Part 3

Ja kuurot, kuurot on sorrolle Vienan suiston § maan kansat muut. — Toki kerran ol' aika kai, jona syttyä voi sydän puolesta Hellaan muiston ja säihkymään vapauttajasäilän sai. Nyt sorjan sorruntaa väkivalta ilkkuu, vuoks saaliin kamppaillaan, mut ei kauniin muun, ja ryöstökullat kiehtoen korvaan kiikkuu, ei Karjalan kannel, virret ei Vienansuun.

Siis yksin kohden kolkkoa kärsimys-yötäs, sa heimon helmi, armas Karjala, käyt, vain heimohenkesi hehkuva liekki myötäs, vain kaukomielesi kalpenemattomat näyt, syvä sydämessäsi vain väki Vainolainen, mi Tuonen yöstäkin syntyjä noutain nous, sa, joll' yli-inhimillinen, yksinäinen on taisto, niin totta kuin joustaa henkesi jous.

Kuin kärsijän ylvään, jonk' ikituskan ammoin näki Kaukason kalliot tai Hyrkaanian hyyt, niin Pohjan korvessa valtaan kaikkien kammoin sun henkesi syösseet yht' ovat ylhät syyt: siks säätty on kärsintään se ja vainoon, vaivaan, ett' ylhäisiin sen kuoloton kutsu on, ett' yöhön Pohjan se tuonut on tulta taivaan ja mullan orjasta muovannut inehmon.

Sua sitoo, myös sua, kultaista kultaisempi iankaikkinen kahle Pohjolan kallioon, sun rintasi riemu ja polttava tuska, lempi: maa taattojen maire on kehdosta kalmistoon! Repi rintaas, kappaleeseen raateli kahteen väkivalta, mi kotkankouransa syvään lyö. Mut viel' ehyt Äänisjärvest' on Pohjanlahteen unes suuri — on ennustähtinen ylläsi yö.

Titaani, mut lempein ja hurskain ja herkin heistä, päin pystyin, korkeampana kohtaloaan — niin seisot yksin, missä on kohtalos seistä, niin kärsiä, kestää ol' arpasi ainiaan. Ja syyttävästi, synkkänä rintas huokaa, jot' ei voi rietas sortaja suostuttaa: Emo Maa, pyhä kaikenkatsoja Aurinko, luokaa en tuskaan katse, ken vääryyttä kärsiä saa!»

TIETÄJÄN MUISTO

Lausuttu M. A. Castrénin muistokiveä paljastettaessa, 25.VI.1921.

Kivi, kerro, julista julki sa, vakuus vasken, suur' ett' oli kerran raataja Kalevan kasken. Sa vaipumatonta kuuluta valloitusta, jota saattanut ei punahurme, ei murhe musta, ei uhrit murtuvat muut, ei muun veren hinta kuin sen, jota altis rientäjän hehkui rinta. Sa todista toista kuin ajan houre houkon, mi vannoo kaikkivaltaan lauman ja joukon. Tuo ilmi kutsutun, korkean hengen voima, työn hartaus, sankaruus, valon haltioima, tie mahtajan, mittaeltava main ja manterin, tie aava, kuin konsanaan oli tie Aleksanterin.

Mitä Suomi ois, mitä Suomesta missään tiettäis, jos tääll' ei työ, vaan velttous voittoja viettäis? Karu Pohjan kulma vain polon alla ankeen, yön pitkän peittämä, taintunut talven hankeen. Sen haaveet haipuis kuin suohallojen sumuun, sen voima kuin kohu koskien korpien humuun. Sitä kaikki tuivertais vihatuulet Turjan, se nauruna ois ja saaliina naapurin nurjan. Ja heimomme muu — kuin Sammon särjetyt pirstat — on veljestä veljeen tundraa tuhannet virstat — mi heist' ois maine, jos tietäjähenget ei heräis, ikitietoja tois, suvun kehtomuistoja keräis?

Pojan kasvoi pohjoinen maa, petun maa ja tervan, jalon jaksajan, joll' oli johdatus ylhän Minervan, oli kaukomieli, mi kannusti kaukomääriin, valon into, mi loi valon yön tuhatvuotisen ääriin. Vain hetken hehkua sai syke polttavan suonen, pian viihti sen tumma ja viileä virta Tuonen. Mut ei mene Manalle mahti mahtajan myötä, kuin Väinämön miekka se halkoo usmaa ja yötä. Vaikk' uinuu uupunut valtias mullan unta, uus ihmistiedon valkeni valtakunta, näköranta laajeni, korkeni Pohjan pieli, ja suureni Suomen aate ja Suomen mieli.

Jalot muistosi, kansa, vaskisin patsain vaali, teot poikies, joitten suur' oli suunta ja maali. Sa niitä juhlin ja virsin ja seppelin vietä. Mut suuremmin vietät seuraten suurtesi tietä. Ei pojilta pois ota alaa isien voitot. Vain alhot on ahtaat. Nouse, niin määräs on loitot! On vielä vallata maita, on maailmoita: sa korpien routa ja rintojen routa voita. Kevätvainiot kiirehtii, valo korkea vaatii. Käy vastaan valtoja yön. Lain voittaja laatii! Valon sotaa käy, niin vapahdat sorretuita, niin korkenet itse, niin nostat, et polje muita, niin kasvusi karttuu, vainios viljavoituu, niin henkesi valta varttuu ja avaroituu, sen äärilt' ettei mailleen vaipua saata, ei Jumalan päivän valkeus konsaan laata.

PORRASSALMEN TYÖ

Täyttäös, synnyinmaa, mitä vartiopaikkasi vaatii, kuin sen on täyttänyt työ kunniatanteren tään.

Porrassalmen muistokivessa.

Niinkuin kirkas kellon malmi maine kauas kaiuttaa sanomaasi, Porrassalmi, aikain takaa aikain taa. Synkkää, mykkää murheen yötä vainko Suomen muinaisuus? Yöss' ol' ylhät tähdet myötä, työssä tyyni sankaruus.

Vyöryi lauma kymmenverta päin kuin tulva vaahtopää. Vaan kuin luoto vasten merta Savon jäyhä joukko jää. Luoto nosti tuiman töyrään tulvan vimmat torjumaan, suostunut ei sopuun nöyrään, paennut ei paikaltaan.

Urkittu ei vaali-uurnin, onko suunta noin vai näin. Yrjö Henrik Jägerhornin huuto kaikui: »Miehet, päin!» Suoran suunnan, selvän kannan kansan terve vaisto ties: rauhaa rakkaan kotirannan ei tuo meille vihamies.

Siksi raikuin vastaa rauta viekkahasen viettelyyn. Siks ei vilpin vehkeet auta, kosto kohtaa synkän syyn. Muuri, jot' ei mahdit murra, vakuus altis, kohtaa: seis! »Koirat voi sit' omat purra», vieraan vitjaan ken ne veis.

»Miehet päin! Ei mieltä arkaa! Saalis varma vartoaa. Vihollinen pakoon karkaa, voitto toista valmistaa!» Kymment' yksi — vanha suhde torjui illan, torjui yön, toisen päivän iltapuhde päilyi päättyessä työn.

Vaan se ilta sees ol' enne aamuun avaroituvaan. Sorjempaa ei tietä menne maineen valo-maailmaan. Kasvoi maa, mi verin kastui, jalon viljan kypsyttäin: Döbeln, Adlercreutz jo astui suurta päivän työtä päin. —

Niin on ollut, niin on vasta: aina Suomen syöjät syö! Sortuis Suomi maailmasta, osamme ois unhon yö, tuvistamme jäis vain tuhkaa, viljan vainovieras veis, ellei vasten vaaran uhkaa raiu rautaisesti: seis!

Vain, jos miehuutta on jäyhää ilkivallan torjumaan, kun sen laumat riehuu, räyhää ylväät ylivoimastaan, jos — kuin vasten tyrskyselkää seisoo seinä kallion — joukko pien' ei vaaraa pelkää, vahva Suomen suoja on.

Turmaa miel' ei torju melto, torjuu tarmon teräs vain. Suomen pirtti, Suomen pelto jää ei valtaan vainoojain. Pojat seuraa taattoin tapaa, toistuu Porrassalmen työ. Suomi valvoo, Suomi vapaa, ettei toistu sorron yö.

MUISTOJEN MUURIT

Olavinlinnan 450-vuotisjuhlaan, 29.VII.1925

Niin aikakaudet, vallat vaihtuu kuin aaltojansa virta vie. Pois kaikki heikko, halpa haihtuu; mi sorru ei, se suurta lie. Käy valtavammin vain se esiin, kun unhon yöhön uppoo muu, kuin tornit tumman virran vesiin se korkeana kuvastuu.

Uutt' elämää uus uhkuu aamu, mut ylhäisenä, yksinään tuo muinaisuuden muunhaamu sen keskelt' yhä nostaa pään. Sen paadet haastaa sammalharmaat: näin taatot sulle suojelleet, laps Suomen, nää on rannat armaat Näät isäin työn. — Mit' itse teet?

Mit' itse teet, mi Suomen rantaa ei raasta, mutta rakentaa, mi turmat torjuu, turvan antaa, mi korkealle kohoaa? Kun vaihtuu vuosisatain sarjat, mi muuri vankka muisto jää ja ilmi tuo kuin torninharjat: Näin suurta mahtoi aika tää?

Näin uhmasi se vainon uhat, näin nosti suojamuurit maan, näin vapaan Suomen vuosituhat saa koota kultatoukojaan; näin kuvastella Suomen vesiin ne kunniakkaat muurit voi, ja Suomen kukkiviin ne kesiin näin kauneutta kukkuroi.

Mit' itse teet? Laill' isäin vastaa: vakaasti vartioitse maas, laill' isäin käytä muurilastaa, rakenna, liitä paateen paas. Ja valpas mieli, valmis miekka työn vartiossa vanhallaan! Ja kallio, ei hauras hiekka, on kanta, jolle muurataan.

Rakenna, missä vainorajat maan rintaa vielä ratkovat, miss' ahtaat, matalat on majat, majoissa mielet matalat, miss' ontuu kahtahalle kansa, ei käy kuin suora Suomen mies, ja viettelevi viekas ansa ja viehättävi vieraan ies.

Rakenna, ett' ois ehyt kerta ja terve, suuri Suomen maa, ja kansa kaunis, maansa verta, todeksi untes Suomi saa! Saa armahaks se päivän alle, kuin sielus silmihin se nous, tee suurta, tähtää korkealle, kuin kultanuoltaan Savon jous!

Rakenna, että muisto, maine näin työsi kerran seppelöis, ett' ajan virran vinha laine sen ylle koht' ei umpeen lois, vaan kauneuden holvikaari sun asuinmaas ett' aatelois, suloinen että Suomen saari kuin helmi Pohjan otsall' ois.

31.VII.1925.

MOLIÉRE

300-vuotismuiston päivänä, 15.I.1922

Ne yhtyi, ylhä kirkkaus ja herkkyys hengen palon, mi Gallian on kaunistus, maan mainehelta jalon; ne miehen mielen ahjokseen sai suuren, aurinkoisen, ei ihmisyyttä inhonneen, vain leimaa mullan loisen.

Ne voittelohon voiman soi, mi leikitellen voitti. Mies yksi ylivoimin voi, ja tuhat turhaan koitti. Vain käydä voittosaattonaan hän käski kiusain, kiukkuin, ja kuulun jäljet kukkimaan jäi riemun mettä tiukkuin.

Jäi voittajaksi voimakkain, ken sorjan kilvan kesti. Pois hetken kuplat kuolee vain, suur' elää ikuisesti. Viel' areenalla uljas on, viel' iskut viuhuu vinhat päin laumaa, jok' on luvuton kuin ihmis-eljet inhat.

Kuin petoparveen pystypää käy mies, ei väisty, lymy, ja aseenansa välkähtää vain salamainen hymy. Se lauman karsaan lannistaa, on vimma voimaa vailla, ja monta päivän leijonaa pois hiipis hiiren lailla.

Ne hyppelee, kuin turkissaan ne tuntis tuliruoskaa, kuin taltuttaja tahtoo vaan: hei, tepastelkaa, juoskaa! Sua, ilkeys, sua, epattuus, sua, itse suuri tyhmyys, ei auta, vaikk' on luja luus, saat reiän otsakyhmyys.

Miss' itse ikivaltain lie työ turha vastaan kiistää, mies sotisorja voiton vie, pois naamarinne riistää. Ja nähdään, mitä sattuvan niin harvoin nähdä saatiin: hyv' asia hyvän ajajan sai korkeimpaan raatiin.

Ja maassa hengen ylhän on viel' äänivalta vakaa, se virkkaa viime tuomion, se oikeutta jakaa. Kuin soihtu, heljä hengen työ kautt' aikain kauas hohtaa... soi lyyry, nuolet kohti lyö, kätt' itse Phoibos johtaa.

LEHMUKSEN ALLA

LEHMUKSEN ALLA

Walther von der Vogelweide

»Lehdon on vienon nurmikolla, miss' alla lehmuksen levättiin, päät heinän nyt hienon kuopperolla — siin' uinutti kulta mun kukkasiin. Lehto ja laakso ne vihannoi, rallalalei! sorjasti niin satakieli soi.

Mun saapuvan salaa nähdä sai vaan, jo varroten ystävä rientää luo ja hellii ja halaa, Neitsyt taivaan! ett' onnen ja riemun se rintaan tuo. Suikkasi kai tuhat suudelmaa: rallalalei! Huulteni hohtoa katsokaa!

Hän kukkia taittaa, niistä armaan nyt vuoteen allemme laittelee. Jo kelpaa ja maittaa nauru varmaan, jos siitä ken sivu kulkenee. Eiköpä vaankin hän siellä nää, rallalalei! miss' oli ruusuilla mulla pää!

Jos tiettäis maanneen siellä mun — sietää ken vois, hyvä luoja, sen häpeän! ja lempeä saaneen — kuunaan tietää sit' ei saa muut kuin minä ja hän ynnä pikkuinen lintu vain: rallalalei! ei sitä kulje se kuuluttain.»

TITANIA

Fröding

Kuin helkettä viulujen pienten humu heikeä koivun ja seljan soi. On yö yli metsän nienten, mut niittyä kuu hopeoi. Mik' on häämötys kutrien häilyvien? Kisa vallaton käy, utuvarpahinen. Ti-ta! Ti-ta! Ti-ta!

Kuin harsoja, nilkkoja leijuu, helokaulat kaartuu ja olkapäät. Ohi vilkkuen kiepuu ja keijuu sirot anturat siivekkäät. Ken keijuja tuo kera karkelohon, yön tanhuat kuun hopeoissa kun on? Ti-ta! Ti-ta! Titania.

SÄRKYNYT MALJAKKO

Sully-Prudhomme

Tuon kukkamaljan viuhka särki — jäi kukka kuoloon riutumaan — vain hiukan hipaisi sen kärki, ei kuultu risahdustakaan.

Mut kristalliin nyt hieno viiru yöt, päivät uurtoansa syö; salassa varma, vaikk' ei kiiru, tapahtuu, täyttyy tuhotyö.

Pois tihkui vesi raikas, juomaa on vailla kukka maljakon; sen vammaa viel' ei silmä huomaa, vaan varokaa, se rikki on!

Noin usein kätten rakkahitten kovalta tuntuu kosketus, ja sydän murtuu, murtuu sitten, sen kukka kuolee, rakkaus.

On ehyt vielä ulkomuoto, vaan hiljalleen jo hiuduttaa salainen, syvä haavanvuoto, — on vamma tullut, varokaa!

SAPPHON LAULU

Sen ma taivaisten tasaverraks arvaan miehen miekkoisen, joka kasvotusten kanssas istuu, sun sulo-äänes soinnun luonasi kuulee,

naurus helkkeen hempeän. Siitä multa kohta sylkähtää sydän, rinta syttyy. Sillä silmiis jos minä katsahdankaan, niin puhe puuttuu,

kieli kangistuu, tulivirta vieno kautta suonten soutavi kaikkianne, silmä himmentyy, kohisee ja soipi korvani silloin;

kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä kaikk' elon karva.

Vaan on kestää pakko, kun niin on säätty

VAELTAJAN YÖLAULU

Goethe

Vuorten yllä rauha on sees; ei liiku lauha henkäys ees, ei riemukkaat soi laulelot latvojen alta. Kohta jo, malta, myös levon saat.

KULTAISET TORVET

KULTAISET TORVET

Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi, kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.

Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus — runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.

Oli raikkaampi laulu leivosen siivekkään sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.

Oli lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.

Oli raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin, syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.

Oli ylhempi tuike talvisen tähtiyön, tulikeijut kun Pohjan kaarella karkeloi.

Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään, mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.

Oli kuumempi suur' elon kutsu, mi rientämään sotarintaan sen myriaadeja haltioi.

Syke riemukkaamp' oli rintojen syttyväin, sulosilmästä silmä kun juopuen onnea joi.

Uni uljahampi, mi ain' ylös korkeuksiin ylimaisiin hohtavat temppeliholvit loi.

Poven kaipaus polttavampi, mi outoin taa tarumerten rantoja uusia unelmoi.

Oli hartaampi virsi, mi vierellä hautojen eron murtamille viel' elontoivoa toi. —

Säveltulva tuo elon kaikkeus-kanteleen, mi tuimana raastaa, mi armaana ailakoi —

mitä rinnalla sen, runo, pienet piirtosi ois? Vain raukea kaiku, mi katkelman toistaa voi.

Rivi jälkiä vain — yli ratsue ylhäinen meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.