Part 4

Vaikutusvaltainen henkilö astui siis portaita alas, istuutui rekeen ja sanoi ajajalle: "Karoliina Ivanownan luo!" Ja hän vaipui, kääriydyttyään hyvin mahtavasti lämpimään viittaansa, tuohon suloiseen tilaan, jota parempata ei venäläinen enää voi uneksiakaan, -- kun ei nimittäin itse ajattele mitään, vaan ajatukset yhtäkaikki liikkuvat päässä, toinen toistaan hivelevämpinä, tuottamatta edes etsimisen ja keksimisen vaivaa. Tyytyväisenä muisteli hän ohimennen illan hauskimpia kohtia ja sanasutkauksia, jotka aina olivat saaneet aikaan naurunhohotuksen siinä ryhmässä, missä ne oli lausuttu. Vieläpä hän toistelikin niistä muutamia puoliääneen ja huomasi niiden olevan vielä yhtä lystikkäitä kuin ennenkin, mutta hiukan tyhmänlaisia, niin että hän itsekin nauroi niille sydämensä pohjasta. Toisinaan häiritsivät häntä kuitenkin rajut tuulenpuuskat, jotka äkkiä tulla tuprahtivat, Jumala ties mistä ja minkätähden, ja jotka pieksivät häntä kasvoihin paiskellen hänen päälleen lunta, sivallellen kuin lepattavat purjeet hänen viittansa kaulusta, tai taas äkkiä uskomattomalla voimalla törmäten hänen päänsä kimppuun, herättäen hänet siten ajatuksistaan... Äkkiä tunsi vaikutusvaltainen henkilö jonkun tarttuvan häntä jotenkin kovakouraisesti kauluriin. Käännyttyään katsomaan, näki hän takanaan lyhytkasvuisen miehen vanhassa, kuluneessa virkapuvussa ja tunsi hänet kauhukseen Akaaki Akaakievitschiksi. Virkamiehen kasvot olivat kuolonkalpeat ja aavemaiset. Mutta vaikutusvaltaisen henkilön kauhu kasvoi vallan rajattomiin, kun hän näki, että aaveen suu aukeni, ja kuuli sen lausuvan kuin haudan syvyyksistä seuraavat sanat: "No, siinäpä sinä viimeinkin olet! Viimeinkin, minä, tuota, pääsin sinua kaulurista kiinni! Tarvitsen viittaasi! Et pitänyt väliä minun... ja vielä haukuit -- annappa nyt omasi!" -- Vaikutusvaltainen henkilö parka oli kuolla kauhusta. Miten lujaluontoinen hän lie kansliassa ollutkin ja yleensä alempainsa edessä, ja vaikka jokainen, katsoen vain hänen miehuullista muotoansa ja vartaloansa sanoi: "Ah, miten voimakas luonne!" tunsi hän kuitenkin nyt -- kuten epäilemättä hyvin moni muukin sankarimaisella ulkomuodolla varustettu olisi tehnyt -- niin hirvittävää kauhua, että pelkäsi, eikä aivan syyttäkään, saavansa jonkun taudinkohtauksen. Hän riuhtasi paikalla viitan hartioiltaan ja karjasi oudolla äänellä ajajalle: "Kotiin täyttä kyytiä!" Kuultuaan äänen, jota tavallisesti käytetään vain erittäin ratkaisevina hetkinä, ja vaikuttaa sangen voimakkaasti, kätki ajaja päänsä olkainsa väliin, tuli sitte mitä tuli, ja läimäytti ruoskaansa, istuen hiljaa kuin muuri. Muutaman minuutin kuluttua oli vaikutusvaltainen henkilö jo asuntonsa portaitten edessä. Kalpeana, kauhistuttavan näköisenä ja ilman viittaa saapui hän kotiin, sensijaan että olisi ajanut Karoliina Ivanownan luo, ja päästyään jollain lailla huoneeseensa, oli koko yön kuin pyörällä päästään, niin että hänen tyttärensä seuraavana aamuna teenjuonnin jälkeen virkkoi: "Isä, sinähän olet tänään aivan kalpea". Mutta isä oli ääneti, eikä sanallakaan maininnut siitä mitä oli tapahtunut, missä oli ollut ja minne oli aikonut ajaa.

Tämä tapahtuma teki häneen syvän vaikutuksen. Paljon harvemmin hän tästä lähtien puhutteli käskynalaisiaan sanoilla: "Miten uskallatte? ettekö tiedä, kuka seisoo edessänne?" Ja jos näin huudahtikin, niin tapahtui se vasta senjälkeen, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Mutta vielä merkillisempi seikka on se, ettei tästä lähtien enään virkamiehen haamu kummitellut: kenraalin viitta sopi nähtävästikin mainiosti sen hartioille; joka tapauksessa ei enään sattunut sellaista, että keltään olisi riistetty viittaa.

Jotkut toimekkaat ja huolenpitävät ihmiset eivät kuitenkaan tahtoneet rauhoittua ja kertoivat virkamiehen haamun vielä näyttäytyvän kaupungin laitapuolilla. Ja eräs poliisivartija Kaloomenin seutuvilla oli omin silmin nähnyt, miten erään talon takaa tuli näkyviin aave; mutta ollen syntymästään hiukan heikonlainen, -- niin että kerran eräs tavallinen, täysikasvuinen juottoporsas, joka tulla törmäisi jonkun poliisiupseerin talosta, kaasi hänet kumoon, josta ympärillä seisoskelevat issikat räjähtivät aika nauruun, mistä pilanteosta hän sitten kiristi heiltä kaksi kopeekkaa tupakkiin, -- ollen siis hiukan heikonlainen, ei hän uskaltanut käydä siihen käsiksi, vaan kulki pimeän suojassa sen jälessä, kunnes se viimein äkkiä rupesi tähyämään tarkasti ympärillensä ja virkkoi pysähtyen: "Mitäs sinä tahdot?" ja puisti samalla niin isoa nyrkkiä, ettei sellaista ikinä elävillä ole. Poliisivartija vastasi: "En mitään", ja palasi paikalla takaisin. Aave oli jo kuitenkin paljoa suurempi kooltaan ja oli varustettu julmalla parralla ja, suunnaten askeleensa Obuhowin sillalle päin, häipyi se pian yön pimeyteen.