Part 3

Kaukana, Herra tiesi missä, tuikki tuli jostakin kojusta, joka näytti olevan vallan maailman ääressä. Akaaki Akaakievitschin iloisuus tässä hiukan väheni. Hän astui torille jonkin vastenmielisen tunteen vallassa, aivankuin hänen sydämensä olisi aavistanut jotain pahaa. Hän katsahti taakseen ja ympärillensä -- hän oli tosiaankin kuin keskellä merta. "Ei, parasta on olla katsomatta", ajatteli hän ja sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, nähdäkseen, miten etäällä torin laita oli, näki hän lähellään, melkein nenänsä edessä partaisia miehiä, -- keitä, sitä hän ei voinut eroittaa. Maailma musteni hänen silmissään, ja hänen rintaansa ahdisti. "Mutta tuo viittahan on minun!" sanoi yksi heistä raa'alla äänellä tarttuen hänen kauluriinsa. Akaaki Akaakievitsch oli jo huutaa: "Poliisi!" kun toinen asetti hänen suunsa eteen nyrkkinsä, suuren kuin virkamiehen pää, ja virkkoi: "Tuosta tulee, jos huudat!" Akaaki Akaakievitsch tunsi vain, että hänen yltään riisuttiin viitta, että sai potkun polvella ja kaatui suulleen lumeen, ja sitten hän ei enään tuntenut mitään. Muutaman hetken perästä hän tuli taas tajuihinsa ja nousi ylös, mutta ketään ei enään näkynyt. Hän tunsi, että torilla oli ylen kylmä, ja ett'ei hänellä ollut viittaa, ja rupesi huutamaan; mutta hänen äänensä ei nähtävästikään aikonut kuulua torin laitaan. Epätoivoisena, yhä vaan huutaen, rupesi hän juoksemaan torin poikki suoraan kojua kohti, jonka luona seisoi vahtimies, joka tapparaansa nojaten nähtävästikin uteliaana katseli mikä paholainen sieltä kaukaa juoksee huutaen häntä kohti. Päästyään hänen luoksensa, alkoi Akaaki Akaakievitsch hengästyneenä huutaa, että hän vain nukkuu, ei pidä lainkaan vahtia, eikä näe miten ihmisiä ryöstetään. Vartija vastasi, ett'ei hän ollut nähnyt ketään, että oli tosin nähnyt kahden miehen pysäyttävän hänet keskellä toria, mutta oli luullut näitä hänen tuttavikseen; että menisi sensijaan, että nyt siinä turhanpäiten rähisee, huomenna komisaarion luo, jotta komisaario etsisi sen, joka otti viitan.

Akaaki Akaakievitsch juoksi kotiin sangen kurjassa tilassa. Ne vähät hiuksenjätteet, jotka hänellä vielä oli ohimoilla ja niskassa, olivat aivan pörrössä, ja kylki, rinta ja housut olivat kokonaan lumessa.

Hänen vanha kortteerinsa emäntä hyppäsi heti vuoteestaan, kuullessaan ankaraa kolkutusta ovelleen, ja tuli paitasillaan avaamaan ovea, pidellen häveliäisyydestä kädellään paitansa rintaa. Mutta avattuaan oven, hän peräytyi, nähdessään missä kunnossa Akaaki Akaakievitsch oli. Kun tämä sitten oli kertonut, mitä oli tapahtunut, löi hän kätensä yhteen ja sanoi, että pitäisi mennä suoraa poliisipäällikön luo; että komisaario vain petkuttaa, lupaa kyllä, mutta viivyttelee ja venyttelee sitten kuitenkin asiaa; että on parasta mennä vaan suoraan poliisipäällikön luokse, että tämä on hänelle päälle päätteeksi tuttu, sillä Anna, suomalainen, joka ennen oli hänellä keittäjänä, on nykyään poliisipäällikön luona lastenhoitajana; että hän usein näkee poliisipäällikön itsensä ajavan hänen asuntonsa ohi, ja että tämän näkee joka pyhä kirkossa rukoilemassa, ja että hän aina katselee suopeasti kaikkia, ja että hän siis kaikesta päättäen on hyvä ihminen. Kuultuaan tällaiset neuvot, meni Akaaki Akaakievitsch surullisena omaan huoneeseensa ja miten hän siellä yönsä vietti -- se jätettäköön sen arvailtavaksi, joka hiukankin voi kuvitella toisen tilaa.

