Part 2

Sill' eri eläjät on eri karvaa ja kaavaa, toinen ahdasta suosii ja toinen aavaa,

Ei voi ikinä, millään sovittelulla, telkästä allia, allista telkkää tulla.

Allille ilmoill' on ilo ja aalloilla autuus telkälle pesän teko ja naudalle nautuus.

KIISKI JA LOHI

Eläinsatu

Oli kerran kiiski lohennousukuussa, kiven rinnassa killitti virran suussa.

Lohi nousi uiskellen virran uomaa. Heti ketterä kiiski sen keksii ja huomaa.

»Hei, kuules, käydäänkö kilpaan, lohi? Minä näytän, kuinka sinust' uidaan ohi.»

Lohen mielestä siinä oli lysti jehu, mies pieni, mut oikea pippurin mehu.

Mikäs siinä, lähtivät kilpaa uimaan, lohi purstollaan kävi kuohuja puimaan.

Mut kiiski on kekseliäämpää miestä: »Saat yksin, eto venkale, vettä piestä!»

Lohen purstoon se haukkasi kiinni hampaan ja huusi: »Jo jääti Tule sukkelampaan!»

Lohi luuli jo, ett' on ihan tiukka eessä: »Sehän menee kuin viksari itse veessä!»

Lohi purstolla puiden meni kuohuja vastaan, mut kiiski piti kiinni kuin kunniastaan.

Vähät siitä, jos maailma silmissä pyöri, ylös herroiks se kulki kuin kupernyöri.

Yks kaks, yläpuolelle kosken niskaa on tultu. Lohi kääntyy, purstoa viskaa

ja lennättää samall' itse kiiskin taa kauas, sylimääriä neljä ja viiskin.

Lohi katsoo: eikö jo toinen ala tulla? »Hih», kiljuu kiiski, »on voitto mulla!»

— Mitäs opettaa tämä vanha tarina? Se neuvoo: Lohi, pysy lohelle parina.

Ota kelkkaas vaikka piru itse ennen kuin kiiski ylös kosken köngästä mennen.

Ole vasta viisas, älä koskaan viskaa sitä sinne yläpuolelle kosken niskaa.

Se kuskin lailla körökyydin maksaa: se takaa puree min pystyy ja jaksaa.

NOKIPOJAT

Noki meill' on nurmea, ruostekatot ruohoa, saamme iän nuoren savupiippua nuohoa,

harjalta harjalle vaappuen, viippuen, henki joka hetki hiuskarvasta riippuen.

Tiemme on saattama tuulten ja sauhuin. Astujat maassa ne katselevat kauhuin.

Päätä pois kääntävät, jouduttavat jalkaa: entä jos sieltä paha alamäki alkaa!

Tyyntyvät vasta ohi ensi nurkan ehtien: helpompi se hermoille palstoilta lehtien!

Säälivät siellä monet kelpo sielut kiltit: »Voi, te elon lapsipuolet, nuoret nokipiltit!»

Säälitte! Vielä me viipumme täällä tuulessa, päivässä, päittenne päällä.

Pohja on meille, mihin polkea jalka, missä ylin muilla on majan kattomalka.

Totta valkoenkelit ois nähdä halutummat, kuin on pienet hankopirut, harmaat ja tummat.

Liemme nokipeikkoja, joita lapset pelkää, mutta muuten tareta te talvi yritelkää:

kestäiskö kirkkaana lietenne lieska, kypsyiskö koreaksi kyrsä ja rieska,

vai elo ehkä vähän mustemmaksi muuttuis, muurienne huipulta jos huimat pojat puuttuis?

Päällemme ottaa meill' osana ja työnä ihmisten kaupungin kaikk' on nokiryönä,

kivisuonet kierrätellä, luotimme laskien, umpiporot pohjimmatkin raivata raskien,

tehdä tietä, että kävis estymättä henki, tuhmasti ett' isännöis ei tuli, reima renki.

Kenen haave hartaampi kesän marjamaihin, lepopäivän päilyntään ja suvisunnuntaihin

kuin sen, jolle talven viima veikoista taatuin, joll' on synkkä sydenkarva seisten ja kaatuin!

Oispa aina aurinko ja auttais kesän marjat, haikarojen hallita jo joutais katonharjat.

Kaikk' ois samankarvaisia, mustat kanssa muitten, viinapuitten vierellä ja alla leipäpuitten.

Vaan on jäinen talvenjänkä kestämistä kesään, paljon puuta, pökkelöä tarvis panna pesään.

Pian vilu viiltää ja näppäisevi nälkä, missä tuli vastaan ei väkevästi välkä.

Niin on pakko pakkasella, niin on tarvis talvella ihmisen tulta, tulen ihmistä palvella.

Turvaksi sen tuntee ja aarteeksi arvaa, kell' on iho ihmisen, ei Mikko-ketun karvaa.

Tuska olla tuletta ja valkeatta vaiva sen, ken julki vaeltaa, ei myyränteitä kaiva.

Saavat mustat muutamat hoitaa savuhormia, jott' ois muilla pitää vara valkeita sormia.

Kussa tuli tukahtuu ja tuhka hengen tukkii, liikumme, ja liedellä taas tulikukka kukkii.

Herttaista on herätä ja torkahtaa sen ääreen. Häkä päät' ei hämmennä, ei kiipee kihti sääreen.

Paha nokivalkea ei nousemahan kärky, palokellon pauhusta ei rakas rauha järky.

Hyv' ei järky järjestys, ei raiteet, ei kaavat, maurit työnsä tekevät ja maurit mennä saavat

Olo varma, valoisa on majakansan kauniin, valkonymfin valkeus se nojaa nokifauniin.

Muuttumatta, puuttumatta maass' on olo oiva, pyrkijänsä pysty saa ja luovijansa loiva.

Nokipojat nousta saa, on jyrkkä tie ja kaita, kupehiila kuilut, missä muilla tasamaita.

Oksa kutsuu oravaa ja huiput huimapäitä. Niitä kasvaa, kaikki säät on niille kasvusäitä.

Yksi kaatui, kaksi kasvoi, toiset homman hoitaa. Katot kansoittelemaan on monta nokinoitaa.

Ilmaiseksi niitä maasta marrostakin itää, huimapäitten heimosta Herra huolen pitää.

SEPPOJEN TULILLA

»NEL MEZZO DEL CAMMIN...»

Eino Leinolle elämän keskipäivässä

Nous ammoin maaliskuisten unten ummut ja välkkyi helkatulet toukokuun. Nyt kesää täyttä tähkii kedot, kummut, sen vehmain verho pukee maan ja puun.

Siis tuumitko: koht', armas suvi, tummut! Ei, lämpö vain nyt kruunaa loiston muun, ja rauhan virret soi, ei sotarummut, sua elojuhlaan kutsuu siunattuun.

Niin Luojan kesä kiirehtivi hiljaa, sen täyttyy ihmetyöt, ei kesken jää, se maasta nostattavi nuorta viljaa,

ikuista viljaa, virren heilimää. Ja täys kuin kesä kukkaista ja liljaa syys olkoon väri-, tähtivälkyntää!

6.VII.1918.

P. E. PAVOLINILLE

»Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla», ett' oisi koskaan Suomen säveleillä vaeltaa siivet laulun valtateillä ja Suomen virttä virkkaa maalla muulla:

kuink' immen hius helkkyy kannelpuulla, käkösen kullat kukkuu, kuink' on meillä runoinen rusko mailla pimenneillä, kun päiv' ei paista eikä kuuhut kuulla.

Nyt Suomen suvihaaveet niittää halla, on murhe maassa, mielet miekan alla. Mi jäävä lie, kun lankee laaja niitos?

Vaan uusin soinnuin, suloin kauas helää se syntylaulu, jossa Suomi elää. Sen siivittäjä, Sulle Suomen kiitos!

1911.

KALLE KAJANDER,

Tervehdys 60-vuotiaalle

Innon miestä, kunnon miestä, kynän miestä, kynnön miestä, seppoa sepon pajassa, Pellervoista pellon työssä kiittävi kera-eläjät, vaivastasi viljan saajat.

Heilivi heleä laiho aurasi vako-alalla; syvemmä vakosi syöpyi, siemen loitomma sirahti, konsa peltoa peräsit, kyisempätä kyntömaata, kansan korpisen sisua.

Oispa korpi kostuneempi, raatumpi karu kamara, kerkeämmin kiitteleisi, ylevämmin ymmärtäisi arvoa vaon ajajan, uran kaivun kauneutta, palvoisi palavin mielin, tulisesti toivottaisi noita paljon nousevaksi sukuasi Suomen soille, rotuasi roudan maille pitämähän pellon puolta liioilta vilun vihoilta, hallan töiltä haikeoilta.

14.III.1922.

TOISIN ANTOI AIKA TOINEN...

E. N. Setälän 50-vuotispäivänä

Toisin antoi aika toinen, lahjoitteli lapsillensa, myötätuulen toivehille, hankatuulen haavehille, kerran Suomelle suvannon, kesän armon, aamun kihlat. Nyt mitäpä miehellensä aika suopi antimiksi, suuret vai vähätkö suomat vaiko ei vähiäkänä?

Vastasään väkevän antoi, vaati miehen mittasille, voiman voittokilpasille. Nyt ei tuulesta tukea eikä aalloista apua, nytp' on miehen mahtaminen, tarmon taival soutaminen, maalle noita noutaminen Sammon saatuja muruja.

Antoi talven, antoi taiston, soi kaiken karaisevaisen, pienet kylmivi kypenet, suuren liekin suurentavi, sepon valkean väkevän sydämessä syttynehen; paljon polttavi poroksi, kestävimmän kirkastavi. Meilt' otti olevan onnen, kaiken tuumivi tuhota: pohjan alta, päivän päältä, jäämättä jalansijoa.

Niinp' on onnen ottaessa mies itse enemmän antoi, jaksaja jalommin jaksoi, korkeni koetuksessa. Mink' on maa masennetahan, pyhät rannat raiskatahan, senp' on seisovi lujemmin Suomen linna liikkumaton, suojamuuri sortumaton Suomen sulhojen povessa, sydämessä sykkivässä.

27.II.1914.

PEKKA HALONEN

Sähkösanoma 50-vuotiaalle

Paljon on Paavoja Savossa, siinä Pekkoja sivussa. Yksi on meidän mieli-Pekka, mieli-Pekka, maali-Pekka, Pekka kuin mäen petäjä, Halonen kuin harjun honka. Niinp' ole kauan oikeana, pystylatvana pysyös: sata vuotta työn tekijä, työ itse tuhannen vuotta!

23.IX.1915.

JEAN SIBELIUS

Sekö mahtaja vain, ken käskee kansoja, maita kenen tahto miljoonille on pakkopaita?

Sekö suuri vain, jota kantaa suitsutuspilvet, ja korkea, jolla on kalskuvat kantakilvet?

Sekö rikkain, jolla on kukkurapäisin kulta? — Miks sitten tunnustaisimme taivaan tulta?

Sa terve, seppo, mahtaja soiton sorjan! Sun valtas vapaudeksi on mannun orjan.

Miss' ikään säveleinesi läsnä lienet, siell' ei ole seinät ahtaat, ei pirtit pienet.

Vaan holvit nousee, heljät kuin ilman pieli, on juhlan loisto, hartaus, haltiomieli.

On avaruuksiin aurinkolennon siipi, on kauneushekkuma hengen, mi maassa hiipi.

Sa terve, soiton mahtaja Suomen mailla! Ei Pohjan loihtu viel' ole pontta vailla.

Se vielä voi, mitä kullat ei kuningasten, iki-iloksi helkkyy se heimolle ihmislasten.

Sotapursin Pohjan urhot ulkosi ammoin, verot vei, maat valtasi, kansat täytteli kammoin.

Nyt soiton pursi kauemmat rientää rannat, vaan ihastus on vero se, jonka sa kannat.

On kansakuntain riemu sun kaukoretkes, ja aarre aikakautten sun sointuhetkes.

Sa voittosaatoin saavut, ja liikkuu linnat, ja aukee ihanuudelle ihmisrinnat.

Ei voi ne vastustaa sävelvaltikkaasi, ja maailmaks on kasvava valtamaasi.

8.XII.1915.

TULI TUTKIJAN AKKUNASTA ...

O. E. Tudeerille, 70-vuotiaalle

Tuli tutkijan akkunasta yö yölt' yhä tyynenä tuikuttaa. Väsy mieli ei mittaamasta olevaisien ongelmaa. Kuin nousee ja laskee laineet, sukukunnat uupuvat unheeseen, ja ihmismahdit ja maineet kuin kupla on virran veen.

