Part 2

Hiljaisen erämaankin kankeasti liikahtelevat miehet säpsähtivät näitä yksinkertaisia sanoja ja kuuntelivat tämän jälkeen suuremmalla myötätunnolla niiden lausujaa. Sillä äänellä, jolla ne lausuttiin, oli tuo syvä mehevä kurkkusointi, joka niin usein ilmaisee voimaa — persoonallista magneettisuutta — joka syvältä rinnasta tullen väreilevine kurkkuäänineen herättää aavistuksen paljon suuremmasta laajuudesta, kuin mies sillä hetkellä näkee hyväksi käyttää. Moinen ääni on herkkä soitin, jolla mielenliikutus ja mieliala esittävät ihmeen viehättäviä säveliä.

»Tuo on kaikki aivan totta», hän toisti hetkisen vaiettuaan; »mutta mitä se minuun koskee? Miksi minut pidätetään ja ajetaan pois vapaasta metsästä? Olen todella utelias kuulemaan, mitä aiotte sanoa puolustukseksenne.»

»Tämä on», vastasi Galen Albret painolla, »minun aluettani. Minä en siedä täällä kilpailijaa.»

»Entä oikeutenne?» kysyi nuori mies lyhyeen.

»Minä olen tämän kaupan luonut, ja minä aion sen; pitää.»

»Toisin sanoen oman käden oikeus», täydensi vieras ilmeisesti pistellen.

»Se ei kuulu tähän», sanoi Galen Albret, »pääasia on, että aion sen säilyttää. Minä olen lähettänyt teidät maasta pois, mutta te olette ollut liian tyhmä tai itsepäinen ottaaksenne viittauksen huomioonne. Nyt minä itse teitä varotan. Minä vielä kerran lähetän teidät pois, mutta tällä kertaa teidän täytyy luvata, ettette enää sekaannu meidän kauppaamme.»

Hän vaikeni vastausta odottaen. Nuoren miehen hymy kävi yhä ilmeisemmäksi.

»Minulla on 'keinoja antaa toivomuksilleni pontta», varotti aseman päällikkö.

»Aivan niin», vastasi nuori mies painavasti, »la longue traverse.» [S.o. pitkä retki maan poikki. Sanat ovat muistoa ranskalaisajalta. S.m.]

Hänen lausuessaan nämä pelätyt sanat pääsi kahdelta mieheltä karkea kirous; muut työnsivät tuolejaan taapäin ja käsillään jäykästi ponnistaen pöydän reunasta suu ja silmät selällään tuijottivat puhujaan. Galen Albret vain ei liikahtanutkaan.

»Mitä sillä tarkotatte?» hän kysyi tyynesti.

»Teitä huvittaa olla tietämätön», vastasi muukalainen halveksivasti. »Ettekö usko, että juuri tämä ilveily nyt on tekeillä? Minäpä uskon. Jos luulette pettävänne minua näillä muodollisuuksilla, niin erehdytte suuresti. Ettekö luule minun tietäneen, mikä minua saattoi odottaa, kun tulin tähän maahan? Ettekö luule minun punninneen vaaroja ja valmistautuneen sen varalta, että kiinni joutuisin? Teidän keinonne eivät ole juuri niin salaisia, kuin kuvittelette. Minä tiedän sangen hyvin, miten vapaakauppiaille käy Rupertin maassa.»

»Näytätte olevan sangen varma tiedostanne.»

»Niin näyttävät miehennekin olevan», huomautti siihen vieras.

Galen Albret oli nuoren miehen pidempää puhettaan alettaessa melkein paikalla vaipunut alalliseen levollisuuteensa — suurien alkuvoimaisten kappaleitten levollisuuteen, — ikäänkuin voima, joka on niin suuri, että se yksin jo paljoutensa hitauden vuoksi pysyy alallaan. Kun hän jälleen puhui, tapahtui se samaan tunnustelevaan tapaan kuin kuulustelun alussakin, hän koetti luotia vastustajansa tietoja itse mitään ilmaisematta.