Varhain seuraavana aamuna läksi hän poliisipäällikön luo, mutta siellä sanottiin, että tämä vielä makaa. Hän tuli kymmenen aikana, sanottiin taaskin: "Makaa." Hän tuli yhdentoista aikana -- sanottiin: "Ei ole poliisipäällikkö kotona." Hän saapui taas päivällisen aikaan, -- mutta eteisessä eivät kirjurit tahtoneet millään muotoa päästää häntä ja tahtoivat vältäväkisin tietää, millä asioilla hän liikkui, ja mitä oli tapahtunut, niin että Akaaki Akaakievitsch lopulta, ensi kerran elämässään, kiivastui ja sanoi jyrkästi tahtovansa tavata itseään poliisipäällikköä, sanoi, etteivät he uskalla häntä mitenkään estää, että hän tulee virastosta valtion asioilla, ja että jos hän valittaa heistä, niin silloin saavat vielä nähdä. Tähän eivät kirjurit enään uskaltaneet puhua mitään, ja yksi heistä meni kutsumaan poliisipäällikköä.

Poliisipäällikkö otti jotenkin kummalla tavalla vastaan ilmoituksen viitan ryöstöstä. Sensijaan, että olisi kääntänyt huomionsa itse pääasiaan, rupesi hän kyselemään Akaaki Akaakievitschiltä kaikenlaista: miksikä hän oli niin myöhään palannut kotio? oliko poikennut tai ollut jossain huonomaineisessa talossa? niin että Akaaki Akaakievitsch hämmentyi kokonaan ja läksi hänen luotaan tietämättä, tulisiko poliisipäällikkö panemaan kortta ristiin viitan hyväksi.

Koko tämän päivän oli hän poissa virastosta (tämä tapaus oli ensimäinen hänen elämässään). Seuraavana päivänä hän saapui sinne kalman kalpeana vanhassa kapotissaan, joka näytti vielä entistäänkin kurjemmalta! Tieto viitan ryöstöstä, -- katsomatta siihen, että löytyi niitäkin virkamiehiä, jotka eivät nytkään voineet olla tekemättä pilaa Akaaki Akaakievitschista, -- liikutti useita. Päätettiin paikalla panna toimeen keräys hänen hyväkseen; mutta se tuotti aivan mitättömän summan, sillä virkamiehet olivat jo ilman sitäkin paljon tuhlanneet rahojaan tilatessaan tirehtöörin valokuvan, tai ostaessaan päällikön kehoituksesta jonkun kirjan, jonka tekijä oli tämän tuttava; ja siten kertyi aivan mitätön summa. Eräs, liikutettuna tapauksesta, päätti ainakin hyvällä neuvolla auttaa Akaaki Akaakievitschia ja sanoi, ettei tämä menisi ylikonstaapelin luokse sillä vaikka tämä jotenkin etsisikin viitan tahtoen pyrkiä päällystön suosioon, jäisi se kuitenkin poliisin huostaan, jollei hän näyttäisi pätevää todistusta siitä, että se on hänen; mutta kaikkein parasta oli mennä erään _vaikutusvaltaisen henkilön_ luokse; että tämä _vaikutusvaltainen henkilö_ kirjoittaa asianomaisille ja saa asiat sujumaan paljoa nopeammin.

Mitäpä tehdä, Akaaki Akaakievitsch päätti mennä tuon vaikutusvaltaisen henkilön luo. -- Mikä virkamies tuo _vaikutusvaltainen henkilö_ oli, sitä emme vieläkään tiedä. Tiedetään, että _eräs vaikutusvaltainen henkilö_ vasta äskettäin tehtiin vaikutusvaltaiseksi henkilöksi, mutta että hän sitä ennen ei ollut mikään vaikutusvaltainen henkilö. Muuten ei hänen asemaansa vieläkään pidetä vaikutusvaltaisena verrattuna muihin vieläkin vaikutusvaltaisempiin. Mutta ainahan on olemassa sellainen ryhmä ihmisiä, joiden silmissä vaikutusvallatonkin jo on vaikutusvaltainen. Muuten koetti hän vielä lisätä vaikutusvaltaisuuttaan kaikenlaisilla keinoilla: hän määräsi, että alempain virkamiesten oli oltava häntä vastassa portailla, kun hän saapui toimeensa; ettei kukaan saa rohjeta kääntyä suoraan hänen puoleensa, vaan että kaiken täytyy käydä mitä ankarimmassa järjestyksessä: kolleeginregistraattori ilmoittaa lääninsihteerille, lääninsihteeri -- nimineuvokselle, tai jollekin muulle saapuvilla olevalle, ja sitten asia vihdoin saapuu hänelle. Siten on pyhässä Venäjänmaassa matkiminen kaikkiin tarttunut: kukin jäljittelee ja matkii päällikköään. Kerrotaanpa jostain nimineuvoksesta, että kun hänestä tehtiin erään pienen, itsenäisen kanslian päällikkö, aitautti hän heti itselleen erityisen huoneen, nimitti sen "vastaanottohuoneeksi" ja asetti ovelle joitain teatterirenkiä kauniskauluksisissa, kaluunoilia varustetuissa takeissa, ja nämä tarttuivat oven ripaan ja avasivat sen jokaiselle joka siitä kulki, vaikka tuohon, "vastaanottohuoneeseen" mahtui tuskalla tavallinen kirjoituspöytä.

_Vaikutusvaltaisen henkilön_ liikkeet ja tavat olivat varmat ja ylevät, mutta yksinkertaiset. Pääohjeena hänen järjestelmässään oli ankaruus. "Ankaruutta, ankaruutta ja -- ankaruutta", oli hänen tapana sanoa ja viimeistä sanaa lausuessaan hän tavallisesti katsoi hyvin merkitsevästi silmiin sitä, jolle puhui, vaikka tähän muuten ei olisi ollut pienintäkään syytä, sillä ne kymmenkunta virkamiestä, jotka muodostivat hänen kansliansa vilkkaan koneiston, olivat jo ilman sitäkin tarpeellisen pelon vallassa: jokainen jätti heti paikkansa nähtyään kaukaa hänet ja odotti asennossa seisoen, kunnes päällikkö kulki huoneen läpi. Kun hän tavallisesti puhutteli alempiaan kuulosti hänen äänensä ankaralta, ja hänen puheensa sisälsi likimmiten kolme lausetta: "Kuinka uskallatte? ettekö tiedä, kelle puhutte? ettekö ymmärrä, kuka seisoo edessänne?" Muuten oli hän kyllä hyvänluontoinen, hauska toveripiirissä ja avuliaskin. Mutta kenraalin arvo sai hänet kokonaan pois tolaltaan. Saatuaan kenraalin arvon, hämmentyi hänen järkensä kokonaan, eikä hän enään tiennyt miten olisi käyttäytynyt. Jos hän sattui olemaan vertaistensa parissa, oli hän, kuten tuleekin, vallan järkevä, vieläpä joskus ehkä nerokaskin. Mutta jos hän vaan sattui joutumaan seuraan, jossa oli vaikkapa vain yhtä arvoastetta häntä alempia virkamiehiä, oli hän aivan sietämätön: istua jurotteli vain ääneti, ja hänen tilansa oli sitäkin enemmän säälittävä, kun hän itsekin tunsi, että olisi voinut käyttää aikansa paljoa paremmin. Hänen silmissään huomasi toisinaan kovan halun ottaa osaa johonkin huvittavaan keskusteluun, tai yhtyä johonkin puhelijaryhmään, mutta häntä pidätti aina ajatus: eiköhän tämä vain lie liikaa hänen puoleltaan, eiköhän se jo tuntuisi tuttavallisuudelta, eiköhän hän vain senkautta alentaisi merkitystään? Ja tämänlaisten arveluiden johdosta jäi hän yhä edelleenkin tuohon murjottavaan äänettömyyteensä, päästäen vain silloin tällöin jonkin yksitavuisen äännähdyksen, ja hankki siten itselleen ikävän ihmisen nimen.

Tällaisen _vaikutusvaltaisen henkilön_ luokse ilmaantui Akaaki Akaakievitsch, ja vielä hyvin epäedulliseen aikaan hänelle itselleen, mutta sitävastoin mitä epäedullisimpaan aikaan vaikutusvaltaiselle henkilölle. Vaikutusvaltainen henkilö istui työhuoneessaan ja keskusteli erinomaisen iloisena erään hiljakkoin saapuneen vanhan lapsuudenystävänsä kanssa, jota ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt. Juuri silloin ilmoitettiin hänelle, että oli saapunut joku Baschmatschkin. Hän kysäsi tuikeasti: "Kuka hän on?" -- vastattiin: "Joku virkamies". -- "Odottakoon, nyt ei ole aikaa", vastasi vaikutusvaltainen henkilö. Täytyy sanoa, että vaikutusvaltainen henkilö valehteli: hänellä oli kyllä aikaa. He olivat jo ystävänsä kanssa aikoja sitten jauhaneet kaikki asiansa ja pitäneet pitkiä pausseja taputellen vain silloin tällöin toisiaan polvelle, virkkaen: "kas niin, Ivan Abraamovitsch!" -- "niinpä niin, Stefan Varlaamovitsch!" -- mutta siitä huolimatta käskee hän kuitenkin virkamiehen odottamaan, saadakseen näyttää ystävälleen, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut palvellut, vaan asunut kotikylässään, miten kauan virkamiehet hänen eteisessään odottavat. Viimein, kun he olivat kyllin puhelleet ja vielä enemmän ääneti istuneet ja vedelleet haikuja paperosseistaan mukavissa, kenoselkäisissä nojatuoleissa, hän ikäänkuin äkkiä muistaen virkkoi sihteerille, joka seisoi ovensuussa papereita kourassa esittelyä varten: "Sielläpä taitaa seistä joku virkamies, sanottiin; käskekää hänen tulla sisään."

Nähtyään Akaaki Akaakievitschin nöyrän muodon ja hänen vanhan virkapukunsa, kääntyi hän suoraan hänen puoleensa kysymyksellä: "Mitä teillä on asiaa?" joka lausuttiin ankaralla, kovalla äänellä, jota hän jo aikaisemmin oli yksinänsä harjoitellut kotonaan peilin edessä vielä viikkoa ennen nykyisen asemansa ja kenraaliarvonsa saamista. Akaaki Akaakievitsch, joka jo hyvissä ajoin oli tuntenut tarpeellista pelkoa, hämmentyi hiukan ja kertoi niin hyvin kuin taisi, niin selvään kun kielensä salli, toistaen tosin useammin kuin muulloin partikkelin "tuota", -- että viitta oli ollut aivan uusi, ja että se nyt oli epäinhimillisellä tavalla ryöstetty, että hän nyt oli tullut hänen luokseen, että hän vaikutusvaltansa nojalla tuota, kirjoittaisi hra ylipoliisipäällikölle, tai jollekin muulle ja hankkisi viitan takaisin. Kenraalista tuntui tuollainen käytös, tiesi miksi, liian tuttavalliselta. "Mitä te, Herran nimessä!" huudahti hän ankarasti, "ettekö tunne tapoja? Mistä te olette? Ettekö tiedä, miten asioita ajetaan? Tästä olisi teidän tullut tehdä ilmoitus kanslistille; hän olisi vienyt sen osastonpäällikölle ja toimistonpäällikölle, sitten se olisi joutunut sihteerille, ja sihteeri olisi sen esittänyt minulle..."

"Teidän ylhäisyytenne", alkoi Akaaki Akaakievitsch ehdittyään koota sen vähäisen tarmon, mikä hänellä suinkin oli ja tuntien yltä päältä hikoovansa, "minä, Teidän ylhäisyytenne, uskalsin vaivata Teitä sentähden, että sihteerit tuota... ovat epäluotettavaa väkeä..."

"Mitä, mitä, mitä?" virkkoi vaikutusvaltainen henkilö, "mistä Te olette saaneet sellaisen rohkeuden? Mistä Te olette sellaista päähänne saaneet? Mikä vallattomuus vallitseekaan nuorten kesken päälliköitä ja ylempiä kohtaan!" -- Vaikutusvaltainen henkilö ei nähtävästikään huomannut, että Akaaki Akaakievitsch oli jo yli viidenkymmenen, ja siis olisi häntä vain suhteellisesti voinut sanoa nuoreksi, toisin sanoen, verrattuna sellaiseen, joka jo on seitsemänkymmenen korvissa. -- "Ettekö tiedä, kelle puhutte? Ymmärrättekö, kuka seisoo edessänne? Ymmärrättekö tämän? Ymmärrättekö? kysyn minä Teiltä." Hän poikasi jalkaansa, korottaen äänensä niin ankaraan voimaan, ettei yksinään Akaaki Akaakievitsch perin kauhistunut. Akaaki Akaakievitsch vallan jähmettyi, horjui, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ja jos eivät vahtimestarit olisi samassa juosseet tarttumaan häneen kiinni, olisi hän kaatunut lattialle; hänet kannettiin pois melkein tiedotonna. Mutta vaikutusvaltainen henkilö, hyvillään siitä, että hänen voimansa oli vaikuttanut, ylen ihastuneena siitä että hänen sanansa voivat saada ihmisenkin tiedottomaksi, katseli salavihkaa ystävätään, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä oli häneen tehnyt, ja tyydytyksekseen huomasi, että tämäkin oli sangen epämääräisten tunteiden vallassa, ehkäpä itsekin tunsi pelkoa.

Akaaki Akaakievitsch ei lainkaan muistanut miten tuli portaille, miten pääsi kadulle. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään; ikänään ei hän ollut sellaista haukkumista kenraaleilta saanut, ja vielä vähemmin vierailta. Suu auki kulki hän pyryssä, joka riehui kaduilla, pysymättä edes jalkakäytävällä, Tuuli puhalsi, kuten tavallisesti Pietarissa, kaikilta neljältä ilmansuunnalta, kaikilta poikkikaduilta. Tuossa tuokiossa oli se puhaltanut häneen kurkkutaudin, ja hän saapui kotiaan voimatta sanaakaan lausua; kurkku ajetuksissa pani hän levolle. Niin ankaraa on toisinaan viran puolesta annettu haukkuminen. Seuraavana päivänä ilmaantui häneen ankara kuume. Pietarin ilmaston suosiollisella avulla huononi sairaan tila nopeammin, kuin olisi voinut aavistaakaan, ja kun lääkäri saapui ei hän valtasuonta koetettuaan voinut muuta tehdä, kuin kirjoittaa jonkun lääkemääräyksen yksinomaan senvuoksi, ettei sairas jäisi ilman lääkkeiden hyväätekevää apua; mutta muuten hän ilmoitti hänen puolentoista vuorokauden kuluttua olevan varmasti lopussa, jonka jälkeen hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi: "Mutta Teidän, muoriseni, on turhaa tuhlata aikaa, tilatkaa hänelle nyt heti mäntyinen arkku, sillä tamminen on hänelle liian kallis."

Liekö Akaaki Akaakievitsch kuullut näitä hänelle niin kovaonnisia sanoja, ja jos lie kuullutkin, tekivätkö ne häneen tärisyttyvän vaikutuksen, ajatteliko hän säälittävää elämäänsä? -- sitä on mahdoton tietää, sillä hän koko ajan houraili kuumeen käsissä. Hän näki lakkaamatta näkyjä, yhden toistaan kauheamman: milloin näki hän Petrovitschin ja käski hänen tekemään viitan, jossa oli jonkunlaiset ansat rosvoja varten, joita hän aina luuli olevan vuoteensa alla, ja kutsuipa hän toisinaan emäntäänsä vetämään pois jonkun rosvon hänen peitteensäkin alta; milloin kysyi hän tältä, miksi hänen vanha kapottinsa riippuu hänen edessään, kun hänellä on uusikin viitta; milloin tuntui hänestä, kuin seisoisi hän kenraalin edessä kuulemassa viran puolesta annettua haukkumista ja sanoisi: "Suokaa anteeksi, Teidän ylhäisyytenne!" -- milloin hän taasen sadatteli, laskien suustaan niin kauheita sanoja, että emäntäeukko risti itsensä, hän kun ei koskaan ollut kuullut häneltä sellaista, vielä vähemmin kun nämät sanat välittömästi seurasivat sanoja "Teidän ylhäisyytenne". Myöhemmin puhui hän aivan päättömiä, niin, ettei niistä saanut mitään tolkkua. Sen vain saattoi huomata, että hänen mielettömät sanansa ja ajatuksensa liikkuivat tuon yhden ja saman viitan ympärillä.

Viimein heitti Akaaki Akaakievitsch henkensä. Ei hänen huonettaan eikä tavaroitaan merkitty sinetillä, sillä ensinnäkään ei hänellä ollut perillisiä, ja toisekseen jäi häneltä hyvin vähän peruja, nimittäin kimppu hanhensulkakyniä, kirja valkoista virallista paperia, puoli tusinaa nenäliinoja, pari-kolme housuista irtautunutta nappia ja tuo lukijalle tunnettu kapotti. Kellekä nämä kaikki joutuisivat, Herra nähköön; se asia, sen tunnustan, ei jännittänyt tämänkään kertomuksen kirjoittajaa.

Akaaki Akaakievitsch vietiin pois ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman Akaaki Akaakievitschia, aivankuin häntä ei olisi konsaan ollut olemassakaan. Hänessä katosi olento, joka oli kaikille tuntematon, ei kellekään kallis; kaikille oli yhdentekevää elikö hän vai kuoli; eikä häneen kiinnittänyt huomiotaan edes luonnontutkijakaan, joka asettaa nuppineulaan tavallisen kärpäsenkin ja tutkii sitä mikroskoopilla, -- olento, joka nöyränä kantoi viraston pilkan ja ilman erityisempiä tapahtumia vaipui hautaan, ja jolle, vaikkakin vasta elämän ehtoona, ilmestyi kirkas vieras viitan muodossa, valaisten hetkeksi hänen kurjan elämänsä, ja jota sitten aivan äkkiarvaamatta kohtasi onnettomuus, joka maailman mahtavimmatkin lannistaa!...

Muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen oli virastosta lähetetty vahtimestari hänen asuntoonsa ilmoittamaan, että päällikkö kutsuu. Mutta vahtimestari sai palata tyhjin toimin takaisin sillä tiedolla, ettei kysymyksessä oleva virkamies enään voi saapua; ja kysymykseen: "Miksi ei?" vastasi hän: "Siksi, että hän on kuollut; neljä päivää sitten jo haudattiin." Siten saatiin virastossa tietää Akaaki Akaakievitschin kuolemasta, ja seuraavana päivänä istui jo uusi virkamies hänen tilallaan, paljon pitempikasvuinen, ja joka ei enään kirjoittanut niin sujuvalla käsialalla, vaan paljoa kaltevammalla ja epätasaisemmalla. --

Mutta kuka voisi kuvitellakaan, ettei tähän päättyisi kaikki Akaaki Akaakievitschista, että Jumala oli sallinut hänen meluten elää vielä muutamia päiviä kuolemansa jälkeen, ikäänkuin korvaukseksi hänen yksinäisestä, huomaamattomasta elämästään? Mutta siten kuitenkin tapahtui, ja meidän pikku kertomuksemme saa aivan odottamatta sadunomaisen lopun.

Pietarissa rupesi yhtäkkiä liikkumaan huhuja, että Kalinkinin sillan luona ja vielä sitäkin edempänä oli öisin ruvennut näyttäytymään virkamiehen näköinen aave, joka kantoi jotakin siepattua viittaa, viittaa sellaista, jonka olkapäät olivat kokonaan rikki revityt, josta ei voinut nähdä virka-arvoa eikä asemaa; joka vivahti kaikenlaisilta viitoilta: kissannahkakauluksisilta, majavannahkakauluksisilta, pumpulilla täytetyiltä, genetinnahkaisilta, ketunnahkaisilta, karhunnahkaisilta, -- sanalla sanoen kaikenlaisilta turkiksilta ja nahkoilta, joita ihmiset ikinä ovat keksineet itsensä verhoamiseksi. Eräs viraston virkamiehistä näki omin silmin aaveen ja tunsi heti sen Akaaki Akaakievitschiksi; mutta tämä näky kauhistutti häntä niin, että hän läksi paikalla juoksemaan minkä käpälistä pääsi, joten hän ei voinut sitä tarkemmin tarkastella, mutta näki kuitenkin, miten tämä kaukaa uhkasi häntä sormellaan. Kaikilta tahoilta alkoi kuulua yhtämittaisia valituksia, ett'ei ainoastaan nimi- vaan vieläpä hovineuvostenkin selät ja olkapäät olivat alituisessa paleltumisen vaarassa, kun heidän viittansa temmattiin salaperäisellä tavalla pois. Poliisin toimeksi annettiin aaveen kiinniottaminen ja rankaiseminen kauhealla tavalla muille varotukseksi, oli se sitten elävä taikka kuollut; mutta tässä ei oltu onnistuttu. Jonkun Kirjuskinin poikkikadulla sijaitsevan korttelin poliisivartija oli tosin jo saamaisillaan aaveen kiinni itse pahanteossa, yrittämässä riistää pörhökankaista viittaa joltakin eron saaneelta soittajalta, joka aikoinaan oli puhaltanut huilua. Käytyään aavetta kaulurista kiinni, huusi hän avukseen kaksi toveriaan, joille jätti sen kiinnipideltäväksi ja itse veti esille saappaanvarresta tupakkakukkaron raitistuttaakseen taas joksikin aikaa kuusi kertaa elämänsä aikana paleltuneen nenänsä. Mutta tupakka oli kai sellaista laatua, ett'ei sitä voinut sietää aavekaan. Työnnettyään sormellaan tupakkata oikeaan sierameensa, ei poliisivartija ehtinyt vetäistä vielä hiventäkään vasempaan, kun jo aave aivasti niin ankarasti, että kerrassa sokaisi kaikkien kolmen silmät. Sill'aikaa kuin he puristivat kouransa nyrkkiin, pehmittääkseen aavetta, oli se jo kadonnut jäljettömiin, niin etteivät he tarkalleen tienneet oliko se ollutkaan heidän käsissään. Tämän jälkeen hirvittivät aaveet niin poliisivartijoita, että he varoivat käymästä kiinni eläviinkin ja huusivat jo kaukaa: "Kuuleppas sinä siellä, mene tiehesi." Ja virkamiehen haamu rupesi taas näyttäytymään Kalinkinin sillan seutuvilla saattaen kaikki jänishousut kauhun valtaan.

Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet _erään vaikutusvaltaisen henkilön_, joka tuskin varsinaisesti lie ollut syynä siihen, että muuten todellinen kertomuksemme muuttui sadunomaiseksi. Ennen kaikkea vaatii oikeus ja kohtuus meitä ilmoittamaan, että _eräs vaikutusvaltainen henkilö_ heti kiusatun Akaaki Akaakievitsch-raukan poistuttua, tunsi jonkunlaista sääliä. Eikä säälintunne ollutkaan hänelle aivan vieras; hänen sydämessään piili kyllä monta hyvääkin ominaisuutta, vaikka virka hyvin usein esti niitä pääsemästä ilmi. Ja kun tuo hiljan saapunut ystävä läksi hänen työhuoneestaan, muistui hänen mieleensä Akaaki Akaakievitsch raukka. Ja tästä lähtien ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen melkein joka päivä kalpea Akaaki Akaakievitsch, joka ei ollut kestänyt hänen virkansa puolesta antamaansa läksytystä. Akaaki Akaakievitschin muisto vaivasi häntä siihen määrään, että hän viikon kuluttua päätti lähettää hänen luokseen jonkun virkamiehen tiedustelemaan, mikä hän on, ja voisiko hän jollainlailla auttaa häntä; ja kun hänelle ilmoitettiin Akaaki Akaakievitschin vähässä ajassa kuolleen kuumeeseen, oli hän kuin salama olisi häneen iskenyt; hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ja hän oli koko päivän pois tolaltaan.

Haluten hiukan huvitteleida ja haihduttaa ikävät ajatukset, läksi hän illalla erään tuttavansa luokse ja löysi sieltä hauskaa seuraa, ja mikä vielä parempi, olivat kaikki siellä samaa arvoluokkaa, joten hän tunsi itsensä aivan vapaaksi. Tämä vaikutti vallan hämmästyttävästi hänen mielentilaansa. Hän oli avomielinen, toverillinen jutteluissa ja sydämellinen -- toisin sanoen, vietti illan erinomaisen hauskasti. Illallisen päälle joi hän pari lasia samppanjaa, -- seikka, joka ei tietenkään vaikuta vallan huonosti mielialan kohoamiseen. Samppanja sai hänet mitä erinäisimpiin mielentiloihin, muun muassa hän ei päättänytkään mennä suoraa kotiin, vaan ajaa erään tutun naisen, Karoliina Ivanownan, luokse, -- naisen, jonka sanottiin olevan saksalaista syntyperää, ja jonka kanssa hän oli mitä ystävällisimmissä suhteissa. Täytyy mainita, että vaikutusvaltainen henkilö oli jo ikämies, hyvä puoliso ja arvoisa perheenisä. Kaksi poikaa, joista toinen jo oli kansliavirkamiehenä, ja sievä kuusitoistavuotias tytär, jolla oli hiukan käyrä, mutta siltä sievä nenä, tulivat joka aamu suutelemaan hänen kättään virkkaen: "Bonjour, papa!" Hänen puolisonsa, vielä verevä nainen, eikä niinkään hullumman näköinen, oli ennen antanut hänelle kätensä suudeltavaksi, ja sittemmin käännettyään sen toiselle taholle, suuteli itse hänen kättään. Mutta vaikutusvaltainen henkilö, vaikka muuten olikin sangen mieltynyt kotoiseen perhehellyyteen, piti kuitenkin sopivana olla ystävällisissä suhteissa toisessa kaupunginosassa asuvan ystävättären kanssa. Tämä ystävätär ei ollut vähääkään parempi eikä nuorempi hänen omaa vaimoaan; mutta sellaisiakin ongelmoita sattuu maailmassa olemaan, eikä niiden arvosteleminen kuulu meille.