Part 2
Hän nousi liikkumaan kaikkeen tuohon ahtauteen seisahtuen toisinaan maalausten eteen.
Rouvan täytyi suoda anteeksi... Hellevi oli tänä iltana kokolailla hermostunut. Hyvä jumala! kuinka olikin sentään epämiellyttävää koulun ikuisessa hedelmättömyydessä, kiitollinen hän olisi kaikista uusista vaikutteista...
Rouva oli vetäytynyt sohvan nurkkaan ja istui siellä varmana, levollisena, moittivan äänettömänä. Hän oli mustassa samettipuvussaan, kuin suuri lihava, hemmoteltu kissa, harvinaista rotua ulkomailta.
Silmät kiiluivat ja vaanivat arkaa saalista... Valkonen tassu oli koossa hameen laskoksella valmiina raapasemaan.
Hän katselee minua kummallisen kylmästi ja kuitenkin niinkuin hän tahtoisi pitää minusta kiini, ajatteli Hellevi, muuten lähtisinkin paikalla. Ei pieninkään myötätuntoisuus pehmennä ilmettä, mutta korvat kuuntelevat... kuuntelevat ja halveksivat... jutteluni hänelle on tähän asti ollut vain itsepuolustusta. Huulet ovat sievät ja terävät, valmiit vääntymään ilkeään hymyyn... Kaikki hänen kasvoissaan on tervettä ja särkymätöntä, ei ainoankaan kärsimyksen sielukkaisuutta... Hyvä jumala, kuinka ihmiset ovatkin jäätäviä toisilleen, voisin tulla hulluksi tästä! Onko minunkaan sydämeni ikänä ollut tämän tyhjempi ja vierastavampi?
Rouva ei todellakaan näyttänyt tietävän, kannattiko olla ystävällinen vai ei kutsumattomalle vieraalle. Hän antoi tämän yksin puhua, myönsi tai — ja useammin — kielsi toisen väittäessä milloin mitäkin...
Ovatko koketit toisille naisille noin tavattoman kylmiä? ajatteli Hellevi taas. Miehille he tietysti ovat kuin tulen liekkejä... kummallisen, kummallisen ylpeä tämä... miksi minä viivyn...?
Hellevi sai äkkiä halun panna kaikkein parastaan... rouvahan oli koketti, siis halveksittava, mutta kaiketi hän oli tottunut vapaisiin ajatuksiin ja keskusteluihin... hänelle saattoi puhua mistä tahansa.
Ja Hellevi rupesi vilkkaasti juttelemaan, leikkien, paradoksaalisesti, niinkuin useimmiten kirjallisuutta ja taidetta rakastavat, viehätyshaluiset naiset hyvällä tuulellaan.
Pulppuavan ilon ja humorin sekaan pirahti ivaa ja satiiria. Joskus värähti ääni... tuskan salaisuus alla oli paljastua... joku avomielisyys karkasi kahleistaan... mutta yhä hän pienellä ponnistuksella, pienellä keskustelun käänteellä hillitsi ja varjeli itsensä.
Ja rouvan harrastukset heräsivät jossakin määrin. Hän nauroi... nauroi ääneen... loppuun asti... huusi: bravo, bravo! ja taputti käsiään. Toiset lauseet täytyi Hellevin uudistaakin "mainioina".
Arkaa Helleviä tämä outo ilvehtiminen syvimmällä loukkasi, hävetti ja ujostutti... mutta hän — piti iloisen naamarin ja antoi mennä!
Olihan oikeastaan yhdentekevää, missä onneton liikkui... kylmiä, vieraita, pistäviä ja pilkkaavia olivat ihmiset kaikkialla hellemmille rinnoille.
Ja täällä oli vierasta ja uutta — hyvä siksi! Hyvä, että saattoi unhottua... ettei alituisesti tarvinnut imeä yksinäisyyden utaria.
* * * * *
Kun Hellevi illalla lepäsi vuoteessaan, oli hän niin väsynyt, ettei unikaan armahtanut.
Rauha oli mennyttä. Tuska, joka äsken takkatulen ääressä oli tuomittu maanpakoon, hyökkäsi uudestaan voimattoman kimppuun... lepäsi raudanpainoisena hänen haavoittuneella rinnallaan... tuska, jota hän ei ymmärtänyt...
Ja niin se oli hyökkäävä yhä uudestaan — kuinka kauvan? — — — Mutta, mikä kummallinen ilta kuitenkin ja mikä kummallinen rouva! Hän oli kaiketi hyvin ilkeä nainen, mutta uusi... toisenlainen, kuin köyhyyttänsä siveelliset opettajatartoverit, melkein ainoa naismaailma, jossa Hellevin täyskasvuisena oli ollut kunnia liikkua.
Hän ummisti unettomana rasittuneet silmänsä... korvissa helähti kaukaa vieraan naisen nauru...
Kuinka vähän hän todellakin puhui, ei ainoakaan sana ollut jäänyt mieleen: ainoastaan kättentaputus, bravo, bravo! ja nauru... eri äänilajeissa... eri värityksellä, matalasti, lyhkösesti, halveksien... äänekkäästi, meluten, pauhaavasti riemuiten, ilkkuen, hämmentäen...
Hän on varmaankin päättänyt aina nauraa... se tekee hänet niin voittorikkaaksi... hallitsevaksi... yli muiden...
Kun koira portaissa taas oli murissut ja Hellevi peloissaan hermostuneesti huudahtanut.
Kuinka uskallattekin pitää noin vihasta koiraa! oli rouvan nauru purskahtanut melkein brutaalina...
— Hän on minun merenneitoni! huudahti Hellevi itselleen muistaen tarun. Minun elävä merenneitoni!
Ehkä hän leikkisi joskus merenneitonsa kanssa...
Oliko ilta tuonut jotain uutta?
ESI-ISIEN PUU.
"Und mein Stamm sind jene Asra, welche sterben, wenn sie lieben."
Nuori rakkaus... se toi nuoret tuskat... alituisesti vapisevat, kyynelöivät... suuteloista lohtua juovat.
Oli Hellevi elänyt ihanan unen... toden, kumman, ryöstetyn...
Ryöppykosken partaita kulkivat hän ja Risto elokuun yössä... rannan puisto hehkui ja uhkui kuutamossa, ilmat tuoksuivat ruusua, ja kihokkia.
Lehtimajassa, pyhän puun alla, isien ja äitien muistojen puun, joivat he nuorinta hurmaa rinta rinnoin, ensi suutelon autuaalliseen eloon syttymisen. Kaikkea elämää, syvää maata ja korkeata taivasta syleilivät silloin käsivarret. Ensikerran aavisti Hellevi koko olentoansa avarruttavasi! tunteittensa ainaisesti rakkaudella värittävän voiman.
Elämä eteenpäin oli ikuista hehkuvaa syvyyttä, elokuun lämmintä yötä, kosken kuutamoa, Riston rinnalla nuorta uinailua, ensisuutelon hukuttavasta nautinnosta ihanaa elämälle aukeemista.
He olisivat kauniisti lempineet, voimakas, ahavoittunut, tummatukkainen Risto, pelloilla, myllyillä, koskella päivisin liikkuva, iltasin soitellen sielukkaana kuistin alimmilla portailla, johon ruusupensaat varistelivat kukkalehtiään ja vaimonsa nuori ja runollinen Hellevi, joka hiljaa miehensä viereen soittoa kuulemaan saapuisi, itseksensä istuisi ja jotakin pientä askaretta nypläilisi, tuon tuostakin silmänsä Ristoon nostaen.
Suureen kukkaan olisi puhjennut ensilempi.
Mutta alhaalla kivikossa, lehtimajan harvempain pensasrunkojen välissä, joita kosken aalto toisinaan huuhteli, kurkki pyöreä pää... katosi ja ilmestyi uudestaan. Se oli merenneito, Kolarilan koskessa asuva, vanha ja ikinuori. Ymmärrettyään lehtimajan äänet lempiväin kuiskeeksi, kuunteli se urkien hampaat huulella ikivanhaa velvollisuuttaan täyttäen... siristi sitten äkkiä viheriän ilkeitä silmiään, hytkytteli hulluna ruumistaan ja toisella kädellä nauravaa suutaan tukkien, toisella vettä tavoittaen, heitteli välkkyvät pisarat Kuohukivellä nukkuvan koskenpojan hurjille kasvoille. Tämä häijyistä unistaan vihasena heräsi ja herättäjälleen nyrkkiään häristeli, mutta merenneito iski silmää, yski, kutkutti nenäänsä ja aivasti. Silloin ymmärsi ryöppypoika yskän, nauroi rivon hyvätuulisena... heitti sitten huima kuperkeikkaa kuohumylläkkään, pauhasi ja polskutti, synkkeni mustan vihaseksi ja kiukusta karjasi...
Alotti nyt merenneito äänensä surulliseksi teeskennellen heidän vanhan laulunsa, jonka he aina Kolarilan onnettomille lempiville lauloivat lehtimajan hellinä kuutamo-öinä:
Ei sitä kukkaa nousekaan, tulipuna tuhmaa kukkaa, ja tyttö on itkevä turhaan vaan ens'lemmen ikuista hukkaa.
Ja koskenpoika jatkoi mustasukkaisesti:
Ja ei sitä maljaa juodakaan, tulimalja, onnenjuomaa, ja poika on liehtova turmaa vaan, jos lempi ei kosken suomaa.
Ja sitten he nauroivat kuin vimman nielleet, hyppäsivät toistensa käsivarsille, ja tanssivat, valkea, aina kylmä kalaneito ja liian kuuma, kaksihäntäinen ryöppyläinen ilkeää, riehuvaa, ikuista tuhmaa hyppyänsä.
Sellainen oli vanha taru, kirjoitettu Kolarin kartanon muistoissa. Koski oli kartanon asukkaille päivällä onnen antaja, yöllä sen ottaja, monelle vaahtoinen hauta. Mutta jokainen nuori tuliverinen kolarilainen rakasti siksi Vanhaa Ryöppyä, päivän hyvää, yön pahaa ja etsi maailmalta peloton nuorukainen merenneitonsa ja ihmettelevä neito ryöppyruhtinaansa kestääksensä tulikoetuksensa. Sillä vaikka kolarilaiset olivat kuumaverisiä ja mielikuvitusrikkaita, tapahtui aniharvoin, että he olisivat viattomille turmaa tuottaneet... mutta sen sijaan oli heille itsellensä alituisesti yhtä ja toista, kylmää tai kuumaa pahaa ollut tapahtumaisillaan.
Kuului vielä tarun loppuun, että merenneito ja ryöppypoika ilmoittivat onnettomille heidän tulevia pahoja kohtalojaan lehtimajan juurelta vierivän kiven kilinällä tai kuohukiveen syöksyvän hirren ryskeellä.
Niitä ääniä kuuntelivat ennen taikauskoinen isoisä ja isoäiti, kun he unhotettuaan ensisuutelossa ennustukset, viimein pientä rasahdusta säikähtäen erottivat toisistaan täydet, kosteat huulensa ja arkoina odottivat häijyjen hälyytyksiä.
Olivat unohtaneet nuoret polvet merkkien kuuntelemisen.
Mutta kun Risto ja Hellevi käsi-kädessä palasivat ujoilta tunnustuksiltaan, potkasi Risto sattumalta pyöreään kiveen, joka ilosesti kilisten vieri koskeen.
He muistivat tarun ja nauroivat.
Katsos, sanoi Hellevi, me nykyaikaiset potkasemme itse onnemme ja onnettomuutemme.
Ja kosken kuoro lauloi pitkään... hiljeten nuorten taaksi, ilma tuoksui ruusua ja kihokkia ja paluumatkan koivikkotiellä loisti ja uhkui vanha rikas kuu.
* * * * *
Ylhäällä Valkosessa vinttikamarissa lepäsi sinä yönä hymyilevään rauhaan nukkunut Hellevi, mutta alhaalla suuressa kulmakamarissa liikkui Kolarilan entinen kasvattipoika kantaen esille ja avaten perheen vanhojen muistojen raskaan lippaan, jossa hänelle oli kihlausajaksi erityinen kirje osotettu.
* * * * *
Se oli uni, jonka 20-vuotias Hellevi oli elänyt, hänen menneenkesänsä ihana, kumma, ryöstetty uni.
Mutta kohtalo oli viekas syöjätär. Voi sitä äitiä, joka turvatta jätti lapsensa sen pettäville utarille! Veren se imi itse pienistä avuttomista.
Näin kuului Riston ja Hellevin tarinan loppu.
Oli antanut kuolinvuoteellaan Hellevin isä kasvattipojalleen Ristolle sinetillä suljetun kirjeen ja sanonut: "Nyt toveri, kun minä lähden, jää teille vaan pieni Ristola, joka on sinun. Viimeisiin vanhan miehen yrityksiin menee Kolariin, rahat ja muut tyttäreni perinnöt. Mutta sen jo tiedät. Ole Helleville isä, veli, ystävä ja anna hänelle koti Ristolassa lukukausien lomassa, kunnes tyttöparka kykenee johonkin toimeen tai menee naimisiin. Ja kun oma sydämesi janoaa vaimoa ja lasta, etsi itsellesi mieleisesi morsian, mutta ennen tyttösi kihlattua lue tämä kirje, jonka sellaisena aikana ehkä parhaiten ymmärrät. Ja anna anteeksi syyllisille ja unohda auttamattomat asiat, niin totta, kuin olen sinua nuorimpana veljenäni rakastanut."
Niin oli puhunut hellentynyt, kuoleva mies, joka elämässään oli kulkenut ylpeänä, vaikenevana, kuumana ja ankarana.
Risto oli syvästi liikutettuna ottanut ja kätkenyt kirjeen, jo arvaten sen kertovan hänen syntynsä salaisuuden.
Ja sen kirjeen oli hän kihlausyönä muistojen lippaasta etsinyt ja lukenut.
Mutta sanoma siinä oli odottamaton ja synkkä. Nuoret ottivat iskun järisyttäväksi.
Riston vanhemmiksi ilmoitettiin Hellevin äidinäiti ja isoisä, joten nuori kasvattiveli oli onnettoman tyttöparan sekä setä että eno.
Oli ajateltavissa, miten paljon tuskaa ylpeät hillityt kolarilaiset olivat tunteneet tämän myöhäisen äkkinäisen rakkaussuhteen tähden, jota ei ollut kahlehtinut edes kummankaan asianomaisen tyynet, turvalliset avioliitot.
Ja Risto, avioliiton puutarhan ulkopuolella syntynyt salattava kukka, oli samalla syynä Hellevin äidin, Leeni-rouvan ulkomaan matkoihin. Kun onneton salaisuus oli kuiskattu suvun kesken ja jonkun varomattomuuden takia syylliset huomasivat asiansa paljastuneen, heräsi vanhassa rakastetussa rouvassa omituinen viha tyttäreensä, joka jo pari vuotta oli laulaen ja leikkien viettänyt avioliittoaan Hellevin isän kanssa. Herkkä Leeni ei jaksanut kestää särkynyttä suhdetta äitiinsä, vaan pakeni ulkomaille jatkamaan vanhoja laulunopintojaan, ja odottamaan, koska vanhusten myrskyilmat lauhtuisivat. Isoisä perheineen muutti toiseen pitäjään, mutta äidinisän perhe jäi edelleenkin Kolarilaan. Vanha rouva kuoli samana kesänä, kun Hellevin äiti käväsi kotona ja palasi taas jonkun sopimuksen mukaisesti pariksi kuukaudeksi Pariisiin, jolle matkalle hän ainiaaksi jäi. Ja samana kesänä tuotiin Ristokin Kolarilaan.
