Part 3
Mitä kuunteli merenneito? Se oli hiljaa ja hymyili...
Värisikö sen rinnassa jotakin pehmeätä? Oliko sillä sydän?
Kenties Hellevi Kolarilan merenneito olikin hyvä... ystävätär?
Rouva U. oli ehdottomasti edukseen lähempänä... hänen valkea lihansa oli kuin hedelmää... Paisuvat muodot eivät kaunistuneet koristelevissa vaatteissa... ne riisuttua saattoi banaalin vaikutus kadota... hän oli varmaan kauneimmillaan alastomana.
— Olen varma, jatkoi Hellevi ajatustaan ääneen, jos maalarit teidät keksivät... tahtoisivat he teidät alastomana...
Rouva heräsi ja joutui kokonaan imarruksiin.
— Minun tutuistani, vastasi hän ylevästi, ei ole vielä noussut niin etevää maalaria, että viitsisin istua modellina. Mutta tullappa oikea mestari, ihastuksella aina taiteen palveluksessa, vaatteissa tai alastomana!
Hän nousi seisomaan ja oikaisi itsensä. Hän oli kuin kasvanut.
Molemmat naiset lähtivät liikkeelle puistoa eteenpäin,
Rouva U:sta ei voinut tietää, oliko hänellä vaietessaan paljon ajatuksia tai ei ollenkaan. Mutta Hellevi otaksui, että hänellä olisi salaista, äänetöntä seurustelua niiden mieltäkiinnittävien henkilöiden kanssa, jotka muodostivat hänen läheisimmän maailmansa, taiteilijoita ja runoilijoita ja muita ihailijoita. Sellaisestahan Hellevikin uneksi.
Hän ei ole minulle enään niin kylmä kuin alussa, ajatteli Hellevi taas, ja minunhan sydämessäni liikkuu pian inhimillisiä tunteita. Kuinka hän on toisenlainen kuin muut naistuttavani, eläen omastaan, tullen toimeen itsestään, vaikeneva ja halveksiva. Kovin halveksiva. Mutta hän, joka on liikkunut niin paljon ulkomailla, on varmaan peräti kyllästynyt täällä. Miksi sanoi hän äsken: "naiset ja muut idiootit," ehkä hän on syvä, verhottu...
Hellevi tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi... teki mieli sanoa jotakin hyvää, sydämellistä merenneidolle... ehkä se vastaisi...?
Miksi täytyn ajatuksista tämän naisen läheisyydessä, ajatteli hän edelleen, hänelle on hauska puhua vapaasti. Uskallan moittia ja kiittää... Tämä ei ole enään pelkkää itsepuolustustakaan... hän ei enään naura minulle eikä taputa käsiään. Sieluni janoo omaa kehitystään, hyvä vaikutus! Aavistan suhteessa häneen oman laatuni erilaisuuden, selvenen ja kirkastun itselleni... hänen ansiotaan! Hän tulee olemaan minulle joko suuri ystävä tai suuri vihollinen, joka tapauksessa tarvitsen ja saan! voimia hänen läheisyydessään.
Ja sitten olen huomannut: immarruksiin hän kompastuu... ja jää imartelijan valtaan. Tavallinen heikkous pystynokkaisissa!
Hänen pörröinen musta tukkansa palmikoidaan rohkeasti kahteen riippuvaan lettiin... nykäsköön kuka uskaltaa!
Nähdä noiden kasvojen särkymätön, hymyilevä kylmyys murtuneena sydämen kyyneliin, tenhoovin näky!
Rinnan kupu uhkuu keuhkojen terveyttä... lyhyt vartalo ja lantiot pitävät puoltaan melkein brutaalin varmoina... näen hänessä itsekkään, alkuperäisen naisellisen voiman, joka lannistaa miehet polvilleen...
— Kuljen tässä ja laulan teille hymniä... minusta te olette kuin salaperäinen merenneito kotitaloni koskenrannasta, päivällä hyvä, yöllä paha...
— Kuin merenneito! huudahti rouva. Kuulkaa, teidän pitää kirjoittaa vaikutuksenne minusta ja antaa se minulle. Saan tavallisesti aina runoja tai karrikatyyrejä itsestäni.
Rouva innostui säännöllisesti imarrusten rohkeimmastakin tunkeilusta... hän houkutti toisen vaistomaisesti siten itseänsä kohtelemaan.
Se oli helpoin keino päästä hänen luoksensa Naiset olivat samaan tapaan jutellen saapuneet lähelle asuntojaan, jotka olivat vastapäätä toisiaan. — — — Hellevin ihmeeksi, oli rouva taas kylmentynyt, hänellä ei ollut mitään tekemistä Hellevin kanssa.
— Käykää katsomassa, sanoi hän kuin kyllästyneenä, tuskin viitsien ojentaa kättänsä. Ilme oli jäätävä.
Palellutin taas sormeni, tiesi pettynyt Hellevi noustessaan kotiportaita. Mitä hän välittää sydänparkani tunteista, enentyvät tai vähentyvät ne? Minulla ei ole olosuhteita, joihin viitsisi kiintyä tavallinen kohtaloni! Olen kuin ilmasta kotosin, halpa tyhjässä ikävässäni... ihmiset tarvitsevat ainetta, paikan, kodin, taustan ja ympäristön.
Uusi tuttavani on ehjä ja viileä, kuumat tuskani ja kaihoni kannustavat minua vastakohtaani...
Mutta niinkutsutun "koketin" elämästä en ole vielä nähnyt vilaustakaan ja epäilenpä jo Ristonkin arvosteluja. Ainakin on tämä omituinen koketti. Harrastaa naisasiaa kuin harmain leikkotukka. Tahtoisinpa ratkaista tämänkin arvoituksen.
— Tulitikkuja, Sivi kiltti! huusi Hellevi kyökkiin palvelustytölle.
Tulitikku olisi hän kylmille merenneitohengille!
VAUHTI KIIHTYY.
Pari viikkoa, yksinäisyyden, muistojen, runojen, uusien ajatusten vuorotellen myrskyileviä vuorotellen aurinkoisia päiviä oli vierinyt.
Kohtalonsa sotkuista vyyhteä selvitteli Hellevin kärsimättömät sormet, hän tuskastui ja heitti risasen lankakasan nurkkaan.
Vain silloin tällöin kiteytyi sielussa totuuden helmi vierien itsensä väsyksiin muuten tyhjissä aivokammioissa...
Ei nähnyt nuori päämäärää itselleen...
* * * * *
Eräänä aamuna, kun palvelustyttö toi neidilleen kahvia vuoteelle, hohti tarjottimella keltakoteloinen kirje, jonka Hellevi heti tunsi Riston lähettämäksi.
Tytön mentyä, vaipui hän kirje kädessä seinää vastaan kalpeana mielenliikutuksesta.
Mitä oli Ristolla nyt ilmoitettavaa?
Vain muutama rivi... Riston tapaista, miehekästä, suoraa, asiallista. Ymmärsi kaikesta, että Risto oli parantunut... toivoi samaa "rakkaalle pikku siskolleen". Lopuksi ilmoitettiin hellävaroen uusi kihlaus!
Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!
Hellevi hillitsi ensin kaikki myrskynnousut povessaan, mutta kävi vähitellen niin voimattomaksi, että vaipui takasin tyynyille.
Puolituntia makasi hento ruumis liikahtamatta valkosessa haudassaan...
Miksi eivät akkunat avautuneet ja pakkanen purrut häntä hengettömäksi?
Kun silmät vihdoin avautuivat, oli niiden sini särkynyt ja kyynelistä samea... huulet kuiskailivat katkonaisesti ja avuttomasti: — Heidän maailmansa järjestyvät... he imevät uusia elinnesteitä... uutta rakkautta lähellä maan multaa, metsää ja vettä... Aurinko lämmittää heidät päivisin ja kodin seinät sulkevat heidät yöksi lämpöönsä ja rauhaansa... minä, laahaan polvillani kivikoissa, kastepisaroista kiitollisena...
— Olen hullu!
Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!
— Olisinko minä odottanut Ristoa?
Pimeä itsekäs!
Voimakkaasti liitti hän kätensä ristiin, painoi otsaansa ja päätti nuoren tahtonsa täydellä voimalla.
— Mutta minä luovun hulluudestani, nopeasti, heti! Se on kohtaloni aina ja uudestaan!
* * * * *
17 p. Joulukuuta 19—.
Kuumeiseksi on sieluni palo yltynyt. Vaalea, uinuva Hellevi Ristolan kukkia kasteli. Pientä ja pikkusen syvää pyyteli ensi nuoruus, taisteluitta onneen uskoi.
Nyt... pelkään ja vapisen... yhä muistelen kotitalon honkaa, tummaa veikkoa... tunnettani kammoan ja tunteeseeni vaivun...
Taistelen. Sitten tulee kiire... kaikki tahdon! Kaikki! Edessäni päämäärät: oudot, tummat, vaikeat! Oma sieluni: outo, tumma, kammottava. Jos en ponnista henkisessä työssä, vaivun itseni halveksimiseen, jos ponnistan, pelkään henkeni yksinäistä hehkua... joku väijyy minua huoneessa, järkeni menee.
— — —
Kuljen edestakasin ja ahmin kirjallisuutta...
Tekee niin kipeätä... aamusta iltaan huoneessa, edestakaisin lattialla kirja kädessä kirja, jonka sivuilla itken, joka saa kaikki tuskani hehkumaan tulikirjaimina.
Muut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en! Olen suolanen ja ruma täällä! En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän sulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!
Vieras, vieras, vieras olen täällä! Poltan nämät ihmiset, jos heitä lähestyn! Puhun ja ja pilkkaan heille hulluja sieluni tietoja... palohaavoja saavat käsistäni.
Lukea ja lukea, en maailmaa muuten juurru... En ole syntynyt yksinomaan sairaanhoitajaksikaan... rahoja minulla ei ole hyväntekeväisyyteen... hakkailisinko täällä ehkä pappia tai kauppiasta tai näyttelijää? Ah, tämä kaupunki ei pidä sellaisia tanssiaisia, missä jumalat pyörisivät!
Kirjojen kautta kulkee nyt naisenkin henki, niin tahtoo koko maailma.
Kamarielämää, kamarihaaveilua! Ensi tulos: voimattomat jäsenet, harmaat posket, ulkona paleltaa. "En slamsig drottning". Loistokauteni huolimattomuudessa! Mitä varten pukisin, koristelisin? Tunteakseni rajummin, että iltapäiväseura puuttuu...
Tuhmaa kaikki! Kylläpä ihmettelisivät pitäjän rouvat "kokettia Helleviä". Mutta kukaan ei näe minua, paitsi rouva U.
Niin suuri Rouva U.! En voisi sanoa: rouva Uhlman tai Hanna Uhlman. Koko kaupunki kutsuu häntä vaan Rouva U:ksi, katupojatkin. Kenties siitä syystä, että hän on niin mystillinen, tämä kylmä lentotähti yli meidän kylän taivaan!
Eikö hän sitten ole hyvä, terve ja moderni? "Voimaihminen"! niinkuin hän itse viimeksi on sanonut. Kuka tuntee sen ja sen kirjailijan? Rouva U. Kuka on lukenut sitä ja sitä filosoofia? Rouva U. Kuka tekee ulkomaamatkoja ja tuttavuuksia eurooppalaisten kuuluisuuksien ja vanhojen sukuylimyksien kanssa? Rouva U.! Rouva U.!
Hän imee korkeimman hienouden hunajaa kaukana tuntemattomuudessa... kierittää hengen lankaa kerälle... säilyttää ja säästää...
Jos rouva välistä tuntikausia tappaa kirveellä kärpäsiä ja kirppuja, mitä hän sitten tekisi! Kärpänen hyrrää kuin ruostunut rukki, iskee sen, niin pääsee.
Mutta ystävyyden yrtti välillämme ei ota itääkseen. Rouva tavallista umpimielisempi, minä tavallista epäluuloisempi: jäätä silmiin, kuoloa käsiin!
Mutta kun henki täyttyy ja tiukkuu uudesta kirjasta, kenen luo? Katselen ulos akkunasta: rouvan luo!
Muistan kyllä kun ensikerran katselin sitä akkunaa tarkemmin — —
Luulin siihen aikaan löytäväni hänestä valkosilla ja punasilla kukkasilla liehuvan perhosen — erehdys, heikkouskoisen huhu-uskoa! Hänen koiransa ei murise muille kuin minulle tässä kauppalassa, tuskinpa koko maassa. Rouvan luona ei käy koskaan ainoatakaan sielua. Yksin hän asuu omassa talossaan parine vuokralaisineen. Palvelijaa ei näy (rouva ei koskaan tarjoa virvokkeita)... vanhemmistaan, kuolleesta miehestään, ihailijoistaan, ei sanaakaan! Ja mitä kielitään, sen puhaltaa sauhuna ilmaan.
Näin kielitään: kun eräs seura oli koossa madame N:n luona S:n kaupungissa Tanskassa, silitti monsieur B. eteisessä rouva U:n lantioita jaketin päältä.
Muut jutut ovat tämän sukua.
Kukaan ei häntä tunne. Mistä hullut huhut?
Me leikimme kuurulymmyä. Ilkeys sielussani kehittyy. Olen terveempi!
Hän on ainoani! Menen luokseen tunteellisena, löydän kissan, merenneidon, kylmän tähden, tuuliviiren.
Kirjava pilkku on hän harmaalla seinälläni, ruusujeni polkija, ruusujeni poimija! Herra meitä kaikkia siunatkoon! — — —
JUMALIEN-PETTÄJÄN SUNNUNTAI.
— Minne nyt menen, minne nyt menen? kyseli Hellevi eräänä sunnuntaiaamupäivänä varustautuessaan uloslähtöä varten. Hän tunsi, että oli aika hiukan riistäytyä alinomaisesta lukemisesta ja nähdä ihmisiä.
— Päätä pakottaa ja sydän on yhtenä itkuna. Osottaisin ystävyyttä vaikka sudelle!
Hellevi tuli kadulle. Talvi-ilma purasi vihasesti hänen arkoihin hermoihinsa. Jonnekin piti hänen pian päästä sisälle, missä otettaisiin vieraita kirkonaikanakin. Menisikö hän — niinkuin tavallisesti — rouvan luo? Ei. Tämä saisi tulla ensiksi, vaikka menisi kuinka pitkä aika. Tuo armollinen kylmyys rupesi jo kyllästyttämään hiukan. Ja oli hauska nähdä, jos merenneito osasi ikävöidä naisseuraa...
* * * * *
Parin tunnin perästä oli ihmisten-etsijä taas kotona ja liikkui silminnähtävällä tyytyväisyydellä omassa huoneessaan.
Oliko hän virkistynyt?
Mitä toi hän saaliina sydämessään?
Sen tiesi, hän ei kelvannut sinne!
Ei niin kuuma, herkkä... samalla onneton ja onnellinen.
Kuinka nytkin?
Hän menee sen ja sen perheen luo.
Seura koossa: tytär, poika, joku sanomalehtimies, joku opettajatar.
Keskusteluaineet: politiikka ja joulukirjallisuus.
Sanomalehtimies ja opettajatar, jotka seuraavat aikaansa, väittelevät ja arvostelevat kilvan.
Kumpanenkin ovat he kansan lapsia, päämääränsä saavuttaneita, valmiita, hyödyllisiä yhteiskunnassa.
Tuttuja tyyppejä: kylmää, kovaa, tutkintoja suorittanutta rahvasta... keskustelevat hymyttömin kasvoin, sanovat jyrähtelevän suoraan totuutensa äänillä, joita ei tunteet pehmennä.
Mitäs Hellevi, ei hän tunne politiikkaa, eikä almanakkaa!
Olla nyt vaan kiltti pikkutyttö kuvakirjan ääressä.
Entäs kirjallisuus? Naisten kirjoittama kirjallisuus?
Hiljaa siitä! Oli hyvä, ettei muuta kuin kymmenen tietänyt, että romaanin julkaiseminen oli Pyrrhon voitto naissydämelle!
— Mutta neitihän laulaa, sanoo ystävällinen sanomalehtimies pikkutytölle. Ei, ääni on vallan epäkunnossa, ehkä mennyttä. — Mutta soittaa! Ainoastaan "kissan valssia"! — Mutta lausuu runoja! Avuton tuhmuuden puuskaus valtaa Hellevin ja hän valitsee lausuttavakseen jonkun sydämestään rakastamansa säkeistön. Alottaa ja... kiusaantuu heti. Runo kuuluu kumman tyhjältä lausuttuna vieraille. Hätäillen kiiruhtaa hän loppuun ja jää kuuntelemaan hiljaisuutta, jolla muut kunnioittavat esitystä.
Hellevin sielu nyyhkii hiljaa. Mielettömästi oli hän pilannut rakkaan runonsa, nyt ei sitä pitkiin aikoihin voinut sietää silmissäänkään.
Tuskin saa hän katsotuksi läsnäolijoihin. Taivaan kiitos! ne keskustelevat jo hyödyllisimmistä. Ei sanaakaan mainita hänen lausumisestaan.
Perheen poika ojensi hänelle jonkun kirjan.
— Lukekaa tämä, sanoi kaunis nuori mies lyhyesti.
Hellevi otti, kiitti ja lähti.
* * * * *
— Tuo nuori kaunis-kasvoinen mies sanoi nuo kaksi sanaansa: "Lukekaa tämä", omituisen tunteellisesti... kuin haluten auttaa, puheli Hellevi, istuen keinutuoliinsa. Tai oliko se hänen kaunis äänensä, joka muuten vaan soinnahti korvissani! Katsotaanpa, minkä tuttavuuden hän minulle suosittaa.
* * * * *
Kun Rouva U. illalla odottamatta tuli Hellevin luo, kohtasi hän tämän katseen niin tulisena ja uutena, että hän hämmästyi, ja huudahti nauraen:
— Oletteko ottanut belladonnaa?
— En, vastasi Hellevi, kasvot yhä paistaen, mutta olen löytänyt uuden epäjumalan! Sillä on kaksi naamaa, toinen hauska, irvistelevä, naurusuinen, toinen ylevä ja hymyilevä. Kovin korkeanenäisistä on taivaallinen yhdentekevä, pahimpia pystynokkia hän kiukkuun asti inhottaa, mutta tällaisille (Hellevi pyyhkäsi etusormellaan pientä hennonsuoraa nenäänsä) on hän uusi enkeli vartioiden meitä, ettemme jalkaamme kiveen loukkaa.
— Te puhutte arvoituksia, puhukaa nyt jo suomeksi, kysyi rouva uteliaana.
Mutta jumalien-löytäjä vaikeni ja meni yhä hymyillen kirjoituspöytänsä luo.
— Olen tänään koko päivän kaivellut omaisteni ja muiden kuvia... kenties teitä huvittaa... halusitte kerran nähdä äitiäni.
Hellevi toi rouvalle albuminsa.
— Tässä on hän ja vanhempansa ja tässä isoisä ja isoäiti. Isästä ei ole. Hän ei tahtonut antaa valokuvata itseänsä niinkauvan kun oli maalareita — lause, jolla minä tulen koketeeraamaan maalareille, tietysti!
— Tuossa Risto... jonka etsiminen minut toi teidän luoksenne ensikerran.
— Tunnen hänet ulkomailta, huomautti rouva, välinpitämättömyyttään aiheettomasti liioitellen.
Kun rouva kumartui alemmaksi, valahtivat lyhyemmät kiharat irti ohimoilta, joita ne huolellisesti aina peittivät.
Hellevin silmät iskivät kiini tilaisuuteen.
Millainen otsa se olikaan... suuri, pyöreä, taaksepäin... omituinen harvoine kulmakarvoineen?
Oliko se nyt hedelmällistä laajaa maata, täynnä kehittymättömiä lahjoja...? Tai varsin typerän...?
Rouva oli taas vetäytynyt istumaan suoraksi tuolinnojaan. Ilme kasvoilla oli ehjä ja vakava. Kiharat laskeutuivat entisellä tavallaan, taidokkaasti leikaten laajasta alasta valkean madonnaotsan yli merenneito-kissa-silmien. Mutta sehän oli todellakin kaunis, hedelmällinen otsa! tahtoi Hellevin mielikuvitus.
— Miksi katsotte minua niin? kysyi rouva viimein.
— Teidän otsanne näyttää niin hedelmälliseltä, että, jos te joskus synnytätte, teette sen otsan kautta, niinkuin muinaiset jumalat, vastasi Hellevi puoleksi haaveillen, puoleksi hymyillen.
Rouva oli kokonaan voitettu.
Hän nauroi niin, että oli taittua tuolilleen:
— Te puhutte aina niinkuin maalarit ja äärettömän sattuvasti.
Mutta Hellevi rupesi nyt huvittelemaan:
— Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa... ei suutelon janoa, ei aistillisuuden hekkumaa!
— Mutta kun te niiden terävillä reunoilla tartutte kiini, niin imette onnettoman uhrinne veret viimeiseen pisaraan... Teidän merenneitosilmänne ovat kaksi kylmää kaivoa, joiden pohjatonta salaisuutta oppimaan lähtevät kultakiharaiset, sinisilmäiset nuorukaiset...
— Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita...
— Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden nesteitä... tunnen haaveellisten nuorukaisten tuskat, kun he rukoilevat teiltä rakkautta ja te viivytätte... kiihdytätte... kiusaatte... näen särkyneiden sydämien tarinoita, maailmoja, joita teidän terveytenne ei aavistakaan...
— Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne kiertäen ilmoja... hitaasti tappaen.
Hellevi ummisti silmänsä ja oli kuolevinaan...
Rouva uhkui iloa. Hän rakasti tuota tyttöä! Taputtaen käsiään, huusi hän uudestaan ja uudestaan:
— Bravo, bravo, bravo!
He nauroivat ja katselivat taas albumia.
— Katsokaa Riston tätä kuvaa... se on luonteenomaisin. Luja otsa ja kova korkea nenä ja leveä leuka. Uneksiva pehmeä katse ja täyteläisyyttään ujostelevat, hienotunteiset huulet. Sen mukaiset ovat hänen sielullisetkin ominaisuutensa. Terve, tyyni järki. Ihastuttava, vaikeneva, ylpeä itseluottamus, ja luja tahto. Katse on oppinut uneksimaan Kolarilan kosken soittoa kuunnellessansa ja huulet hymyilevät runsaita tunteitaan, niinkuin kaikkien kolarilaisten. Pystytukka tekee hänet hiukan koomilliseksi, siihen uskaltaa koskea ja nauraa hänelle, nauraa tuhman pojan kuitenkin kaikitenkin rehellisyyttä.
