Part 10

Rakkain käsi oli heittänyt heiniä hänen päällensä...

— — — nyt olen elänyt sen, miltä tuntuu olla nainen... olla valmis, tuntea kaikki, toivoa kaikki... ja unelmien esine, joka on nähnyt koko maailman, näkee ensi kerran myös pienen tytön, joka tuskin uskaltaa katsoa häneen...

— Siinä hän seisoi tähdäten kauas, suuri vapaasyntyinen... suru rinnassaan, mutta otsallaan uuden aamun toivo.

Olinko nähnyt jalompaa piirteitten sopusointua, sisäistä autuutta... ah! kuoleman voittaja!

Mitä minä tunsin?

Ratketa, sammua olin niiden hetkien mahdottomuuteen. — — —

En uskaltanut mitään... en ole koskaan eläissäni niin pelännyt. Ja kuitenkin rukoilin, että hän ymmärtäisi minut tyhjästä.

Rukoilin ilman sanoja, ilman katseita, ilman ajatuksia, ilman tunteita — — niin, se oli vaikeinta! en edes salaisia tunteita uskaltanut päästää sydämeeni, ettei tulipalo olisi syttynyt kasvoilleni.

Olin jääkylmä ja vierastava ja itsestäni toimeentuleva.

Joskus voihkin sivullepäin ja taas olin jäykkä ja jäykkyyteni ja kylmyyteni rukoili, ettei hän uskoisi niitä.

Rukoilin häntä kevytmielisillä, turhilla, alhaisilla lauseilla, että hän ymmärtäisi henkeni rikkauden olevan kerätyn häntä varten...!

Rukoilin kukkien repimisellä, ilkeällä naurulla, oikullisilla päänheitoilla, ettei hellyyteni, jos sen olisin rintaani päästänyt, olisi vienyt ujouttani...

Olin tylsä, typerä, ja tyhjä, ettei henkeni olisi hehkunut sammuksiin.

Puhuin hänelle tanssiais- ja maskeraadi-illoista, joissa en ollut koskaan käynyt...

Puhuin matkoista ulkomaille, jonne en koskaan pääse.

Kaikki valehtelin, Niin minä rakastin.

Miksi, miksi, miksi! minä huusin itselleni.

Minulla seisoi takanani koskenpoika, joka piti minua hiuksista kiini... minulla seisoi takanani Braun, joka painoi kyntensä hartiani lihaan Jouduin epätoivoon... rukoilin kiihkeämmin... katsoin ylhäiseen ja poskeni rupesivat vienosti punottamaan.

Sieluni salassa aloin kuiskata: rakastan teitä, rakastan teitä... suojelkaa minua, siunatkaa minua... polvillani pyydän, erottakaa Braunin kyntinen käsi... pyyhkikää pois tuo pilkku otsaltani, se on Braunin huulien tahra... kuilu ammottaa edessäni, Braun väijyy takanani... hänen kätensä ovat punaset naisten verestä, hän huutaa ja karjuu, veri jähmettyy suonissani...

Peittäkää minut, piilottakaa minut, olen orjanne, piikanne, en rakkauttanne pyydä, ainoastaan suojaanne... kyyneleet valuvat sielussani... tämä on ainoa hetki... säästäkää elämäni onni... kulkea, kuolla teille...

Ah! Te ette kuule, ette arvaa, ette voi. En uskalla kuiskata lujemmin, en uskalla, Braun kuulee...

Niin rukoilin ja hän katseli minua hetken aikaa kummastellen, mutta hän ei kuullut.

Hän näki pilkun otsallani, mutta hän ei ymmärtänyt.

Viaton olin, väkivaltaisuus minut mustasi...

Ah! ei hän kuiskaustani kuullut, ei mitään aavistanut. — — —

Ja hänellä itsellään oli joku sortunut maailma sydämessään, mutta otsallaan uuden aamun taivas.

Vapisin.

Sitten hänet ottivat muut.

Riuduin, sammuin.

Huomenna matkustaa hän vuosiksi ulkomaille. — — —

Minä sain kaksi heinän kortta...

Miekat Braunia vastaan...

ALHAINEN-ELÄMÄ.

1.

Alhainen-elämä kirjoitti nyt mieluisinta sivuansa. Kuinka hauskaa sillä oli, näpäytteli sormiaan vaan! Unettaren sydänverellä oli se kirjoittanut ja tämän pienet, punaset iloset veripisarat olivat tippuneet ja tippuneet, kunnes turmiollinen kokonaan uupui ja veri lakkasi valumasta. Silloin pisti kekseliäs kirjoittaja kynänsä syvään unettaren sydänlihaan... ja kas! mikä lämmin suihku sillä laiskalla oli vieläkin puhjeta, suoraan kohti elämän teurastajakasvoja ruiskahti verta, verta tilkka liikaakin.

Mitä sitten Helleville kirjoitettiin?

Mitkä mahdollisuudet?

Olihan kevät! Kirkkaiden lasten uudestisyntymisjuhla. Kenties kulki nuori nainen Valkosissa tanssiaispuvuissa, sitoi ruusuja tukkaan ja heläytteli nauruaan?

Tai veivät, armaat ystävättäret häntä viheriäisiin puistoihin, ilonen parvi uusissa kävelypuvuissa. Siellä kohtasivat he notkeat nuorukaiset ja ilmoissa kuiskutti kevät, veikeä herkkä.

Tai istui hän avattujen akkunoiden ääressä, hengitti merentuoksuja ja kirjoitti lemmenlauluja... haikeita... suloisia... suuteloon uskovia.

Tuhat yllätystä, uskallusta oli keväällä, kuin rakastunut nuorukainen se oli, joka ensi-lemmitylleen aavistamattomia aarteita tuhlaili.

Ja olihan Hellevi herkkä ja vastaanottavainen. Ruusujen, liljojen, perhojen fanttasia hänellä oli. Häntä vaatettivat vain keijukaissiivet.

Maan lapsi, joka täällä taivaansa rakensi, herkät aistimet vainusivat suloiset, korkeat nautinnot. Elämänilo juovutti pelkistä onnen tuulahduksista, varisseista ruusun lehdistä, karanneista tuoksuvista sanoista, silmänräpäyksen tuikkivista kipunoista... ah! ah!

Mutta ei Hellevi kulkenutkaan hennoissa pitsihelmoissa, ei nuokkuneet ruusut hänen povellaan. Ei liidellyt hän enään puiston käytävillä, huudellen: "Tita, Tita"! ja ajanut punasuitsin kuningasperhoa.

Mitä hän sitten teki?

Mitä keksi suursanainen, kerskaileva mielikuvitus?

"Braunin probleemin".

Kuka oli sitten Braun?

Eikö nuori nero? Kahleita karttava Ahasveerus, alaston jumalanpoika, tanssiva Lucifer vaikein, vangittavin!

Turmeltuneitten tyttöunien tappaja, linnanneidon ryöstäjäritari, elämä, ottaja...

"Es träumte mir einst von wildem Liebesglühn..."

Ihanin nuoruuden-myrsky odotti neitoa, jumalattareksi kruunattavaa.

Puhu Hellevi! Julista naisten uusi kiitollinen totuus! Sepitä hymnit uusille "voimaihmisille", kirkkojen, kotien, avioliittojen, lapsien vihaajille!

Hellevi, Hellevi! Siunattu poikkeus naisten joukossa, uutta kieltä ymmärtävä, uusia sanoja, uusia vaistoja, tahtoa ja makua.

Mitä Hellevi tiesi "voimaihmisistä!" Mutta Braunin vaikutukset hän koki. Yhä raskaammin painuivat ne hänen elämälleen ja olennolleen.

Braun vei Hellevin rikkaan ystäväpiirinsä seuraelämään, päivät ahkeroineiden ihmisten luvallisiin illanviettoihin. Joutavoivan kamarihaaveilijan piti saada nähdä hiukan "toimivien" elämäniloja, kuulla taistelevan maailman säveleitä, oppia ihailemaan kauneutta mädänneen koiran välkkyvissä hampaissa.

Merkillistä joukkoa olikin Braunin seura. Niiden kanssa tutustuttiin hotellien ja kondiittorien korkeampaan kulttuuriin. Se oli toista kuin kodin lapsikamarituoksut. Alennuttiin joskus tekemään huvimatkoja maaseudulle, mutta hyvin, hyvin myöhät iltatunnelmat korvasivat hemmotelluille arvokkaimmat ympäristöt. Eikä seuruetta yksitoikkoisuus pilannut. Kaikessa oli vastakohtien herättämä hedelmällisyys ja hurmaus. Toiset miehet olivat kuivuneita kuin nahka, toiset turvonneita pyöreiksi tynnöreiksi. Muutamat harmaita, muutamat alati tulehtuneita.

Ja naiset, tummia ja vaaleita, vapaita ja itsenäisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikesta puhuttiin. Vapaat tavat ja vapaat sanat, istuivat ihailijoidensa syliin, koska halutti ja suutelivat, koska janotti. Eivätkä he miehiä ikuisiin liittoihin orjuuttaneet, useimmat vielä elättivätkin rakkaan, vihkimättömän miehen.

"Ne ovat kuin suuria lapsia", sanoi Braun haaveilevasti neitseellisessä nuorukaissydämessään. "Ne ovat niitä tulevaisuuden jumalattaria" sanoi Braun heräävän miehen pyhällä intohimolla.

Ja Hellevi ajatteli: niin — tämä on Braunin valtakunta... se on valmis. Mitä se minuun muuten kuuluisi! En minä ole mikään maailmanparantaja enkä siveellisyyssaarnaaja. Mutta minun pitäisi täällä kohota kuningattareksi, tahtoo Braun. Ja voimakkaat kantavat minulle laakerinsa ja raskautetut rukoilevat: pyhä äiti, armahda!

Mutta pian pakeni Hellevi kuin myrkytetty ja jätti ainiaaksi Braunin seuran. Sairaaksi oli hänet heti saanut joukon rakkaus, heidän rakkautensa plastiikka ja mimiikki. Mutta kun hän sen lisäksi näki, että juuri kapellimestarin nerokkaisuus tässä suhteessa sähkötti seuran, näki hänen pulppuavan nuoruutensa rientävän arvostelematta huulilta huulille, painavan rintaansa vastaan paksuimmat vanhat rotat, tuli tuska täydeksi ja Hellevi jäi jyrkästi pois.

Mutta olihan hänellä jäljellä opisto!

Siellä saivat taiteen taimet käydä ahkeraan harjoituksissa, katsella nöyrinä johtajan silmiin ja laulaa heleillä enkeli-äänillään.

Pieni vika oli siinäkin asiassa. Köörin johtaja oli kummallisen uninen aamupäivät. Ehkä valvoi yöt vanhuuttaan! Ei ollut muuten paha. Olihan vaan väsynyt ja hiukan koomillinen, naisvihaaja, väittivät toiset. Alituisesti oli oppilailla lupaa, joten laulajattareksi kehittyminen hänen johdollaan oli alkaville vain ihanaa unta.

Sen sijaan kukoisti opistollakin rakkaus.

Pienet ystävättäret kuiskuttivat Helleville välistä onneansa, välistä huoliansa, joiden aiheuttajana oli aina sama kapellimestari. Kaikille, kaikille kuiski suuri mies lemmen kieltä. Hän oli se tyydyttämätön sydän, ikuinen rakkaus miehen sielussa, naisen suloinen kevät ja voimakas kesä. Sellainen on "voimaihmisen" lempi.

Mutta kuitenkin kaikitenkin kristillisiä vaistoja sairastava Hellevi oli suotta syvästi haavoittanut. Tai ehkä se oli hänessä talonpoikaisverta, poroporvarillisuutta, rajoitettua ymmärrystä, naisen pientä itsekkäisyyttä, turhantarkkaa opettajatarmaisuutta, tai, tai...

Mitä kummaa tuo kaikki oikeastaan häneen kuului? Heittäytyä noin jalomielisesti sairastamaan maailmantuskaa...

Asettihan Braun sitäpaitsi hänet korkealle yli muiden "äärettömän kulttiveerattuna naisena". Ainoastaan Hellevin kanssa hän "ei leikkinyt". Ei uhannut häntä samat vaarat kuin muita.

Mitä tarkoitti Hellevi? Kulkiko hän ja etsi "aiheita" ehkä, kuin kalpea kirjailijatar?... Aikoiko hän kirjoittaa jonkun moraali- tai immoraaliopin? Tutkiko hän taiteilija-sieluja, jotka olivat hyveittensä ja paheillensa taistelukenttiä? Tahtoiko hän hävittää uskon taiteilijoihin korkeimpina, vapaina olentoina? Analyseerasi fysionomiikan avulla uudenaikaisia ruumiita, lupautui naiselliseksi vainukoiraksi suurille filosoofeille?

Mitä tarkoitti Hellevi, joka leikki älyllään ilman tutkintoja ja virkoja?

Tai olisiko hän ehkä sittenkin... uskaltaako sitä kysyä... rakastunut...?

Rakastunut avuttomasti, niinkuin Schopenhauer opettaa: "Suvun geniuksen vaatimuksesta."

Näin jutteli hän sydämelleen:

— Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi voinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin. Sillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti. Hän kertoi minulle surullisen, julman elämäntarinansa ja herätti säälini. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja auttaa loppuun asti? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt suuri rakkaus? Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun hän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla katselevan, ei hän enään mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän keppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: "Niin teinkin!" Kysyn: miksi? "Väkevämmän oikeudella." Nauraen ja liehakoiden palaa hän luokseni inhottavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee Platonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi. Hän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja ruumiita voi hän löytää suutareissa, räätäleissä ja puotipalvelijoissa. Antiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa. Ja hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka hän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille on kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi aina kirkastua! Hyvin kirjoittaa, vaikka huonot modellit.

Näen, kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks' ajavat he juuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän lahjojaan voi käyttää. Niinkuin Korsikan Napoleonista singahtaa hänestäkin neron kipinät läpi joukkojensa. "Viekas peliveikko on elo", sanovat vanhat. "Viekkaampi on uusi voimaihminen", vastaavat nuoret.

Seisoin kerran julman hetken todistajana: näin, kuinka hän korollaan murskasi pienen kissanpojan pään. Kuulen, kuinka hän kohtelee avuttomia naisia, jotka eivät ole suostuneet hänen rakkauteensa... häpäsevimmät jutut keksii hän viattomista, parjaa heitä samasta, mihin hän itse heitä houkuttaa. Kaikki, mikä ei taivu, nöyrry hänelle, on heikkoa, hyödytöntä, idioottimaista. Alas elämää rasittamasta! Pois potkikaa voimaihmisen jaloista! Diaboliselta näyttää voimaihmisen hyvyys pienten silmissä.

Näen konserteissa hienojen naisten istuvan hohtavat kasvot kapellimestariin tähdättyinä. "Hän laulaa jumalallisesti, tämä mieltäkiinnittävä, lahjakas nuorukainen." Ihanteellisimmat eivät säiky juoruja ja monta hienoa suhdetta kehittyy, joista en tiedä, miten ne päättyvät.

Minä myöskään en ole uskonut juoruja. Uskon vaan sen, mitä itse olen nähnyt ja näen. Ja nyt tulen minun salaisuuteeni. Minä kuulen, näen, tiedän, ajattelenkin vielä ja kuitenkin olen tylsä, kummallisen tylsä, tunteeni ovat tyrtyneet. Kun hän on poissa, ajattelen: hän on konna. Toisinaan se ei minua enään loukkaa. Kun hän on läsnä, olen idiootti, likakasa, joka värähtelee hänen piiskaniskuistaan tai hyväilyistään.

Tai sitten ottaa minut tuo kammottava pelko yhä useammin on se tullut: tuo mies on suudellut huuliani, nostanut minut syliinsä, ollut tukahduttaa minut. Enkö olisi voinut välttää hänen ensi suuteloaan? Aavistin heti, että oli turvatonta astua hänen vieressään. Miksi menin hänen kanssaan ajelemaan? Puolustan itseäni: olin orpo ja hyljätty, uneni tekivät minuun jo kipeätä. Ah! silloin järkähtyi olentoni ensikerran. Kaikki meni sekasin ja raiskaantui. Ja siitä asti on tuo kammottavin pelko tullut. Aavistin silloin jo ja aavistus on monta kertaa palannut: tuo mies on kuolemani... menen sinne tai tänne, hän vie onneni, rauhani, maineeni ja viimein henkeni.

Henkeni, kuinka se onkin kummallista! Elämä tuo keskellä rauhaa luoksemme olentoja jotka käyvät meille hengenvaarallisiksi. Tuskin uskallan sen itselleni kuiskata: hänessä elää murhaaja... hän tarvitsee vain suurempia olosuhteita, tilaisuutta... sisimmässä syvässään on hän nyt jo aika ajoin mielipuoli. Olen nähnyt kerran kummallisen helvetin tuijottavan hänen suurista ulkonevista silmistään... hän sanoi itse. — En voi olla yksin, sieluelämäni on helvettiä... Hän näki kuin kaikki rikoksensa perätysten... en ymmärtänyt millaisia ne olivat... mutta jotakin kauheaa hän näki ne kuristivat häntä kurkusta... tunnottomuus oli kadonnut ja julmien hetkien työt raatelivat verikoirina hänen sisintään... Ja samassa tuli hän tuskistansa mielipuoleksi ja hän sanoi jotain, josta ymmärsin, että hän vannoi kauhean valan: kuolemani olkoon niin suuri turmio kuin suinkin. Ja ne kaikki, jotka olen syössyt onnettomuuksiin ja jotka kuitenkin seisovat... niille kostan... naiset paljastan, häpäsen, raiskaan. Mutta siihen hetkeen asti vainoan, hätyytän, uhkaan heitä.

Siihen tapaan hän mumisi...

Minulle selveni, että hänen voimakkain vaistonsa oli kiduttaa ja viime hetkessä raadella... ah jumalani! Koitin huutaa ääneen, että heräisin. Mutta en voinut... en uskaltanutkaan, en häntä vastustaa, en lähestyä enkä poistua. Se oli elämän ankaruutta.

Ja näin olen hänen vallassaan eniten pelkoni tähden. Mitä enemmän pahaa hän tekee minulle, sitä enemmän pelkään. En keltään uskalla enään hakea apua... hän tappaisi minut tai kieltäisi kaikki ja valehtelisi hurjimmat häpeät ylleni, niinkuin hän on muille tehnyt.

Kuka minua ymmärtäisikään? He sanoisivat kaikki: lopeta, tule pois, rakasta muita. Oh, mitä neuvoja! Se on jo myöhäistä. Siitä asti myöhäistä, kun ensi kerran vastasin hänen suuteloonsa. Hän ei antaisi minun muita rakastaa. Jos menisin avioliittoon, myrkyttäisi hän mieheni sielun. Enkä tunne sellaista, joka hänet iskisi. Ajattelen välistä, että solmiaisin hänen kanssaan pyytämänsä suhteen. Mutta hän ei siedä suhteen minkäänlaista julkisuutta tai laillisuutta. Ei suojaa, ei kotia, ei edes lasta lupaa hän naisen rakkaudesta. Nyt ei hän tahdo enään "kuuluisuuttanikaan", ei salli minun kehittää lahjojani. "Olet epämiellyttävä, epäintresantti silloin", sanoo hän jäykästi. Ja hän murhaakin oitis yritykseni arvostelullaan. Mikä on sitten edessäni? Minun pitäisi vaan kulkea ja rakastaa häntä, hän tulisi luokseni, koska häntä haluttaa, niin on hän sanonut. Ei hän kysy, jaksanko tässä kauheassa elämässä mitään tehdä elääkseni, toimeentullakseni. Sellaisia asioita antaa hän minun yksin miettiä.

Yhä vieläkin viimeiseen asti olen koittanut olla häntä kohtaan hienotunteinen, kuin en mitään erityisen luonnotonta huomaisikaan ja hän olisi pohjaltaan kunnon mies. Pelkoni olen peittänyt, hän aavistaa sen ehkä vaistomaisesti. On omituista nähdä, kun oikein koitan parastani, kuinka hän äkkiä uskoo itsensä hienoksi hänkin. Mutta minusta tuntuu kuin leikkisin mielipuolena mielipuolen kanssa. Niin kammottavaksi on elämäni, tuo leikkivä, naurava, hymyilevä, uneksiva elämäni nyt muuttunut.

ALHAINEN-ELÄMÄ.

2.

Hellevi oli ennen oppinut ja opettanut toisille ja itselleen: kun pahat päivät tulevat, hymyile! kun okaat pahimmin pistävät, tuhlaa ruusuja taaksesi. Ei mikään tuska sido kauan ylhäisen hengen lentoa, ei kirkas lähene syntistä, ei ikuinen rakkaus tyydy muutamaan yöhön...

Olisi opettanut vieläkin. Olisi ilkkunut ja mennyt. Mutta ei hän tehnyt sitä. Kehtaako puhua, miten hänen kävi, ylpeän, verhotun, hymyilevän Hellevin. Varoitus on hän heikoille, jotka suuria sanoja rakastavat. Nainen oli hän, matalaan, hengettömään, syntiin taipuva. Vähitellen, vähitellen katosi kaikki, mikä ennen piti runollisena ja syvänä. Ei leimahdellut enään naisen älyn öiset salamat, ei vetänyt enään aurinkoihin tuskansa tuliset varsat. Kuoli mielikuvituksen kirjavat linnut, tylstyi leikkivä havaintokyky, korkea ja matala oli yhtä pitkää, oikea ja väärä yhtä luonnollista. Ei etsinyt hän enään uusia jumalia, ei paennut vanhoja peijakkaita, kaikki nutistuivat samaan kasaan. Oli hän pitkän aikaa vainunnut ja vaistoten arvannut ihmisten sielut kuin metsäkoira riistan tuoksun. Sellaiset hienoudet olivat ammoin haihtuneet.

Kiiluiko nyt epäpuhdas silmä, huusiko hän taivasta ja vaipui ristin juureen, niinkuin oli ennustettu? Ei, väsynyt oli Hellevi taivaisiin ja jumaliin ja lahonneisiin risteihin, mutta naurettavin kerskaus oli "oma voimakin."

Ihmisille hän tyhmältä näytti. Voimattomana, vuosia vanhempana, harmaana, laihana ja epäsiistinä virui kummallinen, säälittävä tyttö vuoteellaan tai sohvallaan. Ei viitsinyt enään peiliin katsella pitäjän "koketti Hellevi" ja vaihdella japanilaisia tukkalaitteita.

Lakkasi puhumasta vaikeitten, kipeätä tekevien ihmisten kanssa, haavoja iskivät heidän katseensakin, rintaan koski oman suun avaaminen.

Koitti kirjoittaa Ristolle: "Saanko tulla kotiin?" Mikä kummallisen häpeällinen, nöyryyttävä pyyntö se oli! Ottaa hänet kotiin oli Ristolle miljoonia maksava vaikeus, ei saanut vaatia toista ihmistä siten uhrautumaan. Hävytöntä oli Riston apua toivoa.

Tylsien aivojen selvin, pistävin sana oli vaan Braun, Braun.

Mutta kieli ei enään taipunut Bruunillekaan lauseita muodostamaan. Korvat eivät älynneet, mitä vihollinen puhui. Ainoastaan silmät, silmät, tylsän pelon koiran-silmät seurasivat herran ja käskijän tuloa ja menoa.

Braunia suututti sanomattomasti tytön käytös ja ulkomuoto:

— Olet kuin muumio! ivasi hän. Ja minä luulin, että sinä laskisit matemaattisella tarkkuudella askeleesi!

Sitten teki Braun hänestä pieniä juttuja vifti-tovereilleen. Ja ihmiset pitivät huolta, että Hellevi sai seurata armotonta pilantekoa.

Kurja Hellevi joutui kuulemastaan kammottavasti mielettömän pelkonsa valtaan. Hän kiihoitti itsensä kirjoittamaan Braunille. Väkivallan tekijä ei saisi häväistä uhriansa. Hengen viimeinen, typerin viekkaus kehoitti heikkoihin keinoihin: sai Braun äkkiä vastustelevalta, kiusaantuneelta tytöltä tulisia lemmenhuokauksia, yleviä rukouksia ja avuttomia jäähyväisiä, sai Braun loistavia nimityksiä: "hymyilevä Alkibiaades", "aurinkokäärme", prinssinä kohteli Hellevi sydämensä pyöveliä. Välistä huumautui hän niin kirjoittamisestaan, että alkoi kuvitella itseänsä onnelliseksi ja Braunia ihmeelliseksi! Rakasti häntä!

Ja kirjeet polttivat omia käsiänsä, kun hän lähetti ne Braunille.

Braun halveksi niitä: — Ne ovat unta, sanoi hän: — todista rakkautesi taipumalla minun tahtooni ja sinä tiedät, mikä se on: antaudu!

Niin vastasi kovin karkeaksi käynyt Braun.

Tai tuli hän järeänä, sai aikaan väkivaltaisia aistillisia kohtauksia, antoi välistä piloillaan välistä vihoissaan puoleksi tajuttomalle naiselle inhottavia nimityksiä ja kiusasi häntä ikuisilla vaatimuksillaan, jättäen hänet välinpitämättömänä tai ärtyisenä, kun pyyntöönsä ei suostuttu.

Millainen on neiti Kolarilan moraali? rupesivat ihmiset jo kuiskimaan. Mutta silloin piti Hellevi ihania puolustuspuheita kiusaajastaan, runoili hänelle voimia, lahjoja ja kauneuksia... — Muut ovat hänen rinnallaan kääpiöitä ja etanoita, saattoi hän sanoa ja lisäsi vielä: — Ja minulle on hän ihmeen hyvä!

Niin valehtelevat pelkurit tai sankarit.

Yksi ainoa sairas sana oli Hellevin sielussa: Braun, Braun!

Braun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä. Braun oli sairastettava loppuun.

ALHAINEN-ELÄMÄ.

3.

Lauluopisto, joka oli jatkanut toimintaansa kesälläkin valmistaaksensa köörejä pääkaupungissa koituviin juhlallisuuksiin, piti oppilaiden päättäjäiset vasta kesäkuun viimeisenä päivänä.

Ah... mitähän Risto sanoisi, kun kuulisi Hellevin ahkeruudesta? Risto parka!

Hellevi tuli opistolle kuin päivää aristava haamu.

Silmänsä löysivät heti sairautensa. Väli oli nyt pahimmillaan. Hellevi oli edellisenä päivänä tehnyt lopun kaikesta. He eivät tervehtineet.

Kapellimestari oli pukeutunut frakkiin ja liikkui kuin mustilla siivillä. Inhoava Hellevi oli näkevinään kaksi hännän päätä vilkuttavan frakin alta. Olisi tahtonut ivata jollekulle, mitä mielikuvia Braun kykeni herättämään.

Omilla tulillaan, huoletonna, näkemättäkään Helleviä liikkui suuri mies, ympärillään yleisöä, jolle saattoi ikuisesti näytellä, vanhoja lempeäsilmäisiä rouvia; oppilaiden parempiosaisia siskoja, vielä suloisia ja täysien harhaluulojen puhtaita sydämiä; musiikkia ymmärtäviä vanhoja neitejä, ja nuoria, ilosia herroja, kaikki muusain tai mammonan suojeluksen alaisia.

Kapellimestari loisti yli muiden. Hänen äänensä kajahteli sointuvammin, hän oli perehtynyt päivän kysymyksiin ja sopiviin keskustelualueisiin, tunsi johtaja- ja suojelemistehtävänsä.

Pelkkää kumarrusta, hymyä, ja kauniita sanoja oli kapellimestari naisille, jotka kaikki tiesivät, kuinka ihana laulaja ja tulinen lemmessä hän oli. Oh! Mitä ihmiset juorusivutkaan! Muutamat naiset! Nykyään seistään toki juorujen yläpuolella ja kapellimestarista puhuivat ihmiset, jotka olivat itse kuin puolihullut.

Tulta oli hän naisten sieraimille, Georg Braun. — — —

Tutkinto-ohjelmassa oli joku erittäin vaikea laulu. Hätimmältään piti se kerrata jossain sivuhuoneessa. Oppilaat haettiin kokoon ja kapellimestari johti. Muutamat ilosimmista nuor'herroista pujahtivat mukaan, neitoset lauloivat vaan sitä paremmin. Kuinka olikaan? Hellevi ja pari muuta hänen osastoltaan erehtyivät luullen, että laulunumero oli yhteinen kummaakin köörille, koska hekin olivat sitä harjoittaneet. Mutta Hellevi, joka senlisäksi oli laiminlyönyt viime aikojen harjoitukset, ei tietänyt pienestä muutoksesta, joka oli laulun suhteen tehty, vaan lauloi vanhaan tapaan.

Hellevissä syy ja hän sieti nuhteet.

Kapellimestari suuttui kuin vimma.

Oli hyvä tilaisuus. Hellevi sai kuulla kunniansa.

Syntyi skandaali. Tyttö poistui vavisten.

Onnettoman täytti niin syvä inhon tunne kapellimestarin raukkamaisuudesta, että hän tuskin jaksoi jäseniään liikuttaa päästäksensä kotiin. Juhlallisuudet ja hyvästijätöt jäivät, joku saisi kertoa välttämättömimmän seuraavan kurssin ehdoista.

Monta kurjaa iltaa oli kurja viettänyt. Tämä hänestä oli ilkein ja pienin.

Kostaa hänelle karjumalla vieraiden ihmisten aikana!

Miksi ei Braun ottanut samalla hänen henkeään?