Suvun salaisuudet tunnettuaan, eivät nuoret ajatelleetkaan enään liittoutumista.
Mutta yhtä pian eivät he uskoneet syttyneiden sydämiensä sammuvan. Ja joko todellinen tai luulloteltu intohimo teki varsinkin Hellevin yhä onnettomammaksi, kunnes hän ainoaksi parannuskeinoksi näki Ristolasta lähtemisen. Muutamien hankaluuksien jälkeen onnistui hänen saada viransijaisuus lähimmän kaupungin kansakoulussa. Risto jäi hoitamaan hänelle testamenteerattua pientä taloa, lähellä vanhaa uhkeaa Kolarilaa ja sen voimakasta koskea, jonka rantapuistoihin kartanon entisten omistajain lapsilla yhä vieläkin oli vapaa pääsy ja jossa he olivatkin uusien asujanten vetäydyttyä huoneisiinsa iltasin ja öisin kävelleet, kehittyen nuoriin lemmentunteisiinsa.
Niin oli kohtalo armotta repinyt haaveilevan, unissansa syttyvän Hellevin ensimmäisen itsetietoisen kiintymisen todelliseen kauniiseen olentoon, herättänyt hänen nuoren mielikuvituksensa ajattelemaan tummia, vaikeita asioita, uskotellen häntä synnistä ja syyllisyydestä, sillä sydän ei lakannut huutamasta tyydytystään Riston käsivarsilla.
HELLEVI HAKEE TULITIKKUJA.
— Kuljen täällä loitolla kaikesta kuin hyljätty, laihtunut, rauhaton eläin, ajatteli Hellevi, kun hän yksin asteli lumista, kovaksi poljettua kaupungin puistotietä.
Maailma oli rannattoman suuri, hän oli vähällä tehdä levittävän liikkeen kädellään, mutta tämä paikka sen väririkkaalla pinnalla varmaankin harmain täplä... ei ainoatakaan olentoa, jolta saattoi kuulla kajahdustakaan siitä, mitä oma sielu soitti. Tai ei Hellevi osannut löytää...?
Hän poikkesi istumaan tyhjälle penkille käytävän varrella ja antoi pään vaipua...
Sydän muisteli taas... koska lakkaisi se rakastamasta Ristoa?
Ei koskaan.
Tuli sairaaksi jokaisesta miesnaamasta, johon sattumalta katsoi.
Hän ei tahtonut olla yksin, hän tahtoi takasin siihen pieneen taloon, joka isän kuoleman jälkeen oli koti!
Koti! Eikö hän ollut oppinut nyt sanaa rakastamaan! Oliko olemassa mitään pyhempää?
Koti oli se hengen ja ruumiin ainoa puutarha, missä todellisin, tenhoovin elinvoima irtaantui maailman maksamasta valheellisuudesta, missä rohkein, omintakeisin mielikuvitus vapaasti ratsasti liekkivarsoillaan, nero keksi iloisimmat, hulluimmat, ihmisiä kauhistuttavimmat totuutensa ja ujoin, suurin sydän toteutti salaisimman hellyyden-kaipuunsa... mutta ihmisillä täällä ei ollut koteja... hän ei tiennyt, mitä niillä oli... vain ruokapaikkoja... yösijoja... tai ei sitäkään...
Joku nainen ilmestyi käytävän päähän... kauvempaa katsella kuin muodoton, heiluva säkki... töyssähdellen kummallekin sivulle.
Minun on hauska seurata hänen tuloaan, ajatteli Hellevi, aion nauttia nyt erityisesti havainnoistani... Kun hän kulkee sivutseni, katsoo hän tietysti tylysti minua: mitä minä hänelle kuulun! Mutta hän kuuluu minulle!
Tahtomattaan hän antaa... hedelmöittää ja hauskuuttaa minua. Saan muotoja, värejä, liikkeitä, hänen sieluaan ja sydäntään.
Tämä, sen jo huomaa, on tehdyn ylpeyden horjuva taimi. Hänen tapansa pitää päätään pystyssä, siristää silmiään on vartavasten otettu muita kuolevaisia varten. Näyttää siltä kuin olisi hän valmis hyräilemään ohi mennessään näyttääkseen täyden välinpitämättömyytensä vastaantulevista.
Sähkölampun valossa näen hänen pukunsa ja päähineensä... valkoinen samettihattu solkineen ja sulkineen, höyhenkauluri ja samettihame... varmaankin joku teaatteri-ihminen, rolleista ja rolleista, maskeista ja maskeista, suhteista ja suhteista kokoonkyhätty näyttelijätär, kuuman parfyymin hengittäjä, noidantuli upseereille, kuumien dekadentti-runoilijoiden "suloinen synti", pienellä jalallaan ihailijoittensa niskoja polkeva...
Nainen oli tullut aivan lähelle, viittasi kädellään Helleville, nyökkäsi ja kääntyi penkkiä kohti.
— Oh, hyvä jum! Tekö se olettekin rouva! huudahti luvattomasti ilvehtinyt tukahdutetulla hilpeydellä. Ja minä kun luulin teitä kuuluisaksi näyttelijättäreksemme, madame Magdalenaksi jumalan armosta!
He nauroivat ja tervehtivät sovinnollisesti. Rouva U. istui penkille.
Ja mitä nyt kuului!
Niin, mitä kuului? Istua pyhässä yksinäisyydessä omavaloisena ja paloisena, kärsiä maailmantuskaa ja onnetonta rakkautta!
Rouva nauroi:
— Ah, herra! Tulen minäkin mokomista vieraista, maisteri-perheestä, mutta niin maisteri kuin onkin, pelkkää roskaa, naismaista, maitomaista kuutamouneksimista ja rouva, opettajatar tyttökoulussa, idiootti, alapuolella arvostelun, kuin naukuva kissa.
Rouva rupesi hyräilemään silmät siristettyinä jotakin laulua, sanoi sitten äkkiä:
— Naiset ja muut idiootit! ja hyräili taas... heiluttaen korkealla jalkaansa...
Hän muistutti itse taas kissaa, suurta kehräävää kissaa...
Hellevi tuli melkein pahoilleen... kuinka vähän oli ihminen itsetietoinen siitä, mitä hänestä itsestään näkyi ja kuului! Sellaisia olivat kaikki arvostelevat...
— Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne. Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä onnellisiksi ja ainoastaan silloin on heistä toivoa...
Mutta rouvalla olikin paljon kunnioitetuimpia mielipiteitä. Ja hän piti puheen, joka olisi kelvannut naisliiton kokouksiin. Kävi lopulta ankaraksi: työtä palkkaa vastaan piti naisen tehdä, itsenäinen, tasa-arvoinen, kulttiveerattu nainen. Omat tarkoitusperät! siihen on pyrittävä.
Hän sanoi sanottavansa kuivan opettajatarmaisesti, neuvovasti.
Hellevi kävi levottomaksi.
— Te elätte paremmin kuin puhutte, sanoi hän hetken kuluttua, ja siksi voi mielipiteennekin muuttua viehättävimmiksi.
Hän innostui enemmän:
— Oi, tunnen niin toisella tavoin! Uskallanko sanoa, sydämeni on kuin joku inkarnationi vanhasta runoudesta, jota nykyajan ameriikkalainen uudenaikaisuus sanomattomasti piinaa.
