Part 6

Steen Sture oli viitannut niihin Brunkebergin taistelun kuuluisiin tapahtumiin, joiden kautta tanskalaisvalta 1471 Ruotsissa murrettiin. Se voitto oli osaltaan Knut Possen urhouden ansiota, mutta henkensä tämä olikin ollut siinä ottelussa menettää; monta tuntia oli hän jo maannut kuin kuolleena tantereella, ennenkuin vihdoin virkosi. Sitä taistelua muistutti vielä tumma arpi, joka näkyi miehen mekonkaulustan alta.

Mutta tuo imartelu ei miellyttänyt Knut Possea. Hän vastasi:

-- Lepoani en ajattele enkä arpiani. Ja tämän maakunnan puolustamisesta on minulla vähän kokemusta. Tunnen sen kansan...

-- Sen me tiedämme kaikki, keskeytti Steen Sture. -- Mutta Niilo-herralla on enemmän varoja uhrata näihin Viipurin varustuksiin, jotka nielevät pohjattomia...

-- Niin, varoja minulla ei ole, vastasi Posse alakuloisesti. -- Mutta peittelemättä tahdon sanoa, että paljo on tehtävä, jos mieli saada Viipurin varustus sellaiseen kuntoon, että se voi piirityksen kestää.

Valtionhoitaja siirtyi jo Possen luota loitommas, virkahtaen kärsimättömästi:

-- Minkä piirityksen! -- kaikki te olette saman ihmeellisen mielikuvan vallassa. Mutta olkaa nyt vain, kunnes Fleming palaa ja tuo allekirjoitetut rauhakirjat, -- sitten raskit ehkä sinäkin, Knut, matkustaa emäntäsi luo Tallialaan viihdyttämään sotaisat veresi.

Posse kumarsi kylmästi. Hän ei nyt sukulaisensa ja ystävänsä Steen Sturen keveämielisyyttä ymmärtänyt, vaan tunsi kärsineensä loukkauksen. Pettyneinä katselivat Suomen herrat vuoroin häntä, vuoroin Niilo herraa; he olivat tuosta suunnitellusta päällikönvaihdosta toivoneet paljo hyvää. Mutta heidän luokseen olutpöytään käveli taas Steen Sture, kiinnittäen miekkavyötään tiukemmalle, kohotti tinamaljan ja lausui:

-- Ja nyt, hyvät herrat, lie tarinoitu tarpeeksi. Meidän on aika lähteä merille, ja rauhallisella mielellä nyt Ruotsiin palaammekin, sillä tämän maanosan puolustamisesta te tunnutte pitävän aivan riittävästi huolta.

Juotuaan käveli hän kädestä pitäin hyvästelemään herroja, jotka lausuivat jäähyväisensä tuntuvan kylmästi. Mutta kun Steen-herra saapui vanhan Pietari Degenin luo, niin rupesi tämä hänelle vielä esittämään nuoren sukulaisensa asiaa. Steen Sture hymähti silloin vallan lauhkeana.

-- Kaikkien pyhien nimessä, pitäisikö minun selvittää vielä teidän sissikahakatkin! -- Ja kääntyen voudin vieressä seisovan, ujon asemiehen puoleen hän virkkoi: -- Kenen asioilla kuljet, nuori mies?

Pentti käytti kankeasti ruotsinkieltä, jonka hän äitivainajaltaan kyllä oli oppinut, mutta sitten jo osaksi unhottanut. Verkalleen hän senvuoksi vastasi:

-- Tulen Savonlinnasta, Pietari Kylliäisen luota. Ryöstetyt perheet kaipaavat vangittuja omaisiaan takaisin...

Mutta valtionhoitajalla oli kiire.

-- Miksi ryöstelette toisianne siellä erämailla? Pysykää loitommalla vihollisistanne, sen neuvon teille annan, virkkoi hän. -- Mutta vankejanne vaihtakaa kuinka paljo tahdotte, -- tee sinä linnanvouti siinä kohden anojain hyväksi mitä voit! Hyvästi, herrat, vaalikaa nyt täällä erämaitanne.

