Part 11

Lopuksi luuli Hellevi saavansa apua kaikki uuvuttavasta inhostaan. — Enkö nyt laahaa itseäni pois? jaksoi hän sanoa itselleen. Enkö nyt ymmärrä, että apua on etsittävä muualta? Mitä hän minulle voi? Parjatkoon, raukka! tunteeni on syvimmästä halveksimisesta syntynyttä inhoa. Tällainen inho pelastaa. Viha olisi vaarallista. Se syntyy rakkaudesta... Menen Ristolaan. Ailin täytyy heltyä. On pintapuolinen, mutta ei mahdoton.

Hellevi laskeutui sohvalleen. Hän ei tahtonut ajatella ja ajatteli kuitenkin vain häväistystä ja Braunia.

Tuhmaksi oli Hellevi tullut, sairaaksi ja särkyneeksi. Pitkän illan tunnit antoi hän ottaa huonon miehen.

Tuli yö.

Ei riisunut Hellevi. Ei tullut uni.

Huojutteli ruumistaan vieterisohvalla ja hoki itsellensä Titanian tuutulaulua jonka oli lapsena ruotsiksi oppinut:

"Näktergal af toner full, sjung med oss ditt vysjalull, lulla, lulla, vysjalull, lulla, lulla, vysjalull."

Sillä unta houkutteli ja viekasteli, mutta unen voitti aina sairas, julma sana: Braun.

Braun, Braun poltti muistoa, teki sydämen ilettäväksi.

Braun oli iskenyt kuolinhaavat useammin yhden kerran. — — —

Leimahti silloin salama!

Hellevi hypähti seisomaan.

Nyrkkiin puristuivat pienet kädet.

Nyrkit kohollaan hän taivaalle puhui, kauvimman yön salamanleimahduksen.

— Jos minä rakastaisin häntä! Jos taipuisin hänen tahtoonsa. Rakastaisin niinkuin olen Ossiania rakastanut, yliluonnollisesta yli kaiken sen, mitä ihmissydämet ovat koskaan uneksineet. Teen ihmeen, teen hirviöstä ihmisen, taistelen hänestä kuolemaani asti. Mielilauseeni oli ennen: vaarallisin, vaikein on minun! Kiihottavin tehtävä ja suurin voitto! — — —

— Uhraannun... — — —

Hellevi lyyhistyi voimatonna ikkunan laudalle. Mutta vielä kerran leimahti salama! Hän ponnahti taas seisomaan!

— Georg Braun, olen joskus sinun, mutta sinun henkesi on myöskin silloin minun! — — —

Uudet ajatukset, uusien maailmojen kuvat liekehtivät hänen sielussaan, ajoivat polttavina toisiaan, syttyivät ja sammuivat. Yliluonnollista kauneutta tavoitti mielikuvitusten lapsi. — — —

Aamu erkani yön sylistä, ilmojen sointuvat äänet laulelivat ylös, ylös! yhä heleämmin, yhä viattomammin, mutta yönsä taistellut ja voittoa uneksiva Hellevi oli vasta nukahtanut.

IRMA ROOTH.

Ilonen, onnellisten kesäpäivä solisi ja soi. Hellevi oli täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Mitä ne sanoivatkaan siitä iästä? Jotakin kaunista kaiketi.

Kaunistahan hänkin uneksi, yliluonnollisen korkeata. Siksi kai se olikin niin raskasta.

Oli raskasta varsinkin aamupäivästä asti, jolloin oli lähettänyt kapellimestarille kirjeen, joka lupasi ilmoittaa tärkeitä asioita.

Ehkä hän tulisi tänään, ehkä huomenna...?

Mutta älkäämme kiusatko Helleviä.

Hän tahtoo vaieta.

Kylmänä, harmaana ja tyhjänä istuu hän keinutuolissaan.

On ilta ja hän odottaa.

Antakaamme hänen olla.

Kuka on julma ja nostaa joka tuskan verhoa, kuka uskaltaa kuvata jokaista onnetonta?

Ovikello soi!

Hellevi hypähti paikoiltaan.

Mutta ovella kuuluikin heikko epäröivä kolkutus... Ihmetellen huusi hän: sisään!

Ja sisään astui eräs kaunis, erittäin hienon näköinen tyttö, jonka Hellevi tunsi lauluopiston ensimmäisiltä viikoilta. Hän oli paljon miellyttänyt ihailevaa Helleviä sekä muodoltaan että käytökseltään, mutta vierasta lähestymästä pidätti häntä tunne: tahtoisin voittaa hänen sydämensä täydellä todella ja siksi en hätiköi. Mutta kun hän muutamien viikkojen kuluttua oli kokonaan kadonnut, oli Hellevikin hänet unohtanut.

Mutta, hyvä jumala, miltä vieras näyttikään! Kuoleman kalpeana tuijotti hän Helleviin.

Joku onnettomuustoveri?

Hellevi sai heti voimia. Toisen kärsivän aikana heräsi hän vastakohdaksi, hänen täytyi olla voimakkaampi.

Kaunis tyttö seisoi jäykkänä esittämättä asiaansa.

Hellevi ei ollut huomaavinaankaan, meni hänen luoksensa ilosena ja talutti hänet istumaan, virkkoen sydämellisimmällä äänellään:

Rakas neiti, miten hauskaa, että tulette minun luokseni! Olen täällä vaikka kuinka yksin!

— Minulla on teille asiaa, sanoi vieras neiti kylmästi, melkein vihamielisesti.

Hellevi istui hänen viereensä.

Ah, minulle teidän juuri pitääkin puhua!

Meille naisille on paljon hauskempi, kun saamme heittää pois kaikki "asiamme."

Hellevi luuli varmasti, että tytöllä olisi rahahuolia ja heti oli hän päättänyt jakaa viimeisensä.

Ylpeä vieras taisteli silminnähtävästi, ilme ei muuttunut, mutta kasvojen lihakset vavahtelivat. Posket punastuivat vienosti ja vaalean ruskeat silmät olivat kokonaan auki.

Hellevin teki niin kipeätä kuin olisi häntä leikattu.

Äkkiä koitti tyttö hymyillä, mutta huulet vääntyivät.

— Niin, nyt on leikki kaukana, sanoi hän sitten naurahtaen.

Kuinka hienostuneen vaikutuksen hän tekikään!

— Mutta, rakas neiti, kun te minulle kerrotte, on se vaan melkein samaa kuin itsellenne puhuisitte. Olen kaikkeen tottunut, kaikkeen, kaikkeen!

Tyttö vapisi kautta koko olentonsa, tuijotti eteensä ja huohotti hiljaa. Taas koitti hän hymyillä, mutta kyyneleet alkoivat tippua.

Hellevi taittoi käsivartensa hänen hartioilleen

— Oi jos te tietäisitte, kuinka, minun on helppo teitä ymmärtää! Kaiken me yhdessä. Mikä on kyynpoika, joka pistää.

Antakaa se minulle. Minun rinnallani se uinuu ikiuneensa. Rakas neiti, rakas neiti...

— Kerron sen teille... pakoitti onneton väkivaltaisesti huuliltaan. Jos teillä on aikaa kuunnella — — — olin salakihloissa ja rakastin paljon sulhastani, joka nyt on ulkomailla. Vuoden päästä piti meidän mennä avioliittoon — — — oi, neiti — (hän hymyili kummallisesti) te olitte kaikille niin hyvä, olette hyvä ihminen, huomasin sen heti — — — olen nyt onneton, kovin onneton — — kerron sen teille — — tarvitsen apua — — mutta teidän täytyy antaa kunniasananne!

Hänen silmänsä leimahtivat.

— Oi, olen nyt arvannut, joku on tehnyt teille kovin paljon pahaa, eikö niin? Hellevi piti itkevän molemmista käsistä, jotka vapisivat kuin kouristuskohtauksessa.

Mutta silloin Hellevi todellakin aavisti... aavisti äkkiä kammottavan totuuden tulikirjaimilla:

— Braun!

Tyttö heittäytyi maahan, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja nyykki rajusti, ruumis vavahdellen.

Minä itken, että minun täytyy kertoa se, sanoi hän valittaen.

Äkkiä kohotti hän päänsä ja katsoi Helleviä tulisesti silmiin. Hänestä säihkyi niin voimakas viha, ettei Hellevi uskaltanut liikahtaakaan.

— Se, se... on pakottanut minut... tiedättekö mitä se merkitsee minunlaiselleni, tiedättekö sen seikan kolkointa helvetillisyyttä! — — Minä rakastin sulhastani — —

Tyttö itki.

— Minä itken onnemme hukkaa, sanoi hän.

Hellevi ei saanut sanaakaan mielenliikutukseltaan. Hänen ruumiinsa aaltoili ennen kokemattomassa tunnemyrskyssä. Sinä hetkenä olisi hän voinut tappaa kapellimestarin.

— Minä revin, purin, pieksin häntä — — — hän kuristi minua kurkusta ja silmät pyörivät julmina — — menin voimattomaksi...

Raukka ei voinut enään kertoa.

Kyyneleet tulvivat herkeämättä, hän painui maahan ja virui siinä ryhdittömänä kasana.

— Ensi kerran itken sitä, kertoessa on tuska lisääntynyt.

Hellevi koitti auttaa häntä ylös.

— Rakas, rakas neiti...

Tyttö koitti rauhottua. Ilme hänen kasvoillaan kylmentyi, kyyneleet lakkasivat vuotamasta ja hetken kuluttua jatkoi hän kertomistaan kuin vieraan tarinaa. Vaikka hän nähtävästi koitti puhua verhoten, sai Hellevi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta ja oli tämä niin armahtamattoman raaka, että Hellevi kuunnellessaan pari kertaa kadotti tajuntansa.

Tyttö vaikeni pitkäksi aikaa. Hän katsoi Helleviä tuskallisen kysyvästi silmiin. Ja uudelleen rikkui hänen rauhansa. Huippukohta hänen tuskistaan oli vielä nousematta. Hän rupesi sammaltelemaan:

— Ja sitten, sitten — — ymmärsin sen — — sentähden täytyi tämä kaikki jollekulle kertoa — lapsi on syntyvä — — —

Hellevi hyväili häntä niin hellästi kuin taisi pannen koko sielunsa onnettoman ympärille.

Naisen syvintä tuskaa tiesi hän painavan poveansa vastaan.

Kyynelten ja vavahdusten lomasta puhui vielä tyttöparka:

— Ei Braunille auta puhuminen. Enkä häntä inholtani voisi lähestyäkään. Niitä on liian monta, jotka saisivat lausua samoja vaatimuksia...

Helleviä poltti:

— Minä luulin, että hän raiskasi sydämiä ja vietteli ruumiita. Nyt tiedän, hän osaa myös vietellä sydämiä ja raiskata ruumiita.

Äkkiä hypähti hän seisomaan, samaten vieras.

Syntyi pitkä jännittävä hiljaisuus.

Molemmat naiset vapisivat.

Mitä nyt tapahtui?

He katsoivat toisiansa hellittämättä silmiin, ankarina, mitaten ja arvostellen. He tahtoivat nähdä toisensa perin pohjin, kaksi epäluuloista naista, tuntea toisensa elämänsä loppuun asti. Kaksi yhdenvertaista seisoi vastatusten, kaksi onnetonta, kaksi särkynyttä. Nainen naista vastassa. Ystävyyttä ei raikasta onnettomuudessa, vaan onnessa. Saattoivatko he kaksi nähdä toistensa onnen, huolimatta synkistä tapahtumista, antaa toisen rauhassa uskoa omaan onneensa, olla ystäviä siis?

Vieras näytti jäätävän ylpeältä. Hänen kellertävä kaulansa taipui melkein taaksepäin, korkea profiilinsa oli järkähtämättä kohotettu, ja katse kohtasi Helleviä lasketuin silmäluomien alta.

He vaikenivat yhä.

Mitä minä tunnen? ajatteli Hellevi. Vihaa minä tunnen. Ketä minä vihaan? Itseänikö, kapellimestaria, häntä? Kapellimestaria! Itseäni minä vihaan ja halveksin ja eniten häntä, jota on kohdannut kylmin väkivaltaisuus. Minä vihaan tuota naista. Enkö rakastaisi hänen kauneuttaan, hänen ylpeyttään ja nyt tämä ikuinen onnettomuus pois pesemättömänä tahrana! Eikö hän ennusta itselleni samaa, muistuta minulle, että olemme naisia, ettei mikään laki suojele meitä julmimmalta onnettomuudelta. Hän on aistillisempi, kauniimpi, tummempi, tietämättömämpi kuin minä, elänyt ehkä turvallisimmissa olosuhteissa. Mutta meissä on paljon yhtäläistä, täydennys on hän itseäni! Ja tiedän, että hän nyt tuntee ajatukseni: vihaan häntä, ottaisin hengen häneltä ja hänen onnettomuudeltaan.

Hellevi kalpeni ja vapisi.

Vieras katsoi häntä suurin, kylmin silmin.

— Te vihaatte minua. Teidän apunne on sääliä ja halveksimista... Teillä ei ole rakkautta...

— Kuka olette ja mikä on nimenne? huudahti Hellevi kammoten.

— Nimeni on Irma Rooth, vastasi tämä lempeän surullisesti. Isäni on työnjohtaja täällä sahalla ja kuollut äitini oli tanskatar.

Nämä jokapäiväiset tiedonannot toivat Hellevin tajuihinsa. Kammo katosi ja sijassa oli alakuloinen, väsynyt ihmettely.

— Kuinka te tunnette? kysyi hän. Te olette voimakas.

— Olen voimakas nyt, kun olen puhunut teille.

— Miksi te olette puhunut minulle?

— Siksi, että te vihaatte sitä, mikä minussa on varmasti pahaa ja rakastatte todellista hyvää.

— Te olette syvämielinen! huudahti Hellevi uudelleen kammoten. En ole ikänä tuntenut tällaista...

— Oi älkää ottako sitä noin! Minä näin, että te olitte erilainen kuin muut. Minä olen kenties myös. Voin olla kaunis vieläkin!

Hän sanoi sen säihkyen, silmät täynnä synkintä vihaa.

Tuossa on onnettomuuteni, te tunnette kapellimestarin ja epäilette syyllisyyttäni. Mutta minä tiedän, että tuo epäilys masentaa ja pelottaa teitä, ottaa teiltä voiman ja sielustanne puhtauden.

— Kuinka sen voitte tietää?

— En tiedä.

Hän hymyili ja vaikeni hetken.

— Olen niin paljon kärsinyt ja ajatellut itseäni ja muita ja ymmärtänyt omituisia asioita.

Alakuloinen hiljaisuus vallitsi kauvan aikaa.

Hellevi pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa kuin unta haihduttaakseen ja puhui:

— Minä olin myös hänen vallassaan. On niin omituista kuin kipeätä unta olen nähnyt... en osannut enään ajatella, pelätä ja kammota vain... Te, te tuotte minulle ajatuksia. Annoitte tyrtyneelle sydämelleni äsken valtavimmat mielenliikutukset. Väsynyt kiittää teitä, te olette pelastajani, niin paljon kuin kukaan sitä olla voi. Oletteko koskaan lukenut nuo kaksi sanaa: "liian myöhään"? Vaikka olen näin nuori, tapahtuu minulle kaikki — liian myöhään. Kuluu nähkääs se kukkavalkeus... se hunaja... jota rakastetaan. Siinä on minun onnettomuuteni, ja se tuntuu ankaralta, kun sietää vain kauneutta... ottakaa huomioonne sietää... Oh, tiedättekö, olen yhtä katkera kuin konsanaan Dorian Gray, jos olette lukenut... No niin, tämä nyt vaan siksi, että tietäisitte minun olevan sydämen, jolla on monta särkynyttä maailmaa, yhdenvertaisen luo te tulette... Sanokaa minulle, (Hellevi kuiskasi sen jännittyneesi) pelkäsittekö koskaan häntä sitä ennen?

— En, en ole pelännyt, enkä pelkää.

— Te ette ole häntä rakastanut! Kuinkahan lienee minun laitani?

— Rakastanut! En koskaan! En ainoatakaan hetkeä!

Irma Rooth katseli ylöspäin ja hymyili. Hän oli ylevän rauhallinen ja unohtunut.

Omituisen, ennen aavistamattoman hellyyden valtaamana polvistui Hellevi äkkiä hänen eteensä.

— Irma — —, salli minun niin ja suo minulle anteeksi! Olen ystäväsi ja rakastan sinua, niinkuin nainen voi naista rakastaa. En sääli. Vihaan ehkä. Sinun kanssasi vihaan. Irma, kuuletko, kaiken, kaiken jätän, kunnes sinä voitat. Sinun voittosi on minunkin voittoni. Rintaani polttaa alituinen rakkauden kaiho, se kuolkoon, kunnes sinun asiasi on hyvin! Sinä et saa halveksia minua, Irma, en ole sinua huonompi, en turmeltuneempi. Sinä olet minun pelastajani. Turma odotti minua kynnykselläni. Yliluonnollisin voimin lupasin hirviötä rakastaa. Ei löydy sellaisia voimia! Sinä et voinut hänessä tunnetta ja kunnioitusta herättää. Ihanimmat naiset ovat hänelle haaskoja. Hän ei ole mies, ei nero eikä isä-sydän — — — Hän vainoaa meitä, tunnetko sen? Kaikkein naisellisimpia, avuttomimpia naisia hän vainoo, ajeeraa meille kohtaloa, runollisimmille ja herkimmille, jotka eivät koskaan lähde etsimään apua poliisikamareista, inhoovat vieraita miehiä ja kohtauksia, eivät taivu rukoilemaan. Se on hänen pirullista älykkäisyyttään, ymmärräthän, hänen tihutyönsä pysyvät siksi salaisuuksina, me viemme ne kernaimmin hautaan, kuin vedämme koko maailman kirjavuuden nuuskimaan onnettomuuttamme. Ah, Jumala! — kuka meitä auttaa? Missä on se mies, jonka käsi kykenee pysäyttämään Braunin? Siihen tarvitaan — joko yhtä suuri rikoksellinen kuin hän tai hänen täydellinen vastakohtansa. Minä pelkään häntä, hän ottaa minun henkeni, rakas Irma, muista minun se sanoneen, kun se on tapahtunut! Mutta sinä, kaunis Irma, olet voimakas!

— Niinkuin sanot, äärettömän voimakas ja äärettömän heikko.

— Sinä kammotat minua taas!

Hellevi oli taas saman kummallisen kauhun valtaama. Hänestä tuntui kuin ihmeellinen nainen löisi häntä aseella ylhäältäpäin. Ei ainoastaan kapellimestari vainonneet häntä, vaan tämän uhritkin.

— Hellevi, sanoi Irma Rooth. Jos olen voimakas, voitan suurimman voiton, jos häviän, kärsin enemmän kuin muut. Minulla on paljon vielä kerrottavaa. Ja nyt pyydän sinun kalleinta apuasi... auta minua, jos en kestä kovaa aikaa, auta minua eroamaan täältä... kuolemaan.

— Minäkö ottaisin sinulta hengen?

— Ota minulta henki, pyysi Irma Rooth väsyneesti.

— Miksi minä? Hellevi valitti.

— Olet erilainen kuin muut, mutta et sitä vielä ymmärrä.

— Miksi et itse sitä tee?

— Vielä on se ennenaikaista. Ja kun siksi tulee, en jaksa...

— Ah! sinä olet voimakas!

— Olen voimakas, kun saavutan jälleen kauneuteni.

— Sinä olet kaunis! Vaikka äsken itkit...

— Ruma kerrottava oli edessäni, kaiken ruman kerron huonosti.

Irma, Irma! Ja mitä lupaat meille tuloksena yhteistyöstä?

— Naisen ystävyyden.

— Ja tulevaisuus?

Irma Rooth oli kuin kirkastettu.

Katso, Hellevi, sanoi hän laskien kätensä vapisevan olkapäälle, kaunista naista rakastaa aina oikea mies. — — —

Älä puhu minusta kenellekään, sanoi hän lopuksi. Konna ei saa tästä koskaan mitään tietää.

HAUTA.

Irma Rooth oli mennyt.

He olivat istuneet yli kolmen tunnin, puhuneet ja oppineet tuntemaan toisensa.

Irma Rooth oli kertonut arempia yksityiskohtia... ah!

Kannattiko yrittää vielä? Niin paljon petosta varjeli maailma. Ei hellinyt elämä loistokukkasiensa kohtaloja. Hienon naisen kärsimyksen syvimpiä kuiluja sai Hellevi vaeltaa, ei koskaan ollut vieras tuska tunkeutunut hänelle niin luihin ja ytimiin saakka kuin tämä. Jatkoa se oli hänen omalle elämälleen, tunnettu hänen temperamenttinsa tapaisesti.

Hän oli ollut kauan valekuollut, nyt oli hän tulisella raudalla herätetty. Jaksoiko hän? Tuntui niin liian liekehtivältä. Revitystä sielusta syntyivät katkerat, polttavat, ennen vihatut räikeät sanat. Olisivatko ne hänen viimeisensä vai veisivätkö ne uuteen elämään? Pari totuutta tiesi nyt sekava pää.

Tuo mies... mikä mies! Oikean nimen olivat he hänelle löytäneet: "häpeällisyyden voimaihminen."

Irma Rooth... hän oli ihmeellinen syvine onnettomuuksineen ja hymyineen, melkein kammottava, kapellimestarin viattomin ja pelottavin uhri. Rakkauden pyhimmät asteet oli tuo sattuman tuoma miespirsta häneltä turmellut, korkein nautinto oli hänelle ollut kolkointa, ilkeintä avuttomuutta ja tuskaa.

Sellainen on elämä! Yhä uudestaan, yhä uudestaan. Mitä auttoi naisia siinä asiassa äänioikeudet, mitä vedota ulkonaisiin tuomio-istuimiin?

Jos onneton saattoi joskus tuskansa unohtaa, unohtiko sitä maailma, kun se sen käsiin joutui? Pienimmän katupojan silmistä tuijotti kutsumaton osanotto. Ei antaneet ihmiset anteeksi eikä unohdusta kärsineille... verta henkeensä janosivat tylsät ruumiit.

Ei auttanut naisia vapaus yhteiskunnassa... koti, koti, rauta-aitauksin varustettu oli ainoa suoja. Koti, jota vartioitsi mies, voimakas ja kostava vieraalle kuin haaremin ruhtinas.

Minkälaisten ihmisten luota nousi Hellevi nyt, nousi ikuisiksi ajoiksi, niinkuin hän oli noussut monien muidenkin, jotka olivat ihanteellisuuden lippua liehuttaneet?

"Voimaihmisten" ja varsinkin heidän avioliittojensa luota.

Oliko hän heidän luonansa ollutkaan?

Mitä merkitsi runouden aarteita kahmaloittain ahmiva muisti, mitä yksinäiset loistavat lahjat, jos eläin asui ruumiissa? Nämä ihmiset kutsuivat terveydeksi, voimaksi ja kauneudeksi hämmästyttävää tunteettomuuttaan, toiminnaksi ihmisten pettämistä, rakkaudeksi raiskauksiaan. Nämä, joille Moseksen kymmenen käskyn oppiminen oli vaikeampaa kuin koirille, julistivat itsensä "uusiksi ihmisiksi", ammentaen vihalleen, hurjuudelleen ja hävityshalulleen nimityksiä uudesta filosofiasta.

Ah! Nämä kylmät merenneidot ja liiankuumat ryöppyruhtinaat! Vanhoille eivät he mikään vaara olleet. Ei papeille eikä kirkoille, ei heikoille eikä rikoksellisille. Elämää, lämmintä, rakastavaa, hennointa, vaikeinta elämää he vainosivat ja tappoivat.

Hellevi oli niin kiihtynyt, että hän puhui ääneensä.

— Sanoja, sanoja, sanoja! Jotka rakastavat sanoja, pelätkööt ne! Eivätkö nämä puhuneet samoilla sanoilla kuin runouden ja rakkauden suuret ylimykset! Siteerasivat kuolemattomia loistaaksensa, kostaaksensa meille ja häväistäksensä meitä, jotka ihastuksella rakensimme omia pikkupuutarhojamme.

Mutta vaikka he kuinka kiiluisivat ja kuumentaisivat itseään, on heille pääsy runon, kauneuden ja rakkauden taivaaseen ikuisesti kielletty. Järjestäkööt kylmiksi lauseiksi heliseviä sanojaan, riehukoot näyttämöillään ja käytelkööt kiihko-ääniään, henki ja taide liiti aina heidän päittensä ylitse.

Ja vaikka he anastaisivat ruumiilta ja sielulta ihanimmat olennot, on heidän nautintonsa näistäkin kurja, alhainen, turmeltunut.

Mitä minä pelkäsin? Hänen pahuuttaanko? Mutta myös minä pelkäsin, että hänessä olisi ehkä joku voima, jota minä en löytänyt. Olisinko antanut itselleni anteeksi, jos olisin kaunista voimaa halveksinut? En koskaan! Minulla ei ole mitään löydettävää, siksi en enään pelkää. Nopeasti eroitan hänet itsestäni, hautaan niinkuin Irma Rooth on hänet haudannut, Irma, jossa ei ainoakaan solu ole värähtänyt hänelle, joka ei koskaan ollut kuullut puhuttavan "voimaihmisistä", eikä siksi hämmentynyt.

Kuinka olen narrimaisen vakava ja totinen! Mutta minulla onkin niin kummallinen saalis pyydettynä: raiskattu nainen! Kenen korvia se vihlaisee, naurakoon! Nauru tappaa tuskan.

Ah! Irma, ystävä, jota olen odottanut! Nyt katsomme me vuorostamme jäätävin silmin elämää. Kylmä, kova, kiitävä, ilkeä on myös nainen, villi olento, pieni kipuna suuriin onnettomuuksiin! Niin tahtoo nykyaika, jota minä vihaan. Kuuma lintu on lentänyt kuilun yli, kuka on ensimmäinen, joka nyt yrittää katkaista sen siivet?

* * * * *

Hellevi oli vaipunut viimein väsyneenä syvään nojatuoliin.

Hän kurotti kädellään sielunsa pimeässä puistossa, mutta kouraansa sai hän vaan jäähtynyttä tuhkaa.

Kaikki, kaikki oli palanut.

Antaisiko tulevaisuus anteeksi, että hän kaikkensa poltti?

Oli hiljaista... tuli hiljaisemmaksi... Ja värittömät huulet alkoivat kuiskia syvään pimeyteen:

— Tule luokseni viimeisen kerran tumma lintu... Herättäisikö silkkinen kupusi huulilleni vielä suutelon-uskon?

Ja sitten... tiedätkö, mitä sitten teemme?

Linnantyttö hautaa Tumman Soittajan.

Mutta ei ole minulla yhtäkään ruusua kummullesi. Kaikki on elämä polttanut, kaikki olen elämän kanssa polttanut.

Kuinka mielelläni kallistaisin oman päänikin... ja uinuisin... uinuisin sinun kummullesi syvään uneen.

Käteni kiedottuna hautasi ympäri makaan polvillani ja kuiskaan jaloille ummistuneille silmille:

Miksi et minua tuntenut...?