— Ajattelin äsken juuri kotia... kotia! Ettekö tunne, mikä lämmin tulvahdus aurinkoa on yllämme sanaa mainitessa... unohdan talven lumet jalkojemme alla... vainuan, hengitän tuoksuja... salin akkuna ja pöytä kukkasia, ruokasalin hedelmiä, lämmintä leipää kyökissä... Ah! yli kaiken läikkyy päivä... värit soivat... huonekalut seurustelevat viehättävissä, kutsuvissa ryhmissä... rakkaat, vanhat muistot kuiskivat taruja, isoäidin siunaus liihoittaa hämärissä: nyt on sinun vuorosi luoda ja elää... Ja minä elän! Viivat kaaret ja muodot, ryhmät, värit sointuvat niinkuin minä tahdoin. Ja kuitenkin! Tunnetko tuota? En! Tulee aamuaurinko... huoneessa solisee nauraa, kuiskaa, ilkkuu, telmii, soi... Joutuu ilta, aurinko heittää hyvästiään... huoneessa murehtii, kaihoo, lempii, kyynelöi!
— Kodissa hehkuu elämä... sisäisiä pyhimpiä voimalakeja kehittäen... Tämän ympärillä on korkea aita, joka sulkee ulkopuolelleen päivän sodan ja yön kammon... vihollinen, vieras vaanii, mutta ei uskalla... Täällä on suojassa hennoin, herkin, hienoin... yön salaisuus...
— Ilmat vapisevat tällaisen pyhän kodin ympärillä!
— Ah! Tässä minä rakastan ja viivyn!
— Teillä on varmaankin ollut kaunis koti, hymähti rouva melkein ystävällisesti.
— On! On! Mutta nyt! Kova kohtalo on sysännyt myös minut maailmalle toimeentulonsa ansaitsevien naisten luokkaan. Muullaisia tuskin tunnen. Ja kuinka vähän elämä nyt viehättää! Vieraissa, vuokratuissa asunnoissa heräämme aamusin, pesemme ja kampaamme ja lähdemme toimiimme... tavallisesti istuviin asentoihin. Joku toinen, vieras vihollinen komentaa meitä, vieras vihollinen on suunnitellut työohjelman, sen syyt ja tulokset. Usch! Jos olet opettajatar, niin ole olevinasi lukenut ja "aatteellinen" ja aikaasi seuraava, pidä silkoset hiukset, tummat hameet ja kohtuullisen pitkät kynnet, rakasta isänmaata ja raittiutta, ylimalkaan, pidä "totuus" huulilla ja valhe sydämessä. Jos istut konttoorissa tai jonkun kauppiaan "kassörskana", syö, juo, pue, pese ja kähäröi, mutta varustaudu yhdeksän kuukauden kuluttua lähtemään miedommin viotettuna "hermohoitolaan", ja järkesi kipinällä, mikä surullisena tuikkii aivolampussasi, sepusta hallelujat sosialismille! — Oh, minä vaikeroin näissä yhteiskunnan työn kahleissa, joihin turhaan koitan solmia ruusuja mielikuvitukseni puutarhoista... Heidän rautapulpeteissaan vangittu vereni läikkyy, kuohuu ja värisee... tahtoisin nyt sitä, nyt tätä, laulaa, kun sävelet helkkyvät... lentää lintuna pilviin, kun siivet kannattavat, syöstä maahan keksityn saaliin kimppuun... hoitaa ja helliä pesäni poikasia... tai hyppiä oksalta oksalle ilman minkäänlaisia järjellisiä tarkoituksia, ah! tuo tunteiden hulluuden kaipaus naissydämessä, se on elävin merkki hänen terveydestään!
Mutta nyt... etsin... ei missään tilaisuutta luomiseen, leikkien synnyttämiseen... En saa tehdä sitä, mitä ruumiini kaipaa.
— No, mutta saattehan, jos säännöllisesti järjestätte aikanne, väitti rouva, joka ei koskaan ollut tehnyt työtä vieraille.
— Ah! Naisen säännöllisyys on salaisempaa kuin konttoorilait. Ja mikä nainen olen, jos ei ruumiini voi hyvin, ja kuinka voi ruumiini muodostua, jos ei tunteeni, ajatukseni, mielikuvitukseni, liikkeeni aaltoile vapaana. Luuletteko, että nämät käskijäni ja komentajani ymmärtävät nais-psykologiaa! — Ne ottavat minulta, nuoruuteni heidän raha viroissaan, ja siksi vihaan niitä!
Hellevi oli puhunut niin intohimoisesti, että he purskahtivat molemmat nauramaan.
Ja nauraen jatkoi hän:
— Ettekö väsy jo tendenssiin! Se on typerää minun suustani. Mutta toistaiseksi, katsokaas: "Kapinoida orjan ylhäisyys!" Kapinoitsen kuivia, köyhiä, mielikuvituspuolia käskijöitäni ja maksajoitani vastaan. Siellä on myöskin naisia yhteiskunnan tunkioilla, valmiit ottamaan, valmiit antamaan kuormaa ja piiskaa, nykyaikaisia intelligenssinaisia, hämmästyttävän tunteettomia ja miehekkäitä. Saavat ollakin. Tehkööt töitään, ken syntymästään niin haluaa. Mutta, kun ikävä poikkeus tehdään säännöksi! Kun jokainen tyttöparka veivataan yliopistoa kohti ja sieltä virkoihin ja konttooreihin. Kun kylmät naiset tortteeraavat raikasta tulista luontoa, iloitsevat turhista yhteiskunnallisista voitoista, naiset, jotka eivät aavista suuren rakkauden taikamahtia, joka muuttaa veren tuliseksi ja taas pehmeäksi, vaatien suojakseen korkeimmat muurit, portti avoinna yhdelle herralle. Luonnonnainen uskoo miehen loistotekoihin maailmalla, ei omiinsa! Luonnonnaisen voima vaikuttaa kodista ja kotiapäin ollen ainoan kuninkaansa luomalle valtakunnalle se kunnioitettu kuningatar, jolle voimakkaat kantavat laakerinsa ja raskautetut huutavat: pyhä äiti, armahda! Tämä nainen ei siedä herranaan ja käskijänään yhteiskuntaa, ei muita kuin miehen, jota hän voi peljätä ja rakastaa.
— Mutta nyt... huomaatteko, mitkä laadut joukossamme ovat suuria, kunnioitettuja, uskottuja?
— Ja mistä tämä valta yli muiden?
— Miehiltä se on, niiltä pieniltä, jotka eivät ikänä kykene hedelmöittämään todellista naisfanttasiaa... he pelkäävät naisellisen naisen laiskuutta, hyvin ymmärrettävistä syistä: leipä on kallista ja voimat ovat piskuiset. Antakaamme sille ahkeralle, hyödylliselle naiselle ääni-oikeus!
He nauroivat.
— Parempi olisi, että he ensin hankkisivat meille kauniin äänen! Ensin hoilasivat meidän kauneuttamme, ennenkuin vievät meitä näkyville kokouksiinsa!
— Mutta jättäkäämme herran nimessä tendenssi ja kaikki "asiat". Olen puhunut liian paljon, ollut ikävä opettajatar. Vannon teille: vaikenen, kun ylläni on pitsihame, edessäni viinilasi ja elämä ympärilläni!
— Te olette kovin eroottinen!
— Onko se vika? Hellevi hymyili.
— Ei, onhan aina ihastuttavaa, kun tunteet äkkiä pulpahtelevat, vastasi rouva hyväntahtoisesti.
Rouvan matala, kylmä ääni, kuulosti pehmeämmältä. Ensi kerran oli hänessä värähdys surumielisyydestä, melkein alakuloisuudesta, yhtä ohuesti tosin, kuin oli pehmeätä lihaa hänen huulissaan.
Hän katseli taivaalle ja näytti ihailevan kuutamoa. Silmissä oli selittämätön ilme, avonainen ja kylmän hymyilevä. Kissa-vaikutus oli kadonnut... merenneito oli noussut valkeana raikkaista vesistä.