elämän helvetissä kymmenkertaisesti paisuessa, istun minä ja irvistän sinun kasvoistasi, kukkaihminen, niin että he säikähtävät ja hohottaen osottavat sormellaan: — katsokaa kukkaihmistä ja kauneuden rakastajaa!

— Ja kun ne ovat lakanneet nauramasta ja unohtaneet sinut, on minulla vielä viimeiset pienet keinoni sinun suhteesi: minä hankin sinulle ikuisuuden! Rikkaan sielusi viimeinen hengähdys on: kirous, lemmekkään silmäsi yli on kasvanut likanen kaihi. Rumuus, jota vihasit kukkaihminen, polttaa kuolinkynttelisi!

Kehdata kuunnella tuota!

Hellevi haparoitsi vettä pöydältä ja joi... kaksi lasia yhteen kyytiin... saattoi hetken taas ajatella muutakin.

Hänen sielussaan tummeni... hän tiesi, mitä nyt tuli... täytyi nyt sitäkin ajatella...

Ihmiset olivat ihmisiä, eivätkä runoja! Mutta Hellevi ei uskonut, ennenkuin teki oikein kipeätä.

— Tähän asti ovat kolarilaiset pelänneet häntä, merenneitoa! mutta nyt pelkää hän meitä. Näen sen hänen välttelevistä ilmeistään, hän ei tahdo katsoa minua, ei olla kahdenkesken kanssani, tämä mato, mutta tartun häntä sätkähtelevään pyrstöön, kohotan kosteista pitkistä hiuksistaan... nähdä tahdon merenneidon ylhäällä vesistään, tietää, kuka on isiäni pelotellut.