Part 1

VIRGINIA

Vapaista metsistä tarina

Kirj.

STEWART EDWARD WHITE

Suomentanut

I. K. Inha

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

Loitompana pähkinäpuuta ja vaahteraa, loitompana valkomäntyä ja punapetäjää, tuonnempana tammea, ketriä ja pyökkiä, etäämpänä valko- ja keltakoivuakin on se maa ja veripunaiset sen hangella varjot.

I luku.

Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhötti kymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoilla Pohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviä kulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsän eläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipi balsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavat nevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut se neito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaiva hyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseen mahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylen kanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet. Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneita koiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaa tullen. Siinä kaikki.

Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut, jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan, autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.

Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moose pauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa, kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijat liikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jään ja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut — hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavalla ojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.

Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeä pukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen ja vuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnut maasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Ja taivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.

Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemain karkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensa salaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, joka loppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema oli vilkkaana ihmisvilinästä. Intiaanit pystyttivät wigwaminsa virran mutkan alle leveille niityille; puoliveret kuljeskelivat joukosta joukkoon väläytellen kirkkaita hampaitaan ja viekkaita mustia silmiään kenelle kulloinkin asia vaati; kauppiaat loivat jäykkiä silmäyksiä pienen mustan piippunysänsä takaa ja päästelivät lyhyitä lauseita paksuista mustista parroistaan. Kaikkialla oli iloista hälinää — viulun vingutusta, naurua, laulua; kaikkialla iloisia värejä — matkustavain erämiesten punavöitä, puoliverien helmikirjaisia mokkasineja ja säärystimiä, »brigadin» viittoja, Kri- ja Ojibwaintiaanien vaihtelevia pukuja. Niinkuin orjantappurain kukat suon reunoilta tämä vuoden lyhyt kukoistusaika katosi. Jälleen yöt pitenivät, jälleen hiipi pakkanen ainaisen lumen mailta ja taas ulvoivat sudet karuilta autiomailta.

Neito seisoi nyt nilkkojaan myöden vihannassa ruohossa, päivä valeli häntä paisteellaan ja ulapalta kantoi humiseva tuuli virralle suolaisen henkäyksen kiihotusta. Hänen pukunsa oli harmaata villakangasta, hän oli avopäin. Hienot hiukset liehuivat ohimoilla kellervinä kuin kypsä vehnä ja varjostivat pohjattoman tummia silmiä. Tuuli oli tuonut hänen vaalealle ja kainosti ruskahtavalle iholleen vähän samaa väriä kuin oli huulilla. Huulien helakka puna ei huomaamatta haalistunut muun ihon väriin, kuten yleiseen, vaan oli yhtä kirkasta reunoihin saakka; silmät olivat suuret ja katseettomat. Toinen käsi lepäsi kirjaillun pronssisen kenttätykin perällä.

Mc Donald, kaupanjohtaja, kulki asemarakennuksesta varastohuoneeseen, jossa hän joka päivä teki intiaanien kanssa vaihtokauppaa; aseman toinen skotlantilainen, neidon isä Galen Albret, koko tämän seudun ylipäällikkö, kulki edestakaisin aseman verannalla valkoista partaansa sivellen; hirsiaidan luona nuori Akilles Picard vihelteli suurelle kuoville vastauksia; kirkolta asteli niityn poikki pieni Crane, anglikanisen kirkon lähetyssaarnaaja, ja tirkisteli lyhytnäköisillä vaaleilia sinisilmillään. Joen uomasta kuului kalkutusta Sarnierin intiaaneineen tilkitessä pitkän ranta-kauppaveneen saumoja. Impi ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän haaveksi, oli vaipunut muisteluihin.

Hänen solakan vartalonsa viivoissa, sen asennossa tuossa vanhan tykin vieressä vanhan joen rannalla oli jalon veren suloutta, sääty-ylväyttä. Olihan isä koko tämän seudun yksinvaltias, jota sen kaikki ihmisolennot pelkäsivät, rakastivat, tottelivat. Matkaan lähtiessään hän kulki ylpeästi kuin keskiaikainen lääniherra; ja kun hän oli kotona, niin hänen luonaan käytiin Albanysta, Kenogamista, Missinaibiesta, Mattagamista, Abitibistä — kaikilta Pohjolan joilta saakka ohjeita saamassa. Kaikki väistivät hänen kulkiessaan, hänen pienintä sanaansakin toteltiin. Kodissa noudatettiin ylimyksellisiä seurustelumuotoja, ja kodin valtiatar oli tämä tytär. Huomaamattaan tytär oli tottunut armollisena käskemään. Hän tiesi hymynsä, sanansa, tiesi omankin arvonsa. Mutta olikin hänen valtakuntansa suurempi kuin moni Euroopan maa. Tyynenä, puhtaana, ylevänä hän liikkui alamaistensa keskellä.

Ja tämän valtakunnan valtijattarena hän esiintyi, kun talossa oli vieraita, istui isoisena upean hopeisen pöytäkaluston takana, komppanian kuuluimman löytöretkeilijän, Sir George Simpsonin, muotokuvan alla, jakeli vankkoja erämaan ruokia sirolla kädellä, kuunteli keskustelua itse vaieten ja lopulta suurella yhteiskumarruksella jätti seuran soitellakseen vienon surumielisiä, muualla ammoin unhotettuja lauluja vanhalla pianolla, jonka »Lady Head» monta vuotta sitten oli Englannista tuonut, vieraitten sillä välin ilostumistaan ilostuessa juodessaan täyteläistä portviiniä ja poltellessaan kypsiä Manila-sikareja, joita komppania ilmaiseksi antoi virkamiehilleen. Kahvia juotaessa seuralla taas oli ilo ihailla, kuinka viehättävän luontevasti hän esiintyi vallasnaisena, vanhan maailman tapaan. Semmoisia vieraita ei kuitenkaan ollut monta, eivätkä he käyneet usein. Yksi oli Mc Tavish, jonka asema, Rupert's House, oli kolmen päivämatkan päässä koillisen puolessa; toinen Fort Albanyn Rand, jonka luo oli viikon matka luodetta kohti; ja vielä Fort Georgen Mault, joka oli kymmenen päivämatkaa vielä näitäkin kauempana. Kaikki he olivat harmaantuneet komppanian palveluksessa. Heidän mukanaan tulivat apulaiset, enimmäkseen englantilaisten ja skotlantilaisten perheitten nuorempia poikia, joilla oli suunnaton kunnioitus komppaniaa ja vielä suunnattomampi ylipäällikkönsä tytärtä kohtaan. Kerran parissa kolmessa vuodessa saapuivat Winnipegistä tarkastajat kuuden sylen kanooteissaan, upeissa turkeissaan, punaiset liput pitkällä vettä viistäen. Silloin pääasemalla juhlittiin ja tanssittiin, tehtiin iloisia huviretkiä, pohdittiin yhteisesti tai yksityisesti tärkeitä asioita, vakavia arvokkaita neuvoja, varotuksia, käskyjä. Sitten he taas menivät menojaan. Ypöyksinäisyys hiipi jälleen totutuille tiloilleen.

Neito haaveili. Hän koetti muistella. Etäisiä, puoleksi unhotettuja kuvia, urheita kohteliaita miehiä, siroja kauniita naisia, mitä kaikkea lienee piillyt hänen mielikuviensa pilvissä. Hän oli kuulevinaan heidän äänensä kuin kosken pauhun alta, kuin etäiset tiuvut, jotka heikosti helisevät tuulen takaa, kuinka he surkuttelivat häntä, huudahtelivat hänen tähtensä; he väikkyivät hänen mielessään hämärinä, vaihtuvina kuin sumuhunnut tai varjokuvat kuutamoisessa auteressa, kumartuen hänen puoleensa kirkkain loistavin silmin, täynnään myötätuntoa pientä tyttöstä kohtaan, jonka piti lähteä niin kauas pois tuntemattomaan maahan; hänellä oli heistä tunne kuin tuulen henkäyksestä yön hiljaisuudessa, hyväilyistä, syleilyistä, korkeista jäähyväisnosteluista. Yhden hän käsitti tunteellaan selvään — uljaan nuorukaisen, joka oli nostanut hänet kaikkien nähtäväksi. Yhden hän näki selvään — kastesilmäisen, suloisen naisen, joka oli hänelle kuiskannut rakkaita, katkonaisia sanoja. Yhden hän kuuli selvään — lempeän äänen, joka sanoi: »Jumalan rakkaus olkoon kanssasi, sydänkäpyseni, sillä pitkä on matka edessäsi ja monta päivää kuluu, ennenkuin jälleen olet Quebecissä.» Ja neidon kasvot äkkiä vettyivät ja kirkastuivat, sillä tämä pohjola oli sangen ikävä maa. Hän levitti kätensä väsähtäneesti.

Sitten hän laski käsivartensa alas, hänen silmänsä suurenivat, hän taivutti päätään eteenpäin, kuuntelevaan asentoon.

»Akilles!» hän huudahti, »Akilles! Tulkaa tänne!»

Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.

»Mademoiselle?» hän kysyi.

»Ettekö kuule?» neitonen sanoi.

Heikosti, vähän väliä hukkuen, kuului etelästä päin miesten ääniä.

»Grace à Dieu!» huudahti Akilles. »A-iiva nii. See on la brigade!»

Ja nyt hän juoksi huudellen asemalle.

II luku.

Miehiä, naisia, koiria, lapsia hyökkäsi esiin tiesi mistä ja sikin sokin juostiin kilvalla molempien tykkien luo. Asemarakennuksesta ilmestyi Galen Albret ja alkoi jaella käskyjään. Kaksi miestä lähti vetämään pitkän lipputangon nenään komppanian veripunaista lippua. Miesten kesken syntyi kiihkeä vakava väittely siitä, millä latvajoista brigadi oli metsästänyt — Abitibillä, Mattagamilla vaiko Missinaibiella. Puoliveri-naiset varjostivat silmiään. Tohtorin vaimo, rouva Cockburn, joka oli siirtokunnan ainoa toinen valkoinen vaimonpuoli, tuli ja seisahtui Virginia Albretin viereen. Wishkobun, etelänpuolesta tuotu ojibwa-vaimo, Virginian uskollinen palvelija, asettui mustasukkaisena hänen toiselle puolelleen.

»Sama asia joka vuosi. Aina meistä on hauskaa nähdä, kun ne tulevat», sanoi rouva Cockburn hiljaa yksitoikkoisella, alistuvalla äänellään.

»Niin», vastasi Virginia, hieman malttamattomasti liikahtaen, sillä hän kiihkeästi odotti näiden erämaan miesten ryhdikästä esiin tuloa ja tahtoi nauttia siitä häiritsemättä.

»Mi-di-mo-jaj Ka-uin-ni-shi-shin», sanoi Wishkobun levollisesti.

»Ai», vastasi Virginia lyhyeen naurahtaen ja taputti vaimon ruskeaa kättä.

Nousi huuto. Mutkan takaa puski kanootti esiin. Ja siinä samassa jokaikinen mela ponnahti pystyyn tervehdykseksi, sitten kaikki yhtä haavaa pauhahtivat veteen ja erämiehet tarpoivat vettä kaikella voimallaan. Kanootti aivan hyppi hyrskypilvessä. Sitten pyörti toinen esiin niemen takaa ja toinen kaksoisrivi meloja välähti auringonpaisteessa, ja toinen venekunta riehahti samaan kiivaan ponnistuksen kiistelyyn, kulkeakseen veikaten pitkän matkan viimeisen neljännesmailin. Työntäytyi näkyviin kolmas, neljäs ja viides. Tyyni joki vilisi elämää ja välkkyi väriä. Kanootit kiitivät eteenpäin kuin kilpahevoset ratsumiehen alta. Katsojat erottivat nyt hyvin venemiehet. Näkyi selvään, että he olivat somistaneet itseään tilaisuuden kunniaksi. Pään ympäri oli kiedottu kirkkaanvärisiä nauhoja, kaulaan heleitä huiveja. Melat oli koristettu iloisesti liehuvilla villaisilla rihmoilla. Vähän väliä näkyi, että keulamiehillä ja perämiehillä oli päällään uudet pyhähousut, kun he oikein istuimeltaan kohosivat antaakseen vielä enemmän pontta ponnistuksille.

Ensin laulettiin kanoottilauluja, mutta kun tuohivenhot nopeassa vauhdissaan olivat matkansa päähän pääsemässä, niin puhjettiin hurjiin ilokiljauksiin ja huutoihin.

Siinä samassa he jo olivat aivan ääressä. Perämies nousi ylös laskeakseen koko painonsa melalle. Kanootti kääntyi äkisti rantaa kohti. Siinä olevat eivät siltä lakanneet ponnistamasta, kuopivat vain vettä kilvalla, kunnes oli vain monias syli ilmeiseen haaksirikkoon.

»Sosoh! Sosoh!» huudettiin, pistettiin melat suoraan veteen voimallisesti taapäin työntäen. Vankka puu taipui ja ratisi. Kanootti pysähtyi kuin naulattu ja erämiehet hyppäsivät rannalle upotakseen vastaanrientävään ihmislaumaan.

Rodut olivat melkein tasan jaetut ja itsekukin käyttäytyi luontonsa mukaan — intiaani tervehtien omaisiaan rauhallisesti ja astuen pois wigwaminsa suojaan; herkempi valkoinen sulkien syliinsä vaimonsa tai morsiamensa tai lapsensa. Parvi intiaaninaisia ja puolikasvuisia lapsia ryhtyi paikalla kanooteista kuormaa purkamaan.

Virginian katse tarkasti joka veneen miehistön. Hän tietysti tunsi joka miehen, vähäpätöisintä intiaania myöten, sillä niin pienessä yhteiskunnassa jokainen hyvin tietää vähäpätöisimmänkin kansalaisen ja hänen asiansa. Jo aikoja sitten hän oli brigadista selvillä. Se oli suurelta Missinaibielta, jonka lähteiltä lieneekö sataakaan jalkaa etelää kohti Superior järveen virtaavain jokien latvoille. Se kokoo vetensä jylhästä, rosoisesta maasta, jonka metsät kiipeilevät kivikkovaaroja, joet penkovat syvien rotkojen pohjia, jossa oli vuosikausia oleillut tavattoman runsaasti suuria harmaita susia. Hän tiesi ulkoa kaikki talviasemat, vaikkei ollut niitä koskaan nähnyt. Virginia saattoi mielessään kuvitella moisen paikan erillisyyden ja sen toverittoman miehen sanomattoman yksinäisyyden, joka oli tuomittu siellä elämään pohjolan pimeät talvet näkemättä muita kuin harvakselleen intiaaneja, jotka tulivat nahkoja myymään. Helppo oli mielessään kuvitella sitä hurjaa iloa, kun semmoinen mies lyhyeksi kesäkaudeksi palasi kanssaihmistensä seuraan.

Kun immen katse sattui viimeiseen kanoottiin, välähti siinä äkkihämmästys. Venho yhä kellui vedessä keula vain rantaa koskettaen. Miehet olivat menneet maalle, mutta keskellä venettä istui nahkakimppujen ja varustemyttyjen keskellä outo mies. Kanootti oli Kattilan taivalluksen.

Virginia huomasi vieraan nuoreksi mieheksi, jolla oli sangen puhdaspiirteiset kasvot, vartalo voimallinen, sopusuhtainen, erämiehen pukuun verhottu, laihat ja suonikkaat, ruskettuneet kädet. Kanootin rantaan koskettaessa hän ei yrittänytkään rientää maalle muitten mukana, vaan istui nyt unhotettuna ja kenenkään muun kuin neitosen huomaamatta, ryhti jäykkänä ja välinpitämättömänä melkein kuin intiaanin. Mutta kun hän sitten hetkisen luuli olevansa aivan huomaamatta, niin hänen ilmeensä jyrkkään muuttui. Hän puristi kätensä nyrkkiin sarvaannahkan verhoomain polviensa välissä, silmät vilkuivat sinne tänne levottomina ja joku epämääräinen varjo, jolle Virginian mielestä epätoivo oli kömpelö nimitys, mutta jolle hän ei voinut parempaakaan keksiä, vaipui hänen kasvoilleen ja pimitti ne. Kahdesti vieras vilkaisi pois etelää kohti. Kahdesti hän tutki katseellaan rantakaistaleella hälisevän joukon.

Syventyneenä miehen vartioimattomain mielenilmeitten sanatonta vaihtelua seuraamaan Virginia innostuneena kumartui eteenpäin. Hän tunsi jotain epämääräistä vaikutusta, ikäänkuin hän olisi kerran ennen kokenut jotain samanlaista, tullut tekemisiin jonkun ihmisen taikka asian kanssa, joka oli herättänyt hänessä juuri saman tunteen kuin nyt tämä mies. Mutta hän ei voinut itselleen selvittää missä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vaivasi muistoaan, kunnes oli aivan muistamaisillaan, mutta aina se taas luiskahti takaisin, juuri kun oli kiinni tulemaisillaan. Sitten pieni liike, joku päännyökkäys, hermostunut, nopea käsien tai jalkain vaihtaminen, itsetiedoton olkapäiden asento väläytti tapauksen hänen mieleensä — valkoisen lumen, hiljaisen metsän, pienen neliskulmaisen tarha-ansan, ahman, joka epätoivoisena, mutta kylmäverisenä vikkelästi pisteli tylppää kuonoaan sinne ja tänne, suotta toivoen aukon löytävänsä, josta voisi pakoon pujahtaa. Mies tavalla tai toisella muistutti hänelle eläintä, metsien vihaista pientä rosvoa, joka oli ansaan tarttunut, mutta ei toivottomuudestaan huolimatta uhallakaan nöyrtynyt, kuten metsän lauhkeammat eläimet olisivat tehneet.

Äkkiä vieraan ilme taas jyrkästi muuttui. Ryhti jäykistyi, kasvonpiirteet kovettuivat raudaksi. Virginia huomasi, että joku rannalla oli osottanut häntä. Hänellä oli taas naamari kasvoillaan.

Ensimäinen tervehdyshälinä oli asettunut. Siellä ja täällä joku brigadin miehistä nyökkäsi päätään vierasta kohti, jutellen tovereilleen matalalla äänellä. Pian kaikkien katseet uteliaina kääntyivät kanoottia kohti. Kuului matalaa keskustelun mutinaa, ei kuitenkaan äänekkäitä ilon ilmauksia.

Huomatessaan joutuneensa yleisen huomion alaiseksi vieras hitaasti nousi seisomaan, asteli liikkeitään hieman uhmailevasti harkiten kanootin pohjalla olevien myttyjen yli keulaan ja seisahtui sinne, toinen jalka laidalla aivan maalatun tähtimerkin päällä. Syntyi paikalla kuolon hiljaisuus. Syntyi uusia ryhmiä, ne erosivat taas, yhdistyivät uudella tavalla kuin veden pinnalla hitaasti yhtyvä sahajauho, kunnes lopulta muodostui tuijottava puolipiiri, jonka keskipisteessä kanootin keula ja Kattilan taivallukselta tuotu vieras olivat. Miesten asento oli uhkaava, naiset katsoivat häntä hieman pelokkaalla uteliaisuudella.

Virginia Albret tunsi väristyksen tämän äkkinäisen sähkökohdistuksen sysäyksestä. Synkkä, selittämätön vihamielisyys näytti kohdistuvan tätä yksinäistä miestä vastaan. Epätoivo, jonka hän luuli vastikään huomanneensa, oli kerrassaan kadonnut, ja sen sijan oli anastanut uhmaava välinpitämättömyys ja melkein ilmeinen uhkamieli. Mies oli purkaukseen kypsä. Virginia ei vähääkään ymmärtänyt, mutta hänen tunteensa lähti naisen vaiston syvyydestä, ja itsetiedottomasti hänen myötätuntonsa kääntyi tämän miehen puoleen, joka oli ainoa tervehdyksettä jäänyt kaikkien muitten omansa löytäessä.

Ehkä kokonaista kuusikymmentä sekuntia vieras seisoi ja epäröi, mitä tekisi, taikka ehkä odotti jotain sanaa tai elettä, joka saisi hänen päätöksensä vaa'an kallistumaan. Rannalla toinen toisensa jälkeen tunsi hänen tuijotuksensa uhman ja osotti levottomuuden oireita. Sitten hänen tuikea katseensa kohosi tykin luona olevan ryhmän puoleen. Virginia tunsi rintaansa kouristavan. Hän ei voinut kääntyä pois, vaikka olisi halunnut. Vieraan katse kohtasi hänen katseensa. Virginia näki hänen tylyn ilmeensä sulavan mielihyvän yllätykseksi. Hattu lensi siinä samassa päästä ja viisti aivan veneen laitaa. Ja nyt mies uljaasti astui rannalle. Jännitys laukesi. Ei sanaakaan vaihdettu.

III luku.

Galen Albret istui pöydän päässä vankassa nojatuolissaan ja kuunteli kapteeniensa selontekoja. Hänen edessään avautui pitkä kapea huone vahvoine kattoparruineen, jykevänä, valkoisena, kummassakin päässä liesi, joka ammotti kuin luola. Hänen yläpuolellaan Sir Georgen kuva näytteli tuimaa muotoaan ja kummallakin puolellaan rivi kotitekoisia vankkoja tuoleja, jotka kahden vuosisadan käytäntö oli pyöristänyt ja himmeiksi kuluttanut.

Hän oli laskenut käsivartensa nojatuolinsa käsipuulle. Pää vanukkeisine hiuksineen oli vaipunut eteenpäin, niin että parta viisti leveän rinnan kaarta; tuuheat töyhtömäiset silmäkulmat olivat tarkkaavaisuudesta vakaasti yhteen rypistyneet. Miehet nousivat toinen toisensa jälkeen puhumaan. Hän ei liikahtanutkaan, ei eleelläkään ilmaissut itseään siinä istuessaan, lyhyt voimakas vartalo haahmoutuen tuolin vaaleampaa pohjaa vastaan, silmät vain ja valkoinen parta hämärästä hohtaen.

Vanhan Brunswick aseman Kern, Uuden Achard, Lentävän aseman intiaani Ki-wa-ni — nämä kaikki lyhyesti kertoivat koko joukon asioita, kukin omalla kielellään. Galen Albret kuunteli heitä kaikkia vaieten. Viimeksi nousi puhumaan Louis Placide, »Kattilan taivalluksen» hoitaja. Hänkin teki selkoa kaupoista — niin ja niin paljon oli antanut tupakkaa, ruutia, lyijyä, silavaa, jauhoja, teetä, niin ja niin paljon saanut niiden hinnaksi minkin, saukon, majavan, kärpän, näädän ja kalastajanäädän nahkoja. Sitten hän vähän aikaa vaiettuaan kertoi laajemmin muukalaisesta, tasaisesti, mutta painostellen puhuen. Kun hän oli sanottavansa sanonut, niin Galen Albret soitti kelloa, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Me-en-gan, hänen oman kanoottinsa keulamies, astui sisään, kintereillään sinä iltapäivänä saapunut nuori mies.

Tämä oli yhä puettuna turkismatkustajan pukuunsa — väljään mekkopaitaan, sarvaannahkaisiin housuihin ja mokkasineihin, tupsulliseen punaiseen vyöhön. Päätään hän piti yhtä korkealla ja hänen katseensa oli yhtä vapaa, mutta nyt hänen silmäinsä terässini oli vakava ja varuillaan ja keskelle otsaa oli ilmestynyt kaksi pientä poimua. Hänen sisään astuessaan syntyi odotuksen äänettömyys. Galen Albret ei liikahtanut, mutta muut painautuivat lähemmä pitkää kapeata pöytää, ja pari kolme nojasi sille molemmat kyynärpäänsä paremmin käsittääkseen, mitä tuleman piti.

Me-en-gan jäi ovelle, mutta muukalainen asteli jäykästi huoneen toiseen päähän, kunnes oli aseman päällikön edessä. Sitten hän seisahtui ja tyynesti odotti, että toinen puhuisi.

Mutta aseman päällikkökään ei pitänyt kiirettä, vaan istui lukua pitämättä — näköjään mitään ajattelematta — miesten raskaitten hengenvetojen ilmaistessa huoneessa sekuntien kulumista. Lopulta Galen Albretin jylhä ääni mursi sulkunsa. Miehuullisessa äänensävyssä sen lähtiessä niin jykevästä ja liikkumattomasta ruhosta oli jotain kumman salaperäistä ja tutkimatonta. Galen Albret ei liikahtanut, ei edes kohottanut raskaitten silmäluomien alta tylsästi tuijottavia silmiään nuorta miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään; tuskin huomasi hänen leveän kaartuvan rintansa kohoavan ja laskevan, kun hän puhuessaan hengitti; ja kuitenkin joka sana putosi hänen suustaan elävänä, mahdistaan tietoisena.

»Kerran kaksi intiaania tavotti teidät Vasemman jalan järveltä nukkumasta», hän sanoi. »He ottivat nahkanne ja aseenne ja veivät teidät Sudburyyn. He olivat minun intiaanejani. Kerran teidät Abitibin yläjuoksulla pidätti Herbert niminen mies, joka kehotti teitä poistumaan maasta, otettuaan teiltä koko varustuksenne. Hän sanoi teille lähtiessänne, mikä teitä odotti, jos yrityksen uudistaisitte — ankarat toimenpiteet, kaikkein ankarimmat. Herbert oli minun miehiäni. Nyt on Louis Placide yllättänyt teidät Kattilan taivalluksen koskissa ja tuonut teidät tänne.»

Sillä aikaa kuin nämä sanat hitaasti ja täsmällisin väliajoin lausuttiin, olivat pitkän kapean pöydän ympärillä istuvain miesten eleet vähitellen muuttuneet. Suuri oli heidän uteliaisuutensa jo ennenkin ollut, mutta nyt heidän älyllinen mielenkiintonsa oli herännyt, sillä nämä olivat asioita, joista Louis Placide ei ollut mitään ilmoittanut. Tässä nyt heidän edessään käsiteltiin sen tapaista kysymystä, joiden ratkaisusta Galen Albret oli täällä pohjan puolessa saanut kumman maineen. He katselivat toinen toiseensa terottaakseen toinen toisensa huomiota ja sitten taas päällikköönsä kuullakseen, mitä hän vielä lisäksi sanoisi. Vieras taas pysyi liikkumatta. Hymyn hengähdys valahti hänen huulilleen, kun aseman päällikkö alkoi puhua. Ja tämä hymy pysyi paikoillaan loppuun saakka. Vanhuksen vaiettua hän kohautti olkapäitään.

»Tuo kaikki on aivan totta», hän myönsi.