»No kun olitte selvillä asian vakavuudesta, niin miksi olette yhä jatkanut, vaikka jo kahdesti olette saanut varotukseni?» hän kysyi.

»Siitä syystä, ettette te ole luomisen herra», vastasi nuori mies häikäilemättä.

Galen Albret vain kohautti silmäkulmiaan.

»Minun kauppani tässä maassa on yhtä suuri kuin teidänkin», jatkoi nuori mies, ääntään terästäen. »Te ette näytä muistavan, että teidän yksinoikeutenne on lakkautettu. Jos hallitus olisi hitusenkaan arvoinen, niin se pitäisi teidät junkkarit kurissa. Teillä ei ole enempää oikeutta käskeä minua täältä pois, kuin minullakaan karkottaa teitä. Otaksutaan, että joku vanha eskimo Valasjoen rannalta lähettäisi teille sanan, ettei teidän ole lupa tulevana talvena asettaa ansojanne Valasjoen laaksoon. Minä lyön vetoa, ettette pysyisi poissa. Samaa temppua te vanhan turkiskomppanian miehet yrititte lännessä. Se ei vedellyt. Kysykää lännen kävijöiltänne, kuulivatko he koskaan Ned Trentiä mainittavan.»

»Täällä teillä ei näytä olleen yhtä hyvä menestys», sutkautti aseman päällikkö ivallisesti.

Nuori mies hymyili.

»Tuo pitkä retki», jatkoi Albret, »mikä on käsityksenne siitä. Minä olen kuullut siitä puhuttavan. Mitä tietoja on teillä siitä?»

Ned Trent puhkesi nauruun. »Ette kaiketikaan tahdo luulotella, että siinä piilee mitään salaisuutta!» hän ihmetteli. »Jopa jo, tietäähän sen linjan pohjoispuolella joka lapsi. Aiotte lähettää minut matkaan aseitta ja antaa mukaan eväitä vain nimeksi. Elleivät erämaa ja nälkä tepsi, niin tepsivät teidän lähettinne. Minä en koskaan hengissä pääse Timiskamingiin.»

»Aina sama vanha satu», sanoi Galen Albret, jota asia näytti huvittavan, »kuulin sen, kun ensinnä tulin tähän maahan. Semmoisia saatte kuulla kymmenittäin joka intiaanileirissä.»

»Jo Bagneau, Morris Proctor, John May, William Jarvis», luetteli nuori mies sormillaan lukien.

»Yksityistä kostoa», vastasi aseman päällikkö.

Hän kohotti silmiään kohdatakseen nuoren miehen vakaan epäilevän hymyn.

»Ettekö usko minua?»

»No jaa, jos se teitä huvittaa», myönteli vieras.

»Siitä ei edes kannata puhua.»

»Kummallista, kuinka niin joutava juttu hälyytti näitä ystäviänne.»

Galen Albret mietti.

»Muistakaa, että te itse olette saanut aikaan tämän keskustelun», hän huomautti. »Nyt minun täytyy pyytää teitä varmasti lupaamaan, että lähdette tästä maasta, ettekä enää palaa.»

»Sitä en lupaa», vastasi Ned Trent.

»Sitten täytyy keksiä keino, millä teistä pääsemme!» uhkasi aseman päällikkö, jonka viha vihdoin syttyi.

»Vai niin», sanoi vieras lauhkeasti.

Galen Albret kohotti kätensä ja laski sen taas alas. Vaskenkarvaiset helakkapukuiset miehet lappoivat peräkanaa ulos.

IV luku.

Ulkona miehet hajaantuivat kukin omaisiaan tai ystäviään hakemaan. Vieras viivähti hetkisen epäröiden parvekkeen ylimmällä portaalla, sitten verkalleen kulki pientä katua alaspäin, jos sitä saattoi kaduksi sanoa, kun hevosia ei ollut ensimäistäkään. Vasemmalla kädellä olivat rivissä neliskulmaiset kalkilla valkaistut talot, porraspielessä kukkamaat, vanha kirkko ja verstas. Oikealla puolella oli leveä nurmettunut kenttä ja sen alla etäistä ulappaa kohti liukuva Moose. Vieras viivähti pienellä sillalla, katsellen uteliaana ympärilleen. Suuri kaupparakennus ja sen ovelle vievä kapea varustettu kuja herättivät hänen huomiotaan; varastohuone hirsiaitauksineen, linna itse niinikään jykevine hirsivarustuksineen ja neliskulmaisine hirsitaloineen. Hetken kuluttua hän jälleen jatkoi kuljeskeluaan. Kaikkialla, minne hän vain meni, ihmiset töllistelivät häntä ja herkesivät mikä mistäkin työstään. Ei kukaan puhutellut häntä, ei kukaan estellyt häntä. Hän oli kaikin puolin vapaa kuin ilma itse. Mutta saarten ympäri juoksikin joka puolella Moose, katkaisten tiet, ja sen takana uhkasi erämaa — sulkien kuin rautaisten salpain taa aseettoman miehen.

Vankeuttaan mietiskellen vapaakauppias unohti ympäristönsä. Asema, joki, metsä, etäinen merenlahti hälvenivät hänen silmistään ja hän vaipui syvään mietiskelyyn. Aistillisesta tietoisuudesta ei jäänyt muuta kuin tunne laskevan auringon hivelevästä keväisestä lämmöstä. Vihdoin hän huomasi jotain muutakin. Hän vilkaisi ylös. Hän näki aivan lähellään hyvännäköisen ranskalaisen puoliveren, joka rakennuksen seinustalla paistatti päivää, katsoi häntä suoraan silmiin ja väläytti hänelle ystävällisen hymyn.

»Halloo», sanoi Akilles Picard, »te makaatte. Minä olen huutanut teitä pari kolme kertaa.»

Vankia näytti miellyttävän tämä tervehdys, vaikka tervehtijä olikin vihollinen. Ehkäpä se vain sattui oikeana vastaukselle otollisena sielullisena hetkenä.

»Halloo», hän vastasi ja kävi istumaan puoliveren viereen, oikoen itseään veltosti, lämmön heijastuksesta nauttien.

»Te olette tullut Katila taivalluksesta, jaa», sanoi Akilles, »niinkö®? Te olette tullut nahkoja ostamaan. Paha juttu, tämä asema. Ukko ei tahdo, että te ostatte nahkoja. Hän on paha, paha ukko.»

»Arvatenkin», vastasi vieras, »kaiketi hänen täytyy olla. Tämähän on »la longue traversen» maa.»

»Niin se taitaa olla», vastasi Akilles rattoisasti. »Mikä teidän nimi?»

»Ned Trent.»

»Minä Akilles — Akilles Picard. Minä olen talvibrigaadista, niitten koirain kapteeni.»

»Kova virka. Talvimatkat ovat aika sitkeätä työtä.»

»Niin, niin, niin on.»

»Parempi lähteä 'la longue traverselle' kesällä, vai?»

»La longue traverse — talvi, kesä, yks’ kaikki.»

»Te olette oikeassa. Onko lähetetty taipaleelle ketään sen jälkeen kuin te tänne tulitte?»

»Bâ oui. Yks, kaks, kolme. Minä en muista. Jo Bagneau kai. Ei kukaan tiedä, ukko vain ja hänen 'coureurs du bois' [metsän juoksijat]. Hän on kovin väkevä ukko. Ei kukaan tiedä, mitä hän tekee.»

»Minun taitaa olla lähteminen samalle matkalle, siltä näyttää», sanoi Ned Trent.

»Ja, kyllä minä luulen», myönsi Akilles, edelleenkin mitä suosittelevimman rattoisuuden äänensävyllä.

»Luuletteko, että minut lähetetään heti matkaani?»

»Minä en tiedä. Joskus ukko hyvin sukkela. Joskus hyvin hidas. Yksi päivä indiaani suututti hänen kovin; hän ampui sen indiaanin siinä paikassa. Yksi toinen kerta hän vihastui omaan turkkimatkustajaan, mutta ei tappanu hänt sukkelaan; hän toi hänen tänne, piti häntä lämpöisessä huoneessa, antoi hänelle paljon, paljon ruokaa. Pian se matkustaja oli lihava, ei kelvannut matkustamaan. Ukko lähetti hänet kovin kauas, Valasjoelle. Kovin, kovin kylmä. Se matkustaja paleltui aivan luihin asti. Ne sanovat, että ukko hänet siten kuittasi.»

»Akilles, eihän teillä liene mitään minua vastaan — tahtoisitteko, että henkeni menettäisin?»

Puoliveren valkoiset hampaat välähtivät.

»Bâ non», hän vastasi huolettomasti. »Minkätähden minä tahtoisin, että te kuolisitte? Minä ajattelen, että huono onni.»

»Kuulkaa. Minulla ei ole mitään kanssani; mutta rajalla olen sangen rikas. Minä annan teille sata dollaria, jos te autatte minua pakoon.»

»Minä en voi», hymyili Picard.

»Miksette?»

»Ukko huomaa, se on yksi piru, tämä ukko. Minä tahtoisin auttaa teitä; minä tahtoisin sata dollaria. Ojibwa maass he ovat antaneet ukolle nimeksi Wagosh — se on kettu. Hän näkee kaikki.»

»Saatte kaksisataa — kolmesataa — viisisataa.»

»Mitä te tahdotte, että minä teen?» epäröi Akilles Picard viimeisen summan kuullessaan.

»Hankkikaa minulle rihla ja patruunia.»

Puolivcri kääräsi tupakasta paperossin, sytytti ja veti syvän rintasavun.

»En minä voi», hän selitti. »En minä voi, en vaikka tuhannen dollaria — kymmenentuhatta. En minä luule, että tällä asemalla kukaan uskaltaa tehdä sitä. Ukko on itse piru. Hän lukee kaikki aseman rihlat ja kun yksi on poissa, niin hän heti huomaa, kuka on ottanut.»

»Varastakaa joltakulta toiselta», ehdotti Trent.

»Hän huomaa justiin yhtä hyvin», intti puoliveri itsepintaisesti. »Te ette tunne häntä. Hän pakottaa ilmiantamaan itsensä, kun hän tahtoo.» Hymy oli kadonnut miehen kasvoilta. Tämä ilmeisestikin oli liian vakava asia, jotta sitä olisi voinut kevyeltä kannalta käsitellä.

»No tulkaa sitten minun kanssani», yllytti Ned Trent, hieman kärsimättömänä. »Saatte tuhannen dollaria. Niillä rahoilla voitte jossain muualla rikastua.»

Mutta mies alkoi käydä yhä levottomammaksi, vilkui salavihkaa oikealle ja vasemmalle ilmeisestikin aivan kauhuissaan siitä, että keskustelu voitaisiin kuulla, vaikka lähin asumus oli parinkymmenen metrin päässä.

»Hst», hän kuiskasi. »Te ette saa puhua noin. Ukko huomaa. Te ette voi mitään salata häneltä. Kerran, siitä on jo pitkä aika, Pierre Cadotte varasti viisitoista saukon nahkaa — merisaukon — ja möi ne Winnipegissä. Sai niistä tuhannen majavaa — viisisataa dollaria. Sitten hän teki pitkän matkan länteen päin — kovin pitkän — _on dit_ Peace Riverille. Hän rakensi itselleen mökin, asui mökissä kauan aikaa yhden Mackenzien miehen kanssa, jonka nimi oli Dick Henderson. Minä tapasin Dick Hendersonin Winnipegissä viime vuonna. Hän kertoi minulle, että hän yhtenä yönä äkkiä heräsi ja kuuli mökin sisästä kolinaa ja näki intiaanin niinkuin aaveen oven ja kuun edessä. Dick Henderson nukkui, ei ymmärtänyt, mitä piti tehdä. Se intiaani meni hyvin hiljaa, meni Pierre Cadotten vuoteen viereen. Pierre Cadotte päästi suuren huudon. Dick Henderson sanoi, ettei hän enää nähnyt sitä intiaania ja ovi oli kiinni. Bâ Pierre Cadotte kuoli. Intiaani teki suuren reiän hänen rintaansa.»

»Joku vihamies, joku rosvo, joka säikähti ja livisti tiehensä, kun Henderson heräsi, eiköhän se liene ollut niin», arveli Ned Trent.

Puoliveri laski kätensä merkitsevästi toisen käsivarrelle ja nojasi eteenpäin, kunnes hänen kirkkaat mustat silmänsä olivat jalan päässä toisen kasvoista.

»Kun se intiaani seisoi kuuvalossa, niin Dick Henderson näki hänen kasvonsa. Dick Henderson tuntee siellä kaikki intiaanit. Hän kertoi minulle, ettei se intiaani ollut Peace River intiaani. Dick Henderson sanoi, että se oli ojibwa — ojibwa intiaani kaksituhatta mailia lännessä — Peace Riverillä! Ymmärretäänkö!»

»Minä kerron toisen jutun —» Akilles hetken kuluttua jatkoi.

»Hyvä, hyvä», keskeytti vapaakauppias. »Kyllä uskon.»

»Ehkä», sanoi Akilles rattoisasti, »se vähän auttaa teitä, — ei paljoa — jos hän lähettää teidät taipaleelle pian. Metsälinnun poikaset ovat pienet ja sorsain myös. Te ehkä saatte ne kiinni, te ehkä tapatte niitä jousella ja nuolella. Se ei suuri toivo. Teidän pitää nukuttaa ne metsänjuoksijat, kun ne tulevat. Voilà, minä annan teille puukon!»

Hän vilkaisi sukkelaan oikealle ja vasemmalle, pisti sitten pienen esineen vieraan käteen.

»Bâ, minä pelkään, että ukko huomaa tämänkin. Minä luulen, että hän pitää teitä täällä niin kauan, että metsälinnut kasvavat suuriksi ja lentävät.»

»Minua ei vartioida», sanoi nuori mies kiihkeällä äänellä; »minä hiivin pois jo ensi yönä.»

»Se ei kelpaa», intti Picard. »Mitä te teette? Ajatelkaa, joku metsänjuoksija tappaa teidät paikalla. He saavat hyvän syyn, eikä teillä ole mitään, millä tapella. Te nukutte, ukko lähettää paljon, paljon intiaaneja. He vissisti löytävät. Bâ, jos hän lähettää teidät ulos, silloin hän lähettää vain kaksi intiaania. Te ehkä voitatte ne, minä en tiedä. Non, mon ami, jos te lähdette niin, ettei ukko tiedä, niin pitää olla karbiini. Sitten on vähän toivoa. Bâ, jos teillä ei ole karbiinia, niin pitää olla pikku metsälintuja ja vaan kaksi intiaania jälkiä seuraamassa.»

»En siis voi saada rihlaa.»

»Ja ukko vissisti lähettää teidät ulos, kun on liian myöhä saada muonaa metsästä. Niin minä luulen. Se ei ole teille hauska.»

Ned Trentin silmät olivat aivan mustinaan ajatuksista. Äkkiä hän kohotti päänsä.

»Minä pakotan hänet lähettämään minut matkaan nyt paikalla», hän vakuutti luottavasti.

»Kuinka se tapahtuu?»

»Minä puhun hänelle pötyä ja suututan hänet niin, ettei hän eteensä näe. Ehkä hän silloin lähettää minut oitis matkaan.»

»Kuinka saatte hänet niin suuttumaani?» kysyi Picard uteliaana.

»Välittäkää te siitä, kunhan se vain tapahtuu.»

»Bâ oui», mutisi Picard, »hän vihastuu hyvin äkkiä. Minä luulen, se tuuma on koko hyvä. Te hyvin helposti saatte hänet suuttumaan. Ja hän ehkä lähettää teidät ulos heti — tai ehkä ampuu teidät siihen paikkaan.»

»Hyvä ystävä, teen sen silläkin uhalla.»

»Bâ oui», ja Akilles Picard kohautti olkapäitään, »se on yksi shanssi.»

Hän alkoi kiertää toista paperossia.

V luku.

Kun talviasemalta tulleet kauppiaat olivat lähteneet ulos, istui Galen Albret ajatuksiinsa vaipuneena kokonaista viisitoista minuuttia, ennenkuin työnsi tuolinsa taapäin ja asteli toiseen huoneeseen. Tämä oli pitkä, matala, jykevälaipioinen ja silmään pistävän erilainen kuin kokoushuone. Lattia oli verhottu tummilla matoilla, nurkassa oli vanhanaikainen piano; seinäin yksitoikkoisuutta lievensivät taulut ja kirjahyllyt; lamput ja ikkunat olivat verhotut; avaralla pöydällä oli naisen käsityölaukku ja teeneuvot. Vain turkiksien miltei barbarisen runsauden, suunnattoman lietensä ja laipiota kannattavain jykeväin parrujen puolesta huone erosi tavallisen varakkaan perheen vierashuoneesta.

Galen Albret vaipui raskaasti nojatuoliin ja soitti kelloa. Kutsua totteli pitkä, hieman etukumara englantilainen palvelija, jolla oli moitteeton poskiparta ja tylsät vetiset silmät. Aseman päällikkö sanoi hänelle:

»Haluan puhutella neiti Albretia.»

Virginia tuli hetken kuluttua huoneeseen.

»Juommeko nyt teetä, O-mi-mi?» kysyi isä häneltä.

Neitonen liikuskeli hiljaa näissä askareissa, puhdisti ja sytytti lampun, mittasi teen, vaalea pää sirosti kumartuneena homman yli, tummat silmät miettiväisinä ja vain puoleksi seuraten sitä, mitä hän teki. Vihdoin hän ikäänkuin päättäväisen näköisenä istui nojatuolin kaidepuulle.

»Isä», hän sanoi.

»No?»

»Louis Placiden kanssa saapui tänään Kattilan taivallukselta eräs vieras.»

»Entä sitten?»

»Väkemme kohteli häntä niin oudosti, ja hän kohteli vuorostaan heitä oudosti. Minkä tähden?»

»Tiesi hänen.»

»Mikä on hänen säätynsä? Onko hän tavallinen kauppias? Ei hän siltä näytä.»

»Hän on älykäs ja uskalias mies.»

»Miks'ei hän sitten ole vieraanamme?»

Galen Albret ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän taas pyysi teetä. Neitonen kääntyi pois maltittomasti. Tässä oli jotain arvotuksellista, eivät turkismatkustajat, ei hänen imettäjänsä Wishkobun eikä edes isä tahtonut sitä selittää. Ensinmainitut olivat tyhmästi irvistäneet; toinen oli peittänyt kasvonsa saalillaan, kolmas pyysi teetä.

Neitonen ojensi isälle kupin, epäröi, uskalsi sitten kysyä, oliko hänen sallittu tervehtiä vierasta, jos sattuisi tilaisuus.

»Hän on gentlemani», vastasi isä.

Neitonen maisteli teetään miettiväisenä, mielikuvitus vilkkaassa toimessa. Hän muistutteli jälleen mieleensä vieraan kuin pronssiin valettuja kasvonpiirteitä. Niissä oli jotain epämääräisen tuttavallista, joka näytti aavemaisilla sormilla koskettavan hänen tietoisuuttaan. Hän sulki silmänsä ja koetti palauttaa ne mieleensä. Äkkiä ne pakenivat. Sitten ne taas, hänen huomionsa muihin vaeltaessa, hiipivät takaisin, rukoilevasti kolkuttaen hänen muistojensa oveen.

Huoneessa oli paksut uutimet ja syvät ikkuna- ja oviaukot, sillä se oli hirsistä rakennettu ja laudotettu. Vaikka kirkas keväinen auringonpaiste ulkona vielä täytti Moosen laakson tulvallaan, olivat sisällä varjot samettisormillaan ruvenneet sammuttamaan kirkkaampia valoja. Virginia heittäytyi nurkkaan nojatuoliin istumaan.

»Virginia», sanoi Galen Albret äkkiä.

»Isä?»

»Et enää ole lapsi, vaan nainen. Haluaisitko lähteä Quebeciin?»

Neitonen ei paikalla vastannut, vaan punnitsi kulmiaan rypistäen.

»Tahdotko, isä, että lähden?» hän vihdoin kysyi.

»Olet kahdeksantoistavuotias. On aika, että lahdet maailmaa katsomaan, on aika, että opit tuntemaan muitakin ihmisiä. Mutta matka on vaikea. Ehkä en saa sinua nähdä vuosikausiin. Sinun täytyy olla vieraitten kanssa.»

Galen Albret jälleen vaikeni. Hän oli ollut aivan liikkumatta, huulet vain olivat parran sisästä mutisseet.

»Tee muutoin aivan kuin haluat», hän hetken kuluttua lisäsi.

Neidon mielessä syntyi paikalla ristiriita hänen ainaisten unelmiinsa ja tunteittensa välillä. Mutta asian kaikkien kimalteitten alla ei oikeastaan ollut mitään, joka olisi houkutellut häntä lähtemään. Täällä oli hänen isänsä, täällä kaikki, mikä hänelle oli rakasta; siellä kaukana vain uutta ja — yksinäistä.

Hänen elämänsä täällä oli ehkä hieman mutkikasta, mutta se oli hänelle tuttua. Hän tunsi ihmiset, ja heidän ystävällisyytensä ja yksinkertainen käytöksensä häntä kohtaan tuottivat hänelle jokapäiväistä herkeämätöntä iloa. Jokainen elämän seikka kohtasi hänet tottumuksena, tavan vaateparteen puettuna. Mutta maailmasta hän ei muuta tiennyt, kuin mitä oli kyennyt kirjoista itselleen kuvittelemaan, ja siitä hänen mielikuvituksensa oli vain saanut sen verran tosituntua, että se ylläpiti hänessä epäluottamusta itseensä.

»Täytyykö minun päättää paikalla?» hän kysyi.

»Jos lähdet tänä vuonna, niin sinun tulee lähteä Abitibin brigadin kanssa. Siihen saakka on sinulla aikaa miettiä.»

»Kiitoksia, isä», impi suloisesti virkki.

Varjot varastivat heidän ympäriltään piirteen toisensa jälkeen, kunnes oli jäljellä vain teeneuvojen kirkas hopea ja kiillotetun puun loisto ja avo-oven aukkosuunnikas. Galen Albret oli vain liikkumaton pimeä kasa. Virginian harmaat värit hävisivät hämäryyteen.

Aika kului. Kello naksutti sitä menoaan. Kyökistä kuului heikkoja ääniä ja ulkoa vielä heikompia. Sitten ovisuunnikas pimeni ja joku mies kurkisti epävarmasti huoneeseen. Miehellä oli päässä hattu, josta riippui hoikka haikaransulka; hänen olkapäänsä olivat korkeat; reitensä solakat ja sirot. Valoa vasten näkyi vyötupsun ja housuripsujen ulkoreuna.

»Oletteko täällä, Galen Albret?» hän uhmaten kysyi.

Hämärän salaperäinen lumous särkyi. Tuntui siltä, kuin olisi ilma äkkiä tullut uhkaavan täyteen vastarinnan sähköä.

»Entä sitten?» kajahti päällikön jäykkä varma ääni vastaan.

»Aivan niin, näen teidät nyt», vastasi vieras huolettomasti, kiikuttaessaan itsensä nojatuolin käsipuulle ja toista jalkaansa heilutellen. »Epäilemättä te jo olette vakuutettu aikeistani.»

»En voi muistaa, että olisin lähettänyt teille sanaa ja kutsunut teitä puheilleni.»

»Oikein», nauroi nuori mies hieman tuikeasti. »Te ette tosiaankaan ole kutsunut. Olen tullut kutsumatta. Minua ei vähääkään liikuta, mitä te tahdotte. Mitä te luulette minun välittävän siitä, mitä kukaan tästä joukosta tahtoo tai on tahtomatta? Olen, Jumalan kiitos, ainakin tahtoni herra. Ellei teitä miellytä se, mitä minä teen, niin voittehan helposti estää minua.» Hänen äänensävyssään oli ilmeinen uhma. Galen Albret näytti tahallaan olevan sitä huomaamatta.

»Minun ei ole tapana polttaa tupakkaa tässä huoneessa», sanoi vanhempi puhuja.

»Olen utelias näkemään, paljonko siedätte», vastasi nuorempi, poltellen edelleen.

Hän heitti päänsä takakenoon ja katsoi vastustajaansa peittelemättömällä uhmalla, saadakseen hänet suuttumaan. Tulitikku sammui.

Virginia, joka kuunteli tätä yhä yltyvän kiukun ja hämmästyksen valtaamana, ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan ryhtyi puolustamaan tavallisesti niin itsevaltiaan isänsä arvoa, huolimatta siitä, ettei tällä itsellään näyttänyt olevan vähääkään halua puolustaa itseään. Sohvan pimeästä nurkasta puhuen hän kysyi hillityllä äänellä:

»Onko matka sitten niin pitkä, hyvä herra, että se paikalla antaa aihetta moisiin aavistuksiin — ja moiseen katkeruuteen?»

Mies heti kohta nousi seisaalleen, hattu kädessä, ja paperossi piirsi tulisen kaaren tyhjää liettä kohti.

»Pyydän teiltä vilpittömästi anteeksi», hän huudahti, »en tiennyt, että te olette täällä!»

»Pyytäkää mieluummin anteeksi isältäni», Virginia vastasi.

Nuori mies astui eteenpäin ja lupaa kysymättä sytytti suuren lampun.

»Se on totta», hän vastasi kolkosti, melkein huomaamattoman paussin jälkeen, joka ilmaisi hänen sisällistä harmiaan. »Hetki on teidän. Puhukaa.»

»Haluaisin saada tietää, koska minun tulee lähteä _la longue traverselle_?»

»Vieläkö te haudotte tuota loruat?»

»Nimittäkää lähtöäni millä nimellä tahdotte — minulla on sille nimi. Koska tulee minun lähteä?»

»En ole päättänyt.»

»Ja sillä välin?»

»Tehkää mitä haluatte.»

»Ah, kiitos tästä jalomielisyydestä», huudahti nuori mies juhlallisen teeskennellyllä äänellä, joka tuntui kylläkin ivalliselta. »Tehkää mitä haluatte — täällä — siunattu etuoikeus tosiaan! Saan kulkea missä haluan, puhua jokaisen kanssa, jolla on minulle hyvä sana, rangaista niitä, joilla ei ole! Mutta erehdynkö minä arvatessani teidän riistalakinne olevan semmoisen, että olisi suotta pyytää rihlaani takaisin kovin avuliaalta Placedelta?»

»Teillä on tarkka vaisto», myönsi aseman päällikkö.

»Se on minun parhaita puoliani», jatkoi nuori mies härnäten. Hän raapaisi tulitikulla valkeata ja valitsi sen valossa paperossin.

»Neiti, joka oli tykkien luona!» hän lauhkeasti itsekseen ihmetteli.