Part 2
Tästä sanomasta tuli Sohviija tuskaisen levottomaksi, että oikein käsiään väännellen voivotteli ja päivitteli, kun ei enää kertaakaan saa nähdä Koppilan muoria ja kun se on kuollut niin äkkiä ettei edes pappia ole keritty käyttää. Siihen unohtui Sohviijan mielestä Matti ja Matin aikomukset piiskarin virkaan; katkeraa itkua hyrskien meni vaan makuuhuoneeseensa ja kytjähti vuoteelleen.
Sohviijan mies olisi vielä tahtonut puhella Matin kanssa, vaan kun Matti oli umpimielinen niin hänkin jätti Matin pirttiin ja poistui Sohviijan luokse viihdyttelemään tämän surua.
Matti sai nimismieheltä piiskarin viran, mutta sillä ehdolla että Matin täytyi virkatoimessaan esiintyä leikkotukkaisena ja harjatulla päällä sekä pestyillä kasvoilla.
* * * * *
Matti etsi metsästä kolme sukevata, hienoa koivunvesaa, leikkasi ne juuri niin pitkiksi kuin nimismies oli sanonut niitten pitävän lain mukaan olla, sitoi ne punaisella langalla kolmesta kohti kiinni ja ne piti hän aina kerjätessään mukanaan. Ja jos joku kysyi, mitä ne ovat, sanoi Matti päättävästi: Tässä on laki eikä evankeljumia, peljätkää tätä!
Matti asetti sitten itselleen kaksi kerjuupiiriä, joita kumpaakin kiertäessään viipyi aina puolen vuotta, joten hän aina käräjäajan tienoilla joutui kotikyläänsä, jos tuota niinkuin tarvittaisiin virkatoimeen, jonka perästä lähti aina kiertämään toista piiriä. Siten viipyi Matti tasaisen vuoden, ennenkuin joutui toisen kerran samaan taloon takaisin.
Vehmasjoen tiheälle kylälle, jossa talot olivat kahtapuolta isoa valtajokea, joutui Matti aina joka kesä keskellä heinänteko-aikaa tullen kerran eräänä kauniina luokopäivänä Kuokkalan hoviin pyytäen taas tapansa mukaan emännältä puolipäiväistä.
Emännän mustat silmät tulistuivat ja tiuskasten sanoi hän:
— En anna laiskalle. Kun menet niitylle, niin saat ruokaa ja palkkaakin ansion mukaan.
— En jouda, sanoi Matti tyyneesti. Apulaisen tarvitseisin itsekkin.
— Mitä tuhannen täytistä sinä sillä tekisit?
— Antaisin kerjätä tuota toista puolta jokea, ettei tarvitseisi aina pyytää saattajaa yli joen puolelle ja toiselle, sanoi Matti tyyneesti ja niin asiallisella painolla että emännältä purskahti nauru ja heti kantoi hän leipää, voita ja viiliä Matille puolipäiväiseksi. Ja Matti kun oli päässyt syömästä, niin emäntä itse saattoi hänet toisella puolen jokea olevan Kannilan rantaan. Siinä venheestä maalle astuttuaan Matti kättä puristaen hyvästeli emäntää ja sydämellisellä ystävyydellä sanoi:
— Tulen käymään teillä taas tulevana kesänä näillä ajoin.
Matti piti kerjätessään sen järjestyksen, että siinä piirissään hän ei jättänyt yhtään taloa käymättä, paitsi kotiaan Penttilää missä hän ei koskaan käynyt. Mutta ei hyvässä talossa, paremmin kuin huonossakaan, hän viipynyt kuin yhden ateria-ajan oli ilma minkälainen tahansa, eikä mitään tahtonut matkaansa. Rahaa ja vaatteita kun alkoi tehdä mieli, niin poikkesi kaupunkeihin niitä kerjäämään herrastaloista ja palasi taas radalleen.
Monta vuotta sai Matti turhaan kantaa raippavitsakimppuaan ja virkatakkiaan, ennenkuin sai kertaakaan toimittaa virkansa päätehtävää. Mutta nyt kumminkin oli Lieverin kaupungin linnassa Rahtulan Malakka tuomiotaan odottamassa ja tiesi nyt Matti vihdoinkin saavansa esiintyä miehenä jonka vertaista ei ollut toista siinä tuomiokunnassa.
Rahtulan Malakka oli suuri rosvo, ollut kymmeniä vuosia paikkakunnan kauhistuksena, mutta saanut aina tehdä tekonsa niin että nyt vasta joutui ensi kerran kiinni. Matti ajatteli antaa Malakalle aimo löylyn, että kerrallaan tulisi entistenkin varastuksien edestä. Senpä tähden Matti jo monta päivää poliisi Mikkosen kotona valmistautui virkaansa. Hän leikkautti tukkansa, pesi kasvonsa ja koetteli aina väliin virkanuttua, jota hän oli monta vuotta laukussaan kantanut. Sitä hän venytteli ja hujautteli aina kädellään koetteeksi, olisiko se virkapuku niin ahdas, ettei käsi sujuisi niinkuin mieli pitää. Ja kun tunsi että nuttu antaa perään, niin mahtavasti kohotellen turpeita olkapäitään lausui: Muut ne lukevat lakia, vaan minä olen se, joka sen panen käytäntöön.
Oli tullut se päivä jolloin Malakka oli piiskattava. Jo aikaiseen aamulla nähtiin Matti virkapuku yllään puhtain kasvoin ja harjatuin päin kävelevän poliisi Mikkosen tuvan lattialla edestakaisin ja taivuttelevan kättään ripsakammaksi ja ripsakammaksi.
Soppelan Tuomaalta oli Malakka kerran varastanut kymmenen leiviskää voita, josta ei Malakkaa saatu syyhyn. Tuomas mietti keinoa saadakseen Malakalle sen kostaa ja tuli Matin luokse poliisi Mikkosen tupaan ja kiireisesti, puoleksi hätiköiden sanoi:
— Tiedätkö sinä Matti, mitä minä tiedän?
— Mitä sinä enintä tiedät, sanoi Matti ryhdikkäänä ja suorana seisoen Tuomaan edessä ja silmät tuijottivat Tuomaan silmiin virallisen tuikeina.
- Että Malakan isä on suuri tietäjä, suunnaton velho joka lumoo metsämiesten pyssyt etteivät tapa otusta, laittaa painajaisen hääkansan rekiin etteivät jaksa hevoset vetää ja vieläpä tekee semmoisiakin, että herättää kuolleet haudoistaan kaahkailemaan ja kummittelemaan täällä elävien joukossa. Nyt hän on aivan kirveen silmään vannonut, että kun hän vaan saa Matin kiertää ympäriinsä ennen piiskaamaan rupeamista, niin ei pysty Matin vitsat hänen poikansa selkään, ei näy naarmua pojan selässä.
Silloin Matti kirautti hampaitaan yhteen, punalti tuimasti päätään, oikasi itsensä virallisen takakeikaksi, punalti taas päätään, hujautti kädellään ilmaan ja jyrisevällä äänellä sanoi:
— Muut ne lukevat lakia, vaan minä sitä olen se, joka panen sen käytäntöön. Mies ei ole melatta merellä.
Enempää ei Matti puhunut, käveli vaan takakeikkana poliisi Mikkosen tuvan lattialla, kasvoissa rohkea punastus. Käyrä nenä jakoi Matin partaiset kasvot kahteen osaan ja näytti sekin olevan paljoa korkeammalla entistään.
Matti uskoi Malakan isännän velhoksi ja arvasi kyllä että koettaa se jotakin tehdä poikansa eduksi, mutta Matilla oli tallessaan isoisältään saatu, sotatantereelta löydetty ja vihollisen läpi ammuttu kiväärin kuula, jossa näkyi vielä vihollisen mustanruskeaksi kuivunutta verta. Sen kaivoi nyt Matti kätköstään ja pani suuhunsa ajoissa, ennenkuin Malakan isä kerkiää häntä kiertää, ja uskoi vahvasti isoisänsä sanat, jotka tämä oli sitä kuulaa antaessaan sanonut, että eivät mitkään velhoamiset pysty mieheen kun tämä on suussa.
Hetki oli tullut. Kirkon edustalle sitä varten pystytetyssä pylväässä, jossa moni jo ennen oli roikkunut, riippui Malakka maan ja taivaan välillä. Malakka oli koko tuomiokunnan voimakkain ja ruumiiltaan vankin mies, vaan riippui nyt kuni kaksivuotias nyljetty härkä köysillä haalattuna ylös paaluun vankilan luona, jossa rippikirjoitusta varten kokoutunut tuhansiin nouseva kirkko väki katseli mikä surkutellen, mikä käsiään hykerrellen että viimeinkin on Malakka tuossa, vaikka vuosia ennen olisi sen jo ansainnut.
Matti seisoi vitsakimppuineen paikalla, pureskella karautteli suussaan kiväärinkuulaa muutamia kertoja, mutta muklautti sen suupuoleensa että leveä poski kuulan kohdalla pullistui terävälle massukalle. Siitä ei Matti pitänyt lukua, odotti vaan siksi kunnes lähellä seisova nimismies luki tuomion ja määräyksen, minkä ajan sisään ja minkä pituisilla väliajoilla on kaksikymmentäneljä paria lyötävä. Sitten nimismies otti kellonsa käteensä, voidakseen tarkemmin määrätä väliajat ja viittasi virkapukuista, hajalla jaloin seisovaa Mattia alkamaan työnsä. Silloin hulmahti Matin virkatakin helma ja kipeästi vinkasi nyt ilmassa Matin monta vuotta sitkistyneet kuivat vitsat, mutta kauvas katsojain silmille roiskahtikin mustanpunainen veri Malakan selästä jo ensimmäisen iskun saatua.
Kun kolmannen kerran oli Matti lyönyt aina eri kohtaansa ja joka kerralla oli Malakan selkään tulleet uudet, verta roiskuvat haavat, alkoi naisten joukosta kuulua haikeita siunailemisia ja kauhistuksen huutoja, mutta miesten joukosta kuului vaan: Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Matti on mies paikallaan. Hänen nimensä ei ole suotta Vitsa-Matti. Niistä äänistä ei Matti välittänyt enempää kuin Malakankaan tuskaisista parkumisista ja katkeramielisistä armon rukoilemisista, purasi vaan aina väliin suupuolessaan olevaa kiväärinkuulaa, muklautti sen taas paikalleen poskeensa ja nimismiehen johdon mukaan teki työtään yhtä ankarasti, vaikka verimaksat ja lihapalat sinkoilivat kauvas ihmisjoukkoon, siksi kunnes viimeinen kerta oli lyöty. Silloin Malakka tajuttomaksi pyörtyneenä laskettiin alas ja syyskuun herttaisen auringon paistaessa hän multaisella kentällä toimetonna öristen köllötti ja höyryävä veri juoksi hiekalle mäskiksi hillotusta selästä.
Matin ympärille keräytyivät nyt kaikki joilta Malakka oli vähänkään varastanut riemuissaan kiittelemään Mattia. Jopa kuului ääniä, että nostetaan nyt Matti Vitsa-Matiksi. Nostetaan, nostetaan!
Matti ei heidän innostuksestaan perustanut, sanoi vaan, että paha ei punniten parane ja virallisen ryhdikkäänä siirtyi pois nostamaan aikovien keskestä. Mutta kaikki ne, keneltä ikänä Malakka oli varastanut, nyt nähdessään istumaan toinnuttelevan Malakan tuskaiset kasvot ja tynnyriksi ajettuvan, mäskiksi lyödyn selän tunsivat povessaan anteeksi antavan mielen ikäänkuin Malakka tällä olisi kaiken sovittanut...
Malakka ei tämän perästä varastanut keltään ei vähää eikä paljoa. Mutta muille pahantekijöille ei Matin ankaruus antanut mieltä, vaan tästä lähtien jokahisen käräjäajan jälkeen sai Matti ruoskia usein useampiakin, mitä enemmän, mitä vähemmän.
3 LUKU.
Kymmenen vuotta oli Matti ollut piiskarin virassa ja säännöllisesti kerjännyt mainituissa piireissään. Mutta Sohviija oli joutunut leskeksi ja elää kituroi neljän lapsensa kanssa entisessä Kytölässään.
Matti poikkesi keruumatkoillaan joka kerran kotikylään saavuttuaan Sohviijan luokse ja aina oli Matilla tuomista: vaatteita ja rahaa. Eivätkä koskaan Matin silmät loistaneet kirkkaammin kuin lahjojaan jaellessa Sohviijan lapsille ja puhutellessaan niitä lapsipuolikseen. Sohviijankin sydän tuntui ihan lämpenevän Mattia kohtaan sen antaessa niin perin tarpeellisia lahjoja. Niinpä kerrankin vierähtivät kyyneleet Sohviijan kasvoille ja hän kysyi:
— Mitä tarkoitat Matti, kutsuessasi lapsipuoliksesi lapsiani?
Matti oli kauvan aikaa ääneti ja ajatteli sanoakko tahi ei, mutta viimein aukaisi hän suunsa ja sanoi:
— Ovat mielestäni lapsipuoliani, kun näitten isä ei ollut sinun miehesi.
Sen sanottuaan painoi Matti päänsä alas ja piteli vaan kolmivuotiasta Matti-nimistä poikaa polvellaan ja silitteli sen valkeata päätä sillä aikaa kun se puisteli Matin antamaa, helisevää rahakukkaroa ja loistavin silmin aina vilkasi Mattiin.
— Herra Jumala! mitä puhut, Matti? Ei ollut minun mieheni...? Kukaan ei ole onnellisempi kuin olin hänen eläessään, sanoi Sohviija vastapainoksi Matin mietteelle ja ajatteli vielä lisätä, että en olisi Pekka-vainaata kahden kaulani edestä vaihtanut piiskariin; mutta kun tiesi sillä loukkaavansa Mattia niin jätti sanomatta. Somalle tuntui vaan oleminen riemuitsevain lasten keskellä, jotka kuitenkin Matti oli saattanut tänä hetkenä niin iloisiksi.
Matti oli taas kauvan ääneti, painoi päänsä vieläkin alemmas ja yhä vaan silitteli suurella kädellään pienen Matin hienotukkaista päätä. Mutta viimein hän rykäsi kuivan rykäyksen ja tyyneesti sanoi:
— Ei saa syötyä takaisin. Mutta onnellisemmat olisimme, sinä ja minä, jos olisimme yhdessä.
Sohviijan suussa taas pyörivät sanat: Onnellisemmatko ja minäkö sitten piiskarin vaimona, mutta kun pelkäsi sillä kuitenkin loukkaavansa Mattia, niin ei vieläkään sanonut, mietti sopivampaa sanaa ja hymyillen katseli Matin polvella istuvaa pulloposkista pientä Mattia, joka lakkaamatta puistaa kiluutti kirjavaa lanttikukkarotaan ja suu sievässä mytyssä aina väliin vilkasi Matin partaisiin kasvoihin.
Sohviija kun ei jatkanut puhetta, niin Matti tiesi Sohviijan jotakin miettivän hänen viimeisen sanansa johdosta. Tuokion vielä vaiti oltuaan katsoi Matti pirtin neliruutuisesta matalasta akkunasta ulos ja lisäsi:
— Minä jos olisin ollut tässä niin monta vuotta kun Pekka-vainaa niin etempänä olisivat nuo selkäaidat. Ei olisi leipä kylässä. Eipähän tässä halla panne tämmöisellä järven niemellä ja varmaan olisi korkeampi pirttikin ympärillä. Vaan ei saa katsoa jälelle mennyttä kiveä.
Tuossa viimeisessä lauseessa kuului hyvin lohduttavanmakuinen sointu. Sohviijasta tuntui kun Matti olisi sillä lauseellaan viitannut siihen, että voipihan kaikki vielä tulla korjatuksi. Tämä sulki Sohviijan suun vieläkin enemmän, niin että mitään asiallista hän ei saanut sanotuksi koko iltana. Ja Mattikin, joka aina oli harvapuheinen, ei hänkään jatkanut, jäi vaan ajattelemaan aamulla lähteäkseen taas kiertämään kerjuupiirinsä toista puoliskoa, jonka ohessa ajatteli sitäkin, että Sohviija kun vielä väsyy kinnaroidessaan lapsijoukkonsa kanssa, niin ehkäpä taipuu pitempiinkin puheisiin.
Viime kesänä oli tullut hyvin huono vuosi yli koko paikkakunnan, että senvuotisilla ohrilla ei kyennyt kukaan kylvämään, joten ohransiemenistä oli monella hyvin tiukka ja maksoivat ne moninkertaisen hinnan. Sohviija oli pannut Niemipellon ohria siemeniksi, luullen niitten itävän, jos ei kenenkään muitten, mutta kylvämisen edellä idättäissään huomasikin että ne eivät idä paremmin kuin muittenkaan ja että ruoste oli ne talvenaikana syönyt melkein akanoiksi. Nyt tuli Sohviijalle hätä käteen kun ei ollut siementä eikä rahaa, millä saada, sillä velaksi niitä ei kukaan antanut. Sohviija juoksenteli siemeniä tiedustellen ympäri kylää, josko saisi edes kapan tai puolen paikastaan, mutta turhaan.
Ison Simulan ukolla Sohviija kyllä tiesi olevan siemeniä, vaan tiesi niitten olevan semmoisten painoin alla, etteivät ne hänelle heltiä. Sitäpaitsi tiesi Sohviija Simulaisen kantavan hänelle salaista vihaa siitä kun hän kerran oli todistajana, kun Simulaa vaivattiin erääseen varkausjuttuun syylliseksi. Ja jos olisi ollutkin Sohviijanlainen toinen todistaja, niin olisi Simulainen tuomittu, vaan kun sitä ei ollut, niin jäi hän tuomitsematta. Kansa kuitenkin uskoi, mitä Sohviija oli todistanut, mikä enimmän harmitti Simulaista.
Kun ei mikään auttanut, niin täytyi Sohviijan kumminkin mennä koettamaan Simulaiselta saada siemeniä, eihän ota, jos ei annakkaan, yrittänyttä ei laiteta. Niinpä eräänä aamuna, kun Simulan ukko tuli pirttiin makuuhuoneestaan ja istui pöytänsä päähän, Sohviija meni isännän viereen istumaan ja surullisella tavalla sanoi:
— Tulin teitä, isäntä hyvä, rukoilemaan, kun peltotilkkuni jääpi kylvämättä, kun ei ole rahaa jolla saisin siementä. Olen juossut kuin hallilan hurtta ympäri kylää, vaan en keneltäkään ole niitä saanut. Viime yönä en saanut enää unta siitä huolesta. Ruvetkaa te nyt jollakin tuumalla auttamaan tästä siemenpulasta.
Isäntä oli kauvan aikaa ääneti, ruskeat, suuret silmät vaan pyörivät levottomina, josta voi huomata että isäntä mietti jotakin perinpohjaista.
Simulan isäntä oli mainittavan ahne mies ja otti tavaraa millä tavalla vaan sai. Tiedettiinpä, paitsi sitä juttua missä Sohviija oli ollut todistajana, hänestä kertoa että hän nuorella, miehuutensa ijällä oli ollut vuosikausia rosvojoukossa ja että hän erääseen postinkulettajan murhaankin oli ollut osallisena. Tästä hän nykyiselle rikkaudelleenkin lie pohjan pannut. Nämä kertomukset muistuivat isännän vastausta odottaessa Sohviijan mieleen ja tuntui aivan iilakalta istuminen hänen vieressään ja pelottavan kamalalta joutuminen sellaista ihmistä rukoilemaan.
Viimein kuitenkin isäntä oikasi itseään suoremmaksi ja päättävällä tavalla sanoi:
— Kun panet sen lehmäsi Perttuliin asti panttiin, niin saat puolen tynnyriä siemeniä ja vielä hevosen, millä saat ne maahan.
Sohviijan koko ruumis hytkähti, kasvot menivät tulehtuneen näköisiksi ja koko ruumiinsa tunsi hän hieman vapisevan ja sanat: Ainoa lehmäkö panttiin? pyörivät suussa.
Pitkän ajan perästä sanoi Sohviija:
— Kamalaa on aivan lasten ja itseni henkinikku panna panttiin, vaan jotakin täytynee tehdä. Viimeinen kaulanleikkaushan se on sekin, jos ei peltotilkkuaan saa kylvöön. Se on vielä kaikkein paras pelto siinä navetan alla.
— Eihän siinä lehmäsi pilaudu, lehmä saa olla omanasi Perttuliin asti ja silloin kun maksat ne siemenet, niin lehmä jää ainiaaksi itsellesi, sanoi isäntä hyvin lohduttavasti.
— No sillä lailla, huudahti Sohviija iloissaan. Minä huomasin, että tarkoititte ottavanne lehmän jo paikalla kotiinne.
— Ei, ei! Niinkuin sanoin, lehmän saat pitää luonasi, mutta Perttulina vasta lankeaa lehmä minulle jos ei muita tuumia väliin tule ja sen sanon että nätimmällä kaupalla et ohransiemeniä saa keneltäkään ja vielä hevosta panoon. Minä kun autan, niin minä autan enkä kummittele. Käy vaan hakemassa tuo siltavouti kirjan tekoon, niin asia ei ole ukisemisessa!
— No, hyvä, hyvä! No hyvä, hyvä! huusi Sohviija riemuissaan ja lähti juoksunhypäkässä mennä hynttyyttämään pyytämään siltavoutia kirjan tekoon. Ja vaikka mielessä tuntui kuin kylmä kivi se lehmänsä pantiksi paneminen, vieläpä kirjallisesti, niin sille vastapainoksi selvisi että Perttulinaikana tulee taas Matti kuten ennenkin. Se varmaan antaa apua, jopa niinkin paljon että palauttaa koko panttikaupan lapsipuoliensa iloksi, kuten hän aina sanoo lapsiani. Sitä paitsi voipihan Perttulinaikana olla jo ohra leikattava, josta tavalla tai toisella saa sen velan suorituksen.
Tästä ei kuitenkaan kammo lehmän pantiksi panemisesta mielen pohjalta hävinnyt, vaan tuntui se lakkaamatta ja aina väliin varisti koko ruumista.
Siltavouti tuli nyt Simulan taloon, meni pöydän päähän kuni ainakin asiamies, oikasi paperikäärönsä pöydälle, kaivoi taskustaan kirjoitusneuvonsa esille ja kysyi:
— Mitäs sitä nyt kirjoitetaan, kun tämä leski pyysi minut tänne tulemaan.
— Niin! Minä ohransiemenillä vaihdoin tältä leskeltä lehmän, vaan se jää Perttuliin asti itselleen, sentähden täytyy välillemme tehdä kirja.
— Se tulee pantiksi Perttuliin asti, muistutti Sohviija ja ääni hieman värisi.
— Niin, tuota, on sitten uudet tuumat. Tämä leski saa silloin lunastaa lehmänsä jos hän tahtoo. Sitten on meillä taas uudet tuumat. Mutta kirjan täytyy olla siihen tapaan kun minä sanoin, sanoi isäntä puoleksi liehakoiden.
— No — se kai tulee sitten niinkuin ruokkokirja, sanoi siltavouti ja katsoi terävästi silmiin isäntää jonka ruskeat silmät palkuilivat sitä ja tätä ja tummanpunakat kasvotkin läikkyivät levottomina.
— Niin, siihen tapaan se tulee, vakuutti isäntä ja vilkasi palavan silmäyksen Sohviijan tyrmistyneisiin kasvoihin.
— Mutta pantiksihan se vaan tulee, kuului Sohviijan vapiseva ääni.
— No johan minä olen seitsemän kertaa sanonut että Perttulinaikana on uudet tuumat, tikasi isäntä. Kirjan täytyy tulla niinkuin minä tahdon, eikä se asiaa pahenna, asia pysyy semmoisena kun minä olen sanonut.
— Saattaahan sen kumminkin panna kirjaan, että se on Perttuliin asti panttina, niinkuin oli puhekin, muistutti vielä Sohviija.
Isäntä kun näki että kirjantekijä ei huomannut tai ei tahtonut huomata Sohviijan viimeistä muistutusta, niin ei hänkään enää virkannut mitään, antoi vaan rauhassa kirjoittaa.
Kirjantekijä kohotti jonkun ajan kuluttua päätään, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja kysyi: Mikä nimi ja minkä näköinen lehmä on?
— Punakylkinen, kyyttöselkäinen ja Kyyttö sen on nimikin, kuului Sohviijan vapiseva, umpimielinen sana.
Nyt kääntyi kirjoitusmiehen pää taas työhönsä päin ja paperi alkoi rapista.
Sitten oikasi kirjoitusmies itsensä, otti kirjoitetun paperiarkin kahteen käteensä, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja sanoi:
— Pitiköön se olla tämmöinen?
Sen sanottuaan rupesi hän kovalla, oikeen kaikuvalla äänellä lukemaan:
— Leski Sohviija Siiralle Kytölän torppaan annan minä allekirjoittanut yhden lypsävän, punakylkisen, kyyttöselkäisen, Kyyttönimisen lehmän ensi Perttuliin asti ruokolle ilman mitään erityistä arentia. Pajusalmella kuun päivänä. Santeri Kärkkäinen, lehmän ruokolle antaja. Sohviija Siira, lehmän ruokolle ottaja.
- Pannaanko puumerkit?
— Semmoinen. Juuri semmoinen se pitää olla. Hyvä on! Pankaahan puumerkit, kiirehti isäntä puhumaan ja suuri suu jäi auki valmiiksi sanomaan, jos mitä vielä tarvittaisiin.
— Mutta minä en ole myönyt lehmääni, ainoastaan pantiksi pannut Perttuliin asti, kuului taas Sohviijalta puoleksi hätäillen.
— Kirjan täytyy olla tämmöinen kuin se on, muutoin eivät lähde ohransiemenet liikkeelle. Juonittele siihen katsoen, äsähti isäntä ja oli kääntyvinään pois koko asiasta, lähteäkseen muka ulos.
— No, mutta minähän kuitenkin saan Perttulinaikana lunastaa lehmäni pois, maksamalla ohransiemeniä puolen tynnyriä, sanoi taas Sohviija.
— Johan sen olet kymmenenkin kertaa kuullut, että Perttulinaikana ovat taas uudet tuumat, kuuluivat taas isännän kiivaat sanat, joista kaikui kolkko ylenkatse, kun ei muka ymmärretä vähemmällä hänen puhettaan.
— Niin! Ei suinkaan isäntä tahdo teidän lehmäänne, kun te maksatte ne ohransiemenet. Pää-asiahan on että pääsette kylvämään, lohdutteli siltavouti, kun näki että Sohviija kovin vaaralliseksi pelkäsi sitä kirjaa.
— Enhän minä muuta tahdokkaan kuin saada Perttulinaikana maksaa ne ohransiemenet ja jos minä en voisi maksaa, niin sen panttina on lehmä, toisti yhä Sohviija, varsin teroittaakseen siltavoudin mieleen, että lehmä tulee pantiksi eikä myödyksi.
— Teillähän on ihan sama tarkotus kuin isännälläkin, kuulen minä, lisäsi siltavouti.
— No niinhän se on, vaan nuo naiset ne ovat niin hitaita käsittämään, jatkoi isäntä siltavoudin puheeseen ja kääntyi asiaan päin ikäänkuin vielä viimeisen kerran, ettei olisi hänen syytään jos Sohviija jää siemenittä.
— Saanee tuohon sitten panna minunkin puumerkkini, arveli Sohviija hiljaisesti.
Tämän kuultuaan siltavouti raappasi pari kertaa paperia kynänsä kärjellä, kirjoitti sitten todistajaksi itsensä ja yhden renkipojan, jonka nimen isäntä sanoi. Sen tehtyään siltavouti kirjoitetun paperiarkin taittoi neljäksi ja salainen hymy kasvoissaan työnsi sen isännälle sanoen:
— Se on siihen asti valmista.
— No, nyt saat ne siemenet ja hevosen milloin vaan tarvitset, sanoi isäntä Sohviijalle, mutta pyörähti samassa ja viittasi siltavoutia seuraamaan perässään kamariinsa.
Sinne tultuaan isäntä hymyillen pani kauppakirjan kaappiinsa muitten kirjojen joukkoon ja porisi:
— Mitenkäs minä muulla hommalla hänen kanssaan rupeaisin asiaan, kauppa kuin kauppa. Täytyy olla kauppa kuin kauppa, jos mielii. Mikä se panttikauppa on, siihenkös minä rupeaisin, ikäänkuin en siemenilläni saisi tänä kevännä rahaakin, sitä enemmän lehmiä.
— No. Mutta lehmästään se akka nyt pääsee, eikä tule lehmä teille kalliiksi. Se on hyvä kirja teillä, se kirja. Silmästään se puree vaikkapa oikeuteen vietäneen. Ne panttipuheet eivät merkitse mitään, kirja se on joka pitää, huomautti siltavouti kesken isännän puheen, kun näki isännän ottavan täyteläisen pullon ja kaksi pikaria käsille.
Niin luulen minäkin. Saahan se kyllä lunastaa lehmänsä jollakin kahdellakymmenelläviidellä ruplalla, vaan niin uskon että ne eivät ole Perttulina hänen kourassaan, sanoi isäntä viinaa pikariin kaataessaan ja kasvoissa näkyi ihastuksen loiste.
— Sen uskon minäkin että ei ole Perttulina hänen kädessään kaksikymmentä viisi ruplaa... Kyllä te kuitenkin saitte kohtuhinnalla sen lehmän, vakuutti siltavouti. Kerrotaan olevan hyvän lehmän sen Kyytön.
Isäntä ruskeilla suurilla silmillään loihautti siltavoutiin iloisen silmäyksen ja melkein huudahtaen sanoi:
— Ihan pitäjän parhaita vaikka on vielä nuori vasta neljännen kerran kantanut. No otetaanpas tästä harjakkaita.
— Onneksi olkoon, Virkkoi siltavouti tarttuessaan täyteläiseen pikariin ja kilistäessään sitä isännän pikarin laitaan, samalla kun matalaotsaiset kasvot loistivat mieluisesta hyvästä ja pitkä, ylöspäin työntyvä alahuuli työntyi vieläkin pitemmälle lipille vastaan ottamaan kirkasta ryyppyä...
4 LUKU.