Ne nopsaan vaihtuu ja vaipuu, mut uuvu ei elon virran vuo. Iankaikkinen iäisen kaipuu tomuss' elää ja etsii ja luo. Maan raskas, raukea multa ylös irti maast' yhä ikävöi, tuta tahtoo se taivaan tulta, se henkeä heilimöi.

Tuhat vuotta ja taas tuhat vuotta sama voittelo voimien nousevain, ettei ois nähtyjä suotta näyt suurien unelmain. Maan lasten taistoa tuota, sitä mittaa tutkija mielessään: maan kenttiä missä ei juota veret, kyynelet kylläkään?

Sitä miettijä mittaa ja vaakaa: kova ihmisen kohtalonkoulu on, on maata ja mieltä raakaa ala raivata rannaton. Mut halki vaarain ja harhain on taistellen päästy, mi päästy lie, on karttanut kaunein ja parhain, on eestynyt ihmisen tie.

Humanistia hopeahasta ei allepäin elon ankeus saa: niin ollut on, niin on vasta: vain kilvoitus kirkastaa. Sama voima vieläkin voittaa, mi ammoin Persian laumat löi, ja vapaus korkea koittaa, jota vuossadat ikävöi.

Taru Hellaan viel' yhä toistuu, — se mieleen lämpimän tunnon tuo. Maan polkijat maasta poistuu, ja kahleensa kansa luo. Ja alla kun pohjantähden yön kaiheest' astuvi armain maa, sen aamun, sen aamun nähden »Tosi ollos!» hän toivottaa.

»Älä käännä kasvojas meistä, pyhä vapaus, valkeus ylhä maan. Suo voimasi Suomen seistä ja varttua vaiheissaan. Oi maa, joka niinkuin Hellas idän laumat lannistetuksi sait, mitä versoa tanterellas suo kohtalon korkeat lait?

Kuki untani kultaisemmin, kuki aavistustani armaammin, kuki kuntoa maa, jota lemmin, jonk' aamua tervehdin. Jätä muisto soipa ja sorja ajan kaukaisuuksihin kaikumaan: ei ollut kansasi orja, oli vartia vapaan maan.

Kuki sointua, Suomen saari, väki elvytä Väinämön kantelon, luo helkkyvä laulun kaari yli Pohjolan pimennon; kaje ylhempi yötä ja turmaa jätä jälkees aikojen aallokkoon, kuin raunioinakin hurmaa jalo, hohtava Parthenon!»

30.8.1918.

MUISTOJEN PÄIVIÄ

YLÖSNOUSSUT

On tullut valkeus, ja väistyy yö, ja korkealla hohtaa huomenkoitto, ja elämälle voiton hetki lyö. Vaan kuka mittaa, kuink' on kallis voitto?

Ken tuskan mittaa, mit' on tunteneet sydämet kalleimpansa, kaikkens' antain, ken ahdistuksen, josta auenneet on vihdoin avaruudet aamun rantain?

Kokea saimme pienen tuokion, mit' urhot halki muinaisuuden harmaan; sen taistelojen taival ollut on valottomampi, vaikeampi varmaan.

Nyt ankaruutta tuhatvuotisen me ehkä aavistamme taattoin taiston, sen uskallusta aamuun uutehen ja voimaa, väkevyyttä elonvaiston.

Ikuinen Kaitselmus, mi kansan tään asetit kuokkijaksi pohjan korven! Sai tuntea se tuiman vastasään, sai kuulla torahdukset vainotorven.

Nyt mitä tuntemaan sen tulla suot, asua suotko päivän kasvoin alla, ja kevään kirkastusta mieleen luot, niin että väistyy väijyväinen halla?

Sen otsalla jo voiko kimmeltää vapaus, kärsimysten kallis helmi? Suur', oikea suo sille määränpää, sen riento ettei harhateillä telmi.

Sen voiman, joka voitti vastasään, sen innon, jok' on meissä isäin juurta, äl' anna hervota, kun heitetään nyt vastaisuuden valta-arpaa suurta.

Isäimme altis mieli meihin luo, on aika etsikon, on hetki enteen. Nyt kylvö tehdään, joka kasvun tuo pojille kauas polveen kymmenenteen.

Sen sydämemme ääni todistaa: ne touon kantaa, toivojemme kunnaat, surujen Suomi lohdutuksen saa niin kalliin, kuin sen kallihit on lunnaat.

Oi aavistuksen kauko-aika uus, kun armahamp' on päivä päällä maamme! Me — kohta muistumaton muinaisuus — ilomme korkeimman me siitä saamme.

Siit' aatoksemme suureks avartuu, on meillä pääsinpäivän riemu pyhä. On tullut Suomen korkein toukokuu, käy elon kutsu: ylemmäksi yhä!

Oi ylösnoussut, ylhä synnyinmaa, ylemmäs yhä valkeutta kohti se voima ikuinen sua koroittaa, mi ihmeellisesti kaikk' aikas johti.

Keväällä 1918.

SANKARIEN HAUDALLA

Valitut kohtaloista korkeimpaan, eest' ihmisyyden uhrikuolemaan, nyt teillä jälkeen hyvän taistelon iäinen rauha voittonanne on; iäisen suojan Suomi helmassaan suo teille, teiltä suojan saatuaan.

Työ tehty on, ja urhot uinuvat, jaloimman kruunun nuoret voittajat. — Se suurta on, kun voiton riemu soi ja urhot kunnialla kukkuroi, kun sankareill' on ylväät saattueet ja maine heille sitoo seppeleet; mut suurempaa, kun nukahtavi noin työn jälkeen kasvoin tyynen kalpeoin, vain kuolon hurmekukka rinnassaan, mi rikas, altis kaikk' ol' antamaan.

Elämän eestä kuoloon tienne vei. Muit' urhot muisti, itseänsä ei, kun vaati voima vastustamaton, kun viehti viime lyöntiin valtimon, ei viha vastaan vihan riehuntaa, vaan rakkaus väkevämpi kuolemaa, kun viime siinto silmään sammuvaan ol' aamu kirkas aavistuksen maan, jot' oma jalka astua ei saa, sun aamus, Suomi, sydäntemme maa.

Se korkealle hurmeruskostaan kohotkoon kummuillenne hohtamaan, vapaiksi rannat meille rakkahat valaiskoon, armaiksi kuin unelmat, joit' urhon sydän syttyin unelmoi, kun synnyinmaalle uhrinsa se toi.

Niin, mullasta, kuss' urhot uneksuu, vapauden taittumaton tammipuu se varttukohon valon korkeuteen ja syvin juurin Suomen sydämeen. Sen latva halki aikain laulakoon, kuink' urhot astui aamuvartioon. Kun sammaltuu jo hautain paatereet, vihannat vielä tammiseppeleet iäti lehvistään se luokohon teolle, josta puhjenneet ne on.

Nyt eron maisen raskas hetki lyö: työ elävälle, teille tuonen yö! Vaan te, joit' emme enää silmin nää, iäksi sieluumme nyt siirtykää. Siell' ainaiset te olkaa asujat, siell' omaisista meille omimmat.

Siell' eläkää, vaikk' ette silmään näy, kuin pyhä kutsu: kohti määrää käy! Meit' ohjatkaa, tien päähän ehtineet, ett' eksy ei, ei uuvu askeleet, vaan että voima kasvaa, karaistuu, työn suuren mittaan mieli suurentuu, ett asehensa henki aateloi ja kuolevaiset kuolotonta voi.

Lausuttu Helsingin vapautuksessa kaatuneiden haudalla.

AURINKORATSASTUS

Bukephalos, Bukephalos — ken sillä ratsastaa? Ei suvaitse se suitsia, ei salli satulaa.

Se nuori on, se sorja on, mut villi, virmapää. Kuin monta miestä maassa lie, se suistajatta jää.

Ken yritti, sen tehneensä ties katumoiksi kai: vain kyljet, raajat ruhjotut siin' uskalikko sai.

»Pois viekää villi potkija!» niin tuomio jo soi. »Ei konsaan tulla ratsua tuost' elukasta voi!»

Mut ruhtinainen ryhdiltään mies nuori astui luo: »Mun ajaakseni antakaa viel' äksy varsa tuo!»