Häneltä olen saanut ensimmäiset vaikuttimet muutamista erinomaisista mies-ominaisuuksista. Hän opetti minua pelkäämättä kapuamaan jyrkkiä kosken rantoja, päätä ei saanut huimata, eikä lopuksi huimannutkaan. Riston käteen juoksin, kun ukko jylläsi pilvissään, yhdessä opimme uimaan syviä vesiä, sukeltamaan ja "lepäämään kuollutta." Pelkäsin iltasin piikatyttöjen kummitusjuttuja, Risto nauroi, hän ei pelännyt mitään. Tulin kerran kotia koulusta täynnä haaveellista uskonnollisuutta. Aikomukseni oli käännyttää Risto. Sanat takertuivat kurkkuuni, minua rupesi sanomattomasti ujostuttamaan ja suloinen metafysiikkani haihtui. Hän oli tavattoman ylväs pitelemään rahoja, runsas maksaja ja ylpeä lahjoittaja ja kuitenkin hänellä riitti. Ja eräs ominaisuus vielä, mikä naisluonteelleni oli vaikein. Hän opetti minua kantamaan salaisuuksia, omiani ja muiden, kuuntelemaan hienotunteisesti ja hellästi, jos jotakin arkaa uskottiin! Itse oli hän luotettava kuin hauta.
— Te puhutte hänestä lämpimästi, sanoi rouva.
— Olin kiintynyt häneen lämpimästi. Isä rakasti häntä ja vaikka hän oli melkein minun ikäiseni, tuli hänestä aikasin isän toveri.
— Oliko hän serkkunne?
Hellevi punastui. Hän ei ollut varustautunut kysymykseen.
— Hän oli kasvattipoika ja kaukaista sukua. Mutta vastaus oli viipynyt liian kauvan. Rouva huomasi sen eikä säästänyt hämilleen joutunutta tyttöä.
— En ihmettelisi, vaikka olisitte häneen rakastunutkin, sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja käänteli muutaman albumin lehden.
— Sehän olisi luonnollisinta! Ja hetken kuluttua lisäsi hän miellyttävästi hymyillen:
— Teillä on intresantti kotitalo. Ette usko, kuinka tuollaiset vanhat kartanot voivat tehdä uteliaaksi. Kuulkaa, teidän pitäisi kertoa minulle enemmän, tarvitsen juuri tuollaisen taustan erääseen kirjoitukseeni. Olen julkaissut tanskalaisissa lehdissä. Minulla on siellä oma kääntäjäni, täällä ovat lehdet idioottien vallassa. Apropos, oletteko lukenut näytelmäkappalettani, joka on ilmestynyt Ameriikassa?
— Ameriikassa!
— Niin, siellähän olen ollut avioliitossakin ja siellä kuolivat vanhempani. Vihille menoni tapahtui kokonaan heidän tahdostaan, jota olin silloin liian nuori loukkaamaan. Mutta "liittoni" ei kuitenkaan kestänyt puolta tuntia kauvemmin, sillä mieheni sai halvauksen häissä ja kuoli.
— Oi, hyvä jumala! huudahti Hellevi säälien.
Rouva nauroi:
— Se on aika hassunkurista! En tietysti häntä ole surrut, enemmän kuin juuri olen rouvakaan.
Hellevi oli ihmeissään kuulemastaan, mutta koska rouva yhä nauroi, alkoi hänkin, ja he nauroivat siksi kunnes olivat aivan voimattomat. Koska oli jo myöhäistä ja Hellevin emäntä pani aikasin maata, täytyi heidän koittaa hillitä itseänsä, ja he painelivat nenäliinojaan huuliansa vastaan, mutta sitä enemmän nauratti. Hellevi oli taittunut sohvalle ja kyyneleet tulivat silmistä. Rouva taas oli kaataa keinutuolin ruumiinsa hytkiessä ja tempoessa.
Yhteisnauru ja rouvan ensimmäinen avomielisyys muutti kuin taikaisku heidän suhteensa, kymmenen askelta kulkivat he kumpikin toisiansa kohti.
Niin todellakin teos! Sitä piti mentämän heti katsomaan.
Vilkkaasti ja tuttavallisesti jutellen nousivat he rouvan tuttuja portaita. Koira ei enään murissut.
Ja täydellä mielenkiinnolla jännittyi Hellevi kuuntelemaan rouvan lukemista.
Jo parin lauseen jälkeen sai kuunteleva ensimmäisen sähköiskun, hän punastui, joutui hämilleen, ihastui ja uskoi.
Ja rouva luki vakavana ja ääni värähteli.
Kerran hän katsoi Helleviin, hymyili ujon tyttömäisesti ja jatkoi taas, muodostaen ääntämisen erittäin tarmokkaasti ja selvästi.
Kappaleessa oli kerrassaan hämmästyttävää voimaa ja kuvarikkautta.
Vihdoin lopetti tarkoituksensa voittanut rouva lukemisensa, heitti kirjan pöytälaatikkoon ja lukitsi sen.
— En jaksa sitä katsella, huokasi hän väsyneesti.
— Oi! huudahti Hellevi pannen koko sydämensä sanoihinsa. Kuinka kaunista ja voimakasta! Te olette ollut niin syvä, että teitä on ollut vaikea ymmärtää!
Mutta rouva ymmärsi Hellevin. Tämä ujosteli nyt kaikkia epäluulojaan.
Täynnä hiljaista, anteeksipyytävää, kunnioittavaa ihailua oli Hellevi. Millaista kehittymättömän ilvettä hän olikaan pitänyt syvän, rikkaan naisen kustannuksella, jonka seurasta hän sai olla kiitollinen. Kaikki hän unohti entiset loukkaantumisensa rouvan kohtelusta ja puhetavasta. Tietysti oli tällä oikeus sanoa mitä tahansa tytön-heilakalle!
— Teitä on ollut vaikea ymmärtää! huudahti hän vielä kerran.
— Minua ei ole kukaan ymmärtänyt, sanoi rouva, eikä tulekaan niin helposti!
Se masensi Helleviä.
Työnnettäisiinkö hän nyt takasin, kun hänen sydämensä oli valmis antamaan kaikkensa? Niin ei saanut käydä. Hiljaa tahtoi hän nousta tämän naisen voimaan ja terveyteen.
— Mutta kuinka onkaan hauska puhua kehittyneen ihmisen kanssa, niinkuin te olette, lisäsi rouva lempeästi.
Hellevi katsoi häneen kiitollisena, sydämensä kauneimmalla avomielisyydellä. Nyt hän oli löytänyt omia, mielikuvituksensa runo- ja satulapsia, mieleistänsä seuraa ilmielävänä.
— Teillä on varmaan ollut hieno äiti? kysyi rouva.
— Hän oli loistava!
Ja tämä Risto hän oli ehjä ja hieno luonne!
Hellevin sydän värähti lämpimästi. Ensimmäinen tilaisuus kantaa uhrinsa rikkaan naisen jalkain juureen! Ei ollut enään syytä verhota itseänsä. Hän vaipui suloiseen surumieliseen tunnelmaan... nyt saattoi kertoa tarinan kosken rannalta.
Syvän lämpimän hiljaisuuden vallitessa sanoi hän hitaasti ja kauniisti:
— Me olemme rakastaneet toisiamme...
Huoneessa oli hiljaista...
— Hän oli setäni ja enoni...
Ja hetken kuluttua...
— Sellaisia perhemuistoja meillä on! Hellevi hymyili arasti.
— Sellaista voi tapahtua ainoastaan äärimmäisyyteen asti kulttiveeratussa veressä, huomautti rouva vakavasti ja lujasti pitäen kiini tunnelman ohjaksista.
Hellevin oli nyt vaikeampi puhua. Eihän kaikki salaisuudet olleet hänen. Mutta ne olivat paljastuneet tuossa: "setäni ja enoni".
Ja hän kysyi vielä:
— Te varmaankin tunnette kirjallisuudessa paljon näitä arkoja suhteita, jotka syntyvät läheisen veren välillä.