Part 2

Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroava, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kuin Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virhellisiä lausuksia, kuin asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseuduillansa laulettavan.

Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa mitteellisessä arvaannossa. Läpensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korvamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa hypitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

Ne kuusi Korhosen tekemää laulua, jotka tämän kirjan lopulla löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värsyjä pois jätetty, milloin se järestyksen loukkaamata taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista kuusi meille tiettyä laulua, nimittäin:

1. Venäjän ja Turkin sodasta rauhan päätös. 2. Leskikeisarinna Maria Weutorounan kuolemasta. 3. Turun Kaupungin palosta. 4. Kehoitus kristilliseen iloon hääpidon alettaissa. 5. Kiitossanat nuoren vaimon antimet vastaan otettua. 6. Joutohyräilykset häissä ilon korkeimmalla ollessa.

Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroinneet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.

Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkin laulun laadinnassa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:

Minulla on mieli kirjoittaa, Maailman surkeutta, mainita, Jos aika myöten antaisi, Ymmärrys ylös kantaisi.

Viheliäinen, surkia, On ihmisellä elämä, Niinkuin on Jopi puhunut, Ja Salomoni sanonut.

Jopa sen tunsi Jooseppi, Ja tarkoin tutki Taavetti; Jo Haakar joutui huutamaan, Ja Ismaeli itkemään.

Kuin lapsi ensin syntyypi, Ja hengittämään herääpi, Tuntee jo tuskan olevan, Ja vaivan takaa ajavan.

Itku jo ompi alkuna, Ja ensimäisnä äänenä, Juurikuin ajat arvaisi, Ja tulevaiset tuntisi.

Jos siitte vähä iloitsee, Ja lasten kanssa leikitsee, Ne ilot pian puuttuvat, Ja murehiksi muuttuvat.

Pianpa saapi havaita, Kuin maailma on kavala, Kun nuoren ilon kadottaa, Ja lasten leikin lopettaa.

Niin näkyy nytkin todeksi, Ja kuuluu kyllä kovaksi, Kun puhuu orja päivistään, Yks' orpopoika onnestaan.

Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:

Nöyrimmän sanon kiitoksen, Kaikillen niillen yhteisen, jotka minun ovat korjanneet, ja tänne asti auttaneet.

Suuri on ollut vaivanne, Suurempi olkoon palkanne, Jota ei maassa makseta, Vaan taivahassa on tarjona.

Ja jos nyt oikein tuntisin, Hyvyyttä Herran muistaisin, En vaiti olla saattaisi, Vaan kiitos-uhrin antaisin.

Että niin olen autettu, Ja vahingolta varjeltu, Kuin Mooses kaisla-arkussa, Ja Joonas kalan vatsassa.

Ne Herran suuret ihmetyöt Muistuttaa mullen päivät yöt, Että aika oisi palata, Ja synnin tieltä lakata.

Maailman turhuus hyljätä, Ja kaikki ylön katsoa, Toivoa toista tulevaa, Etsiä uutta elämää.

Että siitten taivaan kuorissa Saisi voiton virttä veisata; Siellä vanhat vaivat palkitaan, Ja kaikki uudeksi muutetaan.

Siellä ompi oikia isänmaa, Ja kaikki kallis tavara; Siellä lesket levon löytävät, Orvot osaansa nousevat.

Siellä taakse taukoo puutokset, Murheet ja ajan muutokset; Ei isä jätä seurastaan, Eik' äiti heitä helmastaan.

Siellä köyhät saavat rikkauden, Ja sairaat kaikki terveyden; Siellä ompi ilo yltäinen, ja riemu alinomainen.

Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä:

Lyhyt on tämä kirjoitus, yksinkertainen yritys, Vaan kukas tarkoin tietänee Ja toisen tuumat tutkinee.

Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti ne heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän enemmin jääpi monestakin jälelle, jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä _Juhana Ihalainen_ siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikka eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset Schilleriä ja Götheä.

Nimitimmä Korhosen runoista muutamia jo Karjalaankin levenneen. Semmoisia omat erittäinkin runot 23, 24, 25, 28, 31, 32, 33, 34, 45, 46, 48. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän runon 24 sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla venäjän Karjalasta.

Rautalammilta.

Käännä päätä, katso päälle, Ota vaari vanha muori, Kuinka kummalta näkyypi Tämän aikaiset asiat: Kaikki pojat kasvavatkin Piipun pohjalla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jos on paksu huuliparta, Niin on posketkin porossa, Kasvo puolipullollansa.

Eivät yr'tä yösialta, Univuoteilta värähä, Eikä pirtistä pihalle, Vielä virkahan vähemmän, Ulkotyöhön ollenkana; Ennen karstat kaivetahan, Ihmetkin imeksitähän.

Kyll' on sitte päivän päällä Parta paksuna porosta, Ihvestä ihan sininen, Hihat hiessä, helmat noissa, Rintapielet riivanteissa.

Vaimot ne valittelevat Pilattavan paijat kaikki Kesken päivän pestäväksi; Muorit muutamat sanovat, Että pyyhkeiksi pitäisi Vanha vaippa laitettaman, Että aikoa enemmän Pesemätä päästäisihin.

Sepillen on selvä neuvo, Valurille vanha käsky, Kunnon neuloja kuvata, Jolla vilja väännetähän; Ilkeä on imeisten luona Puista puikkoa piteä, Kuletella kukkaroissa.

Miehet muutamat sanovat Pilattavan piiput kaikki, Pohjat puhki pisteltävän, Kareksia kaivettaissa; Toiset ne toki puhuvat, Ett on oppi oivallinen, Ja juuri komia konsti, Maahan muuttunut tavaksi. Muinoin toivat Mustalaiset, Kusta lieneepi kotoisin: On tuosta tupakin jatko, Jopa työlle joutuisampi.

Venäjän Karjalasta.

Kuule ensin, katso siitä, Kuinka kummalta näkyvi Tämän aikainen elämä: Miehet muutkin jos minäkin Piipun pohjilla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jotta on leukansa liassa, Parta paksussa porossa Ihvestä iho sininen, Tupakasta turmeltuna.

Muinen söivät Mustilaiset Piipun pohjia poloset, Konnat suuhunsa kokivat, Karetsia kaavitsivat, Siitä ottivat opiksi, Suomen miehet mielityiksi, Jotta jo nykyinen kansa, Kaikki katsovat musikat, Nuoret miehet naimattomat, Pojat puoliparrattomat, Huuliansa huuhtelevat, Paian hiemalla hosuvat.

Ei lemmot leposialle, Vuotehellenkaan väräy, Kun ei poskessa poroa, Suussa tuhkia tupakan. Ilmanko akat sanovat, Muorit muutamat puhuvat, Pilattavan parrat kaikki, Suun menevän surkiaksi.

Puikko on puolta kyynäreä, Kyllä kyynärän pituinen, Tehtynä teräväpäinen, Jolla kaivavat karetsan, Piipun pohjan poskehensa; Ei purukset suusta puutu, Tukut karmilta katoa, Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat puhui Piiput pantavan pilalle, Pohjat puhki pistettävän, Kareksia kaivettaissa.

En nyt tuota tarkoin tunne, Kusta on tupakka tuotu: Sen mä tuntenen toeksi, Ett on turmellut tupakka, Pilannunna kansan kaiken, Maahan muuttunut tavaksi.

Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toinen toisestaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki lienekään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.

Tähän kokoukseen ei ole otettu muutamia runoja, jotka tiettävästi eivät ole Korhoselta, jos kohta niitä onkin hänen nimeltänsä kerätty. Samasta syystä olisi runo 42, _runonteosta_, pitänyt pois jätettää, sillä kirjoituslaatu todistaa senkin toiselta tekiältä olevan, mutta koska se kuitenkin Turun Viikko Sanomissa on tullut Korhosen nimellä painetuksi ja myös antaa tähdellisiä neuvoja runonteossa, niin on se otettu mukiin. _Kiitosruno Hemlanterille_ (12) on kyllä laitettu Hemlanterin omaan nimeen, kuitenkin on se epäilemättä Korhosen tekemiä, ja siksi sanovatkin sitä Rautalammilla. Runon 27 _Tuovisesta_ oli joku toinen lauluniekka jatkanut pitkällä perälorulla, joka nähtävästi ei ollut Korhoselta ja siitä syystä sai jäädä.

Usiampia näistä on ollut ennenkin painettuna, nimittäin runo 2 kirjassa _Wäinämöiset_ (vaikka erehdyksestä Ryynäsen nimellä); r. 3 Mehiläisessä 1836, Lokakuulta; r. 8 Sanansaattajassa Viipurista 1835, N:o 21; r. 13 Kanteleessa, 3 osa, s. 52; r. 19 Oulun Viikkosanomissa 1832, N:o 25; r. 25 S. S. Viipur. 1835, N:o 7 ja Lemminkäisessä, 1 osa, s. 11; r. 28 Topeliuksen runokokouksessa: S. kansan Vanhoja Runoja y.m. Nykyisempiä Lauluja, 5 osa, s. 55, ja Oul. V. S. 1831, N:o 22; r. 30 Oul. V. S. 1830, N:o 17; r. 31 Turun V. Sanom. 1820, N:o 23, ja Topel. runokok. 4 osa, s. 23; r. 32 S. S. Viipur. 1836, N:o 19; r. 34 Oul. V. S. 1831 N:o 26; r. 37 Mehil. 1836, Toukokuulta; r. 38 Mehil. 1837, Marraskuulta; r. 40 Helsingf. Morgonblad, 1835, N:o 32, 33; r. 42 Tur. V. San. 1821, N:o 2; r. 44 Oul. V. S. 1831, N:o 48; r. 45 Kanteleessa, 3 osa, s. 41; r. 46 Kanteleessa, 4 osa, s. 35. Lauluista ovat 2 ja 3 ennen painetut arkkiviisuissa; 4:jännen alku Maamiehen Yst. 1844, N:o 16; 5 Kantelettaren 1 osan alkulaus. s. XLI. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin erikokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri-murteisin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Arvattavasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhempinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selveyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

Kajaanista uudenvuoden päivänä 1848.

E. L.

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täyellisen, Opin oikian tap'aapi, Yhyttääpi ymmärryksen Tässä löytääpi läheltä Sekä herkut hengelliset, Että maalliset makeudet, Mitä mielesi tekeepi.

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaa kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi. Isä ennen A:ta neuvoi, Ä:tä äitini opetti, Siihen sain enemmin siitte Opetella itse vielä, Jotta jo vähin kykenen, Voin panna paperin päälle Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Tämän-aikaiset asiat, Kuinka oli kumma aika, Suomen kansalle kamala, Vallan vaihtuissa Venääksi.

Talon vaarit ne vapisi, Talon muoriset murehti Kamahteli kansa kaikki, Kun ne kuulivat sanomat Maaliskuussa mainittavat, Siitte silmällä näkivät Helmikuulla kulkemassa, Pitkin Suomea sujuvan, Pitkin maanteitä matavan, Tutkimattomat tuhannet Vierasta sotaväkeä, Kauheilla sotakaluilla.

Saivat siitte huhtikuulla Olla' seurassa samassa, Vetämässä vaikiasti, Ransporttia perässä, Eikä miehillä evästä, Eikä heiniä hevoilla; Sapelia miehet saivat Hevoisilla hengen vaara.

Siitte lankesi sisälle Toukokuu se toivottava Pahemmin pelotteleva Kun sai kuunnella kotona Ampumista ankarata, pidettävän Pieksämä'ellä Sotaväki suuri kanssa Otti oikian asunnon, Esipää Istunmä'ellä, Toinen pää Toholah'essa.

Siit'ei käyty kirkon luona Kahden kuukauden sisällä, Eikä pappia pahaana -- Venäläiset veivät toisen, Toisen pelko vei pakohon.

Silloin kuollehet kotona Sel'än saarissa mätäni, Ettei voinut vie'ä kaikki Kirkkomä'elle kaukaiselle, Eikä kaikki ennättänyt Kun oli kuolo kunnollinen, Asui tauti ankarampi.

Se oli työnä tervehillä Että korjata kalua, Toiset ne toden perästä, Toiset tyhjästä pel'osta, Vaikka surkia vahinko Korjatullenkin kalulle Tuli maantiellä mahdotoin, Paikotellen poskissakin.

Saipahan näh'ä sitäkin Sunnuntaina surkiata Aivan aamulla varahin, Ehto puolella eleä Katsannolla karvahalla Ilmitulta Istunmä'eltä, Savua sakeanlaista, Joka kuohui kartanoista, Ala taivahan tasauntui. Silloin siell' on paljon nähty Kekäleitä kelpolailla, Kivisalmen kartanoista Aina asti Hintikkahan, Kestikievarin talohon.

Katso nyt, tuleva kansa, Koskas lähdet kirkon luota, Lasket Laukahan rajahan, Etkö kylmiä kyliä, Koske kuolleita metissä, Näe korkeita kojuja Tällä matkalla makaavan. Istu ja itke vähäisen, Tätä muutosta murehi, Anna alainen rukous Jumalalle julkisesti, Että rauhassa eläisit, Kunnialla kuolla saisit.

Teille on, tuleva kansa, Tämä kirja kirjoitettu, Tämä muisto mainittuna. Tämä ei kau'aksi käyne paitsi pitäjän sisälle.

2. Muistojuhlasta.

Tuli taas kynälle kyyti, Vuoro vuoltulle sulalle, Halastulle höyhenelle! Pännä pistetty läkissä Muistomerkkiä tekeepi Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Juhlan julkisen piosta, Johon Keisari kehoitti, Suurivoipa, voimallinen, Valtias Venäjän maalla.

Kun oli kulunut kaikki, Lokakuu lopulle käynyt, Vuonna kun on kirjoitettu, Tullunna tuhannen päälle Saatuna sataa kahdeksan, Siihen seitsemän lisäksi Toisen kymmenen kulua: Silloin siunattu solenni, Juupeljuhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin kaikki, Herrat oikeuden omaiset, Sitä suurella ilolla, Kuuluttivat kunnialla. Sitä pispatkin pitivät, Rohvessorit ja rovastit, Kaikki myöskin kappalaiset, Kaikki kappelin papitkin, Apulaiset aivan kaikki Hengellisellä halulla.

Kutsuivat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan aamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttilän valolla. Itse päällensä pukivat Juhlavaattehet valitut; Siitten astuivat sisälle Heti Herran huonehesen, Voimalla varustetulla Seurakunnalle selitit, Ilmoittivat ihmisille Opin oikian menoista, Jonka tohtori totinen, Julkinen jumalan pappi, Luterus lujaksi laitti Kaupungissa kaukaisessa, Wittenperissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavean tiedon Hengellisissä hänelle; Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti, Yli paavin ylpeyden. Apulaisen antoi vielä Melanktonin mainittavan.

Nämät tohti toimellansa Vastoin paavia puhua, Sekä Tetselin tekoja, Niin myös Samsonin samalla, Jotka oli paavi pannut, Synnin kaupalle sysännyt: Rikoksistapa rahoja Piti paaville tuleman. Kirja siitte synnin päälle Piti Tetselin tekemän, Että vielä edeskinpäin Saapi synnissä elää.

Monta muuta kauhistusta, Taikaisiakin tapoja, Muita munkkien menoja, Joita ei kynällä jouda Panemaan paperin päälle Oppimaton ollenkana, Kun ei oppinut osanne Paavin juonia jutella. Katosi kylistä kirjat Katosivat kaupungeista, Ei saatu sitä lukea, Vähän kuulla kirkossakin, Eik' ajalla muutamalla Saanut saarnata kukana Siinä selvässä valossa, Jonka Jesus jätti meille.

Vaan koska herätti Herra Tämän sankarin sy'ämmen, Josta silloin saarnattihin; Tämä saatti saarnoillansa Ristikunnat rikkahiksi, Antoi raamatut avata, Laittoi lapsillen osansa, Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsitti Kaikki ankarat asiat.

Siitä on nyt siirtynynnä, Kulunut sata'a kolme Ajastaika'a alusta, Koska tohtori totinen, Luterus lujasti päätti Paavin vallasta vapaasti Saarnata sanan Jumalan; Jonka opin onnellisen, Jonka toivotun totuuden Kohta Kustavi kuningas Otti vastahan ilolla, Kahden kansan suosiolla. Kaarlo siitte kaunihisti, Isän kuoltua kuningas, Sää'yt kutsutti kokohon, Jotka varsin vahvistivat Lasten lapsien hyväksi Uuden opin Upsalassa.

Näistä syistä on näkynyt Kuninkaille kuuluisille Ruotsin vallassa vapaassa Juhla julkinen raketa, Ristityille riemupäivä, Jonka Jumala sovitti, Että me elävä kansa Sadan yhdeksän ajalla Saimme jo kahdesti kuulla Juupeljuhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Saanne kuulla kutsuttavan Juupeljuhlalle kokohon, Solennille soitettavan.

Asiat on aivan suuret, Joista puhuman pitäisi; Vaan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

3. Nuotta-ankkurista.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupuntini kaunihiksi, Miehet muutkin verrakseni, Poikani paremmakseni, Että kuuluisi kylissä, Hyvä nimi naapurissa; Että uusia etuja Ajateltaisi alati Talonpojan tarpeheksi Kansan kaikenkin avuksi.

Viel' on mielessä minulla Vanhan aikainen asia: Kun en saanut sauvointani Luotohon lujasti kiini, Aalto se ajoi venettä, Viimein viskasi vihuri Apajalta aivotulta Toisen kolmannen kohalle. Perävaaria pelotti, Hirvittipä hiienlailla, Ehkä äänellä isolla Torui toisessa nenässä, Itse noitui nostimilla, Ajalla saman apajan.

Kyllä kynsiä kolotti Syksykaudet katkerasti Puristaissa jäistä puuta, Kiirehen kirokin pääsi, Vielä viisikin väkistä Ajalla yhden apajan.

Miehet muutkin, jos minäkin Tuskassa hikoilimme Kiireissä kesämenoissa, Parven aikana parassa. Parvet ne pakeni kau'as, Ei saanut syvälle mennä, Syvän synnyn tietämättä. Vaikka vartta jatkettihin Pitkä salko sauvoimeksi, Ei se seisonut selällä, Lievillä lahetvesillä. Tuot' on tehty tuon ikänsä, Eikä tuosta tuohon tultu, Eikä miestä meissä ollut, Suomen suuressa su'ussa, Satakunnan kuuluissa, Joka ymmärsi jotakin Avuksi tämän asian.

Sadan yhdeksän alussa Kerran yksi kelpomiesi Katseli Halkokarissa, Havahti hahen perässä Värkin vähän mahtavamman, Joka hahta hallitseepi, Isot laivat lainehissa.

Ajatteli itseksensä: Eikös vihko viskattava, Eli raskas rautahäkki Auttaisi apajamiestä, Kalamiestä kannattaisi, Koska suuret suola-laivat, Ankarat sota-alukset Haminoissa hallitseepi, Valkamissa vallitseepi?

Jopa kantoi rautakangen Sillä reisulla rekeensä, Aivan ankkurin varalle, Kohta tultua kotiinsa, Puhui selvästi sepälle, Haastoi tuota Häyriselle:

"Käännä kanki kaksinkerroin, Keitä kiini kolminkerroin; Itse ymmärrät paremmin, Mitenkä pitäis pitimet Varustaman varren päähän, Kiini kiehuman kovasti."

Seppo seisoi ja käveli Vähän ajan arvelussa; Pisti piippuhun tupakin, Kaivoi kuonat ahjostansa, Käski painella paletta, Löyhytellä lietsotinta, Lyötti kannen kappaleiksi, Alkoi kiiellä kipunat Yli ahjon aika lailla; Vaan ei Häyrinen hätäillyt, Eikä suuttunut Sakari, Lyytinen lymyhyn mennyt, Kipunoita kiitäviä Säkeniä siitäviä.

Kuluessa kuuden tiiman, Ruokavälin väistyessä Jo tuli kalu kaluksi, Aivan juuri ankkuriksi.