Part 9

Tinamalja vapisi pöydän alapäässä pystyyn nousseen nuoren airueen kädessä eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta. Hän ei tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut hänelle ennen koskaan kukaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaa elää ja kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.

Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:

-- Niin, meidänhän tämä maa on. Minä uskon, Paavali, siihen tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.

-- Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksensa vallassa.

Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi maljan ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmille noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.

-- Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. -- Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. -- Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.

Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta, eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvoikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäällä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartiain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeisiin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.

Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kypene erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:

-- Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.

-- Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.

-- Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.

Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi:

-- Elä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.

-- Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja antaa laiminlyöntimme anteeksi.

Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.

Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hän oli tänään kuullut niin outoja asioita, että mielikuvitus oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastajassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:

-- Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!

VII. YKSINÄINEN VANHUS.

Liedellä hiilosti jo lopulleen palanut tervastuli, vielä joskus tupsahdellen ja silloin valaisten puolihämäräksi suuren, aution tuvan. Tuvan penkillä, pitkän honkapöydän viereisellä rahilla, istui polvet ristissä yksinäinen, pieneksi kutistunut vanhus, jonka kuihtuneita, harvapartaisia kasvoja tervastuli välähtäessään valaisi. Mutta vanhuksen kasvot eivät silloinkaan värähtäneet, -- hänen silmistään oli valo sammunut.

Hänen tarkkaavaisuutensa oli silti valveilla: hän kuunteli. Äänetöntä oli suuressa pirtissä, siellä kuului vain vanhuksen oma, hiukan yskäiseltä pihisevä hengitys. Sirkkakin, joka joskus uunin takana alotti siristyksensä, keskeytti sen heti, ikäänkuin säikähtäen tuota hiljaisuutta. Harvoin kuului askeleita pihamaaltakaan, kun siellä karjavaimo kulki ladon ja navetan välillä, ja nuokin askeleet, joista sokea isäntä muuten talonsa tapauksia seurasi, soivat nyt äsken sataneessa lumessa oudon talttuneilta. Mutta hän kuunteli sittenkin, kuunteli jotakin kaukaisempaa ääntä. Käveli lattian poikki, raotti ovea, seisoi siinä tuokion, jännittynein piirtein, ja palasi taas pettyneenä peränurkkaan. Siinä seinällä riippui puolitekoinen verkko, ukko selvitti kopeloimalla rihmat ja tarttui käpyyn.

Mutta pian käpy pysähtyi. Jostakin kaukaa erottivat vanhuksen korvat outoa kummaa, kuin kavionkapsetta lumiselta tieltä... Hiljaa nosti tutiseva käsi taas verkon naulaan... Se on ratsastaja, joka lähenee, on se -- kääntyyköhän tuo tienhaarasta Suopeltoon? Pingoittuneet ovat vanhuksen raunioiset kasvot ja sormet tärisevät, kun hän pyyhkäisee veden sammuneen silmänsä kuopasta... Ei kuulu taas mitään, taisi ajaa ohi... Jännitys sulaa, lerpalleen valahtaa vapiseva alahuuli.

Mutta yhtäkkiä ponnahtaa ukko taas jakkaralta. Kujan suussa kopajavat kaviot ihan selvästi kallioon, ja väsynyt ratsu huohottaa raskaasti.

-- Voi olla voutirenki tai muu asiamies, puhelee vanhus ääneensä, ikäänkuin tyynnyttäytyäkseen. Mutta hän ei tyynny, hän kävelee keskilattialle, tulijaa vastaan. Vieras kuuluu pihalle pysähtyvän; taluttaa jo hevosensa vajaan, astuu jo eteiseen, tapailee ovenkääkkää. Jo kopeloi pimeässä tuvassa, hakeupi uunin luo, puhaltaa hiilokseen ja sytyttää päreen.

Vanhus on taas istahtanut rahille, eikä hänen kätensä enää vapise. Hän on jo tuntenut tulijan askeleet, tuntenut tempaisun, kun se oven avasi, ja hän istuu siinä nyt ääneti nauttien noista tutuista liikkeistä. Se on näet hänen oma poikansa, joka tuossa pärettä katkoo ja lumia karistaa. Häntäpä vanhus onkin odottanut, on epäillyt ja arponut yksinäisessä pimeydessään... hän on nyt tullut, koti veti hänet siis vihdoinkin luokseen!

Tuohus kädessään astuu tulija peremmäs, näkee vihdoin sarkamekkoisen vanhuksen ja huudahtaa:

-- Isä, siinä istut etkä puhu mitään!

-- Tulit kotiin Pentti sittenkin, puhuu ukko harvakseen. -- Terve tuloa! Kauan maailma sinua jo pitelikin. Ojenna kätesi... tulitko käydäksesi vai jäädäksesi?

Hän haparoi poikansa kättä, pitää sitä tuokion kankeassa kourassaan ja laskee sen sitten ikäänkuin talttuneena irti. Ja nuorukainen istuu hänen viereensä puhellen:

-- Tulinhan nyt luoksesi, isä, Suopeltoon. Mutta miten on sinun laitasi, joko loppui silmistäsi viimeinenkin valo? Ja miksi istut yksin täällä tuvassa, isä; missä on talonväki, naiset, kaikki?

-- Töissään tietysti, ulkona ovat. Eikä enää paljo väkeä olekaan Suopellossa, -- omaa miestä täällä kaivataan. Kaikki menee lerpalleen isännättömässä talossa.

-- Olethan itse vielä isäntänä. Ja pystyssähän talo on pysynyt.

Pentti tarkasti päresoihdun valossa kotoisen tupansa tutut paikat. Ennallaan se oli, mustuneemmat olivat vain hirret ja orret, kiukaan suu oli vähän purkautunut, juoksulauta oli hiukan vinossa... Hän viskasi miekkansa ja lammasnahkaturkkinsa naulaan, riisui raskaat kannuskenkänsä kuivamaan, pisti päreen rakoseen ja istahti taas isänsä viereen.

Kolme vuotta oli pian kulunut siitä, kun Suopellon nuorin poika ja sen isännäksi määrätty, Pentti Heinonpoika, oli lähtenyt isänsä kodista. Hän oli eräänä tammikuun aamuna hiihtänyt sieltä hävitettyyn ativotaloon, ja sille tielle hän oli jäänyt. Isävanhus oli odottanut kotona, odottanut kauan. Viesti tuli, että hänen poikansa oli lähtenyt vainolaisen jälkiä samoamaan Savoon päin; tuli toinen, että hän oli Olavinlinnasta soutanut partioretkille kauas Karjalaan. Palasi Manu kostomatkalta, ei palannut Suopellon perijä; kotiinsa saapuivat Juuritaipaleelta ryöstetyt naiset, ei saapunut heidän vapauttajansa. Terveiset vain toivat, ettei tarvitse isän poikaansa odottaakaan. Mutta Suopellossa odotti kuitenkin yksinäinen vanhus...

Niinkauan kuin hänellä hitustakaan näköä riitti, nousi hän melkein joka aamu saunatörmälle katsomaan, eikö hiihdä kotiinsa palaava halmeenlaitaa ylöspäin. Ja sittenkuin häneltä näkö loppui, oli hän totuttautunut kuuntelemaan.

Mutta näinikään henkeään pidätellen kuunnellessaan oli hän aina hokenut itselleen, että turhaa on odottaa, tämä yksinäisen ikävä on hänen omatekoinen kohtalonsa. Eivät pysy lapset kotituvilla, enempää kuin hänkään ennen. Itsehän hän nuorena hylkäsi heimonsa, pakeni maamiehen raskasta työtä, rupesi teiniksi, huoviksi, herraksi ja voudiksi ja jäi siten elämään vieraana ympäristössään. Voutina häntä vihattiin, ja sittenkin, kun hän heitti virkansa, häntä edelleen vierottiin. Hän kasvatti perheen ympärilleen Suopellossa; mutta hänen ylhäisöön kuuluva vaimonsa kuoli, lapset lähtivät maailmalta hakemaan onneaan, niinkuin hän itsekin aikoinaan, -- kuopus vain jäi isänsä luo. Mutta sitten läksi hänkin...

-- Ajat selkähevosella Pentti, kuin herra, ja saappaissasi soivat kannukset, -- niin puhui vanhus nyt miltei aralla äänellä. Hänen iloonsa sekaantui näet heti epäilystä siitä, ettei nytkään hänen sukunsa kohtalo ollut kääntynyt. -- Oletko huoviksi ruvennut, Pentti, käymäseltäkö vain kotiisi tulit?

Ja hän kuuli hyvin, kuinka Pentti pyöritteli sanoja kielellään vastatessaan vältellen:

-- Olenpa näinä vuosina ollut jalka- jos ratsumiehenäkin, isä. Nyt tulen Turusta, ajan piispan asioilla. Eikö täällä ole vielä ehditty kuuluttaa sitä sotaväenottoa, vainolainen kun taas uhkaa hyökätä maahan?

-- Kuuluuhan siitä kirkolla puhutun viime pyhänä. Tuleeko nyt ruokaruotsi tännekin sydänmaille?

Talonpojat olivat luulleet saapuneen viestin koskeneen sotaväen majoittamista ja elättämistä. Pentti selitti nyt isälleen, mistä oli kysymys ja kuinka hänen tehtävänään nyt oli järjestää joka viidennen miehen otto maata puolustamaan. Mutta tämä kaikki ei näyttänyt vanhusta huvittavan. Ääneti kuunneltuaan hän taas kysyi:

-- Entä sinä, palaat kai takaisin sinne sotasijoille sinäkin?

Taas vastasi Pentti vältellen:

-- En ole siitä vielä varma. Olen kyllä ilmoittautunut asekatselmukseen, joka pidetään uudella vuodella Turussa...

-- Rälssimieheksi?

-- Niin, saisinhan siten Suopellon verottomaksi...

-- Sitä tietä siis...!

Vanhus vaipui kuin lopultakin pettyneenä kokoon. Tuo isän ilmeinen suru silpasi hänen poikansa sydäntä, ja Pentti kiirehti lisäämään:

-- Mutta voinhan laittaa ratsumiehen sijastanikin, jos itse kotiin jäisin.

Pentti ei todellakaan ollut vielä mielessään varma jäämisestään taikka lähtemisestään. Hänessä oli, ratsastaessaan syksyisten metsäin halki Sysikorpeen päin, herännyt voimakas halu jäädä elämään kotoisille mailleen, joilta sattuman oikku oli hänet kuin lastun laineelle viskannut. Se seikkailu voisi jo päättyä tähän, oli hän hokenut itselleen, ja hän oli koettanut turhiksi todistella niitä kuvitelmia, joita kostonvala Puruveden rannalla ja Paavali-maisterin sytyttävät sanat Turussa olivat hänessä viritelleet. Tuo kotoinen kaipuu hänessä nyt yhä kasvoi, hänen istuessaan autiossa tuvassa sokean isänsä vieressä, jonka kuihtuneiden kasvojen eleet enemmänkin kuin sanat tuntuivat rukoilevan häntä jäämään. Mutta ristiriitaisina aaltoilivat tunteet hänen mielessään, ja ikäänkuin niitä paeten hypähti hän äkkiä pystyyn, lisäsi puita pystyvalkeaan ja virkkoi:

-- Entä mitäpä tänne kotiin kuuluu? Kuinka eletään naapureissa? Karmalassa puskevat kai Tuomaan pojat ennallaan kivikkopeltoa... Ja Vahvajärvellä, vieläkö hiihtelee Lauri-ukko rihmoillaan?

-- Ei hiihtele enää.

-- Vai jo kuoli vanhus. Mikä hänet tappoi?

-- Valmiiksi hän rakensi uuden salopirttinsä. Mutta kun eläjät palasivat sinne, silloin oli hän kääntynyt vuoteelle.

Taas vaikenivat keskustelijat. Penttiin oli kuin pistos iskenyt aavistus siitä, että ukon oli kaatanut murhe hänen lemmikkityttönsä muuttumisesta, ja hän tapaili nyt kauan sanoja, saadakseen esille sen kysymyksen, joka kuumimpana poltteli hänen sydäntään ja johon vastausta hakemaan hän oikeastaan oli lähtenytkin tälle kotiretkelleen. Ja liian hätäisenä hän taas kävi puhumaan:

-- Siellä nyt Manu siis isäntänä heiluu. Entä Marketta... mitä on hänestä kuulunut?

Tarkoin oli sokea mies kuullut kysyjän äänen läähätyksen. Tiesihän hän, että tässä juuri oli se kipupaikka, joka hänen poikansa oli ajanut maailmalle, ja hän aavisti, että siitä hänen lähtönsä tai jäämisensä taaskin riippuu. Allapäin verkalleen hän vastasi:

-- Tiedän, Pentti. Mutta ei hänestä tule koskaan emäntää Suopeltoon.

Nuori mies tunsi veren kuohahtavan ohimoilleen, kun isä noinikään repäsi rikki hänen salaisen, utuisen toivonhiutaleensa. Mutta hän koetti hillitä ääntään vavahtamasta, kun hän taas kysäsi:

-- Miten hänen laitansa siis on, vieläkö hän on mieleltään sairas?

-- Sairasko lie vai lumottu, hänen vuokseen vain matkamiehetkin nyt karttavat Vahvajärven majataloa, -- ei sitä naista kukaan sukuunsa tahdo. Kuuluvathan hänestä sekä papit että poppamiehet koetelleen karkoittaa pahan kiroja, mutta vielä hänellä lienevät ne omat kumppalinsa, joita hän puhuttelee, vaikka niitä eivät muut näe.

Pentti ei kysellyt enempää. Hän koetti itselleen vakuuttaa, etteihän hän ollut muuta uutista odottanutkaan ja että toisten tehtäväin takia hän nyt matkoilla oli. Ja kääntäen puheen toisaalle, kävi hän kyselemään erämaankuulumisia ja vanhoja pyyntitovereitaan. Heittäytyipä hän leikkisäksikin, tiedustellen, eikö talossa ole jo iltaruoan aika, hänellä se ainakin rupesi olemaan.

Mutta ukon herkkä korva kuuli onton kaiun poikansa puheiden alta ja hän oivalsi, että vanha haava on vielä auki. Hän nousi kutsuakseen karjavaimon pihalta ruokia pöytään panemaan, mutta pysähtyi vielä keskilattialle.

-- Niin taisi käydä, että kotiin et jää, Pentti, virkkoi hän, leuka rintaa vastaan painuneena.

-- Niinkö käynee...

-- Sen jo tiesin, se on sukuni kirous!

* * * * *

Se nostoväen kutsuminen aseisiin, josta ratsumies Pentti Heinonpoika levitteli tietoa Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, oli näiden väestölle outo homma. Suomen talonpojat eivät olleet tottuneet tekemään sotapalvelusta, joka oli aina ollut herrain ja rälssimiesten asia. Rajaseutujen rahvaan täytyi kyllä usein, milloin vainolainen uhkasi tai hyökkäsi, kokoontua kotiseutuaan varjelemaan, mutta vaikea oli näitä sydänmaan talonpoikia saada ymmärtämään, että heidän olisi kotoaan lähdettävä linnoja ja kaupunkeja ja kaukaisia maakuntia puolustamaan. Käsitys koko maan yhteisestä puolustamisesta oli heille vieras ja se jäi useimmille hämäräksi vielä sittenkin, kun piispan asiamies oli kylästä kulkenut edelleen. Senverran toki oivallettiin, että esivalta nyt käski jokaisesta talosta, jossa oli viisi miestä, yhden varustautumaan lähteäkseen kauas Viipuriin sotimaan, ja koko huomio keskittyikin tavallisesti siihen, kenen oli näin uhrauduttava toisten puolesta ja heidän evästämänään.

Se vaatimus tuotti surua ja huolta niissä Sysikorvenkin taloissa, joissa Pentti Heinonpoika nyt ajoi asiataan ja joissa siten hänkin joutui vihattavan kruununmiehen huonoon huutoon. Kun Karmalan harjatukkaisista veljeksistä yhden oli määrä heittää kuokka ja kasuri, veritöihin sonnustautuakseen, niin se vaatimus synnytti vain kiukkua ja kirousta koko talossa, jossa nyt mietittiin, eikö olisi erämaille pakenemalla väistettävä koko uhkaa. Harva oli, joka Ilvesmäen Hintsan tavoin itse tarjoutui hiihtämään sinne, mistä ei uskottu miehen elävänä palaavan.

Verkkaseen siis sujui Pentin toimitus erämaan laidassa, jossa hänen oli järjestettävä ruodut ja määrättävä ruotupäälliköt, ja hän tunsi, ettei hänessä itsessäänkään Turusta tuomansa innostus enää kestänyt täydessä vireessä. Hänen ajatuksensa pyöriskelivät yhä enemmän siinä hänen omassa yksityisessä huolessaan, jonka hän tunsi mielensä pohjimmaiseksi ponnahtimeksi, ja josta hän sisässään yhä kävi hiljaisia käräjiä. Kaikkialla missä hän kulki, puhuttiin hänelle Marketan kohtalosta, kerrottiin siitä kauhulla, rukousnauhaan turvautumalla.

Hänet oli Karjalassa arpoja sitonut, sitonut ruumiin pääluussa pidetyillä vitsoilla, ja siksi niitä kiroja ei kukaan osannut pyörtää, -- niin tiedettiin. Oli jo kerran hänen päästämisekseen kirkonkellojakin soitettu, mutta turhaan. Ja Sysikorven kirkkoherra, -- jota sanottiin Varsa-Tuomaaksi, koska hän otti kymmenykset kaikista pitäjässään syntyneistä varsoistakin -- oli kerran tehnyt erityisen matkan Vahvajärvelle tutkimaan paholaisen paulomaa tyttöä. Tämä ankara pappi ahdisteli muutenkin noituutta seurakunnassaan, kaatoi hämäläisten vanhoja karsikoita ja sakotteli erämiehiä, jotka itselleen kalaonnea taikoivat, mutta eipä ollut hänkään saanut tuota lumottua impeä luopumaan sairaista mielikuvistaan. Ja silloin hän oli kirkon nimessä kironnut Marketan, kironnut hänet hänen käydessään ja istuessaan, kironnut hänen työnsä ja hänen leponsa, ja kieltänyt häneltä haudankin rauhan... Siksi nyt matkamiehetkin väistivät Juuritaipaletta, kuin saastaista taloa.

Kauhulla sitä kerrottiin ja kauhulla sitä Penttikin kuunteli. Mutta samalla hänen kävi sääliksi tyttöraukkaa, jota hän kerran oli kuvitellut omakseen... onpa se mahtanut saada paljon kärsiä! Putkilahdelta soutaessaan oli Pentti vihannut morsiantaan, luullen hänen myöneen lempensä karjalaiselle ryöstäjälleen, mutta nyt hän käsitti hänet ilkeän intomielien viattomaksi uhriksi. Ja siitä hänessä kasvoi halu käydä sittenkin kerran vielä katsomassa entistä lemmittyään, jota nyt kaikki karttoivat.

-- Lähdetkö hiihtämään? kysyi Suopellon vanhus eräänä aamuna siinä joulun alla, kun kuuli poikansa seinänvierustalta suksia kolistavan. -- Onhan sinulla orit tallissa?

-- Mietin suksilla lähteä tänään.

-- Metsiä aijot kulkea?

-- Niin, vielä täytyy käydä laitakylillä. Palaan huomenna.

-- Tervennä hiihdä!

Vanhuksen äänessä oli pieni värähdys hellyyttä, ikäänkuin hän olisi arvannut poikansa aikeet. Ehkäpä hän ne arvasikin. Sillä suoraan suuntasi Pentti nyt suksensa sitä tuttua korpea kohti, jonka hän ennen nuorena oli niin usein halkaissut, pyyntiretken nimellä oikaistessaan sukulaistaloon Vahvajärville.

Raitis oli talvi-ilta, kun Pentti läheni sitä metsänrinnettä, josta hän kolme vuotta sitten, poltetun talon pihalta, oli lähtenyt niin nuortealla innolla hiihtämään, morsiantaan muka pelastaakseen. Nyt palatessaan hän tuli vastakkaiselta ilmansuunnalta, täyden kierroksen tehtyään, ja mieli oli hänellä nyt matalana. Kun metsä harveni ja sen keskeltä illan hämärässä kuumotti Lauri-ukon rakentama uusi tupa, silloin hiestynyt hiihtäjä pysähtyi. Häntä epäilytti, kadutti, hävetti...

Pentti katseli ympärilleen. Hän oli pysähtynyt juuri siihen karsikkoon, johon he olivat kolme vuotta sitten oksineet kaksi puuta. Nyt oli karsittu yksi lisäksi. Se oli Lauri-ukon kuusi, sen hän arvasi, ja hänestä tuntui, että hänen olisi ollut keveämpi palata taloon, jos tuossa olisi ollut vieläkin yksi oksittu puu.

Hiljaista oli pihalla kaikki. Tuvasta kuului vain kehdon yksivakainen keinutus ja sen säestyksenä kangaspuiden helske, -- siellä teki yksinäinen perhe puhdetöitään. Mutta pihatöitä sattui kulkijan silmään valoviiva. Se tuli ometan ovelta... Pentti hiihti hiljaa valo viivaa kohden ja kumartui veräjän yli kurkistamaan raosta.

Siellä paloi tuli lehmipadan alla ja perältä pimennosta ammottivat suuret, pyöreät lehmänsilmät, jotka näkyivät odottavan iltahauteen valmistumista. Mutta padan ääressä seisoi solakkavartaloinen nainen, joka tuohivakkasesta ripotti jauhoja lämpenevään haudekeittoon ja toisella kädellään hiljaa liikutti hierintä. Keittäjän kasvot näkyivät sivulta; ne olivat laihat ja rasittuneet, mutta niissä oli vielä jälellä suloa ja uhmaakin.

Pentti viskausi aidan yli, avasi oven ja astui reippaana tytön eteen. Tämän katseesta, kun hän sen kohotti, kuvastui aluksi vain tylsää kylmyyttä. Mutta vähitellen rupesi siihen väreilemään ikäänkuin viriä tyyneeseen veteen, ja levoton, kärsivä ilme levisi hänen kasvoilleen.

-- Pelkäätkö minua, Marketta? kysyi nuorukainen. Ja kun tyttö melkein kuin arkaillen siirsi hierintä pitelevän kätensä loitommalle, jatkoi hän: -- Elä pelkää, en kättänikään ojenna. Tulin vain sinua katsomaan, kun kuulin sinun paljo kärsineen.

Käsi, joka hierintä piteli, oli ruvennut hiljaa vapisemaan. Ja tuokion kuluttua tyttö kuiskaten vastasi:

-- Niin, olen paljo kärsinyt. Mutta miksi tulit... minuako hakemaan?

Tytön silmissä kiihtyivät levottomuuden väreet tuskaksi. Pentti näki niissä samaa pelkoa kuin ansaan tarttuneen eläimen hätääntyneessä katseessa, ja hän virkkoi rauhottavasti:

-- Keitä vain rauhassa hauteesi, en sinua raasta mihinkään. Nousin vain tähän suksiltani; tupaan olen menossa.

Hän aikoi jo poistua ometasta. Mutta hän katsahti vielä Markettaa: Tyttö oli peljästynyt, hämmentynyt, mutta mitään häijyjen henkien rienaamaa ei Pentti voinut hänessä nähdä. Ja hän palasi takaisin ovelta ja lausui reippaammin:

-- Mutta kerro, Marketta, miksi minua kartat, mikä särki välimme? En sinua enää omakseni vaadi, vaan sano se kuitenkin!

Vesiin samenivat tytön silmät, raskaat muistot hänet valtasivat ja kuin vaikerrellen hän puhui:

-- Enhän osaa sitä sanoa. Kaikki ovat sitä tutkineet... oi, se on niin kauheata! -- Hän herahti ilmi-itkuun, joka tuntui hänen sydäntään hiukan keventävän, ja nyyhkyttäen hän jatkoi:

-- Hän minut itseensä vihitti...

Pentti tunsi, kuinka hänessä kauan kyteneet vihat taas kuumenivat, ja hän sähähti kiihtyneemmin hampaittensa raosta:

-- Se Kosoinenko? Oletko hänen vaimonsa?

-- Hänellä on vaimo kotonaan, mutta siltä hän pani arpojan minut itseensä vihkimään. Ja he manasivat minut ja sitoivat ja uhkasivat... minä tunnen tänne asti sen uhan... En voi päästä irti!

Hän kertoi sen katkonaisesti, tuskaisena, ja hypelteli samalla hätääntyneenä kaulassaan olevia hienoja, valkoisia vitjoja, jotka näyttivät umpeen juotetuilta. Mutta sitten hän kätki ne taas kuin säikähtyneenä mekkonsa alle. Pentti arvasi, että tuossa lie nyt se taikojan kahle ja hän huudahti verivihollisensa elkeistä kiukustuneena: