Part 7

Marketta seisoi siinä kuin kivettyneenä, näkemättä, kuulematta mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän vain puristi huivia silmilleen ja hänen ruumiinsa nytkähteli hiljaa. Pentti viipyi yhä hänen vieressään, ja hänen katseessaan oli yhä vielä sääliä, mutta hän huomasi itse säälinsä vähinerin muuttuvan kylmäksi, jäätäväksi pettymykseksi. Ja savolaisten joukosta, jotka aluksi olivat vain nauraneet tuota juttua, ettei muka orja tahtonut kotiinsa palata, siellä rupesi nyt kuulumaan hämmästyneitä, säikähtyneitä, kauhua kertovia huudahduksia:

-- Hän on lumottu!

-- Tytölle on Karjalassa syötetty käärmeen 'mujeita!

-- Nähkääs, kuinka polttavat hänessä vielä velhon myrkyt, -- Jesus Maaria avuksi!

Se oli tuskan hetki Pentille, jonka sydämessä vihan ja häpeän tunteet kamppailivat. Nyt hän jo oivalsi menettäneensä sen tytön, jota pelastamaan hän oli tullut. Mutta Pietari Degeniä, joka hänkin vähitellen huomasi, mistä tässä oli kysymys, suututti tuollainen kohtaus ja hän katkasikin sen lyhyeen, lausuen:

-- Virallinen toimitus on päättynyt, tässä ei ole enää aikaa peruutuksiin. -- Ja hän karjasi vitkasteleville: -- Venheisiin kaikki Savon puolen naiset ja miehet, ja tuossa paikassa! Heti lähdemme soutamaan!

Sitä ääntä oli toteltava, sen näytti Markettakin ymmärtävän. Kuin ajettu karitsa juoksi hän väkijoukon keskeltä pois, juoksi alas rantaan ja heittäytyi siihen venheeseen, jossa hänen kälynsä istui, jääden siihen vavisten kyyhöttämään. Oudoksuen ja ääneti sitä katsoivat savolaiset, jotka nyt tämän välikohtauksen jälkeen laskeutuivat rantaan. Mutta törmältä kuului kairalakkisen karjalaisen uhmaava, ilkkuva ääni, kun hän huusi:

-- Pakene, sidottu olet sittenkin...!

Pentti viivähti vielä männikössä: Sapekkaina, hehkuvin silmin, seisoivat siinä tuokion vastakkain nuo kaksi miestä, jotka nyt vasta oikein oivalsivat, kuinka katkerat toistensa ikiviholliset he olivat. Ainoastaan asemiesten läsnäolo esti heitä toisiinsa kiinni tarraamasta, ja hengästyneenä kulki Pentin ääni, kun hän lausui:

-- Vielä kerran sinut tapaan, haaskalinnun, -- nyt Kosoisen tunnen!

Ja pois suli tuokioksi iva toisenkin äänestä, jättäen vain vihaa jälkeensä, kun hän yhtä intohimoisesti vastasi:

-- Ja vielä kerran haen minä tuon naisen, joka ei koskaan ole oleva sinun. Tiet tunnen jo hyvin!

Uhkaus kielellään, sydämessään polttava viha, kääntyivät molemmat kulkemaan eri tahoille, toinen mantereen puolelle, missä Savosta tuodut vangit jo olivat lähtövalmiina, toinen vesille jo työnnettyyn venheeseen. --

Äänettömänä, pinnaltaan kylmänä, istui Pentti taas ohjaamassa venhettään kapeaa Putkilahtea myöten selälle päin. Venhekuntalaiset eivät häntä puhutelleet, eivät kyselleet eivätkä lohduttamaankaan yritelleet, vaikka he näkivät, kuinka harmajaksi oli käynyt kiilto hänen silmissään, jotka tulomatkalla säteilivät niin voitonvarmoina.

Heillä olikin nyt jokaisella kylliksi omia asioita, jutellessaan pitkän ikävän jälkeen tapaamiensa omaisten ja tuttavien kanssa. Iloinen, äänekäs porina soi yli syksyisten vesien, kun puheliaat savolaiset suurissa kymmenhanka-venheissään niiden yli länttä kohden puskivat. Ja tuontuostaankin kuului venheistä hilpeä huudahdus:

-- Ohoh, kullaista kotia!

-- Vaikka ryöstetty liekin!

Nopeasti katkesi taival.

Ensimäisessä lepopaikassa, pienen Purusaaren rannalla, jossa retkikunta aterioitsi, siellä tulivat muutamat toisessa venheessä kulkeneet tuttavat, kuten Viljo äitineen, Penttiä lohduttamaan. He kertoivat, että jo oli Marketan mieli kyyneleihin sulanut, ja se oli toki hyvä merkki siitä, että hän vähitellen kyllä entiselleen virkoaa.

-- Ja jos hän on lumottu, niin onpa Savossakin velhoja, jotka pahan luotteista päästävät, niin lisäsi Marketan kohtalotoveri.

Pentti kuunteli hyväntahtoisen naisen rauhoittavaa puhetta, mutta hänen mieltään se ei voinut keventää. Tuokion kuluttua hän vakavana virkkoi Viljolle:

-- Saata sinä naiset taipaleen taa. Ja vie sitten terveiset isälleni Suopeltoon, että älköön hän nyt minua sinne odotelko.

-- Etkö tulekaan meidän kanssa kotiin, Pentti? kyseli nuorukainen alakuloisena.

-- En. Nousen tästä Pietari-enoni venheeseen ja soudan siinä Vuoksenniskaan.

-- Palaat siis takaisin Viipuriin. Entä sitten?

Pentti katseli selälle, jossa vaahtopääaallot kuohuivat, eikä vastannut. Mutta hetkeksi hän taas vilkastui ja virkkoi:

-- Kerro Manulle, että toinen Kosoisen veljeksistä vielä elää, mutta minä hänet kostan. -- Ja muistaen karjalaisen uhkausta hän lisäsi: -- Parasta on, että te talveksi muutatte Juuritaipaleelta kalasaunoille, sillä rauhasta ei siellä kotona nyt ole takeita.

Degen-vouti näkyi jo hankkiutuvan venheeseensä ja hänen luokseen astui nyt Pentti, tarjoutuakseen siihen soutajaksi. Jäykkä soturi katseli Penttiä ensin ankarasti, sitten jo säälien, ja vastasi vihdoin:

-- Kyllä Viipurissa miehiä tarvitaan. Ja siellä ehkä saadaan pian sellaista työtä, joka lemmen surut haihduttaa. Astu venheeseen!

Kolmelle taholle soutivat alukset pienestä Puruveden saaresta. Yksi souti Savonlinnaa kohden, josta se oli lähtenytkin, toinen kiskoi länteen päin, viedäkseen Suur-Savon naiset kotiseudulleen, ja kolmas, jossa Viipuriin menijät istuivat, painoi Saimaan etelärannalle. Pian piteni matka venheiden välillä. Mutta kun se tervakaula, jossa Pentti nyt souti, juuri oli solumassa kolkkorantaisen kalliosaaren taa, silloin kääntyi nuori mies vielä silmäilemään Suur-Savon matkuetta. Kylmästi puhalsi pohjoistuuli aavan selän yli, pärskyttäen vesiä varpelaitojen yli; etenevästä venheestä vilahti vain joku huivi keikkuvien aaltojen yli, eikä silmä voinut enää erottaa, kuka siellä oli tuttava, kuka outo. Mutta Pentti tiesi, että tuolla meni nyt hänen nuori unelmansa, -- se unelma, joka niin armottomasti oli särkynyt!

Ja venhe solui kohisten kolkkorantaisen saaren taa.

VI. SIGRID-ROUVAN KIRJE.

Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin portista, jonka kupeella kirkon palvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen, raaka, kostea syksyilma; sumu oli yhtämittaa sakeana peittänyt tuon pienen kaupungin ja sitä ympäröivät kukkulat. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan ja sen vuoksi nuo papit, jotka jo aamuhämärissä olivat kirkkoon menneet, aivan hämmästelivät sitä päiväkullan kirkasta helotusta, joka hohti heitä vastaan talojen tiilisistä katoista ja korkeaharjaisista päädyistä.

-- Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä, komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet olivat hienot, mutta miehekkään lujat. Hän veti ilmeisellä nautinnolla keuhkoihinsa tuota puhdasta, raitista ilmaa, kehuen: -- Tätä kelpaa hengittää!

Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi toverilleen:

-- Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? -- Hän viittasi päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, -- siinä oli tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katarinan alttarin pappila, -- ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella asuntokin.

Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa oikein miellyttävän.

-- Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. -- Minun täytyy taas pian joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. -- Entä sinä, Paksu-Antti, kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.

-- Minäkö, -- minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.

-- Siis saatan sinua, tahdon jalotella, -- kävellään!

Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, hänen jo ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.

Hän seurasi nyt tukevaa toveriaan Kirkkokadulle, joka kapeana lähti mutkittelemaan tuomiokirkolle kuuluvain kivitalojen lomitse, seurasi sen puisen sillan yli, joka vei Kupittaan lähteeltä Aurajokeen laskevan pienen puron eli "kroopin" poikki, ja edelleen torille päin. Oikealle kädelle jäi Pyhän Annan kappelin suuri pappila ja kiltta, vasemmalle Pyhänhengen ja Pyhän Eerikin alttareille kuuluvat korkeat kivitalot. Kapeasta kadunpäästä aukeni pian pitkulainen, joelle ja sillalle päin antautuva tori, jonka mantereenpuoleisena päätynä oli raatihuone ja jonka sivustoilla seisoivat vieri vieressään porvarien ja myöskin kirkollisten laitosten matalat, kiviset myymälät. Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päiväpaisteiselle torille katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan, vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:

-- Minne kiire, Pietari?

-- Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.

-- Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?

-- On, tuolta hän juuri tulee.

Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:

-- Meillä on yhteinen matka, maisteri, mutta viekäämme ensiksi kotiin nämä avaimet.

-- Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta kävelen, vastasi maisteri.

-- Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan; kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.

-- Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut Tukholmasta?

-- Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset huolettavia.

He kävelivät torilta länteen päin mutkittelevaa kapeaa kujannetta myöten Kaskistenmäen rinnettä kohti. Tässä kaupunginosassa olivat porvarien ja käsityöläisten asunnot, ja siellä oli nyt, päinvastoin kuin torin toispuoleisessa, juhlallisen hiljaisessa kirkkokorttelissa, elämää ja liikettä. Siellä kaikuivat tynnyriseppäin vasaraniskut, siellä surisivat sorvipyörät aukinaisissa työpajoissa, ja lapsilaumoja juoksi ilkamoiden kadulla. Porvarien kiltan kellarissa näkyi myös jo olevan kova liike; aina kun ovea avattiin, tulvahti sieltä äänekäs tarina ja imelä oluentuoksu.

Siitä kappaleen matkan päässä oli kolmen kuninkaan alttarin pappila, jonne Paksu-Antti livahti emännöitsijänsä ja heidän yhteisten lastensa luo. Kadun toisesta päästä näkyi jo vankka, korkea tiilimuuri ja tiukasti suljettu raudoitettu portti, -- siinä oli mäellä pyhän Olavin vanha ja rikas dominikaaniluostari, joka kirkkoineen ja muine rakennuksineen muodosti oman, suljetun yhteiskunnan Turun läntisessä laidassa. Sen viereen oli Vartiovuoren rinteelle kohonnut pienistä, sekaisin rakennetuista, turvekattoisista mökeistä röttelöinen kerjäläiskylä, joka eli veljeskunnan turvissa ja sen almuilla. Mutta ylempänä vuorella pyörivät porvarien tuulimyllyjen siivet iloisesti päivänpaisteessa ja niiden kupeitse näkyivät Saksan kestien neliönmuotoon rakennetut talot. Näilläkin oli tällä kaukaisella rannalla oma erityinen, suljettu yhteiskuntansa.

Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa ja häntä odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä, katsellen rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa. Siellä oli aivan vedenrajassa olevain porvaritalojen edustalla kunkin kauppiaan omat, jokeen rakennetut laivalaiturit ja niiden ääressä kuhisi vilkas toiminta, -- laivoja purettiin, toisia vivuttiin laituriin, ilmeisesti kiirehdittiin alkavan talven varalta. Maisteri aikoi palata takaisin näitä vilkasliikkeisiä rantakatuja pitkin, mutta pormestari tuli, tarttui häntä käsipuolesta ja he läksivätkin kävelemään Vartiovuoren rinnettä kiertävää kujannetta alaspäin.

-- Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa, joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Sturea vastaan, kukistaakseen hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. -- Niin puhui pormestari nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. -- Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.

-- Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri, hiukan epävarmasti, tietämättä vielä mihin pormestari, jonka tuumat usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.

-- Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: -- Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että lopultakin pakoitettaisiin Steen-herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?

-- Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten oivaltamaan kävelykumppalinsa tarkoitusta.

-- Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan edun vuoksi olisi Steen Sturen valta-asema nyt uhrattava.

He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion ikäänkuin punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:

-- Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että Sture syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.

-- Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille. Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri on suuri vaikutus piispaan, muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle maalle, Suomelle, on velkapää.

He olivat jo kävellessään astuneet sen suuren valtatien, Karjakadun, poikki, joka kaupungista johti etelään päin, ja oikaisivat nyt yli sen kaupunginviereisen, jäätyneen suon, jonka reunoilla olivat porvarien kaalimaat. Vähän sivummalla muodostui suo matalarantaiseksi järveksi, ja sieltä, Mätäjärveltä, kajahteli nyt syksyn ensi jäällä iloitsevan nuorisoparven raikas ääni, kun teinit luistellen leikkiä löivät. Kävelijät pysähtyivät hetkeksi siihen nauttimaan nuorison ilosta. Mutta vilkasliikkeinen pormestari jatkoi vielä äskeistä puhettaan:

-- Minä muistan kyllä, että Steen Sture on meidän, porvarien, ystävä, mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen suomalainen.

Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti, ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syttyi outo hohde.

Päivän kultainen kehä laskeutui jo sangen lähelle järventakaisen Getrudinvuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Getrudin väsyneiden matkailijain majatalo. -- Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui mietteistään ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin etäiseen sivustaan olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.

Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon, piispan peltojen laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut linnantapaiseksi; raudoitetun portin yläpuolelta kohosi torni, ja portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia vartioina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.

Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti yksin nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä, villainen aamuviitta ja päässään musta tasalakeinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Tässä ympäristössään, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.

-- Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana, silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.

-- En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. -- Me saamme tänään antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.

-- Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?

-- Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteenomana. Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, -- lue se!

Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkoen viimeksimainitulle:

-- Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.

-- Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle selustapenkille istahtaen. -- Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!

Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi uudistettua välirauhaa. Silloin oli peljätty sodan jo piankin ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan, suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta havitelleet Suomen rannikkoa ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkunverran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja Turussa olivat miehet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan. Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.

-- Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari piispa-serkultaan.

-- Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit. Käykää taloksi!

Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, mutta viisaita miehiä. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Novgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä viimeksi tullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:

-- Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun syyskesällä sieltä läksin.

-- Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä peräpenkille. -- Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.

-- Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti Klaus-herra väliin.

-- Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan virolaisen viestin. -- Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. -- Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osottanut Steen Sturelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on vakavasisältöinen kirje, -- niin, lue, maisteri!

Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta himmeä valo lankesi pergamenttiin, ja hän luki: