Part 3
Yksi viikko oli enää aikaa pyhä-Perttuliin, jolloin Sohviija luuli olevan sen määräpäivän, jolloin lehmä oli peruutettava. Ja kipeästi jylähti nyt Sohviijan sydänalassa, kun ei ollut tiedossa mitään keinoa sen velan maksuun. Ohrastakaan ei ollut turvaa eikä elämän apua, kun siemenet eivät itäneetkään kuin muutamia oraita seipäiksi. Sitten valtasivat nukulaiset ja saviheinät koko kylvön niin että siellä täällä niitten seassa tuikotti vaan joka vihanta ohran tähkä.
Simulan isännän hokeminen, että Perttulinaikana ovat uudet tuumat, oli nyt kuitenkin Sohviijan mielessä jonkunmoisena pönkkänä lehmänsä menettämisen pelkoa vastaan vielä senkin tähden kun Simulan isäntä nähtävästi oli pettänyt ohransiemenillä joten voi luulla hänen taipuvan toki odottamaan ja helpottamaankin niitten hintaa. Ehkäpä kohta taas tulee Mattikin, joka noille mielikuvituksensa luomille lapsipuolilleen antaa sen rahan, jolla kuitenkin pelastetaan lehmä Simulan isännän pitimestä.
Mutta arki-Perttuli oli maanantaina ja tänä iltana tuli Simulan isäntä kahden renkinsä kanssa Kytölään nuorakieppi kädessään, josta Sohviija arvasi mikä on tekeillä.
Sohviija kauhistui että jokainen jäsen vapisi, eikä kyennyt kysymään tavallisia kuulumisiakaan vierailta, silmät vaan hätäisesti palkuilivat sinne ja tänne ja käsiinsä tavotteli yhtä ja toista työtä, siten hämmentääkseen suurinta kauhistustaan, kun näki että lapsetkin huomasivat hänen hätämielensä ja tyrmistyneinä katselivat häneen.
Kun Simulan isäntä näki että hänen asiansa arvataan talossa ja Sohviijan hämmästyminen oli selvänä todistuksena siitä että rahaa ei ole Sohviijalla, niin ei odottanut kauvemmin, vilkasi vaan muutamia silmäyksiä talonväkeen ja sävyisästi kysyi:
— Onko se lehmä nyt kotona? Se taitaa olla nyt minun, kun tämä määräpäivä on jo näin loppuun kulunut eikä ole sen hintaa näkynyt.
— Herra Jumala siunatkoon! Tulevana pyhänähän vasta on Perttuli, sai Sohviija tuskalla sanotuksi, sillä kurkkuun nousi kummallinen pala, ettei tahtonut tulla mitenkään ääneen.
— Tänään on arki-Perttuli ja se se pohjan pitää. Minä en pyhä-Perttulista välitä... Onko lehmä kotona? kuului isännän suusta jyrkästi kajahtava sana, jonka sanottua isäntä nousi seisaalleen Kytölän matalassa pirtissä lähteäkseen ulos lehmää katselemaan. Tätä esimerkkiä seurasivat rengitkin ja alas kumartuen, etteivät orsiin päätään löisi, lähtivät työntymään isännän jälkeen ulos.
— Mutta katsokaa isäntä tuota ohraa kuinka se on harvaa. Ne siemenet — vai mikä lienee ollut — änkytti Sohviija kiirehtiessään miesten jälessä ulos, johon lapsetkin äitiään hameesta pidellen ja hätäisesti katsellen seurasivat mukana.
— Mitäs se minuun kuuluu! Eihän se ole minun kylvämäni. Olisit kylvänyt tiheämmäksi, keskeytti isäntä ja työntyi navettaan, josko se Kyyttö on siellä. Ja siellähän se olikin, pantuna sinne jo yöteloilleen.
Sohviija meni ikäänkuin horroksiin. Ei tuntunut se todelta että häneltä nyt viedään ainoa lehmä ihan kuin suden suuhun. Vaikka näki isännän sitovan nuoraa sarviin, niin etsi vaan sanoja mitä sanoisi tästä mielestään ryöstöhommasta, mutta niitä ei löytynyt. Silmät vaan pyörivät ympäri navettaa.
Tällä ajalla isäntä sai nuoran Kyytön sarviin ja lähti sitä tuomaan ulos. Silloin parahti Sohviijalta huutava itku, jonka seasta kuuluivat sanat:
— Isäntä rakas, elkää viekö meiltä poloisilta ainoata lehmää. Sanoittehan, että Perttulinaikana ovat toiset tuumat.
— Nämähän ne on ne toiset tuumat, sanoi isäntä pilkallisesti ja alkoi hartianväestä kiskoa Kyyttöä seuraamaan itseään.
Nämähän ne ovat niitä toisia tuumia, sanoi renkikin ivanhymy suupielessä ja lyödä ropsautti sinne tänne ryöhyilevää Kyyttöä lanteille kartanolta otetulla taakkavitsan palasella.
— Nämä ne juuri ovatkin niitä toisia tuumia, lausui vieläkin ivallisemmasti toinen renki ja käsiään levitellen hälvi hänkin Kyyttöä isännän jälkeen, joten Kyyttö tunsi olevan pakon seurata nuorastavetäjää ja alkoi oijeta matkalle, silloin tällöin aina kuitenkin nujerrellen niskaansa ja poiketen toiseen ja toiseen tiepuoleen.
Sohviija ei tässä hädässä tiennyt mitä sanoisi, juoksenteli vaan sinne tänne ja huusi hätäisiä sanoja:
— Isäntä, rakas! Kuulkaahan toki, isäntä rakas, olkaa nyt armollinen! Kuulkaa, isäntä rakas!
Lapsetkin kun ymmärsivät mikä on tulemassa niin rupesivat kohtikurkkuaan yhteen ääneen parkumaan ja huutamaan:
— Elkää viekö meidän Kyyttöä, elkää viekö meidän Kyyttöä! Isäntä rakas, elkää viekö meidän Kyyttöä!
Tästä kaikesta ei isäntä eivätkä rengit olleet tietävinään, pakenevana ryhmänä vaan kankaan tiellä etenivät illan hämärään josta silloin tällöin aina kajahti Kyytön haikea ammonta kun se näki tuntemattomain ihmisten häntä vievän pois kotoa.
Sohviijan lasten itkeminen ei lakannut koko tulevana yönä ja väliin se aina puhkesi tuskaiseksi parkumiseksikin jonka seasta kuului kysymyksiä: Milloinka ne tuovat Kyytön pois? Milloinka äiti ne tuovat Kyytön pois? Sanokaa äiti milloinka ne tuovat Kyytön pois?
Tämä repi äidin sydäntä vieläkin enemmän kun hän ei sittenkään voinut antaa rauhoittavaa sanaa, jonka ohessa poltti povessa oma tyhmyys kun ensinkään oli antautunut tuon mainion nylkyrin ja petturin Simulaisen kanssa tekemisiin. Parempihan olisi ollut pelto kylvämättä kuin tuommoisilla siemenillä kylvää jossa kaupassa meni henki ja elämä. Voi tokiinsa! Voi, rakas Jumala taivaassa! huokasi äiti tuskissaan ja käsiään väännellen epätoivon vallassa.
Ei huomenna eikä vielä toisenakaan päivänä rauhoittunut lasten paremmin kuin äitin omakaan mieli. Tätä tuskaa vielä ikäänkuin uudisti Simulan haasta kuuluva Kyytön haikea ammonta, joka usein aina rietautui ihan henkäjäkseensä ammomaan ikäänkuin uhasta eikö sittenkään kuuluisi entiselle emännälle.
Tästä syntyi Sohviijan päähän ajatus hakea lehmänsä pois ja niinpä hän lähtikin Simulan haka-aituusta vainoilemaan, josko näkisi voivansa päästää lehmän ulos.
Kyytöllä ei ollut paimenta, se oli vaan kahden tuntuvan lehmän kanssa pantu hakaan muka tutustumaan niihin, mutta Kyyttö oli ikävissään, kierti vaan hakaa löytääkseen veräjää ja kun oli haa'an ympäriinsä kiertänyt niin nosti paksuturpaisen päänsä Kytölän puoleiselle aidalle ja rupesi ammoa rönkymään niin haikeasti kun vaan taisi ja kaiken voimansa takaa, jotta vatsanpohja aaltoili mukana.
Tähän kiirehti nyt Sohviija ja lappoi muutamia aidaksia pois seipäitten välistä että syntyi Kyytön mentävä aukko. Huomasi Kyyttökin mikä on tekeillä. Se mujahti kuni kala ulkopuolelle, jossa nuolemalla Sohviijan kyynäspäitä osotti kiitollisuuttaan Sohviijalle sillä aikaa kun Sohviija tukki aitaa entiselle asulleen. Silloin Sohviija Kyyttöä poskelle taputtaen sanoi: Kyyttö, Kyyttö, lähdetään kotiin, ja lähti juosta hurottamaan kankaan tietä Kytölään päin. Tämän nähtyään Kyyttö mörähti iloisesti, nosti häntänsä pystyyn ja lähti Sohviijan jälkeen laukata mättämään että kangas jytisi.
Kun lapset huomasivat äitinsä ja Kyytön kynttä kantta tulla kahmistavan kuni tuuliaispään käsissä niin nostivat kätensä pystyyn ja riemuiten huusivat:
— Tuottepahan äiti Kyytön, tuottepahan äiti Kyytön! Kyyttö kulta! Kyyttö kulta, että vielä tulit, ja samassa ryhtyivät nyhtämään vesiheiniä Kyytölle vihkoksi.
Matti, joka oli kuullut lähitienoilla kerjätessään Sohviijan lehmäjutusta, kiirehti nyt Kytölään ja juuri kun olivat joukolla saaneet nyhdetyksi Kyytölle vihkon ja poistuivat navetasta kartanolle, niin näkivät Matin seisovan keskellä kartanoa suurine huopahattuineen, kerjuusauva ja raippavitsakimppu käsissään ja posket hohtavampina kuin koskaan ennen tervehtivän talon asukkaita.
Matti kuultuaan asian antoi kaimalleen, pienelle Matille, kymmenen ruplaa joilla käski Sohviijan mennä peruuttamaan Simulasta Kyytön, ja ettei mitään pahoja puheita syntyisi Sohviijan ja hänen välillään kiirehti itse toista tietä Simulaan kuulemaan miten asiat selviävät, mutta lähtiessään varoitti kiven kovaan että Kyyttöä elä anna Simulaiselle hyvällä eläkä pahalla. Ja kuoleman tähden elä sano mistä rahat olet saanut!
Sen sanottuaan Matti katosi metsään ja hetken perästä kun Sohviija kainosti hiipi Simulan pirttiin Matti maata köllötti siellä sivupenkillä miessä huoletonna, eikä ollut tietäkseenkään, vaikka jo ennen Sohviijan tuloa isäntä noitui ja kämmeniään räväytteli sentähden kun Kytölän Sohviija on hänen lehmänsä varastanut.
Sohviija näki jo pirttiin astuessaan että isäntä on pahalla tuulella. Sen vuoksi kytistyi hän istumaan ovipenkille niin likelle soppea kun vaan taisi ja vetäsi päähuiviaankin enemmän kasvoilleen, että hänen kainoutensa paremmin huomattaisiin, vaikka povessa kyti salainen rohkeus kun taskussa oli kymmenen ruplaa.
Isännän silmät paloivat kuin tulikekäleet ja kasvot läihkivät levottomina, eikä hän saanut yhtä sijaa, kävellä taahkaili vaan sinne tänne avaran pirttinsä mustaksi likautuneella, röykkelöisellä lattialla.
Aikansa siinä taahkailtuaan vihasta puhisten ja Sohviijan silmiin katsoen isäntä ärjäsi:
— Sinäkö, lunttu, varastit tänäpäivänä minun lehmäni tuosta haasta?
— En pienempääkään ole ikinä varastanut, sitä vähemmän teidän lehmäänne, kuului Sohviijan tyyni vastaus.
— Kiellätkö! Etkö ole varastanut?
— En.
Silloin polkasi isäntä jalkaansa lattiaan, että kauvan jymisi nokinen pirtti sen iskun töminästä ja ärjäsi:
— Vaan minun kanssani et pelaudu pitkään! Jos et laita lehmää samalla kunnialla takaisin, niin kruunun kihlakalut tarttuvat kalvosiisi, eivätkä olekkaan kaukana.
Sohviijan kasvot punastuivat, mutta samassa kaivoi hän taskustaan punareunaisen kymmen-ruplasen, ojensi sen isännälle ja sanoi jäykästi:
— Ottakaa tästä niistä ohransiemenistänne niin paljon kun sielunne sietää, muuta velkaa minulla ei ole.
Isäntä hieman hölmistyi, katsoi kymmen-ruplaseen, että olisi tuokin saatava, vaan samassa kuitenkin kivahti:
— Ei mitään muuta kuin laita lehmäni takaisin!
— Minulla ei ole teidän lehmäänne. Ottakaa vaan tästä rahasta hinta niistä ohransiemenistä, toisti Sohviija ja ojennetussa kädessään piti yhä sitä kymmen-ruplasta.
Isäntä ärjäsi kahta kovemmin että
— Etkö sinä kuule että laita paikalla takaisin se minun lehmäni, tai lähden nimismiestä hakemaan!
— Tuokaa vaikka seitsemän nimismiestä. Minulla ei ole teidän lehmäänne. Miksi ette voi ottaa tästä rahasta niitten ohransiementen hintaa? sanoi Sohviija vapisevalla äänellä.
Isäntä ei sitä enään kuunnellut, kiukuissaan kiroillen meni vaan ulos, siten varsin näyttääkseen että hän lähtee ihan paikalla hakemaan nimismiestä.
Sohviija ei tähän muuta tainnut kun mennä kotiinsa ja vaikka koko ruumista vapisutti pelko Simulaisen uhkauksista, tuntui kuitenkin suloinen turvallisuus että Matti keksii jonkun keinon, koskapa se kielsi lehmää antamasta...
Nimismies ei joutanut tänä eikä toissa päivänäkään Simulaisen pyyntöä täyttämään ja Sohviija luuli Simulaisen uhkaukset jääneen paljaiksi uhkauksiksi. Mutta lauvantai päivänä, juuri kun parhaallaan Sohviija oli pirttiään puhdistamassa pyhäksi, ilmestyi Simulainen nimismiehen, poliisin ja neljän muun miehen kanssa kartanolle ja nähtävästi heillä oli taloon asiaa.
Tämän huomattuaan huumasi kummallinen voima Sohviijan ruumiin niin, että ihan lankavyyhtenä olisi lavahtanut alas, jos ei siinä silmänräpäyksessä olisi päässyt pöytänsä taakse istumaan ja saanut päätänsä nojata pöytään.
— Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mitä kuitenkin on kaikki tämä, huokasi Sohviija painaessaan otsaansa pöydän laidalle ristiin puristettuihin käsiinsä ja jokahinen luun solmu vapisi kuni virrassa.
Hämmästyneet lapsetkin keräytyivät äitin ympärille, nykivät häntä olkapäistä ja kyselivät:
— Tulitteko kipeäksi, äiti? Tulitteko todellakin äiti kipeäksi...? Mitä tekisimme, äiti?
— En tiedä itsekkään... Huumasi vaan päätäni... Ehkäpä Jumala asettaa, kuuluivat Sohviijan heikot sanat ja hän pysyi vaan siinä paikallaan.
Nimismies tunsi hyväksi matkalla hiostuttuaan istahtaa nurmelle kartanon ulkopuolelle missä Elokuun herttaisen vilpoinen tuuli silloin tällöin hengähteli ja verkalleen huojutteli toukojen tähkiä. Tätä esimerkkiä seurasivat toisetkin ja istuivat nekin nurmelle mikä minnekkin, mutta nimismiestä likimmäksi istui Simulainen, jos tuota niinkuin tarvitseisi mitä puhella nimismiehen kanssa ennenkuin asiaan ryhdytään.
Nimismies ei kuitenkaan pitkään aikaan virkannut mitään, pyyhiskeli vaan nenäliinallaan kasvojaan ja kaulaansa ja väliin katseli vaalean sinertävälle järvelle, jonka pinnalla siellä täällä näkyi hienosti lipottelevia värepilkkoja, jotka syntyivät hiljaisen helletuulen henkäilyistä.
— Todellakin kaunis ilma tänään... Ihmeen kaunis paikka tämä...! Todella kaunis paikka tämä, ajatteli mielessään nimismies ja tunsi halun samaa sanoa muittenkin kuuloon, vaan kun tiesi että ne eivät kuitenkaan ymmärtäisi mikä on kaunista, mikä ei, niin jätti sanomatta; katseli vaan yhä ulapalle ja samalla tuntui siinä hauskalta viipyä.
Kumminkin muuttuivat nimismiehen kasvot asiallisen näköisiksi. Hän viittasi poliisia tuomaan laukkunsa josta kaivoi esille paperivihkon, kynän ja mustepullon. Vielä tuotti hän poliisilla erään seinää vasten pystyssä olevan laudan-palasen jonka pani sitten nurmella suorana olevain jalkainsa päälle, levitti sen paperivihkon, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja viittasi poliisin käskemään Sohviijaa paikalle.
Sohviijan kasvot, tullessaan nimismiehen eteen, olivat vaaleat kuni haavan lastu äsköisen huumauksen tähden ja lisäksi senkin tähden kun hätäilevät lapset pitelivät häntä hameesta kiinni ja kuiskivat:
— Vievätkö ne Kyytön? Elkää antako, äiti, Kyyttöä! Ettehän anna äiti Kyyttöä, ettehän? Eihän Matti käskenyt antaa.
Kun kaikki muutkin, paitsi poliisia, istuivat nurmelle ja kun Sohviija tunsi ruumiinsa vapisevan että oli vaikea seisoa, niin istui hänkin nimismiehen lähelle, toiselle puolen nimismiehestä kuin Simulainen ja nykäsi valkeapohjaisen, suurikirjaisen päähuivinsa silmilleen, ikäänkuin peittääkseen kasvojaan kirkkaalta puolipäivän auringon paisteelta.
Simulan isännän suuret ruskeat silmät mulkoilivat levottomina. Väliin ne aina volahtivat nimismieheen, että milloin tuota niinkuin tarvittaisiin julkista selitystä ja kielen päällä olikin valmiina tusinoittain sanoja useammasta lajista, mitä vaan tarvittaisiin. Mutta nimismies kääntyi Sohviijaan ja kohteliaammasti, kuin Simulainen olisi suonut, sanoi:
— Tämä Simulan isäntä syyttää teitä lehmän varastuksesta. Oletteko varastanut häneltä lehmän kolme päivää sitten?
— En koskaan, herra nimismies, ole sellaista tehnyt. En neulaakaan ole ikänäni varastanut, sitä vähemmän lehmää, kuuluivat Sohviijan selvät, nöyrämieliset sanat jotka tulivat Sohviijalta ikäänkuin itsestään Sohviijan niitä ajattelematta ja kuului niistä selvä viattomuuden kaiku.
Nimismieskin oli hetken ääneti mutta taas jatkoi:
— Tämä Simulainen sanoo teiltä ostaneensa lehmän ja antaneensa sen Perttuliin asti teille ruokolle ja Perttulina hakeneensa lehmänsä pois, mutta te olisitte sen joku päivä sen perästä niin kutsutusta Mäkihaasta varastanut ja noutanut.
— Niin se oli, eikä mitenkään muuten ja minä tahdon — alkoi isäntä vihan kiihkossa, vaan nimismies keskeytti hänet kuullakseen Sohviijaa vieläkin.
— Minä otin tältä, alkoi Sohviija, keväällä puolen tynnyriä ohransiemeniä, jotka eivät kumminkaan itäneet — näette tuosta ohrasta minkälaista se on — ja niitten pantiksi annoin Perttuliin asti lehmän, jos en voisi maksaa. Mutta viikolla, keskiviikko kait se oli, kävin tälle niistä tarjoomassa rahaa, vaan ei ottanut, ärjyi vaan lehmää. Ja tässä on tämä kymmenen ruplaa vieläkin, ottakoon tästä sen velkansa ohransiemenistä.
— No miten se on oikein se asia, sanoi nimismies tikaisten ja kääntyi Simulaiseen päin, sillä yhäkin kuului Sohviijan sanoista että Sohviija oli oikeassa, jota vastaan hänellä oli Simulaiseen epäilystä sen entisten sananalaisuuksien tähden.
— Se lörpöttelee joutavia, siten vaan sotkeakseen asiaa, kivahti Simulainen. Katsokaa, herra vallesmanni, tätä ruokkokirjaa. Tässä on kirja joka näyttää miten on asia. Katsokaahan tätä!
Nimismies otti nyt neljäksi taitetun, taskussa rutistuneen ja inhottavan likaiseksi tuhrautuneen paperin, oikoi sen ja luki siitä kirjoitusta, luki uudestaankin, mietti välissä ja luki, sillä näkyi pelkäävän että kirjassa voipi olla vikaa vaikka muoto onkin hyvä.
— Te olette Perttulina vieneet tuon lehmän kotiinne, kuului nimismiehen umpimielinen sana.
— Niin. Juuri niin kuin kirjassa oli määrätty.
— Oletteko todellakin Simulan Mäkihaasta salaa vienyt tuon lehmän jonka olette myönyt tälle isännälle ja saaneet pitää Perttuliin asti ruokolla, sanoi nimismies kääntyen Sohviijaan.
— Johan sanoin että en neulaakaan ole ikänäni varastanut.
— Mutta onkos teillä Kyyttö kotona? keskeytti nimismies ja katsoi tuikeasti Sohviijan silmiin.
— On, vaan se on minun lehmäni. Se on ollut panttina, vaan tässä on kymmenen ruplaa siitä velasta.
— Mitä te puhutte enää panttikaupasta. Te olette myönyt sen lehmän Simulaiselle ja se on hänen, äsähti nimismies puolivihassa ja rupesi kirjoittamaan.
Kun nimismies oli kaksi sivua kirjoittanut paperiarkkiin, niin kääntyi hän Simulaiseen päin ja kysyi:
— Voitteko todistaa että tämä Sohviija on varastanut ja salannut sen teidän ostamanne lehmän?
— Tässä on kaksi todistajaa, sanoi Simulainen ja viittasi kahteen takanaan nurmella istuvaan renkiin; ne tietävät.
Tämän kuultua renkien sydämet hytkähtivät ja kasvot kävivät loistaviksi, eikä nimismies kerinnyt edes kysyä kun toinen, isompi renki alkoi melkeen puoleksi huutaen kertoa:
— Olimme keskiviikkona keskellä päivää, juuri näihin aikoihin päivästä, leikkuupellolla, ja näimme kun tämä Sohviija tuota kangastietä juoksi edellä ja Kyyttö pötkyssä-hännin laukata kuosmitti perässä. Menimme tämän isännän kanssa katsomaan ja näimme että Mäkihaasta, jossa lehmä oli, oli aita revitty auki, josta lehmä oli päästetty ulos ja panna köhilöity sitten aita sijalleen.
Sitten hetken perästä tämä Sohviija tuli Simulaan kuten hyväkin vieras ja kun isäntä kaipasi lehmäänsä niin tämä kirveen silmään kielsi vieneensä lehmää.
Tämän kuultuaan nimismies vilkasi toiseen renkiin terävän silmäyksen ja kysyi:
— Oliko se niin?
— Oli. Niin se oli, kuului toisen rengin vastaus.
Nyt nimismiehen kasvot tulistuivat, mutta päätään alaspäin painamalla koetti hän salata mielensä ilmausta ja rupesi kirjoittamaan.
Nimismies oli nyt kirjoittanut ja kävi miettimään mitä nyt on tehtävä, kun tiesi Simulaisen pakottavan vangitsemaan Sohviijan. Väliin hän vilkasi aina niihin puhdaskasvoisiin lapsiin jotka silmät renkaillaan katselivat vierasten meininkiä, mutta eivät siitä kumminkaan tajunneet mitään, ja väliin katseli aina rannan tuuheanmatalain petäjäin välistä näkyvälle järven selälle, joka yhäkin lepäili tyyneenä, vaaleansinisenä kantena.
Tuokion siinä mietittyään nousi nimismies seisaalleen ja hieman virallisella tavalla sanoi:
— Tämä toimitus taitaa meiltä loppua... Minä kuitenkin pyydän Sohviijan lähtemään minua hieman saattamaan. Minulla on teille erityistä asiaa.
Tämä kelpasi Simulaisellekin. Hän arvasi että linnaan se nimismies passittaa Sohviijan kuitenkin vaikka se lasten tähden noin sanoo.
Ja niinpä nousivat kaikki seisaalleen lähteäkseen pois. Poliisikin kokosi nimismiehen paperit laukkuun, sitoi sen kielen kiinni ja pani viilekkeestä kainaloonsa. Sohviijakaan ei toista käskyä odottanut vaan oli valmis lähtemään nimismiehen mukaan. Mutta lapset kilmasivat äitistään pitelemään kiinni ja pyytelivät:
— Minäkin lähden, minäkin lähden. Mekin lähdemme! Saammehan, äiti, lähteä?
Mutta nimismies viittasi merenruokoisella kepillään lapsiin ja sanoi:
— Te ette saa tulla! Pysykää vaan kotona siksi kunnes äitinne tulee.
Tämän kuultua hytkähti jokaisen povessa ajatus että hyväpään tulee. Mutta Sohviija ei sitä ymmärtänyt muuksi kuin että nimismiehellä on jotakin sen asian suhteen hänelle sanomista jota ei salli lasten kuulla. Pyörähti hänkin siis kieltämään lapsia ja kehoitti niitä pysymään Mirrin luona kotona siksi kun hän tulee; heti hän tuleekin. Ja niin lapset, jotka olivat usein ennenkin tottuneet jäämään kotiin äitin kylään lähtiessä, jäivät nytkin tyytyväisinä nököttämään pihalle ja toisiaan käsistä pidellen yhdessä ryhmässä katsoivat menijöitten jälkeen, kun nimismies kirkasnappisine takkineen käveli jälkimäisenä ja äiti hänen rinnallaan kuullakseen mitä nimismiehellä olisi hänelle sanomista.
Nimismies oli ajatellut taivuttaa Simulaista sovintoon Sohviijan kanssa, etenkin kun näki että Sohviijalla on kymmenen ruplaa rahaa ja tiesi Simulaisen mieheksi joka osaa rahan korjata silloin kun se on tarjona. Hän otti sen vuoksi nyt asiallisen muodon ja ikäänkuin määräten sanoi:
— Tämä asia on teillä sovittava... Tästä tulee paha asia jos tämä saa mennä oikeuden käsiin. Ja kun tällä leskellä on rahaakin että kykenee sovittamaan niin on paras sopia. Sovinnon poski se on sukea. Eikös niin. Simulainen, vai mitä?
Simulainen oli juuri parhaallaan ajattelemassa sitä miten Sohviija kerran todistajana ollessaan oli tuottanut hänelle häpeää, vaan paremmalla se nyt palkitaan, jonka tähden asetti äänensä niin jyrkäksi kuin vaan taisi ja äsähti:
— Ei puhuta mitään sovinnoista. Minä en kärsi rosvoja. Minä olen nyt sillä syömmen-nousemalla että minä en kärsi rosvoja. Antaa vaan mennä asian lain polkuja myöten!
— No — no, isäntä! Mitäs te tämän köyhän lesken selkänahalla teette. Paljon parempihan on tältä ottaa tuo kymmenen ruplaa.
— Minulla on kymmenruplasia entisiäkin. En ole sen vaivainen, äsähti taas Simulainen kesken nimismiehen puheen ja räväytti kämmeniään yhteen.
— Lisä ei luotaan tykkää, uudisti yhä nimismies. Jos onkin entisiä, niin kymmenen ruplaa on kymmenen ruplaa sittenkin. Eikös niin?
— Ei mitään mairituksia. Minä en kärsi rosvoja. Lain polkuja myöten vaan, sanoi Simulainen jyrkästi, joista sanoista kuului päättävä voima.
— Ettekö millään ehdolla sovi?
— En millään. En kerrassa millään. Minä en kärsi rosvoja, minä olen rosvoille vihainen.
Tuon viimeisen sanansa sanoi Simulainen niin jyrkällä tavalla, että pää tärisi mukana, siten saadakseen vastapainoa sille huhulle, joka hänestä oli liikkeessä ja jonka hän itsekin tiesi, että hän muka suojelisi varkaita ja varkaitten tavaroita. Tunsipa ensikerran elämässään olevan tilaisuuden poistaa päältään ihan viskaamalla nämä rosvohuhut.
Nimismiehestä tuntui arvoaan alentavalta ruveta pitemmältä puhumaan Sohviijan ja Simulaisen välisestä sovinnosta, vaikka tunsikin sääliä Sohviijaa kohtaan, sillä hän Sohviijan väitöksistä näki ja kuuli että panttikaupasta on ollut puhe, vaikka kirjat viittasivat olleeksi todellisen kaupan. Mutta olihan se Sohviijan oma syy että antoi nimensä semmoiseen kirjaan. Nimismies istui nyt petäjän siimekseen kankaan tien vierellä ja samaa esimerkkiä seurasivat kaikki muutkin.
Sohviija luuli nyt nimismiehen sanovan hänelle viimeiset sanansa, joiden kuultua hän pääsee palamaan lastensa luokse kotiin. Hän istui siis aivan lähelle nimismiestä ja suurilla silmillään katseli nähtävällä luottavaisuudella häneen. Kun nimismies huomasi tämän Sohviijan vilpittömän luottavaisuuden häneen, niin kasvonsa värähtivät salaperäisesti ja pitkän aikaa oli hän ääneti ennenkuin mitään virkkoi, punoi vaan tummia viiksiään hienoilla hohtavan puhtailla sormillaan, joista muutamassa oli kaksi vahvaa kultasormusta.
Tuokion perästä hän viittasi poliisin tuomaan laukkunsa, josta otti kirjoitusneuvonsa käsille ja kirjoitti neljäsosa arkkiin muutamia sanoja. Laukkunsa kiinni pantuaan antoi hän sen poliisille ja, kääntyen Sohviijaan, ystävällisesti sanoi:
— Asiain näin ollen te saatte lähteä tämän poliisin mukana kaupunkiin.
— Kaupunkiin?! kuului Sohviijan suusta huudahtava sana joka tuli ihan itsestään, sillä Sohviija ei ymmärtänyt muuta kuin että pitänee siellä jonkun syyn tähden käydä. Mutta vaikka hän ei siinä sen pahempaa uskonut olevan niin kasvot kuitenkin lensivät punaisiksi kuin kekäle ja silmät pyöristyivät kuni suitsirenkaat, eikä hän kyennyt heti jatkamaan. Tuokion perästä hän vasta sanoi: