Part 1

E-text prepared by Jari Koivisto

VIISIKYMMENTÄ RUNOA JA KUUSI LAULUA

Kirj.

PAAVO KORHONEN

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 10 Osa.

Helsingissä, Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- ja Kivipaino, 1908.

SISUSTA:

Alkulause

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista. 2. Muistojuhlasta. 3. Nuotta-ankkurista. 4. Kuopion kirkon rakennuksesta. 5. Leppävirran kirkon palosta. 6. Kerkonjoen myllystä. 7. Pappilan uudesta pirtistä.

II. Kiitosrunoja.

8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. 9. Turun viikkosanomain kirjoittajille. 10. Merimiehille. 11. Kestikievari Lyytiselle. 12. Koulumestari Hemlanterille. 13. Torppari Palmulle. 14. Eerikki Huttuselle. 15. Jalkaisten veljeksille. 16. Kamreeri Forsteenille. 17. Vallesmanni Östlingille. 18. Samalle.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä. 20. Karttulan kirkosta. 21. Hevosen kuoliaksi ajosta. 22. Papin ja lukkarin saatavista. 23. Ketunpoikain elättämisestä. 24. Piipun-perästä. 25. Mustilaisista. 26. Maaningan papista. 27. Talonpaika Tuovisesta.

IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.

28. Talonpojille. 29. Nöyryydestä ja ylpeydestä. 30. Entisestä ja nykyisestä ajasta. 31. Viinasta. 32. Turhuudesta. 33. Pojille. 34. Tyttärille.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta. 36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta. 38. Savonmaan herjaamisesta. 39. Talonpojan säädyn puolesta. 40. Suomen kielestä. 41. Puustaveista. 42. Runonteosta. 43. Tampereen paperiruukista. 44. Turun palosta. 45 Väinämöisen veljenpojasta. 46. Ilmarisesta. 47. Panentarokosta. 48. Syyhelmästä. 49. Omasta elämästänsä. 50. Kuolemasta.

VII. Lauluja ja virsiä.

1. Jänikselle. 2. Häälaulu. 3. Onnistus nuorelle vaimolle. 4. Nimismies Kokista. 5. Laulu, olut ja viina. 6. Pahasta ja kalliista ajasta.

Alkulause.

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi muunna 1775 _Vihtajärven_ [sanotaan tätä taloa paikoin Vihtalahdeksikin] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Vihtapaavoksi_, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi; Isä ennen iitä (I) neuvoi, Äätä (Ä) äitini opetti. Siihen sain enemmin sitte Opetella itse vielä; Aloin kirjoittaa kynällä, Ja panna paperin päälle Joutoaikoina jotakin, Miesten muihenkin katsella, Tulevaisten tunnustella, Asioita ainoisia. Piti kyllä kynteä'kin, Kulkea kuressa aatran, Koko viikot vieretysten: Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levesi, Aatran kären kaltaiseksi. Olin oppinut ojalle, Viivyin siellä toiset viikot; Kuivi lakkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilaantui. Elon aikana enemmän Sirpin kammissa kamusin; Viikot viljoa kokoilin, Suunnittelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mitä mielessä makasi. Olipa käsi olasta Kovin käynyt kankiaksi, Oli kanssa kyynäspäästä, Kaikite'kin kalvosesta, Eikä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiini; Koko koura paljon painoi, Se painoi paperin puhki.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täytyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velanotoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ta muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levesi heti yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä armon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihtorunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samoite kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin laadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanelkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoa'kaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jälennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittaisi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saataisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan". Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:

No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä armosta näillä sanoilla:

Virteni on verrattavat Semmoisen sepän takeisiin, Joka ahjollen ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rauan tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:

Eikä tullut miehen mieltä, Ett' oisin heti herennyt, Työstä turhasta lakannut. Palkka mullen maksettihin: Vieteltihin viinan kanssa, Pyyntiin putelin kanssa, A:ta, b:tä ensi aluksi, Koko virret viimeiseksi. Se oli opista voitto, Että jouvuin juomariksi, Ratkesin kylän ratiksi.

Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevaisista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

Vasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä; Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppeää rysyltä, Viinan viljassa elääpi, Monet päivät pääksytysten. Maailman makia seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot'ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot.

Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

Aivan on asian kanta Sillä lailla, lapsukaiset; Minä sen todeksi tieän, Kun olen itse'kin ollut taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus kaonnut, Matti taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi Irvihampaillen iloksi.

Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

Olkohon opiksi muille, Jotka saanevat sanoa: "Muit' on mies opettanunna, Itse oli oppimaton."

Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

_Vihtapaavo_ viisas miesi, Sanottava Suomen maassa, Muissa maissa mainittava, Ei ole etäällä käynyt hakemassa harjoitusta; Kotona on koulu ollut Oman suvun suosiosta, Oman vanhemman opista.

Koska lassa lattialla Pieni Paavo polvillansa Itseksensä istukseli, Kyykyllänsä katseleepi, Ei luultu lukia-miestä, Kirjamiestä milloinkana, Tästä lapsesta tulevan, Osaajata ollenkana, Ensinkään yrittäjätä, Rupeajata runoille.

Vaan koska ikä eneni, Tuli tunto täyellinen Rupes hän runon tekohon, Teki runot, laitti laulut, Hyvemmistä, huonommista, Lukkarista ja papista, Nimismiehistä, mittarista, Talonpoikainkin tavoista, Juomarista, kuoharista, Sanoi sanat räätälistä, Sotavuoenkin sovitti, Pani sen paperin päälle, Kansan kasvavan varalle, Tulevaisten tunnustella, Kuinka oli kumma aika, Surullinen Suomen maassa, Kuuluu veisuu kultahäistä, Viinasta valitun virren. Vielä sitte viimeiseksi Sai maassa saneltavaksi Pojan veljen Väinämöisen, Liisan Antero Vipusen

Jo nyt lauluni lopetan, Kosk'ei aika myöten anna, Vaikk' ois' vielä virkkamista Paavon tuhmista tavoista, Juomisestakin jutella, Kuinka viina vietteleepi, Viepi voiman viisahalta, Ymmärryksen oppineelta, Panee maata pyllyksiinsä, Viisahankin vierehensä.

Jospa tietäisin toeksi, Ettei virttänsä omoa Ottaisi pahaksi Paavo, Suuttuisi sanoista näistä, Paikkani ylös panisin, Antaisin ala nimeni. Vaan en tieä miehen mieltä, Tunne toisen arveloita, Puhu en paljo paikastani, Ala en nimeä anna.

Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä, kyläläisten ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria Korhotar_.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä -- joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksivii'ettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyy'ellä ja tytyväisyy'ellä kulutti; varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sy'ämellä.

"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 13 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varottain ja kehottain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille vaan syntisille annettu, sillä ei hän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä _Anna Reetta_, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityillä runolahjoillaan isä-vainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan huolirunon:

Nyt on luonto liikutettu, Runotöihin taivutettu, Vaikka ei riemusta runoja, Ilmi anneta ilosta. Kaikki on saanut syvälle, Murhe pannut painon alle, Kun on kuultuna kamalat, Saatu surkiat sanomat, Kuolemasta kummemmasta Erosta tämän elämän; Koska päätti Vihtapaavo Maalimasta matkajuoksun, Joka vaarassa vaelsi, Tämän maaliman majoissa, Surun lakson laitumilla, Vuotta viisi seitsemättä. Eikä tietoa edellä Annettuna aikanansa Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan. Joka saattoi saaren päähän, Kuolopaikalle kuletti.

Tuo on meiltä tietämätön, Tuhmain tunnolta salattu, Mik' oli laitettu lopuksi, Mikä pantu päätökseksi: Oisiko usma uuvuttanna, Sumu silmänsä soaissut, Vai viluko viivyttännä, Eli nälkä näännyttännä; Vaiko varsin määräpäivät Lie jo tullut täytetyksi. Ei hän kuollunna kotona, Sairastanna saapuvilla; Vasta viimein viikon päästä, Kun oli kulkenna kotoa, Kaonna ja kaivattuna, Veli veljensä tapasi Veen rannalla veneessä, Ilman alla aukialla.

Totta tunsi tuskan tuiman Veli veljen kuolemasta; Tuossa kohtasi kovasti Huokaus ja huutoääni, Kun oli kuollut tuttavansa, Kaunis kasvinkumppalinsa, Kun oli linnun liukas ääni Langetettu laulamasta, Kun oli kuolo katkaissunna, Aviotkin auaissunna.

Sama surkia tapaus Kun tuli tutuksi muille, Tuotti kyllin kyyneleitä, Antoi huolta, huokausta, Sukulaisille surua, Vielä muutenkin muretia, Joihen kanssa kaunihisti Oli aikansa asunut, Elänyt ikänsä päivät Sovinnolla, suosiossa.

Mutta ei nyt murhe auta, Eikä vaikia valitus; Heitetähän Herran päälle Kaikki huolet, huokaukset, Jonka viisaus visusti Läpi kaikki katseleepi, Jok' on tiennyt lähtötiiman, Erohetken helpotuksen. Jo oli iästä ilta, Elämästä ehtopuoli; Kyllä aika myöten antoi Erota elosta tästä, Päästä tästä Paapelista, Sotomasta syntisestä.

Eipä siis surua siitä, Valitusta vainajasta, Että nuoruuen iässä Tuli täältä temmatuksi; Vaan se tuopi tuskan meille, Sepä suurentaa surumme, Ett' oli visseillä vioilla, Tiellä tietyn turmeluksen, Sitehissä synnin suuren, Kaotuksen kahlehissa; Siottuna siitä päivän, Kun sai viina vietellyksi, Joka piätti pyhältä, Esti armo-atrialta; Kun oli Paavalin sanoista Käsityksen keksinynnä, Ettei söisi syömärinä, Eikä joisi juomarina, Siitä juomasta pyhästä, Armoleivän atriasta.

Kyllä siitä sielun kuorma Paljo painoi ja pakotti, Jota vainaja valitti Ahkerasti aikanansa, Ettei jo iällä ennen Armon lahjoja anonna. Aina toivoi tointuvansa, Paremmaksi pääsevänsä, Saavansa himolle salvan, Lukon orjuuen ovelle; Vaan se viipyi viimeiseksi, Aivan ehtoolle elämän. Nyt ei tietä Herran töitä, Eikä tuta tuomioa, Annettiinko armopaikka, Vaiko kauhia kaotus.

Voi jos vielä viimeisellä Ehtoolla elämän Herra Oisi armon auaissunna, Paratiisin Paavalille, Muistanunna niinkun muinen Ryöväriä ristin päällä, Jollen juuri viimeisellä Ovi armon auaistihin.

Vielä muutamat murehti, Pahastuivat paljo siitä, Kun oli kiini kirkonkellot, Seurakunnan sielukellot. Vaan kun tarkoin tutkittua Saatihin sanoma kuulla, Ett' oli kielty kirkkolaissa Kellonsoitto kelvollinen,[1] pian sekin murhepilvi Riemuruskoksi rupesi, Kosk'oli asiansa saanut Siinä maassa siunatussa, Missä muutkin matkamiehet Saavat laskeita levolle.

Kyllä vainaja varusti Itse jo elämäkirjan, Joka joutui vuotta ennen Kaikille katseltavaksi, Jonka otti oppineetkin Varsin vastahan halulla, Luki herrat Helsingissä, Antoi sille suuren arvon; Vaikk' ei auta arvo suuri, Nimi kuulu kuolemassa. Kuolo on se kuulu vieras, Joll' on valta vallallenkin; Ei se kysy keisarilta, Ruunupäältä ruhtinalta, Vaatisiko valtakunta Vielä täällä viipymähän; Ei se pappia paraita, Kierrä kirkon haltioita; Eikä tutki tuomarilta, Oikeuen oppineilta, Tohtivatko itse tulla Toisen tuomarin etehen.

Kuka kaikki kertoneepi, Kuolon tuumat tutkineepi; Ei se aikoja valitse, Eikä paikkoja paraita; Ei kysele kynnyksellä, Taho tietä tanhualla, Joko oisi outettuna, Eli kauan kaivattuna, Vai tuli kovin varahin, Kesken töihen täyttämättä.

Siitä syystä syntisiltä Vaaitaankin valmistusta, Kun on kuolo tietämätön, Joka hetki Herran käessä.

Onnellinen on se päivä Uskovaisille ihana, Joill' on toivo taivahassa Ilonsa isän majassa. Niilien vaan on vaikiampi, Kuolo kauhia, kamala, Joihen mieli maallisilta Tavaroilta on tahrattuna; Niillen maaliman makeus Kaikki käypi katkeraksi Kuolemassa kauhiassa, Synnin palkan päätöksessä.

[1] Syystä, että Korhonen vapaehtoisesti oli niin kauan Herran ehtoollisella käymisen laimilyönyt, piti hänen ruumiinsa kirkkolain jälkeen hiljaisuudessa haudata, joka hautaus tapahtui kekripäivänä vuonna 1840.

* * * * *

Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.