Nopein askelin, ikäänkuin paeten ikävää painostusta, läksi Ruotsin valtionhoitaja Suomen herrain kankeasta parvesta. Hän ei heitä tosiaan epäillyt juuri valtiollisiksi vastustajikseen, vaikka hän kiihtymyksessään oli sellaisenkin syytöksen singauttanut, mutta hän ei heidän seurassaan viihtynyt. Hänestä noissa juroissa miehissä oli jotakin vierasta... Itsellään hänellä oli omat suuret aatteensa, Ruotsin kansanvallan ja riippumattomuuden aatteet, jotka häntä elähdyttivät ja määräsivät kaikki hänen toimensa... noilla jäykillä suomalaisilla sitävastoin oli jotakin nurkkakuntainnostusta, joka hänestä hänen oman suuren asiansa rinnalla tuntui niin tuiki mitättömältä.

Siksi Steen Sture seuralaisineen niin kiirehti alas ritarisalista ja ulos sillalle, jonka partaalle hänen soutuvenheensä oli tuotu. Kiireimmiten hän siinä hyvästeli linnan naisia, jotka olivat tulleet häntä saattamaan ja loi pikaisen katseen kaupunginpuoleiselle törmälle, jossa taaja ihmisparvi seisoi. Tuo kirkonvihkiäisiin saapunut yleisö katseli siinä "kuninkaan sijaisen" lähtöä, mutta sekin tuntui siinä seisovan niin umpimielisenä ja kylmänä, että Steen taas kiireesti laski varjostimen silmilleen ja hyppäsi sanaa puhumatta venheeseensä. Eikä kuulunut rannalta onnenhuudahduksia matkalle lähtevälle, niinkuin ennenvanhaan Kaarlo Knuutinpojan purjehtiessa Viipurista.

Ääneti katselivat Suomen aatelisherratkin sillalta, kuinka venhe kiiti lahdella olevaa, joutsenkeulaista laivaa kohti. Vasta kun laivoissa ankkurikela oli lakannut vinkumasta ja purjeisiin tuli tuulta, virkahti Klaus Horn vieressään vakavamietteisinä seisoville tovereilleen:

-- Noissa laivoissa on paljo sotaväkeä, mutta osaakaan siitä ei valtionhoitaja jättänyt Viipuriin.

-- Ei, hän tarvitsee sen kyllä Ruotsissa valtansa tueksi, vastasi Bitz terävästi. -- Täällähän on kysymys vain eräistä Suomen erämaista.

Knut Possekin pudisteli päätään. Hän oli, tavattuaan nyt vuosien takaa vanhan ystävänsä Steen Sturen, pahasti pettynyt; he olivat vieraantuneet toisistaan. Melkein valittaen hän lausui:

-- Niin, vallan maku turmelee parhaatkin miehet, kuten nyt Steen Sturen.

-- Siinä on selitys, virkkoi Klaus Horn vilkkaasti. -- Omaa asemataan ajattelee Steen herra liiaksi, siksi on hänestä Suomen puolustaminen mitätön asia.

He kääntyivät kävelemään linnaan päin, siellä nyt omin päin odottamaan vastausta yhä kiperämmäksi käyneeseen kysymykseensä: Sotako vai rauha.

* * * * *

Sitä vastausta odotellen istuivat he viikkoa myöhemmin taas eräänä iltana Viipurin linnan vaakunasalissa. He eivät, ei piispa eikä maallikkoherrat, olleet tahtoneet lähteä Viipurista, ennenkuin lähettiläiden palattua tietäisivät, mitä kohtaloita kohden heidän syntymäseutunsa oli lähtevä kulkemaan. Läntisen ikkunan värillisten, lyijypuitteisten pyörylasien läpi loi iltapäivän aurinko kellertävän valon huoneeseen. Keskustelu kulki raskaasti; harvakseen kalistivat pöydän ympärillä istujat tinakannujensa kansia. Sukkeluus oli kuivunut Bitz-laamanninkin kapeilta huulilta. Höyhenhatut olivat unhottaneet ilveensä ja yksin piispankin rauhallisille kasvoille oli kovettunut pitkän odotuksen uurtama uupumuksen juova.

Silloin aukeni ovi. Sisälle työntyi kaksi pölynpeittämää, päivänpolttamaa miestä, joita peräpöydän ääressä istuvat herrat hetkisen ääneti ovikatveeseen katselivat.

-- Se on Louhisaaren herra, huudahti Horn-laamanni pystyyn nousten, tuntiessaan pimennostakin Flemingin tukevan, jäykän varren.

-- Ja Winholt, lisäsi Tönne Eerikinpoika, -- siinä ovat nyt odotettumme!

Novgorodissa käyneet lähettiläät siitä todellakin nyt astuivat peremmäs, pitkään ratsastaneiden kankein askelin. Jaakkima Fleming riisui kypärähattunsa, jonka alta valahti esille sankka, valkoinen tukka, ja tervehti värähtämättömin kasvoin vastaansa rientäviä herroja. Hänen toverinsa, nuorempi mies, jota paksun parran takaa oli mahdoton kasvoista tuntea, seisahtui ratsastuksesta käyriksi painunein säärin pöydän alapäähän ja kaatoi heti sanaa puhumatta kurkkuunsa täysinäisen haarikan sisällön.

Jännittynein mielin olivat kaikki jääneet seisomaan. Mutta pöydän päästä virkkoi piispa:

-- Pyhälle Neitseelle kiitos, että terveinä palaatte. Kertokaa mieluummin heti, minkä viestin tuotte tullessanne.

Jaakkima-herra tarttui piispan ojennettuun käteen.

-- Maunu-veljeni, viestimme eivät ole hyvät. Suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan.

-- Siitä tulee siis sota! -- niin laukesivat nyt useammat äänet yhtaikaa huudahtamaan.

-- Tulee sota, se usko meillä matkaltamme on. Milloin se tulee, sitä emme tiedä, mutta välikirja on allekirjoittamatta tässä.

Tuokion seisoivat kaikki äänettöminä. Kalpeana nojasi Niilo Gyllenstjerna pöydän laitaan, -- hän oivalsi, mitä velvollisuuksia tämä viesti nyt hänelle toi, ja tunsi voimainsa pettävän. Mutta Klaus Horn laski kämmenensä hänen kapealle olalleen ja lausui:

-- Me autamme toisiamme kaikki. Asiamme on yhteinen. Kun kutsut, Niilo, niin me tulemme; sillä meidän tehtäväksi on nyt jäänyt valvoa, että tämä maa säilyy vihollisen valtaan joutumasta.

-- Niin, yhdessä seiskaamme Suomen miehet, silloin laupiaat pyhimykset meitä tukevat!

Kaikki kertyivät siihen piispan ympärille, ikäänkuin tuntien tällä hetkellä tarvetta turvautua häneen, henkiseen tukeensa ja johtajaansa. Sanoja ei puhuttu, mutta heistä tuntui, kuin olisivat he siinä kättä puristaen tehneet hiljaisen veljesvalan.

Laskevan päivän säteet sattuivat pienen väri-ikkunan läpi juuri tuohon äänettömänä seisovaan miesryhmään ja ne valaisivat vakavain, velvollisuutensa selvästi tuntevain miesten kasvoja.

V. OHOH, KULTAISTA KOTIA!

Kapeaa, jyrkkätörmäistä lahtea, joka suurelta, tuuliselta Puruvedenselältä polveilee sisämaahan päin, souti eräänä kolkkona syyspäivänä kolme venhettä, kaikki väkeä täynnä. Lahden rannat olivat kirjavassa syyspuvussaan. Koivuista oli tuuli tosin jo repinyt enimmät keltaiset lehdet, mutta törmällä olivat pihlajat ja punalehtiset vaahterat vielä koreimmillaan, vetäen väkisinkin puoleensa soutajain silmät.

Syksy oli tullut, Pyhäinmiesten päivä oli käsissä, ja tämän pyhän aikana oli talonpoikaisvankien vaihto tapahtuva Puruveden Putkilahdessa. Sen oli Degen-ukko, neuvottelemalla Käkisalmen venäläisten linnanherrain kanssa, aikaansaanut, -- vaikeuksitta se oli tällä kertaa käynytkin, sillä Laatokan karjalaisten puolelta oli samanlaisia pyyntöjä tehty, -- ja hän oli nyt itse saattamassa ryöstettyjä karjalattaria Savonlinnasta vaihtopaikalle. Rauha oli näet toistaiseksi säilynyt, eikä sen rikkoutumisesta nyt ollut tietoa.

Naiset soutivat, miehet istuivat jouten. Mutta usein pyörähtelivät soutajatkin teljollaan katsomaan taakseen, miten taival edistyi. Sillä ikävä hävitettyihinkin koteihin, harvojenkin eloon-jääneiden omaisten luo, se jäyti heitä sitä rajummin, kuta lähemmäs saavuttiin kotoisia kyliä.

Maat yhä kohosivat, kun syvemmäs lahdenpohjaan ehdittiin, ja nuo jyrkät törmät, joiden harjuilla kasvoi pilviä hiipovia hongikkoja, ne salpasivat pian kuin rakoon koko kapean veden. Sinne korkealle törmälle tähysteli Degen-ukkokin ja hän virkkoi perämiehelle, joka huopaamalla yhä venheen vauhtia lisäsi:

-- Ei näy asunnon jälkiäkään näillä rannoilla. Taitavat olla vielä korpimaita.

-- Ei ole eläjiä täällä, vastasi huopaaja. -- Nämä ovat rajaseutuja eikä ihmisten haluta tehdä tänne pirttejään, sillä pianpa ne siitä poltettaisiin. -- Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi: -- Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, missä se raja oikein kulkenee.

-- Siitäpä sitä juuri riidellään. Mutta Karjalan puolta tämä tietysti on.

-- On täällä meidänkin apajia. -- Mutta kas, näkyyhän jotakin savua tuolta törmäntakaiselta aholta. Eläjiä siellä siis kuitenkin on.

-- Ehkä ovat käkisalmelaiset ehtineet sinne perille jo ennen meitä.

Degen-ukko kiintyi tarkastamaan nousevaa savua. Tähän Putkilahden päähän oli Laatokan karjalaisten ollut määrä, Pyhäjärven poikki soutaen, tuoda vankinsa. Ja siellä he jo olivatkin. Kun venheet kiersivät viimeisen niemen, oli edessä lahdenpohja ja sen törmältä nousi savu. Soutajat pysäyttivät tuokioksi aironsa ja jäivät katsomaan:

Harvaa männikköä kasvavalla mäellä oli siellä ryhmittyneenä kirjava ihmisjoukko. Ylimmäs törmälle oli pystytetty valkoinen teltta, -- siinä oli kai Käkisalmen linnanmiesten sateenpitopaikka. Sen alaisella, järvenpuolisella, rinteellä oli useampia nuotiotulia ja niiden ympärillä parveili joukko naisia, kaiketi niitä karjalaisten viime talvena Savosta ryöstämiä, jotka nyt viranomaisten käskystä olivat luovutettavat omaisilleen takaisin. Naisia talviturkeissa, joissa vuosi sitten olivat lähteneet hiihtämään sytytetyistä kodeistaan, toisia kirjavissa karjalaisissa kauhtanoissa ja hunnuissa, jotka kai olivat orjuusajalla hankittuja. Heidän joukossaan liikkui rakotulien äärellä miehistäkin väkeä, vankien saattajia, pitkämekkoisia karjalaisia ja Käkisalmen linnanmiehiä, joilla oli kädessä pertuska ja päässä korkea, karvainen lakki.

Nämäkin ihmiset olivat, nähtyään lahdelta saapuvat venheet, pysähtyneet niitä katsomaan, ja niin siinä hetkinen vastakkain tuijotettiin. Onnellisennäköiset olivat odottavassa jännityksessään vangittujen naisten kasvot, ja tutkivina harhailivat niin saattajain kuin vastaanottajain katseet. Ne kysyivät levottomina, tuliko tuossa venheessä nyt todella omainen, äiti tai puoliso, ja oliko tuolla törmällä hakijain joukossa kaivattu poika tai isä.

-- No, näetkö morsiantasi törmällä, kysyi Degen-ukko nuorelta sukulaiseltaan, kun toinen venhe, jossa Pentti perää piti, hiljaa lipui ensimäisen rinnalle ja vanhus näki, miten palavina Pentin silmät tarkastelivat vastassaolevaa mäen rinnettä. -- En näe vielä, vastasi Pentti, koettaen hillitä äänensä levolliseksi. Hän tunsi, että monet hänen seuralaisistaan uteliaina katselivat juuri häntä. Koko retkikunta näet tiesi hänen olevan matkalla morsiantaan hakemaan, se tiesi juuri hänen aikaansaaneen tämän vankienvaihdon, ja siksi hänen levottomuutensa oli kuin kaikkien yhteinen.

-- Mutta soudetaan kohti, kai sinunkin tyttösi tuosta naisjoukosta löytyy, lisäsi vouti, antaen samalla merkin airoissa oleville.

-- Niin, soudetaan...

Pentti oli jo moneen kertaan itsekseen kuvitellut, miten hän tällä ratkaisevalla hetkellä esiintyy... Hän menee aivan tyynenä tytön luo, ojentaa hänelle kätensä ja sanoo hilpeästi: No, nyt tulin sinua Suopeltoon hakemaan, nyt ei isäsikään enää vastaan pane. Ja kiitollinen katse tytön kirkkaasta silmästä on oleva hänelle palkinto pitkistä ponnistuksistaan. Savolaisten venheessä he sitten soutavat Savilahteen, astuvat yhdessä metsätaipaleen poikki Vahvajärvelle, jossa ukkovanhus ja Manu heitä ilolla tervehtivät... Siihen päättyy Pentin harhailuaika ja se nihdinelämä, johon sattuman oikku hänet tuonaan viskasi. Vaan kauan he eivät viivy Vahvajärven uudistuvilla, he kiirehtivät kirkolle... sillä jo tänä talvena täytyy Suopellossa olla sekä isännän että emännän, -- aika on taas käydä käsiksi rauhan työhön kotoisilla mailla...

Niin hän oli kuvitellut. Ja kun nyt venhe karahti rantahiekalle, johon Savonlinnasta mukaan lähtenyt Viljo ensimäisenä hyppäsi äitiään hakemaan, silloin istui Pentti vielä rauhallisena perässä, josta hän vasta toisten jälestä läksi verkalleen törmälle nousemaan. Hänen silmänsä pälyivät levottomina, mutta vielä hän koetti pysyä tyynenä astuessaan Viljon ja hänen äitinsä luo, jotka jo kyyneliin sulaneina toisiaan syleilivät.

-- Missä Marketta? kysyi hän.

-- Täällä on hänkin, tuolla kivellä hän istuu.

-- Istuu, miksei jo vastaani riennä!

Äänekäs hälinä soi pitkin syyskosteaa ahdetta. Venheissä oli ilmoitettu, että karjalaisvangit jäävät rannalle, kunnes virallinen vaihtotoimitus on suoritettu. Mutta nähtyään omaisensa rinteellä, ei heitä pidättänyt mikään sinne nousemasta, eikä taas savottana rantaan juoksemasta. Saattajainkin mielet oli näet hellyttänyt tuo äkillinen yhtymisilo. Mutta ilossa oli samalla jotain hillittyä, sillä orjanelämä oli jo lyönyt leimansa noihin naisiin, jotka olivat raastetut palavista kodeistaan, surmattujen omaistensa ja itkeväin lastensa luota. He olivat vieraalla maalla toivonsakin menettäneet, eivätkä vieläkään uskaltaneet siihen uskoa, vaan koettivat pelokkaina, niin pian kuin ehtivät, lymytä omaistensa turviin.

Tämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse käveli Pentti hiukan nolona ylemmäs törmälle, jossa hän mäntyjen lomitse näki Marketan istuvan yksin kivellä, -- nyt hän vasta tyttönsä tunsikin. Mutta niin kalvakka oli tyttö, niin oudon säikähtyneenä vilkui hänen katseensa villahuivin alta, Pentin astuessa häntä kohti, että melkein tuntui siltä, kuin olisi tyttö häntä peljästynyt.

-- No, nyt lähdet Marketta emännäksi...

Pentti oli ojentanut kätensä, niinkuin hän mielensä kuvitelmissa oli sen suunnitellut. Mutta hänen sanottavansa katkesi ja hänen ojennettu kätensä vaipui itsestään alas.

-- Etkö tunnekaan minua, Marketta...? sammalti hän.

Tyttö oli noussut kiveltä ja seisoi siinä hänen edessään solakkana, pystypäisenä, jommoisena Pentti muisti hänet Juuritaipaleen kujalta, johon Marketta aina juoksi sulhoaan vastaan. Mutta se ei ollut sittenkään enää sama tyttö. Poissa oli silmästä se iloinen veitikka, joka Pentin aina oli sulamaan saanut, -- luomet olivat puoleksi ummessa, ikäänkuin ei tyttö olisi ollut aivan hereillään, ja suun kupeelle oli kovettunut pari terävää juovaa, jotka tekivät Marketan kasvot kylmän näköisiksi. Ja kylmänä hän siinä ääneti seisoikin.

Paljo oli tyttöraukka mahtanut orjuudessaan kärsiä, kun on noin muodoltaankin muuttunut, päätteli Pentti, ja toisti ääneensä:

-- Etkö tunne... kovia olet kai saanut kestää...

-- Tunnen. Kiitos kun hakemaan tulit.

Niin vastasi nyt Marketta soinnuttomasti, vastasi ilmeisesti neuvotonna. Hänen äänensä tuntui vieraalta ja hänen hyppysensä hypeltivät rauhattomasti valkoisen karjalaismekon poimuja. Pentin mieleen välähtivät oudot mietteet, hänen päätään melkein huimasi, ja ikäänkuin herättääkseen sekä itsensä että tuon avuttoman immen, tarttui hän yhtäkkiä Marketan käteen, tempasi hänet likemmäs ja lausui:

-- Miksi viivyttelet, nythän on kärsimysaikasi lopussa. Laskeudu venheeseen, niin soudamme suoraan isäsi luo, joka ikävällä sinua odottaa.

Näin puhuen tuli Pentti heittäneeksi silmäyksen Marketan ohi sen kiven taa, jossa tyttö äsken oli istunut. Siinä seisoi honkaan nojautuneena ja puolittain sen peitossa karvalakki karjalainen. Se oli metsistyneen näköinen, pitkänhuiskea mies, jonka huulilla oli pilkan hymy, mutta jonka silmissä asui vihan palo. Pentin katse tarttui väkisinkin häneen.

Karjalainen huomasi sen ja heti hän Pentille purevasti virkkoi:

-- Entäpä jos ei tyttö lähdekään teidän taipaleillenne. Ehkä hän jääkin tänne.

-- Tännekö!

Pentti ei aluksi käsittänyt tästä mitään, mutta taas tyttöön katsoessaan hän tunsi verensä alkavan kohista. Tuokion hän seisoi kuin typertyneenä, sitten hän suuttui omalle typeryydelleen, ja virkkoi, kääntyen selin karjalaiseen, jonka silmäin vihat häntä ikäänkuin viiltelivät:

-- Ei ole teillä enää valtaa pidätellä meidän naisiamme. -- Ja tytölle hän puhui entisellä hellyydellä: -- Et ole vielä Viljoakaan tervehtinyt, Marketta, tule tuonne, missä hän on äitinsä luona.

Nyt Marketta jo seurasi Penttiä, askelta jälempänä, siihen alemmas ahteelle, jossa Viljo vielä iloisesti tarinoitsi äitinsä kanssa. Iloa säteili kaikkien silmistä, joiden ohi Pentti kulki, mutta hänen omassa rinnassaan tuntui pistos, hänen äsken niin onnentäyteistä mieltään raatelivat epäilyksen kynnet. Hän näki kairalakkisen karjalaisen, yhä iva huulillaan, taas lähestyvän mäntyjen lomitse, ja Marketta pysähtyi siihen äänettömänä kuin tuon toisen tahtoa totellen.

-- Kuka se on tuo? kysyi Pentti puoliääneen Viljon äidiltä, hilliten kuohahtamaan pyrkiviä veriään.

Vielä oli arkuutta vanhemmankin vaimon katseessa, kun hän vastasi:

-- Sehän on Kosoinen, jonka talossa meitä on orjina pidetty.

Pentti hytkähti ja huudahti, katsellen kuin aavetta tuota pitkämekkoista miestä:

-- Kosoinen... eikö häneltä Manun kirves kalloa halkaissut viimekesäisellä retkellämme?

-- Veljeltä halkaisi, -- henki oli siitä mennä meiltäkin. Mutta tämä toinen veli, Jyri, se meidät silloin pelasti raivostuneen kylänväen kostosta.

-- Veli... oliko niitä siis kaksi?

-- Kaksi oli, molemmat olivat karjalaisten johtajia, kun he viime talvena Vahvajärville hyökkäsivät. Ja tämä se juuri otti meidät orjikseen; toiset olisivat kai tappaneet meidät niinkuin mieheni.

Kuiskaillen kertoi orjuudesta palannut nainen näitä raskaita muistojaan. Mutta Pentin korvat kohisivat yhä kuumemmin; hän tuskin enää kuuli mitä siinä puhuttiinkaan. Sadat kysymykset pyörivät hänen kielellään, mutta hänen oli vaikea niitä sanoihin pukea. Koettaen yhä säilyttää malttinsa kysyi hän vihdoin:

-- Ne ovat kai teitä siellä pahasti rääkänneet, raakalaiset?

-- Arvaathan sen orjan elämän. Mutta muita on ehkä rääkätty vielä pahemmin kuin meitä.

Pentti sopersi:

-- Arvelin, kun Marketta on noin muuttunut, näethän...

Surumielisesti puisteli Viljon äiti päätään:

-- Näen, näen, -- sitähän olen surrut enemmän kuin omaa kohtaloani. Väliin hän itki, väliin iloitsi, sitten noinikään näivettyi. En tiedä, vaivautunutko lie, vai ovatko he hänet salaa loihduillaan lumonneet. Mutta ehkä hän siitä taas tasaantuu, kun pääsee kotoisille oloille.

-- Ehkä tasaantuu... niin tietysti.

Pentti karkoitteli mielestään synkkiä aavistuksia. Viralliset vaihtotoimitukset tapahtuivat juuri teltan viereisellä aholla, jonne Degen-ukko oli sotamiehineen noussut. Kankeasti se kävi ja epäillen siinä toisiaan katseltiin, mutta pitkiä aikoja ei siihen siltä tarvittu. Ennakolta laadittu vaihtamissopimus nyt vain allekirjoitettiin ja sen tehtyä suutelivat kaikki sopimuksentekijät, rajaneuvotteluissa totuttuun tapaan, ristiinnaulitun kuvaa. Mutta kun sen jälkeen käkisalmelaisten tarjooma tervehdyshaarikka oli tyhjennetty, huusi jo Pietari Degen alas miehilleen, että vaihdetut Savon puolen naiset saavat asettua venheisiin. Niihin he ryntäsivätkin nyt siellä rannassa, ikäänkuin levoton kiire olisi polttanut heidän jalkojaan, päästäkseen pois orja-isäntäinsä luota.

Jo lähti Viljokin äitineen laskeutumaan rantaan, ja silloin Pentti taas astui Marketan luo, virkkoen rohkaisevalla äänellä:

-- Joutukaamme venheisiin, toiset jo menevät.

Marketta astui askeleen alaspäin. Mutta samassa oli piikkosmekkoinen karjalainen hypännyt hänen rinnalleen, tempaissut häntä käsipuolesta ja huudahtanut kovalla äänellä, joten se kuului pitkin ahdetta:

-- Maltappas, ei tästä niin kiirettä ole!

Hän näytti tahtovan kiusoitella Penttiä, jonka hän tietysti oli huomannut orjansa sulhaseksi. Lähellä seisovat savolaiset arvelivat Kosoisen kiukuttelevan siitä, kun Pentti, joka Laatokan saaresta turhaan oli hakenut tyttöään, nyt hänet sittenkin vei.

-- Syrjemmäs! ärähti Pentti jo käheällä äänellä. Mutta karjalainen, jonka hillitön luonto siitä pakosta vain näytti nousevan, asettui Pentin ja tytön väliin ja puhui viimemainitulle, häntä intohimoisesti silmiin katsoen:

-- Hyvinhän olen sinua Karjalassa pidellyt. Valtojen käskystä sinut tänne toin, mutta vielä tästä päästään palaamaankin, jos tahdot.

Hän seisoi siinä kumarassa kuin ilveskissa saaliinsa kimpussa, kuumasti hengittäen. Ja Marketta, joka oli vielä entisestään kalvennut, näytti olevan ryöstäjänsä pakotuksen alainen.

Miesten kiihtyneet äänet olivat koonneet yhä useampia syrjässä seisoneita männikköön kuuntelemaan tuota sanasotaa, joka oli syntynyt vihollisheimoisten välillä. Tapansa mukaan olivat he ensin molemmin puolin laskeneet heistä leikkiä, toiset Kosoisesta, joka, vaikka nainut mies olikin, ei raskinut luopua orjattarestaan, toiset Pentistä, jonka retki näytti nolosti päättyvän. Mutta nyt teki tappelun uhka syrjäisetkin vakaviksi. Marketalle, joka hätäyksissään ei tiennyt mitä tehdä, virkkoi muuan savolaisista kummastellen:

-- Seurannethan toki sulhastasi, joka sinun tähtesi on tehnyt koko tämän matkan!

Mustaksi muuttui silloin tyttöä pitelevän karjalaisen haahmo. Arkailematta enää tappelunkaan syntymistä, kivahti hän terhentävänä Pentin eteen, kiivaillen:

-- Sulhanen olet voinut olla, mutta et ole enää, penikka!

Silloin leimahti Pentinkin luonto. Hän kohotti kirvestään:

-- Siivolla eroa, naisvaras, taikka survon ruumeniksi luusi!

Tappelu oli tulossa. Mutta syrjäiset juoksivat väliin, ja jo oli Pietari Degenkin laskeutunut ahon harjalta katsomaan, mikä kiista nyt männikköön kokosi väkeä.

-- Karjalainen ei tahdo laskeakaan orjaansa, selitettiin hänelle miesjoukosta.

-- Orjapa ei tahdo lähteä, ilkkuili Kosoinen. Antaa hänen itsensä valita, lähteekö vai jääkö!

Siihen saapui nyt käkisalmelainen päällikkökin ja hän nyt tytöltä naurellen kyseli:

-- No, mitä sanot itse?