Ja orhin ohjiin tarttui hän, mi teiskui temmeltäin, hän suostutellen suoraan vei sen päivän terää päin.

Hän ymmärsi, mit' urhot muut ei voineet ymmärtää: vain omaa säikkyi varjoaan tuo varsa vauhkopää.

Ja äkkiä kuin leimaus hän selkään leiskahtaa, ja raisu ratsu kiitämään kuin nuoli kimpoaa.

Kuin jyske saattaa salamaa, niin tanner jytisee, ja katsojat ne kauhusta jo kaikki kalpenee:

Koht' auttamatta murskattu on uljain toivo maan! Ei, aurinkoa kohti vain hän rientää ratsullaan.

Niin nopsana, niin norjana nuort' ohjaajaa se vie; sen päästi varjonkammostaan jo päivänkirkas tie.

Niin kauniisti se kaartelee, kuin siivet sillä ois; ja riemuisa on hämmästys, jo häipyi pelko pois.

Ja varsa, äsken vauhko tuo, jo toisin tuomitaan: moist' orhia, moist' ohjaajaa ei nähty milloinkaan!

Ja konsa leikki leikitty ol' uljas, lennokas, ei ilon kyynelt' estää voi maan vanha valtias:

»Tee, poikani, jo maastasi jalompi valtamaa; sun liian pient' on ohjata vain Makedoniaa!»

KEVÄÄN VALTA

On suotu vihdoin Suomen kevät, on toivon aika, touon työ. Kevättä silmät säteilevät, sen syttymystä sydän lyö.

Se koittaa korkealta, kaukaa, ja syvältä kuin suonet maan. Sen valtakuntaan valmistaukaa kaikk' astumaan ja asumaan.

Sen kauas viittaa vainen viiri on aamun kultaa, purppuraa. Niin kauas käy sen valtapiiri, kuin aate mielet avartaa.

Nyt etelästä tuulet tuulee, on läsnä lämpö auringon. Nyt oraan nuoren nousun kuulee se, jolla korvat kuulla on.

Kuin väkevä on maassa kaiho päin päivää, elon heilimää, sen kertokoon nyt kevään laiho, ja kerran täysi tähkäpää!

PÄIVÄNMAA

Elämän ihme, armo auringon väkevä meille välkähtänyt on: Maa nousi alta pohjan yön ja jään, päin päivän kirkkautta nosti pään. Maa, masennettu pitkään pimentoon, vapauteen, aurinkojen aurinkoon, pään nosti, käänsi rinnan routaisen, joi taivaan tulta, tulvaa valkeuden.

Niin koitti, Suomi, suurin toukokuus, niin sydämeesi vuoti voima uus. Niin katkoit kahlehesi, jääsi loit. Mit' unelmoit, sen uskalsit ja voit. Mi sadoin talvin täyttynyt ei ois, sen täytti nuori, nopsa kevätkois. Kuin päivän kaari kasvoi maahan yön, sa miestä kasvoit mittaan miehentyön, ja voimaa kilpaan hyvin kilvattuun, maan valituita valon taisteluun.

Niin kevät. Entä kesän tähkäpää? Täys, ihanainen Suomen suvisää? Vapaitten miesten vauras, armas maa, miss' ihmis-onni, -kunto kukoistaa? Ois suvi kirkas, sorja, suloinen maan tään kuin soitto luojan sormien: suot sulaa, leikkii aallot, lehdikot; mut maassa haastaa haudat, rauniot ja murha, murhe, murros suunnaton, ja viha Suomen suvivilja on. Ja yöhön päin maan otsa painuu taas. Jaloimman kasvun kade halla kaas. Oi, että tuhoisimman turman tuo kotoinen, raaka, raukka korpisuo!

Syys maassa on ja sydämissä syys. Välähti, sammui kevään väkevyys. Maa, verell' urhoin lunastettu maa, mielt' eikö muuta mullan-matalaa? Kuss' astui kuoloon altis sankaruus, jäi eläjäksi kaupin kataluus, ja kussa kulki jalopeuran tie, shakaalit luihin saakka saaliin vie. Ja maa, mi päivänmaaksi päästä pyys, siin' että kukkis, kypsyis ihmisyys, taas vanha vain on roudan, riidan maa, miss' ihmispeto valtaa vartoaa.

Ja aatos kolkko mieltä kouraisee: Siis suotta vainko Suomi taistelee? Meit' ilkkuuko vain ilve loputon, ei kirpoo kirot Suomen kohtalon? Maan valkeusko nähtiin, jotta pois se katoais ja kahta öisemp' ois polomme taival, uus kun sortaa yö? Vain yökö määrämme, ei päivän työ?

Oi aatos ange, noin mi kapinoit, oi kuuntele, sa äänen kuulla voit, ei vaienna sit' yö, ei surman suu, ei tyrmä, rovio, ei ristinpuu, katoovan kaiken kadotessa soi elämän kutsu, jok' ei kuolla voi.

Kuss' ikinä on tehty uljas työ, siit' eikö syttyin sydän myötä lyö? Kuss' ihmisyytt' on mataloissa maan tulella tullut henki kastamaan, siell' eikö niinkuin tulenpatsas näy päämäärä, päivä, jok' ei mailleen käy? Siit', ihminen, kautt' aikain eikö vie vapahtajaisi, tietäjäisi tie? Sielt' eikö kirkas, vieno viesti soi: maa, näytä, mitä päivän valta voi!

Min vihan vallat voi, se nähty lie, lie nähty, minne veri, rauta vie. — Ja mahdettu mik' ois maan ihanuus, mi kukoistuksen kultakausi uus, jos rakasti ja rakensi ja loi niin sydämet, kuin vihata ne voi!

Maa raadeltu, vaikk' yltää yö ja syys, sua viel' yks ihanne, yks ihmisyys valaisee, kutsuu valo kuoloton: maan mahti, liity päivän liittohon, sijansa että auringossa saa sydänten kaipaavaisten kasvinmaa, ett' yhä uudet armaat vyöhykkeet vapautuu, kauan kaiheess' uinuneet. Sydänten maa! Se päivänmaaksi tee! Siell, elon lähteet silloin solisee; kuin maasta nousee sorja palmupuu, siell' aatos suurta kohti suunnittuu; ja latvaa tuutii tuulet suviset, hedelmät kypsyy kullanhehkuiset; ja valtakunta miesten valkeain avartuu aurinkoisin voittomain. Ja kansa, kuolemassa pystypää, myös oikein elää, olla ymmärtää.

Lausuttu Turun yliopistoseuran juhlassa Suomen Kansallisteatterissa, syksyllä 1918.

|

HUOKAAVAT KORVET

Runo Karjalalle Kalevalanpäivänä 1921

Mitä huokaa raskaasti Karjalan kaukokorvet? Ken tuskan raastamatta sen kuulla voi? Yön vallat uhkaa, vankuvi vainotorvet, miss' ammoin armas, kaikuva kannel soi. Nyt laulun maassa mielet on alla miekan, ja missä kukkinut on runo kuoloton, nyt varjoo kuolema kansan jo kannelniekan. — Oi kohluja heltymättömän kohtalon!

Sill' ansainnutko se iskut on ilkivallan, ett' ihmisyytt' ikilauluin se seppelöi, ett' aurinkoisena, neljänä mailla hallan sen hengenvilja virsikäs heilimöi? Siks onko tuskain maljan se pohjaan juova, ett' ainaisen ilon heitti se helkkymään, siks itse sortuva, että sen loihtu luova loi aarteen ainokaisen all' ilman tään?

Jos Suomen surra, jos riemuita suonee aika, kuin vangituin sävelsoinnuin se ilmi sois, kuin valjuna, ellei Karjalan kanneltaika sen sielulle lennon siipiä suonut ois! Ja kauniimp' ihmiskausi kun kerran koittaa, kun katseen avartaapi sen aamu uus, kun suuriaan suku ihmisen kunnioittaa, ei pienin Karjalan lie runoruhtinuus.

On toisin tuomios kuin tähän aikaan raakaan; vaan nyt, oi Karjala, raskas on kahlevyös. Nyt murhan miekka ja pistin on pantu vaakaan. Ol' unta aamusi, totta on turman-yös. Eik' auttajaa! On heikko heimosi kunto, — siks Suomen otsatähden jo vieras vei. Ei turvaajaa! On turta heimosi tunto, oman etsikkonsa aikaa se tiennyt ei.